Watched in 2019

27.12.

Toinen katselukerta. Olen ollut tietokoneetta nyt kuukauden verran, kun kirjoitan tätä kommenttia 2.1. Jaksan kommentoida nyt näin jälkikäteen kovin villaisesti jos lain. First Reformed oli toisellakin katsomiskerralla timantinkovaa settiä.

18.12.

Suunnattoman typerän kaavamainen elokuva, joka unohtaa kaiken aikaisemmin tapahtuneen koko Star Wars -saagassa. Vai olenkohan unohtanut itse? Onko tämänkin elokuvan käsikirjoitus tehty vain fanipalautteeseen reagoimalla? Jos (ja kun) on, miten helvetissä silti niin monessa asiassa voidaan mennä niin pahasti pieleen? Ja tämän kaiken sanon todellisena muka-fanina, sillä pidän yhteensä kahdesta Star Wars -elokuvasta.

7.11.

5.12.

I, Daniel Blakea vähemmän elämänmakuinen ja siksi oikein paljon parempi. Kafkamaista virastohelvettiä ja oikein väkevää draamaa.

3.12.

1.12.

Eastwood ei tykkää älypuhelimista eikä siitä, ettei saa käyttää n-sanaa.

28.11.

28.11.

26.11.

25.11.

24.11.

Toinen katselukerta. Katsoin vasta The Irishmanin trailerin, mikä muistutti, kuinka kipeästi minun piti katsoa Mafiaveljet toistamiseen. Olihan tämä edelleen kova.

24.11.

M:I Fallout on mitä mainioin toimintapätkä. Siksi ei olekaan välttämättä mikään maailman suurin yllätys, että Christopher McQuarrien Jack Reacher mitä riemastuttavimpia toimintapätkiä vähään aikaan. Tai sitä se on ainakin vähän aikaa, ennen kuin homma alkaa hieman karkailemaan käsistä.

21.11.

Kosinskyn tarina on julma, verinen ja ahdistava, mitä on myös Marhoulin adaptaatio. Tai ei ehkä aivan niin verinen, mutta tässä toisaalta taas tullaan siihen ikuiseen vertailevaan keskusteluun kahden median välillä. Toisaalta on ilo, että elokuva hieman jopa leikittelee sillä, mitä näytetään ja mitä tapahtuu kuvan ulkopuolella. Mitä narratiivisiin ratkaisuihin tulee, The Painted Bird on riemastuttavalla tavalla vähemmän fragmentaarinen kuin romaani. Marhoul uskoo omaan tekemiseensä, eikä selittele liikoja. Visuaalisesti elokuva on mitä näyttävin.

Tekeepä muuten Aleksey Kravchenko, Tule ja katso -elokuvan lapsinäyttelijä elokuvassa myös pienoisen näyttäytymisen. Niin kuin kaverini huomautti, jos elokuva olisi Scorsesen adaptaatio, Kravchenko oltaisiin varmasti digitaalisesti nuorennettu rooliin sopivaksi.

20.11.

Costa-Gavrasin poliittinen jännäri on poliittinen ja jännittävä. Yllättävän hauksakin. Mukaansatempaiseva ja mallikas filmi.

17.11.

Nemesin elokuva on niin hallittu ja hillitty, että melkein surettaa. Nemes laittaa kynttilän ruutitynnyrin päälle, muttei sytytä kynttilääkään koskaan palamaan. Siisti kameratyö ja Juli Jakab jaksavat herätellä sitä vähäisintäkään kiinnostusta loppuun asti.

13.11.

Leto on ehkä kovin yllättäjä miesmuistiin. Teknisenä toteutuksena Leto on varmasti tyylikkäimpiä musikaaleja koskaan, mutta tyylikkään teknisen toteutuksen lisäksi elokuva jaksaa puhutella muutenkin niin monella tasolla. Sen musiikki vie tanssimaan, kun taas elokuvansisäiset ihmissuhteet, aikalaisyhteiskunnan kuvaus, kaupunki- ja luontokuvaus vievät jalat alta. Oispa kesä ja lämmintä keskiolutta.

12.11.

