Watched in 2020

31.12.

Kolmannessa osassa Peter Weller on lähtenyt lätkimään, välihassuttelut loistavat poissaolollaan ja väkivalta on karsittu lastenelokuvatasolle. Peltiheikki on astetta kakkososaakin muovisemman lelun näköinen, ja naamarin alta paistavaa pallinaamaa tuijottaessa tulee ikävä aikaisempien osien päätähteä. Erikoistehosteet ovat pääasiassa rumia eikä lapsihakkerin hahmo tuo mukaan mitään positiivista. Postapojengiläiset sentään naurattavat hieman, mutta lopulta kolmannen RoboCopin ongelma on laimeudesta johtuva tylsyys.

31.12.

Jatko-osassa yritetään säilyttää ykkösen pelleilyelementit, mutta homma tuntuu hassuttelulta hassuttelun eikä satiirin vuoksi. Huumori kuitenkin tarjoilee naurut, joten se ei ole täysin ansiotonta. Ysärin alun toimintaleffana RoboCop 2 on pätevä esitys, vaikka lopputaistelun surkeat CGI-osiot eivät olekaan muun elokuvan tasolla. Stop-motion on sentään ihan jees. Peltipoliisin kuori näyttää huomattavan paljon lelumaisemmalta kuin edeltäjässä.

31.12.

Uudenvuoden trilogiavalintana sai tällä kertaa toimia RoboCop, jonka ensimmäinen osa on ohjaajalleen tuttuun tapaan maukasta satiiria, hauskan törkeää väkivaltaa ja helvetillistä painajaisdystopiaa överiksi ammutusta juppikulttuurista brutalismin ehdoin. Tämä oli ties kuinka mones katselukerta, mutta teho ei tunnu katoavan mihinkään. Tunnari on mahtipontisessa uljaudessaan ihan parhautta.

28.12.

Japanilaisen karateklassikon spinoffissa pääroolia esittävä Etsuko Shihomi lähtee selvittämään kadonneen veljensä kohtaloa. Paikallisten huumeparonien kiemurat tulevat nopeasti tutuksi ja korstot kaipaavat jalkapohjaa nassuunsa. Toimintakohtaukset ovat kuitenkin liian usein koreografiaa laimentavasti editoituja, jolloin mättö ei tee oikeutta Shihomin taidoille ja ketteryydelle. Liian usein lähikuva tai shokkileikkaus katkaisee näyttävän liikesarjan, jolloin lopputuloksesta tulee sellainen olo, että leikkaukset on tehty peittämään osaamattomuutta eikä korostamaan näyttelijöiden taitoja.

Elokuvan tapa intoilla omasta roskaisuudestaan ei myöskään ole silmissäni paras ratkaisu. Näyttävien taisteluiden sijaan aivan liikaa aikaa kulutetaan siihen, miten hauska idea supersankariasu pahiksella onkaan. Kun tyhmästä puuttuu vauhti, niin en pysty nauttimaan siitä täysillä. En myöskään ymmärrä tällaisten elokuvien tapaa valita martial arts -loppunäytökseen pääpahikseksi yli-ikäinen ja kamppailulajitaidoiltaan selvästi päätähteä heikompitasoinen ukko, jonka jokainen potku yritetään saada näyttämään paremmalta liikkeen töksäyttävällä leikkauksella. Myönnän olleeni aivan liian usein pettyneen tylsistynyt.

Onko Sister Street Fighter sitten uusi japanilainen sarjaelokuvahelvettini?

26.12.

Noita-akka kasvattaa kaalinpäästä omnipotentin lapsen, joka opettaa köyhille, että kannattaa olla mieluummin sikarikas ja haluta miljoonia taskuun ja turkiksia päälle. Sitten kiusataan maanomistajaa ja lopuksi lennetään luudilla Kyöpelinvuorelle.

26.12.

ACHELOUSAURUS - MINUN VALINTANI

Kuten aikaisemmin totesin, oli dinosaurus vähän vaikea inspiraatio, joten lähdin tähän vähän kauempaa törmättyäni hyllyssä pari vuotta sitten katsomaamme Jack Murphyn laki -DVD:hen. Siinä Charles Bronsonia kutsutaan suomitekstien käännöksessä dinosaurusdorkaksi, joten kankean toimintasankarin western sai luvan kelvata dinosaurusfilmistä.

Breakheart Passissa lääkelastissa oleva juna matkaa USA:n halki. Pikkukaupungissa mukaan tarttuu murhaajaksi syytetty Bronson, ja pian junan matkustajia ja henkilökuntaa alkaa päästä hengestään. Western muuttuu kunnon Agatha Christieksi, kun murhaajan henkilöllisyyttä pohditaan raatoluvun kasvaessa tasaiseen tahtiin. Lännen höyryjuna ja luminen miljöö tekevät tästä yhdistelmästä hyvinkin toimivan. Asiaa auttaa varmasti se, että olen aina nauttinut lumesta westerneissä, koska se tuo alkeelliseen selviytymiseen uuden aspektin ja John Waynen cowboy-hattua päheämpiä vaateparsia. Tylsyys onnistutaan välttämään tarpeeksi usein junan laidalta roikkuvilla hahmoilla ja innostavalla soundtrackilla, jota kuunnellessa kelpaa katsoa veturin puuskuttavan hengenvaarallisen näköisiä puusiltoja pitkin.

Seuraavan viikon teema on vuoden 2017 EFL Trophyn finaali.

26.12.

ACHELOUSAURUS - HÄNEN VALINTANSA

Tällä kertaa Wikipedian etusivu antoi teemaksi achelousauruksen. Dinosauruselokuvat olisivat olleet varmaankin se loogisin valinta, mutta ongelmana on vähän se, ettei kumpikaan meistä oikein harrasta sellaisia. Theodore Rexin näyttäminen tappaisi innon tähän katselutapaan ja Godzilla-boksiin ei taas tee mieli koskea enää ikinä.

Ensimmäinen leffa saatiin sopimaan teemaan sauruksen nimen innoittajan Akheloosin mukaan. Kreikkalainen mytologia tarjoilee hänen osaltaan muodonmuutosta, jota Hema Hemassa nähdään, kun ihmiset peittävät identiteettinsä erilaisilla perinnenaamioilla kätkeäkseen todellisen persoonansa ja saadessaan uusia minuuksia vaihtelemalla maskeja. Samalla ikiaikaiset uskomukset sopivat hyvin johonkin kaukaiseen menneisyyteen liittyvään.

Leffa on ehdottomasti parhaimmillaan, kun hahmot vain palloilevat naamarit päällään. Bhutanin valtiotakin voidaan nähdä kritisoitavan tällaisessa kollektiivisessa anonyymiydessä, jossa kukaan ei saa nousta esille tai hänet karkoitetaan yhteisöstä. Luonto on upean näköistä ja yleistunnelman mystisyys kiehtoo. Valitettavasti loppua kohden yritetään liikaa juonielementtejä eikä 24 vuoden yhtäkkin hyppääminen raiskausjuonen kuljettamiseksi toimi. Metsän ulkopuolella tapahtuva ei taas nappaa mukaansa ollenkaan samalla tavalla kuin hidastempoinen haahuilu siihen asti on tehnyt.

