Watched in 2021

25.2.

24.2.

Estrella on maanpakoon lähteneen lääkärin tytär. Hänen isänsä kärsii, tukahduttaa sodan traumaa, ja Estrella on utelias ymmärtämään isäänsä. Ericen tapa kertoa tarinaa jälleen lapsen näkökulmasta on juuri niin ihastuttava kuin Ericelta sopii odottaa, ja Espanjan maaseutu näyttäytyy juuri niin kauniina kuin vain koskaan sopii odottaa.

16.2.

Ei miesmuistissa olekaan elokuvaa, jossa ihmissuhteita oltaisiin vastaavalla tavalla käsitelty. Carax ottaa käsiteltäväkseen paisi Michèlen ja Alexin suhteen ulkopuoliseen maailmaan, mutta erityisesti tietenkin - elokuvan nimenkin perusteella - hahmojen suhteen toisiinsa. Täydellisen itsekkäästi käyttäytyvät hahmot, Pont Neuf kahden traagisen hahmon traagisena näyttämönä.

11.2.

Catch-22 on kaunis, hallittu kaaos. Kronologia poukkoilee sodan näyttäytyessä täydellisen hulluna. Kurjat ihmiskohtalot kurjien oltavien keskellä, kaikki terävän mustan huumorin sävyttämänä.

5.2.

Rohkeahkoakin tarinankerrontaa elokuvassa, joka on temaattisestikin oikein raikas tuulahdus vakavapuheisuudellaan. Elämää ja kuolemaa käsitellään siististi, ilolla ja melankolisesti. Kekseliästä ja pikkuhauskaa huumoria, visuaalisesti oivallinen.

26.1.

Tuntuu, että koko O. J:n tapaus oltaisiin tähän päivään mennessä pureskeltu ja purettu kaikissa medioissa loppuun asti. Mutta Edelmanin dokumenttipa kaivelee ja kuristaa sieltä, missä resonoi. Narratiivi pureutuu uran alkuvaiheilta veritekoihin ja lopulliseen romahdukseen niin kattavasti ja moniäänisesti, ettei vertaistaan ole vähään aikaan nähtykään. Viimeinen puolitoistatuntinen nyt ehkä hieman kiirehti päättämään tarinaa, mutta muuten siis erinomainenkin elokuva.

25.1.

Miten yhteiskunta myllertää, miten toksinen parisuhde satuttaa ja miten addiktiot hajottavat ihmistä? Hoggilla on elokuvassaan niin suurenmoiset aiheet ja teemat käsiteltävänä, ja on niin suuri ilo, kuinka hienosti Hogg pitää elokuvan kasassa.

21.1.

Elokuva on niin valmiiksi naurettu vitseineen, että siinä on melkein naururaita. Elokuvalla on kutakuinkin kaksi vitsiä, jotka molemmat on kerrottu ensimmäisen puolen tunnin sisällä, mikä jättää loppu-70-minuuttisesta Waititin suurimman borefestin vailla minkäänlaista kekseliäisyyttä. Ongelmaksi koituu myös se, kuinka elokuva pyrkii olemaan niin kovasti kaikkia miellyttävä, ettei se uskalla missään vaiheessa edes etäisesti koetella katsojaansa.

8.1.

Toinen katselukerta, kun edellisestä katselukerrasta oli ehtinyt vierähtämään jo 10 vuotta. Suurta komediaa, suurta draamaa ja suurta näyttelijäelokuvaa.

5.1.

Toinen katselukerta, ja edelleen yhtä hyvä. Luokka, pyrkyrimäisyys, kauhu, nauru ja draama. Puhdas ja näyttävä elokuva.

3.1.

Jossain määrin Dumontin hahmoista oli todella vaikea saada kiinni, ja jossain määrin hahmot olivat taas oikeinkin hurmaavia. Mikä The Life of Jesusissa on ongelmana, on se, että kaikkein kömpelöin hahmo on myös sen päähahmo. Freddyn hyvyyttä ja haavoittuvaisuutta on vaikea ostaa, ja representaation tavat syövät elokuvaa valitettavissa määrin. Kovin kurja, sillä muuten elokuva on varsin oivallinen vihan ja ahdistuksen kuvaus. Eikä The Life of Jesus missään nimessä ole minusta nytkään huono kuva; siinä on vain puutteensa.