Parasta, mitä The Shape of Waterista voi sanoa, on se, että elokuva - ja etenkin sen monsteri - on nätti ja mielenkiintoinen ajankuvaus. Muuten elokuva on niin käsittämättömän typerä. Puhevammaisen hahmon kuvaus voisi olla maininnan arvoinen seikka elokuvassa, ellei - spoiler alert - Hawkinsille oltaisi suotu omaa musikaaliosuutta elokuvassa. Lapsellisen stereotyyppisiksi arkkityypeiksi kirjoitetut hahmot ovat raikkaita kuin nakkimehu.

10.11.

Hieno tai hauska kuvaus muuttuvasta ajasta, audiovisuaalisesti näyttävä, mutta niin kovin kevyt, helppo ja vailla tarttumapintaa. Audiardilta olisin toivonut ehkä paljonkin enemmän.

3.10.

Neljäs katselukerta, nyt Criterionin julkaisema ohjaajan hyväksymä erikoispainos (= teatteriversio + 50 min).

30.10.

Toinen katselukerta.

29.10.

25.10.

Toinen katselukerta.

24.10.

23.10.

22.10.

22.10.

21.10.

18.10.

Toinen katselukerta.

17.10.

15.10.

13.10.

Petzold on Transitinsa kanssa taas luovimmillaan, sillä onhan elokuva sotadraamaa kekseliäimmillään. Transit ei kuitenkaan ole pelkästään idea, vaan myöskin mahdottoman upea toteutus. 1940-luvun kauheudet tuodaan 2010-luvulle saumattomasti ja draama on vahvaa. Salailua, salaperäisyyksiä ja onnettomia kohtaloita kerrakseen. Ilman kertojaääntä elokuva voisi olla jotain vielä suurenmoisempaa.

13.10.

Joker on rohkea elokuva, mistä Joker antaitsee omat plussapisteensä. Joker on omalaatuinen origin-stoori ja sarjakuvasankarifilmatisointi kaiken nykyisen megamätön keskellä. Mutta ehkä Joker yrittää vain liian kovaa olla erilainen sarjakuvafilmi, että ei osaa olla omaperäinen tai looginen filmi noin niinkuin muuten.

Heikosti leikattu ja huonosti kirjoitettu tarina pitää katsojaansa typeränä, mikä tekee oikeastaan vain elokuvasta typerän ja itseään toistavan. Elokuvallisesti niin montaa oikeasti omalaatuista ja kekseliästä elokuvaa lainatessaan Joker itsenäisenä teoksena tuntuu surullisen laihalta. Sarjakuva(elokuva)fanien fan service on typerintä tyhmää ja turhinta turhaa koko elokuvassa, jossei surkeimpia ja kömpelöimpiä flashbackeja lasketa. Jokerin kutsuminen alleviivailevaksi elokuvaksi on paikoin lievää vähättelyä. Kun Jokerissä lähdetään alleviivailemaan sen kerrontaa, sanomaa tai teemaa, sitä alleviivaillaan vahaliidulla - lapsellisen kömpelöllä otteella tietenkin.

Kun Phillips muistaa arvostaa katsojaansa, luottaa omaan tekemiseensä ja uskaltaa antaa tilaa katsojan omalle tulkinnalle ja oivalluksille, on Joker parhaimmillaan oikeinkin mainio elokuva. Tällaiset hetket ovat elokuvassa kuitenkin valitettavan vähäisiä. Mitä esimerkiksi elokuvan kuvakerrontaan tulee, on Phillipsillä mahdottoman suuri ero esimerkiksi Lee Chang-dongin Burningin kekseliäisyyteen. Joker on niin valmiiksi pureskeltu.

Olisin niin halunnut pitää Jokerista, mutta kömpelö elokuva on liian kömpelö ollakseen hehkutettavan mainio. Edes Phoenixista ei ole kantamaan tätä pienoista sekamatelisoppaa. Voi olla, että kaipaa toisen katselukerran, mutta voi myös olla, että olen tästä nyt kaiken mahdollisen saanut jo irti.

11.10.

El Camino on elokuva, jota kukaan ei kaivannut, mutta jonka tulo oli riemastuttavinaan montaa. Ruutitynnyrin katkuisen ja voimaisen päätöskauden jälkeen erään hahmon dagen efterit on toki mielenkiintoinen lähtökohta koko elokuvalle, ja teoriassa elokuva onkin ihan toimivaa hidasta kerrontaa. Ihan toimivaa hidasta kerrontaa onkin varmaan parasta, mitä El Caminosta voi sanoa. Tai sitten "ihan hyvä extrapitkä extrajakso."