25.12.

1990-luvun alkupuolen eroottisten trillerien aikakausi on niitä häpeätahroja, jotka saisivat painua unholaan. Basic Instinctin vanavedessä monet yrittivät tehdä jotain psykoseksuaalista trilleriä, mutta kun hommasta puuttuvat ironia, seksikkyys ja hauskuus, eivät parin ikkunasta tuijottavan kuoren kertojaäänet yksinäisyydestä jaksa kiinnostaa. Ensimmäinen toimintakohtaus nähdään vasta viimeisellä neljänneksellä, ja vaikka lopussa onkin joitain ihan ok toimintakohtauksia, on The Specialist siihen asti vain aivan uskomattoman tylsä yritys tehdä jotain vähän tuhmaa tekemättä oikeasti mitään tuhmaa.

25.12.

Wong Jingin ohjaamassa seikkailuelokuvassa taikakristalli voi tehdä montaa maagista asiaa. Pak-cheung Chanin jalat ja kädet vaihtavat ainakin paikkaa. Anteeksipyynnöksi kivimöykky antaa miehelle kyvyn vaikuttaa muiden mieliin. Seuraa naisten vaatteiden riisumista koheltamisen kautta eikä tyyppi kuule varoituksena annettua kertomusta siitä, kuinka kaukana kristallista voi olla, jotta homma pelittää. Seuraavana kohteena on pankki, jossa käsijalka yrittää saada virkailijat antamaan hänelle isoja seteleitä. Mies viedään ulos pakkopaidassa. Kun hän yrittää kertoa, että tässä on nyt jokin väärinkäsitys, tokaisee autokuski vihaisena "PAINU VITTUUN!" Pak-cheung Chania ei enää tämän jälkeen nähdä koko elokuvassa.

Sen sijaan näemme ohjaajalle tuttua huutokoheltamista, genitaaliväkivaltaa, loukkaavaa ja seksististä huumoria, tuttuja honkkarisuosikkinaamoja, Cynthia Rothrockia potkimassa, muutenkin vauhdikasta ja kertakaikkisen upeaa toimintaa ja koko show'n ketteryydellään ja liikesarjoillaan varastavaa Mei-Mei Wongia. Andy Laun virnuilu sulattaa sydämen, Fui-on Shing piipahtaa cameo-roolissa nauramassa väkivallalle, Richard Nortonin jalka nousee mallikkaasti, random-pahis vetää A-luokan Salos-factoria ja niin edelleen. En enää oikein tiedä, mitä voisin elokuvaan kaivata, sillä siinä on niin paljon checklistin rasteja, että minun on hellyttävä mestariteospisteisiin. Kaiken kruunaa toimintakohtauksissa soiva kasaripaahto, joka saa Push It to the Limitin häpeämään.

25.12.

Joulupäivän aamukoomailuvalinta muistutti hyvin nopeasti, miksi siitä on niin vaikea saada mitään irti. Ideatasolla tällainen kuulostaa aina todella hauskalta, mutta kun jo viiden minuutin kohdalla alkaa olla aivan sietämättömän tylsää, niin aika tuntuu pitkältä. En rehellisesti sanottuna pysty ymmärtämään, kenelle joku bantha-pihvien kokkinurkkaus on suunnattu, mutta ainakin VHS-nauhoituksessa mukana olleet 70-luvun lopun jenkkimainokset hymyilyttivät hieman. Suosikkini oli kauko-ohjattava robottilelu Tobor, jonka ominaisuuksia luetellessaan mainosääni kertoo nopeasti, että "Tobor is robot spelled backwards!"

24.12.

Klassikkoasemaan nousseen kauhukomedian jatko-osassa siirrytään historiallisesta miljööstä nykypäivän Hongkongiin ja siirretään fokus kauhun sijaan totaalisen perseilykomedian puolelle. Alkupuolella nähdään hyvän meiningin kohtaus, kun yksi vampyyrit pysäyttävä talismaani vaihtaa otsaa kahden vampyyrin välillä toisen kähmiessä todella ammattimaisen oloista arkeologia. Hieman myöhemmin Yuen Biao pudottaa pullollisen kemiallisia reaktioita hidastavaa ainetta, joka on englanniksi retarder. Hahmot alkavat liikkua hitaammin, mutta hongkongilaisen hienovaraisuuden nimissä myös ilmeily alkaa muuttua vähän loukkaavaksi. Loukkaavalla tarkoitan siis aivan mahtavaa. Tämän lisäksi jatko-osassa nähdään tavallaan sympaattista lapsielokuvaa, kun pikkuvampyyri haluaa vanhempiensa luo. Vanhemmat vain sattuvat olemaan murhanhimoisia pomppijoita.

24.12.

Yasujiro Ozun viimeisessä elokuvassa ikääntyvä mies harmittelee, kun ei ole hankkinut omalle tyttärelleen aviomiestä. Likaisten perverssien tekemien naimakauppojen sijaan kyseessä on humaani kuvaus hyvää tahtovista ihmisistä, jotka elävät vanhoillisten käsitysten maailmassa. Tavallaan edistystä edustava päähenkilö saa ympärillään olevat kärsimään sillä, ettei hän toimi niin kuin pitäisi. Tietynlaiseen maailmankuvaan oppineet hahmot kun odottavat, että jotkin asiat tehdään aina samalla tavalla. Ihmiskeskeinen elokuva sisällyttää hahmoihinsa useita tasoja lähimmäisenrakkaudesta inhimillisiin virheisiin ja näyttää ympäröivän maailmankuvan odotusten, häpeän ja elefanttina olohuoneessa nähtävän ukkoporukan naukkailun kautta. Tällainen tavara on juuri omiaan saamaan ihmiset tajuamaan, että asioilla on useita puolia eikä vain se yksi nykyihmisen näkökulmasta katsottu Oikea vaihtoehto.

19.12.

VERENKUVA - HÄNEN VALINTANSA

Yasuzo Masumuran elokuvassa pohditaan vähän sukulaisuus- ja perintöasioita samalla, kun perheen omistamassa sairaalassa hoitaja myrkyttää itsensä. Alkuun synkältä vaikuttava elokuva kuitenkin sisältää koomisia elementtejä muuttuessaan kolmio- ja neliödraamaksi. Sairaalan taloutta paikkaamaan palkattu kloppi rakastuu omistajan tyttäreen, jolta ei saada vastakaikua. Toisaalla sitten jahdataan kloppia ja tyttären kihlatulla tuntuu olevan mielessä vain edustusvaimo, kun omaa seksisuhdetta ei voi viedä kunniallisuuskäsitysten vuoksi vihille. Sympaattinen draamailu onnistuu välillä tarjoamaan muutamat hymyt, ja teemaan se sopi tosiaan sairaalapremissin ja perintöasioiden vuoksi.

Viikon päästä luvassa tämän seikkailun osa kolme. Teemaksi Wikipedian etusivu antoi vähän korkeamman vaikeustason mukaan Achelousauruksen.

19.12.

VERENKUVA - MINUN VALINTANI

Kuten tasan viikkoa aikaisemmin, oli päivän ohjelmistossa kaksi kuratoitua mysteerivalintaa, jotka päätettiin Wikipediassa etusivulle nostetun artikkelin mukaan. Päivän teemana toimi siis verenkuva (complete blood count). Teeman soveltaminen oli jälleen kerran vapaata, kunhan valinnan pystyi jotenkin perustelemaan.

Oma valintani oli Robert Wisen tiede-elokuva, jossa avaruudesta syrjäiseen kaupunkiin saapuneessa satelliitissa on jotain ihmisten kuolemaa edesauttavaa. Huipputiedemiesten konklaavi kootaan kasaan tutkimaan aiheuttajaa ja tutkimuksen toteuttamispaikaksi heille osoitetaan maan alla sijaitseva salainen sylinterilaboratorio. Resident Evilin sijaan koko elokuva on kovaa tiedettä, jossa ei mennä minua normaalisti viehättävien hömpötysten ehdoilla, vaan 130 minuuttia edetään aidosta tutkimuksesta käyvän materiaalin kanssa. Kaikki on kuitenkin riittävän helppoa, jotta tavallinenkin katsoja pysyy kärryillä. 70-luvun virustutkimuksen viihteellisenä kuvauksena The Andromeda Strain on erinomainen. Lopussa on ehkä vähän elokuvamaisuutta jännitystä, mutta siihen asti tunnelma pysyy hämmentävän kiehtovana pelkästään väsyneiden tutkijoiden proseduureja seuratessa.

Arrow'n BD:n hankkiminen oli muuten vuonna 2020 yllättävän vaikeaa, sillä koronapandemian puhjettua kaikkialla myytiin leffan osalta eioota. Kesäkuussa Arrow sai kuitenkin puskettua uuden erän tavaraa myyntiin, joten leffa päätyi onneksi omaankin hyllyyni.

17.12.

Jollain kansainvälisellä poliisiagentituurilla on ilmeisesti biiffiä Ronny Yu:n esittämän pahiksen kanssa, mutta ongelmaksi muodostuu LotR-näppärästi "no man can touch him". Sukupuolitetut termit kierretään näsäviisaasti lähettämällä Cynthia Rothrock hoitamaan homma. Peitetehtäväksi hänelle annetaan reportterin pesti, jossa sitten sattuu hassuja kommelluksia.

Vaikka The Blonde Fury tuntuu hyvältä honkkaritoiminnalta komeilla koreografioilla, on jokin jatkuvasti hieman pielessä. Tarinankerronnan puolella ollaan jo ö-luokan käppätasolla, mutta ongelma taitaa olla ennemminkin siinä, että Rothrockin ja kanssataistelijoiden hienot potkunäytökset sössitään yrittämällä heittää väliin Jackie Chanille tyypillistä stunttihyppelyä. Tällaisessa ei kuitenkaan olla osaamisen tasolla lähelläkään Chanin tuttua stunttitiimiä, joten tilannetta kompensoidaan nopeutuksilla ja tökeröllä leikkauksella. Tämä on valitettavaa, sillä toiminta on hyvinkin näyttävää ollessaan potkimisosastoa. Toimintakohtausten taustamusiikiksi valittu rentouttava rumpupillittely ei tue ruudulla nähtävää millään tavalla.

Minua myös jotenkin karmi elokuvassa nähtävien henkilöiden tapa kutsua isiään "daddyiksi". Elokuva antaa häiriintyneen vaikutelman perheillallisista, kun kolmekymppiset aikuiset pyytävät sokeria isukeiltaan.

15.12.

Vasta noin 90-vuotiaana elokuvien sarjatuotantotykityksen aloittaneen Manoel de Oliveiran ensimmäinen kokopitkä on sympaattinen kuvaus keskenään kinastelevista ja ystävystyvistä lapsista. Kerronnaltanaan Aniki Bóbó on hyvin tyypillinen 1940-luvun alun tapaus, jossa neorealismin alkuvaiheet ovat havaittavissa pienten asioiden tuntuessa isoilta. Simppelit tunteet, elämää suuremmat mitättömyydet ja pienen pieni elokuvan taika eivät ole yhtään out of place, kun on kyse lapsista, jotka kokevat asiat eri tavalla kuin aikuiset. Naisen rakkaudesta kinastelevien aikuisten miesten kuvauksena leffa ei kiinnostaisi minkään vertaa, mutta kömpelöt lapsinäyttelijät muuttavat vähän tylsänkin oloisen premissin kiinnostavaksi.

14.12.

Ernst Lubitschin komediassa mies saapuu helvetin porteille, jossa saatana ottaa hänet vastaan ilmoittamalla että sori sori, en oo tehnyt työtäni ja ottanut selvää kuka olet, joten kerropas nyt naisseikkailuistasi. Vanha herrasmies on innoissaan, kun vihdoinkin joku kuuntelee hänen paasaamistaan. Välissä vanha vihtahousu heivaa paikalle saapuneen leidin ikuiseen kadotukseen, koska kevytkenkäinen nainen ansaitsee loputtoman kidutuksen. Huumorin tempo on ihan kelvollinen eikä sen osalta Heaven Can Wait tunnu yhtään puuduttavalta. Ongelmana on se, ettei rumille ihmisille nauraminen ole kovinkaan hauskaa, jos sitä ei tee Charlie Cho. Joskus leffa aiheuttaa parit hymähdykset, mutta suurimmaksi osaksi sanoma on se, että jos olet komea ja varteenotettava jäpikkä niin pääset taivaaseen, ja rumat naiset ja epämiehekkäät miehet joutuvat helvettiin.

13.12.

Cirio H. Santiagon vampyyrielokuvassa aivan mahtavan tunnuskappaleen mukaan veri ei ole kaikki, mitä nämä naiset imevät. Pari merimiestä etsii maissa ollessaan sexy timesia, mutta toinen heistä päätyy John Carradinen esittämän vampyyrimestarin vaimokatraan seksileluksi toisen yrittäessä saada poliisit kiinnostumaan tilanteesta. Vanhoilla päivillään roskaelokuviin ajautunut Carradine vetää roolinsa Shakespearea siteeraten ja verestä ja alkoholista sekoitettuja drinkkejä valkoiselle puvulleen kaataen. Apurinaan hänellä on vähä-älyinen vampyyri-wannabe, josta revitään välillä irti rehellistä pieruhuumoria. Esitystempo on hidas, ja välillä seksikohtaukset kestävät tuskatuttavan pitkään, mutta niiden aikana zoomaillaan seinillä oleviin Baphomet-irstailutauluihin sen verran antaumuksella ettei homma muutu tylsäksi. Kaikki on todella kämäistä, mutta kämäisyys viehättää. Hassuttelua on mukana riittävästi eikä Carradinen meiningille voi olla repeilemättä.