Breaking Bad on tv-formaatissaan jo niin cinemaattinen teos, että kaksituntinen extrajakso on vain vaikea niellä tällaisenaan teoksena tai tuotteena. Päätöskaudesta jäänyt ruuti on märkää kaikkien näiden vuosien jälkeen, eikä sitä ole Gilligan uudelleen sytyttämässä.

7.10.

Toinen katselukerta, edellisestä kutakuinkin 10 vuotta. Tarkovski on Elokuvantekijä, eikä iso E ole typo. En tiedä, johtuuko nyt vain siitä, että Solaris on päälimmäisenä mielessä, vai olisiko oikeastikin peräti niin, että Solaris olisi hänen parhaansa. Mennään nimittäin niin ihmisyyden ja rakkauden ytimissä tässä. Mahdottoman kaunis ja rakastettava elokuva.

28.2.

Todellisuuden rajat ovat häilyviä, kuvasto kaunista. Palaan liian myöhään kirjoittelemaan mitään, että osaisin koota ajatuksiani paremmin.


6.10.

Toinen katselukerta, jolloin tajuan koota ajatuksianikin hetimmiten. Kekseliäällä tavalla elokuva leikkii katsojansa kanssa ajatuksella, miten ihminen vastaanottaa maailmaa, luo omia todellisuudenkuviaan. Miten vahvoja ovat uskomme? Miten vahvoja ovat muistimme? Miten voimme mennä oikeastaan mistään koskaan takuuseen?

Toinen katselukerta teki mitä parasta minulle. Tämä elokuva tekee hyvää minulle.

3.10.

Flanaganin tuotannosta onnistuin kiinnostumaan vasta loisteliaan The Haunting of Hill Housen jälkeen. Ja onhan tämäkin sitä parempaa ja kekseliäämpää kauhua jälleen kerran. Hahmoihin paneudutaan huolella, ja pahimmat kammotukset tapahtuvatkin oikeastaan niissä arkirealistisissa skenaarioissa hahmojen "tuikitavallisessa elämässä" sen sijaan, että katsojaa lähdettäisiin säikyttelemään. Parhaimmillaan oikeinkin kammoksuttava ja siksi niin ihailtava teos, mutta toisaalta taas kyseenalaisimmillaan kummalla tavalla itseään selittelevä teos.

29.9.

Lanthimos on nokkela ja hauska, ja onhan The Favourite oikein mallikas filmi. Tunteita olisi voinut kääntää toki isommalle, mutta toisaalta Olivia Colmanin kuningatarhahmo on juuri niin järkkymätön, ettei tahdo antaa tilaa liialliselle tunteilulle elämässään. Mielenkiintoista visuaalista leikittelyä kaiken hienon juonittelun lomassa. Pääosakolmikko on erinomainen.

27.9.

Niin ihanaan väliin katsoin näin ihanan elokuvan. Niin monenlaisia kohtaamisia ja pysähdyksiä aina jumituksiin asti. Isoja tunteita ja suurta ihmiskuvaa. Fantastinen.

18.9.

Niin monelle elokuvalle elokuvan väkivaltainen alkukohtaus saattaisi olla kliimaksi, mutta Vox Lux ottaa toisenlaisen näkökulman aiheeseensa. Ollaakseen nyt ensimmäinen tämänkaltainen traumaelokuva miesmuistiin* Vox Lux osoittautuu kuitenkin järisyttävän laimeaksikin. Yhteiskunta- ja popkuvaksena Vox Lux on oikeinkin mallikas, mutta se, miten elokuva kohtelee sen päähahmomaan Celesteä, ei tahdo tuntua ensimmäisen 20 minuutin jälkeen enää yhtään miltään. Naurettavan pitkät ja merkityksettömät musiikkikohtaukset keskeyttävät (ja lopettavat) elokuvan liian monesti ja niin typerästi. Potentiaalia olisi ollut niin paljon parempaan.

*Edit: Ai niin. Olihan tässä tällä vuosikymmenellä Lynne Ramsaylla hieman samoja aiheita käsiteltävänään.

15.9.

Sokurov on tämän hetken kiinnostavimpia tekijöitä, mutta Faust ei ole Sokurovin kiinnostavimpia elokuvia. Pitkät otot, ruma arki ja satanalliset ihmeteot ovat elokuvallisesti näyttäviä, mutta muuten on niin kovin latteaa.

15.9.