13.12.

Oscar Micheaux'n varhaisessa mykkäleffassa paikalliset liikemiehet haluavat huijata maata sitä omistavalta jäpikältä. Mullan alla odottavat öljyvarannot ovat lähellä jäädä hyödyntämättä, jos nykyinen omistaja ei myy, joten apuun kutsutaan Ku Klux Klan. Simppelistä juonikuviosta ja lyhyestä kestosta huolimatta elokuva on hyvin raskas. Tämä johtuu siitä, että suurin osa säilyneestä materiaalista kuvastaa ihmisiä istumassa pitkien välitekstien saattelemana. Toimintakohtauksissa sitten taas klaani ratsastaa yön pimeydessä vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle. Tämä suunnan pysymättömyys saa tyyppien liikkeen vaikuttamaan Godfrey Hon ninjasiksakilta. Kohtauksissa heitä pakeneva nainen taas ratsastaa päivällä ja hänen hevosensa vaikuttaisi pyörivän ympyrää. Tällainen immersion rikkominen pilaa oikeastaan koko elokuvan.

12.12.

Vaikka poismeno tapahtuikin jo 10.12., päädyin lukemaan Tiny Listerin kuolemasta vasta 12. päivä. Kun kerran uutisessa puhuttiin hänen näytelleen mm. Barb Wiressa ja katselulistani sisältävä satunnaislukuarvonta-Excel heitti ehdotukseksi kyseisen tapauksen, ei rewatchia tarvinnut pohtia kauaa. Uudelleenkatselu kiinnosti minua, koska halusin tietää, saako leffasta jotenkin enemmän irti, kun tiedostaa sen olevan Casablanca-ripoff/remake riippuen miksi sitä haluaa kutsua. Tiny Listerin ruutuajaksi leffassa veikkasin kymmentä sekuntia.

Leffa ei ole yhtään parempi kuin aikaisemminkaan. Listerin ruutuaika ei elokuvassa pääse myöskään edes lähelle kymmentä sekuntia. Kepeät mullat silti tälle kasarin ja ysärin yrmeälle rivipahikselle.

12.12.

Olen nyt pari kertaa ennen mysteerivalintani aloitusta heittänyt vitsimielessä Ilsa 3:n DVD:n lojumaan muka puolihuolimattomasti pöydälle hämmentämään pakkaa. Nyt sitten mysteerileffojen jälkeen ammuin itseäni jalkaan, kun leffa lähtikin pyörimään siksi, että se saataisiin pois alta.

Kolmas Ilsa on kahden aikaisemman osan tapaan sleazyä väkivaltaviihdettä tisseillä. Alkuun Siperian lumikentillä nähdään gorea sisältäviä tappo- ja kidutuskohtauksia, joista hypätään lähes 25 vuotta kohti nykyhetkeä, jossa natsikommunisti vaikuttaa nyt rikollispomona. Näyttelijä ei ole ikääntynyt päivääkään, vaikka toisen maailmansodan keskitysleireillä Ilsan hahmo oli jo 30 ja 40 ikävuoden välillä, mikä tekisi hänestä kolmososan jälkipuoliskolla noin seitsenkymppisen. Lopun huono rikoselokuva on vain tylsää eikä alun goreilu taas ole sitten yhtään minun juttuni.

12.12.

JUGOSLAVIAN ENSIMMÄINEN RATSUVÄKIRYKMENTTI TOISESSA MAAILMANSODASSA - HÄNEN VALINTANSA

Jugoslavian liittotasavallan Spice Worldissa ei nähdä ratsuväkeä tai toista maailmansotaa, mutta ei pitäisi olla kovin vaikeaa tajuta, miksi Slatko od snova päätyi katseluun.

Heikkolaatuisella TV-kameralla kuvatun elokuvan visuaalinen ilme muistuttaa hämmentävän paljon jotain musiikkivideoiden ja 90-luvun lopun Playboy-videoiden yhdistelmää. Musiikkimaailmaan sijoittuvassa outoilussa mennään ysäripop ja eurohumppa edellä. Itseironinen coolius ja musiikeista vastanneen Rambo Amadeuksen ysärin lastensarjan pahista muistuttava habitus ovat hyvinkin jees, mutta alusta asti on selvää ettei viehätys kestä ihan loppuun saakka. Mäkkärissä työskentelevä nainen siis päätyy vahingossa megatähdeksi viedessään BigMacia kotiinkuljetuksena Elviksen zombie-versiolle. Tästä siirrytään korneihin musiikkinumeroihin, ja välillä käydään telenovela-tason saippuadraamaa. Kokonaisuus on jollain tavalla kiehtova, mutta ei siitä tämän enempää kehtaa myöntää nauttineensa. Jätän kuitenkin jonkinlaisen guilty pleasure -oven auki varmuuden vuoksi.

Päätimme myös, että homma jatkuu tasan viikon päästä tästä. Uusi teema on "verenkuva".

12.12.

JUGOSLAVIAN ENSIMMÄINEN RATSUVÄKIRYKMENTTI TOISESSA MAAILMANSODASSA - MINUN VALINTANI

Hima Erotican mysteeripäivän aikana tosiaan päätimme katsoa Wikipediasta etusivulle sillä hetkellä nostetun artikkelin ja katsoa siihen liittyvät yllätyselokuvat seuraavana viikonloppuna. Teemaksi saatiin Jugoslavian ensimmäinen ratsuväkirykmentti toisessa maailmansodassa, ja oma mysteerivalinta piti jotenkin saada kytkettyä siihen.

He kuolivat saappaat jalassa sopii teemaan, koska se on toisen maailmansodan aikana tehty elokuva ratsuväkirykmentistä. Kaipa intiaanipäällikköä esittävä Anthony Quinn menee myös jugoslavialaisesta tarpeen vaatiessa. Vuoteen 2020 se sopii myös Olivia de Havillandin vuoksi.

Leffassa itsessään nähdään, kuinka Errol Flynn esittää historiallisesti äärimmäisen epätarkasti kenraali Custeria, joka ei näköjään paljoa muuta tehnyt kuin virnuillut. Vanha Hollywood ei enää lähtökohtaisesti jaksa kiinnostaa minua, mutta pääparin välinen kemia ja Flynnin poikamainen virne sulattavat yhä sydämeni. Historiallinen epätarkkuus ei haittaa pätkääkään, koska jos haluan tietää oikeista tapahtumista, niin en ota niistä selkoa jättibudjetin Hollywood -viihde-elokuvan avulla, vaikka ilmeisesti nykyisin on tyypillistä olla erottamatta dokumenttia fiktiosta, jos kerran roskalehdet uutisoivat The Crowninkin uuden jakson tapahtumista jonain synkkinä paljastuksina brittihovin menneisyydestä. Poikain seikkailuna He kuolivat saappaat jalassa on menevä, vaikka seikkailua tai toimintaa ei ole oikeastaan kovinkaan paljoa. En myöskään jaksa loukkaantua kaikesta, mikä olisi nykypäivänä tehtynä vähän rajamailla korrektiuden kanssa. Teemoissa sentään yritetään jollain tasolla sanoa jotain muutakin kuin että intiaanit ovat pahoja.

11.12.

Pikkuhassuttelevassa japanilaiselokuvassa nähdään ihastumisesta seuraavaa kiusaantumista, kun päähenkilönä nähtävä poika sattuu kiinnostumaan luokan uudesta oppilaasta. Samalla perhepiirissä pyörii monenmoista omituisempaa kulkijaa. Taiteilijaäidin quirkysmirkyt hassuttelut eivät ole sellaista huumoria, josta nautin, mutta vastapainona about kaikki, mitä Tadanobu Asano tekee, on erittäin jees. Lähes kahden ja puolen tunnin kestoon mahtuu paljon erilaisia tilanteita, joiden taso vaihtelee suuresti. Keston vuoksi heikommat osuudet alkavat puuduttaa, mutta suurimmaksi osaksi The Taste of Tean meininkiä katsoo mielellään. Idyllisen pikkupaikkakunnan luonto tulee myös kivasti esille.

9.12.

Minulla on ollut ikuisuuksien ajan vaikeuksia eteläkorealaisten elokuvien kanssa. Melkein kaikkia näkemiäni korealaistrillereitä yhdistää tietynlainen tapa käsitellä ahdistusta, väkivaltaa ja mielenterveysasioita. Etenkin mielenterveysongelmat kuvataan usein tuijottavan sosiopaatin kautta lisäämällä soppaan hieman angstia. Nyt ei nähdä hypnoosia tai mustinmenetystä, mutta tunteiden näyttämisen ongelmaa ja inhimillisyydestä riisuvana hulluutena kuitattavia mielenterveysasioita kylläkin. Sanoma umpimielisistä kunniakäsityksistä on kyllä ideatasolla hyvä, mutta jos elokuvan jälkeen ei jää vallitsevaa järjestelmää, vaan tavallisia ihmisiä vastustava fiilis, tekee The Housemaid jotain väärin.

8.12.

Puolalaiselokuvassa ala-asteikäinen tyttö kidnappaa itseään muutamaa vuotta nuoremman tytön ja lähtee tämän kanssa seikkailulle, jonka tarkoituksena on päästä toiselle puolelle maailmaa. Matkalla yhdistyvät lapsellisuus ja kasvaminen sekä aikuisten apinointi. Tietynlainen käsityskyvyn puute ja lapsen ajatusmaailman herttaisuus tulevat esille samalla, kun elokuva vihjailee myös synkemmillä teemoilla. Vain hieman yli tunnin mittainen elokuva pysyy kiehtovana, ja onnistuu tavoittamaan jotain pienen lapsen elämästä olematta urafaijaa missaamassa kakaroidensa lätkäharjoituksia.

7.12.

Kun töissä on rankkaa, niin rentoutuakseen sitä kaipaa ysärin rivipahikselta näyttävää Dolph Lundgrenia, tämän penistä kuvailevaa Brandon Leetä ja ekstrahapanta Cary-Hiroyuki Tagawaa.

Mark L. Lesterin 75-minuuttinen ysäritoiminnan helmi ei sisällä paljoakaan välikohtauksia, vaan lähes koko ajan ruudulla nähdään menevää äksöniä tai päähenkilöiden välistä one-liner -taistelua. Aasiaeksotiikan vuoksi rivipahiksina saadaan James Lew'n ja Al Leongin yhdistelmää, ja saapa Lew esimerkiksi erään kohtauksen aikaan turpaan parina eri henkilönäkin, tai sitten mies käy ensimmäisen turpasaunan jälkeen vetäisemässä erivärisen takin niskaansa.

6.12.

MINUN VALINTANI

Festarin päätöselokuvana nähtiin toinen yllätysvalintani, koska elokuville annettuja numeroita arpova satunnaisnumerogeneraattori päätti järjestykseksi 1, 2, 3, 4 ja minulla sattui olemaan kaksi viimeistä numeroa.

Omituiseksi seksploitaatiokyttäleffaksi mainostettu The Hangup osoittautui valitettavan suureksi pettymykseksi. Alkuun tunnelmassa on jotain hämmentävää, kun päähenkilönä nähtävä kaikkea epämoraalista vihaava rasistinen ja homofobinen siveysyksikön poliisi pukeutuu dragiin napatakseen leffassa perversseiksi kutsuttuja kiristäviä poliiseja. Nopeasti elokuva kuitenkin taantuu huonosti näytellyksi ja hitaasti eteneväksi ö-luokan indie-draamaksi, jossa katsojan mielenkiintoa yritetään pitää yllä synkillä teemoilla ja päähenkilön itseinholla. Tässä ei kuitenkaan onnistuta, sillä mikään ei ole niin kökköä, että elokuvalle jaksaisi nauraa kalkkunana, mutta vauhti ja mainostettu omituisuus loistavat suurimmaksi osaksi poissaolollaan.

Se hyvä juttu The Hangupin katselussa sentään oli, että ideoimme seuraavan katselugimmickin, joka sekin liittyy mysteerinäytöksiin. Ensi viikonloppuna luvassa siis Wikipedian etusivulle nostetun artikkelin mukaisesti jotain aiheeseen "Jugoslavian ensimmäinen ratsuväkirykmentti toisessa maailmansodassa" liittyvää. Kaikkia rasteja ei tarvitse saada ruksittua, joten tätä saa soveltaa vähän vapaammin. Valinnat voivat olla temaattisia, tekomaahan liittyviä, aihetta liippaavia, ratsuväkielokuvia tai jotain typerän settiesailun kautta väsättyjä keksintöjä.

6.12.

MINUN VALINTANI

Tunnelmallisessa vampyyrielokuvassa sänkyyn murhattu pariskunta houkuttelee miehiä hylättyyn kartanoon ja lopun voikin arvata. Seksikohtausten lisäksi katsojalle tarjoillaan upeita ulkokuvia ja viimeisen päälle mietittyä luonnollista valaistusta, joka tekee elokuvan visuaalisesta puolesta entistä kiinnostavamman. Hautausmaalla haahuilevat kaapuihin pukeutuneet naiset toimivat tällaisessa kuvastossa. Hyvä tunnelma ja hieno visuaalisuus pystyvät peittelemään alhaisia tuotantoarvoja ja näyttelijöiden osaamattomuutta. Jotkut veriteoista ovat myös melkoisen kylmääviä ja yllättäviä.

6.12.