"Unkarin Amelie" on vammaisin kuulemani mainoslause millekään elokuvalle pitkään aikaan. Onneksi Kosketuksissa ei ole lähimainkaan niin vammainen kuin sen mainoslause.

Kosketuksissa tuntuu kaikin puolin uudelta ja tuoreelta, niin mahdottoman kovin kekseliäältä elokuvalta. Omalaatuinen miljöö, omalaatuiset hahmot, omalaatuiset kohtaamiset ja omalaatuiset kohtalot. Kaunis, koskettava ja jännittävä filmi.

13.9.

Idea elokuvasta, josta Mistaken for Strangers yrittä ehkä alunperin olla, eli The National -dokumentti, on kiinnostavampi kuin se, mitä Mistaken for Strangers lopulta on. Tai en tiedä. Lopullinen tuotos Matt Bergningerin veljen toilailuista roudarina on parhaimmillaan oikein huvittavaakin, mutta loppujen lopuksi kiinnostavaa tai oivaltavaa materiaalia on surullisen vähän. Yritystä on juuri niin paljon kuin ideaakin.

6.9.

Burnham on paremmin nuorison hermolla kuin niin moni muu tekijä pitkään aikaan. Niin mahdottoman tunteikas ja vahva kuvaus. Muutenkin arkirealismia parhaimmillaan.

27.8.

26.8.

26.8.

Lapsuuden viattomuus on niin kamalan särkyväistä. Ja niin lasinen on se aikuisten rakkauden talokin. Kipeä kasvutarina niin lapsi- kuin aikuishahmojen kesken.

16.8.

Tarantinon muutaman hudin jälkeen on hienoa, että mies on oikeasti taas pätö tyyppi. Once Upon a Time in Hollywood on hieno ihmisdraama fantastisessa ja pelotavassa menneessä ajassa. Koska elokuvasta on hieman vaikea puhua vahingossakaan mitää spoilaamatta, jätän kommenttini minimiinsä. Tarantinon paras elokuva 10 vuoteen (Inglourios Basterds). Leolle ja Bradille myös kaikki maailman kehut.

16.8.

En tähän päivään mennessä ollut nähnyt Kuudetta aistia koskaan ennen, mikä oli tavallaan sääli. Tavallaan, koska jotenkin minusta tuntuu, että 20-vuotiaasta elokuvasta puhutaan kaikkialla aina siihen malliin, kuin kaikki olisivat nähneet sen ja tietäisivät sen Shyamalan-twistin. Juuri tästä syystä tiesin twistin, vaikken koskaan sitä ollut nähnytkään. Mutta tavallaan tuon twistin tietäminen asetti katsojansa kriitisempään asemaan katsomaan heti, millä kerronnallisilla tavoilla twisti perustellaan.

Saatoin pitää Kuudennesta aistista ehkä hieman liikaakin, sillä ei elokuva minusta nyt niin tyhmä ollut, mitä sen M. Night Shyamalan pahimmallaan on, kun hän luulee olevansa nokkela. Ehkä vain luulin ennakkoon, että vihaisin tätä, mutta ihanaa olla väärässä Shyamalanin suhteen. Varsin jännittävä ja oikeasti pätevähkö.

16.8.

Kolmas katselukerta, nyt livemusiikin säestämänä. On tämä vain niin sairaan täydellinen.

14.8.

A Star Is Born ei ollut korvaani missään vaiheessa mielenkiintoinen elokuva. Ennen kuin kuulin Shallow'n radiossa, mikä on melkein noloa tässä tunnustaakin. Sitten jonotin kirjaston BD:tä kolme kuukatta, ennen kuin tajusin, etten tulisi koskaan saamaan sitä varausjonon liikkuessa hitaammin kuin ihmiset Turussa Wiklundin lyllerryskadulla torityömaan vallatessa Kauppatorin.

A Star Is Bornin pienoinen ongelma on, ettei elokuva ole välttämättä sen soundtrackin veroinen. Ja lopulta soudtrackkään ei ole Shallow'n veroinen. Tarinankerronnallisesti elokuvassa oiotaan helpoimman ja epärealistisimman kautta niin monesti, kuvakerronnallisesti jänistellään järkyttämättä ja ketään satuttamatta tai arpeuttamatta liikaa. Lopulta koko elokuva onkin vain pikkuliikuttava montaasi, jonka näkee pelkästään Shallow'n musiikkivideon katsomalla.