HÄNEN VALINTANSA

Kyllähän nyt pornofestarilla pitää katsoa vähän Antipornoakin. Sion Sonon elokuva alkaa lähestulkoon mestariteoksena näyttäen, miten äärimmäisyyksiin viety vääristynyt seksuaalisuus- ja seksiviihdekäsitys tekee kielletystä ja maton alle lakaistusta kiinnostavaa ja haitallista. Henkiset murskajaiset saavat aikaan erittäin epämukavan olon, mutta jossain vaiheessa minulle iski Antipornon kanssa samanlainen väsähtäminen kuin esimerkiksi ohjaajan aikaisemmassa Tokyo Tribessa. Alun in your face -tyylinen tapa ei enää kaipaa niin paljoa selittämistä ja asioiden avaamista kuin kuvissa nähdään. Vieläkin lyhyempi kesto tai joidenkin asioiden auki jättäminen olisi ollut minulle toimivampi ratkaisu.

6.12.

HÄNEN VALINTANSA

Viimeinen festaripäivä kunnioittaa WHS:llä vuosittain järjestettävää Sika säkissä -yllätyselokuvapäivää. Sika Erotica järjestettiin niin, että molemmat osallistujat päättivät kaksi elokuvaa, ja arpa ilmoitti niitä vastaavan numeron. Katsottu elokuva oli alkuun asti toiselle osapuolelle täysi mysteeri eikä siitä jaettu mitään tietoa leffan aikanakaan, jos tekele ei sattunut olemaan etukäteen tuttu tapaus.

Ensimmäisenä arpa valitsi 2000-luvun alussa tehdyn brasilialaiselokuva Filme de amorin. Festarin taidepaskaisempaa osastoa edustanut tekele pistää kaksi naista ja yhden miehen hieman liian kuumalta vaikuttavaan asuntoon nauttimaan päihteitä, keskustelemaan filosofisia ja miellyttämään toisiaan seksuaalisesti. Keskustelut ovat taustalla pyörivää sananhelinää seksuaalisuudesta, parisuhteesta, kiihotuksesta ja yhteiselon ongelmista, ja sellaisina ne ajavat asiansa ihan kivasti. Kuvallinen ilmaisu nousee pääosaan hidastempoisessa pyörimisessä, jossa tunnetilat välittyvät ruudulla näkyvän kautta erinomaisesti.

5.12.

Ennakkoon yksi festivaalin odotetuimmista elokuvista alkoi Black Emanuellen aikana vähän mietityttää ja pelottaa, koska Gwendolinen ohjaajana on häärinyt ensimmäisen Emmanuellen tylsyydestä vastannut Just Jaeckin. Pelot osoittautuivat onneksi täysin turhiksi, sillä Gwendoline on upean hauskaa tyhmää alusta loppuun. Nuori nainen etsii perhosia keräillyttä isäänsä ja päätyy todella varteenotettavan seikkailijajäpikän kanssa naisten asuttamalle scifi-vuorelle. Alkupuoli menee poikain seikkailun parissa, ja pääparin välinen kinastelu takaa ettei tylsää ehdi tulla. Loppupuolisko ollaan korneissa scifi-lavasteissa, jolloin tyhmän muoto muuttuu, mutta säilyy hurmaavana. 105-minuuttinen kesto ei sisällä paljoa tyhjäkäyntiä, vaan jatkuvasti nähdään jotain kiinnostavaa, oli se kuviteltua vankihuoneseksiä tai seksihaarniskoihin pukeutuneiden naisten vetämien vaunujen Ben Huria. Keskiössä nähtävä kolmikko on upea ilmestys, mutta show'n varastaa kaikkivoipaa seikkailijaa esittävä Brent Huff.

5.12.

1970-luvun lopun pornossa juoni pyörii pizzerian ympärillä, joten leffan voisi helposti kuvitella olevan tylsää jynkkyä ilman mitään erikoista. Jostain syystä lisäpalveluita pizzankuljetuksen yhteydessä tarjoavan ravintolan rientoa jaksaa kuitenkin katsoa oikein mielellään sen 70-minuuttisen keston ajan. Lähettejä esittävät naiset ovat habituksessaan hurmaavia. Hassuttelua on paljon, ja suurimmaksi osaksi luonnollisen näköiset karvaiset vartalot ovat nykypornoon verrattuna jotain erilaista ja kiehtovaa, vaikka John Holmesin mela onkin enemmän painajaiskamaa kuin estetiikan riemuvoitto. Mysteerisen Night Chicken -rikollisen jahtaamiseksi kehittyvä juoni taas on juuri oikealla tavalla hyvää tyhmää. Pornopuoli on pornoa. Sitä tilatessaan pitäisi tietää, mitä saa. Sen välissä ja aikana tapahtuva rytmitys on kaiken A ja O. Yksi elokuvan suurimmista plussista onkin se, ettei jokainen naintikohtaus kestä puolta tuntia, vaan juonitavaraa on riittävästi, jotta myös siitä puolesta jaksaa olla kiinnostunut.

5.12.

Emmanuellen ripoff/spinoff jatkaa ranskalaiselokuvan tavoin tylsän pehmopornon parissa. Keniaan kuvausreissulle saapuva Laura Gemser päätyy eksotisoimaan Nairobin nurkkia samalla, kun rikkaat länsimaiset harrastavat seksiä ristiin rastiin. Italialainen tyyli tehdä eksploitaatiota tuntuu alkuun kannattelevan leffaa paremmin kuin ranskalainen artsympi meno, mutta loppujen lopuksi myös Black Emanuellessa kyse on noin minuutin mittaisista turhista dialogipätkistä, joita seuraa todella epäeroottisia seksikohtauksia. Kuvasto on pitkälti miestenlehtitasoa, eli näyttelijät hiplaavat toistensa reisiä ja välillä joku nuolaisee pikaisesti nänniä. Jotain hauskaa tai törkeää tarvittaisiin kyllä kipeästi, että kokemus ei olisi näin puuduttava. En onnistu löytämään Laura Gemseristä minkäänlaista karismaa, vaan hän vaikuttaa todella tyhjältä kuorelta.

Eräässä kohtauksessa Emanuelle tokaisee inhoavansa viskiä. Tähän juhlien virallinen viskiasiantuntija tokaisee ettei nainen vain ole nauttinut oikeanlaisesta viskistä oikealla tavalla. Ekspertti ottaa sitten huikkaa J&B:stä suoraan pullon suusta, mikä on todellisen harrastajan merkki.

5.12.

Derek Jarmanin taiteilijabiopic oli ehkä vähän väärässä seurassa hieman Alain Robbe-Grillet'n The Immortal Onen tavoin. Erotiikkaa tai siihen viittaavaa tavaraa ei nähdä paljoakaan, mutta itse elokuva on oikein mainio. Tavanomaisen tylsistä biopiceistä poiketen Caravaggio ei oikeastaan edes kerro mitään ryysyistä rikkauksiin -tarinaa, vaan siinä edetään myös haahuilun ja pään sisällä tapahtuvien mietteiden kautta. Autenttista historiallisuutta ei yritetä, vaan kohtauksissa saatetaan nähdä nykypäivän vaatetusta tai lavastusta. Siitä huolimatta aikakauden tunnelma saavutetaan erinomaisen hyvin likaisuuden ja upean valaistuksen kautta. Vaikka kertojanääni selittää välillä liikaa omaan makuuni, ja suuri maalarinero hinkkaa kohtauksissaan yhtä pienen pientä yksityiskohtaa maalauksestaan, on Caravaggion tunnelmassa jotain hyvinkin iskevää.

En mitenkään olisi uskonut pitäväni tästä näin paljon.

5.12.

Mary Millington -boksin aloittavassa brittien seksielokuvaklassikossa nököhampainen peruukkipää ja harvahampainen knallipää väärentävät rahaa seksikkäässä täyshoitolassa. Ilveilevät kansankoomikot vääntelevät naamojaan samalla, kun seksikkäät sisäköt ja hoitajattaret tarjoavat fyysistä rääkkiä vähäisissä vaatteissa. Elokuvan lähestymistapa rikollisten esittämiseen on kuvata heidät idiootteina, jotka eivät selviytyisi ilman avustajaa normaaleista toimenpiteistä. Kummeli-hassuttelun lisäksi tämä käy ilmi sillä, että toinen tyypeistä kusee lavuaariin pöntön sijaan. Seksihassuttelussa on välillä joitain rikollisten poukkoiluun verrattuna ihan hauskojakin vitsejä, mutta loppujen lopuksi Come Play with Me on vain ylipitkältä tuntuva tylsä kansankomedia tisseillä.

5.12.

Vihdoinkin festaripäivä saatiin alkuun ajallaan ja ongelmitta, kun Elonetin toimintavarmuus päihitti MUBIn mennen tullen. Suomen ensimmäiseksi nudistifilmiksi tituleeratussa semipitkässä metsien mies katselee järvessä uiskentelevia merenneitoja. Eräänä päivänä yksi neidoista jää kiinni verkkoihin, ja tästä alkaa lisätirkistely. Jostain syystä merenneidoilla on rusketusrajat, vaikka ne elelevät pinnan alla ja ovat rantakallioiden tuntumassa yläosattomissa. Suomen luonto esiintyy edukseen eikä latteita aforismeja saneleva kertoja onnistu pilaamaan kokonaisuutta. Soundtrackilla kuultava rumputorvijazz on aivan hirveää, mutta pitkän rupeaman keskellä Väreitä on oikein toimiva valinta aamupalaksi.

4.12.

Kun sattuu vahingossa näkemään internetissä kuvankaappauksen C-3PO:sta hardcore-pornossa, niin onhan tämän sisältävä elokuva katsottava edes kerran elämässään.

Starship Eros on siis kultakauden pornoa, jossa feministisen allianssin avaruuslentäjät jahtaavat amazon-hävittäjää. Jahti koostuu lähinnä siitä, että aluksella olevat naiset nuolevat toisiaan tai jyystävät heillä olevaa robottia, jolla tosiaan sattuu varmaankin ihan vahingossa olemaan C-3PO:n naama. Robottikairaus, supersurkea näytteleminen ja herttainen scifi-tyhmä ovat hauska kombinaatio, mutta 70-minuuttiseen kestoon mahtuu aivan liian paljon täysin muuttumatonta letkun imemistä. Vaihtelu virkistäisi, ja loppu tuntuu alun hassuttelua reilusti puuduttavammalta.

4.12.

Kon Ichikawan elokuvassa vanhempi mies etsii viriiliyttään, kun fyysinen suorituskyky alkaa laskea. Apua saadaan Tatsuya Nakadain esittämältä lääkäriltä, jonka antamat pistokset herättelevät haluja, mutta vaarantavat terveyden. Ikämiehelle tämäkään ei tunnu riittävän, vaan ukko kehittelee juonen, jossa hän saa seksuaalista kiihoketta siitä, että hänen lääkärinsä himoitsee vaimoa. Lääkäristä tykkäävän tyttären mielestä tämä ei ole ihan ok. Meiningistä näkee jo heti alkuun, ettei tämä tule päättymään onnellisesti. Seksuaalisuuden teemat ja kadotetun suoriutumisen etsiminen kiinnostavat ja Ichikawalta nyt on muutenkin tottunut aina odottamaan priimaa. Lopussa nähdään eräs juonenkäänne, joka löytyy useasta elokuvasta, mutta esitystapa on jotenkin kylmäävän realistinen turhan elokuvallisuuspoukkoilun sijaan.

Ichikawan perään oli hyvä katsoa taas vähän ranskalaista vintage-hardcorea. Soeur Vaselinessa (1925) farmari kyntää peltoa, kunnes paikalle saapuu seikkailua etsivä nunna. Kyntöhommien kohde muuttuu nopeasti. Katsotussa versiossa lähti soimaan todella omituinen konemusiikki, jota täydennettiin gorillojen korinalta kuulostavilla äänitehosteilla. Jyystön ja huutavan apinalauman yhdistelmä onnistui olemaan jotain ihan mahtavaa. Homma jatkuu, kun munkki sattuu näkemään aktin. Taas kerran jäpikät alkavat hommailla keskenään, mikä sopii vielä paremmin hämyiseen soundtrack-valintaan. Nainenkin saa tällä kertaa osansa, kun kolmikko muodostaa musiikin tahtiin pomppivan lihakasan. Ilman musiikkia elokuva ei mitenkään onnistuisi viihdyttämään samalla tavalla, mutta nyt kaikki lähtee aivan oikealla tavalla lapasesta. ***

4.12.

Myös kolmas festaripäivä alkoi vastoinkäymisellä, kun alun perin ohjelmistoon valittu Tinto Brassin The Howl ei vain suostunut pyörimään MUBIsta sellaisella laadulla, että siitä erottaisi ihmisten naamoja. Noin kymmenen minuutin kohdalla kuvassa ollutta bussia ei enää tunnistanut objektiksi, jolloin päätimme vetäistä pelin poikki suoratoistopalvelun osalta. Pikavauhtia paikkaajaksi saapui hyllystä Tinton uudempi tekele Arrow'n BD:nä.

Leffassa nainen pohtii miehensä pettämistä. Sanoma on jokseenkin se, että jos kerran miehet saavat pettää niin mikseivät naisetkin. Feminismin sijaan kyse on kuitenkin naisten alapäiden kähmimisestä. Feikin näköiset miesten kumikalut alleviivaavat sitä, että ohjaaja haluaa nimenomaan römpsää eikä vapaata seksuaalisuutta. Tylsän elokuvan parhaiten mieleen jäävistä kohtauksista toinen liittyy alusvaatekauppaan, jonka asiakkaat vain heittävät vaatteensa pois päältään kassalla ja vetäisevät hyllystä pikkarit jalkaansa sovitusmielessä. Kaupan omistaja (ja asiakasta esittävä ohjaaja itse) tulevat sitten vielä hinkkaamaan genitaaleja tämän aikana, jolloin takaisin hyllyyn päätyy erittäin hyvin muhinoinutta pikkaria. Toisessa mieleenpainuvassa kohtauksessa keskellä metsää orgioidaan Mortal Kombatin soundtrackia muistuttavien musiikkien tahdissa. Seremoniamestarina toimiva tyyppi BAILAA niin kuin ysäri ei tulisi koskaan loppumaan.

Leffan jälkeen oli vuorossa lisää varhaisia ranskalaisia pornolyhäreitä, kun ruutuun pamahti Ersats seule AKA Substitute (1947). Siinä nainen lukee kirjaa sängyssä ja kuvittelee akteja. Mitään hauskaa gimmickiä ei löydy, vaan koko kahdeksan minuuttia menee genitaalienjynssäämisen ja onanoinnin parissa. 40-luvun surkealaatuinen mustavalkokuva ei tee materiaalista mitenkään tämän päivän vastaavia tekeleitä mielenkiintoisempaa tapausta. *½

3.12.

Shaw Brothersin seksuaaliteemoja käsittelevässä elokuvassa paikallinen apteekkari on kova panemaan, mikä näkyy vaimokatraan kasvavassa nuppiluvussa. Ensimmäiset 75 minuuttia seurataan, kuinka säälimätön liikemies jallittaa paikallisen leipurin vaimon sänkyyn kanssaan. Homma äityy kiristämiseksi ja murhailuksi, ja lopulta vaimo itsekin huomaa olevansa aikamoisen inhottavaa ihmispaskaa.

Alkupuolen meininki onnistuu olemaan suht kiinnostavaa historiallista draamaa muutamilla kesyillä seksikohtauksilla varustettuna. Harmittavasti loppupuolisko sitten lässähtää kasaan, kun elokuva alkaa kertoa useita eri pikkutarinoita käyttäen jokaiseen niistä muutaman minuutin verran aikaa. Siihen asti tarinankerronta on edennyt täysin eri temmolla, joten tämä rytminvaihdos onnistuu tiputtamaan katsojan kelkasta. Lopetuskin tuntuu enää vain siltä, että nyt on täytynyt kehittää jokin loppuratkaisu, niin otetaas niitä alun tyyppejä takaisin kuvioihin vielä hetkeksi.

Nykypäivänä tämänkin elokuvan kohtalo on olla vain kuriositeetti niille, jotka haluavat nähdä Jackie Chanin pienessä roolissa kauan ennen tähteyttään.

3.12.

Toinen päivä joutui vähän joustamaan aikatauluistaan, kun minun piti käydä sovittujen etätöiden sijaan kiireellisesti toimistolla hoitamassa muutama juttu, jotka menivät sitten ylitöiden puolelle. Onneksi aikataulujen kurominen on mahdollista, kun juuri tämän päivän ohjelmiston oli tarkoitus loppua melko aikaisin.

Alkulyhärinä nähdyssä Lui, elle et l’autressa (1925) miehen ja naisen irstailuun liittyy toinen mies. Sen sijaan, että miehet hoitelisivat naisen yhdessä, alkavat he hoidella toisiaan naisen taputtaessa tahtia. Täytyy myöntää, etten todellakaan odottanut tätä, ja 20-luvun viiksekkäiden herrasmiesten touhuilu kolmannen pyörän kera oli jokseenkin piristävän hämmentävä kokemus, koska tällaisesta kiinni jäämisestä tuomio olisi tekoaikana luultavasti ollut ainakin pari kierrosta giljotiinissa. ***

Päivän ensimmäisenä kokopitkänä nähtiin kolmas Mazurka-boksin elokuva, jossa toisesta osasta poiketen näyttelijät esittävät taas ykkösosan hahmoja. Nyt rehtoriksi valittu päähenkilö on niin stressaantunut, ettei saa pikkuveitikkaansa pystyyn. Poikakoulun muuttaminen sekakouluksi ei tuppaa onnistua rahahuolten vuoksi, joten koulun seksinnälkäiset pojat ovat valmiita perustamaan kesälomallaan hotellin kerätäkseen tyttöjen saamiseen varattavat rahat. Kiimaiset pojat kuitenkin tuntuvat vain juoksevan karkuun, kun himokkaat naisvieraat alkavat jahdata heitä. Tämän tapahtumista on avittanut paikassa leviävä lemmenpulveri, jota päätyy aivan kaikkien aterioihin ja drinksuihin. Vaikka viimeaikoina oppilaitosten seksistiset riitit ovatkin olleet kuuma peruna, on tällaiselle harmittomalle ja hupsuttelevalle pikkutuhmalle mahdotonta olla vihainen. Kulttuuriministerin vaimoa esittävän Annie Birgit Garden habitus on aivan mahtavaa seurattavaa.

Kokopitkien välissä päivän toisena lyhärinä esitettiin La Nouvelle Secrétaire (1940). Siinä pikkupomon uusi sihteeri tarjoaa auvoisaa kyytiä. Sihteeritrooppi tuntuu jo 40-luvun elokuvassa melkoisen kuluneelta eikä jyystössä nähdä mitään mullistavan yllättävää tai kiinnostavaa. **

2.12.

Vuoden 2020 kolmas ja viimeinen Hima Erotica -kotisohvafestari korvaa peruutetun Viva Erotican pikkutuhmien pikkujoulujen merkeissä. Viimeisenä päivänä vietetään itsenäisyyspäivän Sika Erotica -mysteerihetki, jolloin katsottavat elokuvat ovat tiedossa vain ne valinneella osallistujalla.

Ensimmäinen festaripäivä sisälsi yhden pitkän elokuvan ja kaksi lyhäriä. Alkukuvana nähtiin jouluaiheisen festarin ainoa jouluelokuva Petit conte de Noël AKA Little Christmas Tale (1949). Siinä pukki tulee kylään katsomaan, onko paikalla kilttejä lapsia. Itseään kosketteleva ilmeisesti teiniä esittävä aikuinen nainen selittää, että lastenhoitaja ei lämmennyt hänen läheisyydenkaipuulleen. Pukki ratkaisee ongelman George Clooneyn itsetyydytystuolia muistuttavan kapineen lahjoittamalla. Kun nainen saa tyydytystä jörnikoneesta, alkaa pukki naida paikalle ilmestynyttä enkeliä. Meininki on hyvinkin häh, ja päättyy siihen, kun pukki laittaa naamarinsa tyydyttyneen naisen pakaroiden päälle. Kerrottuna kokemus on huomattavasti todellisuutta hulvattomampi. **

Yhdeksi Hima Erotican tavaramerkeistä on muodostunut festivaalin ensimmäisenä kokopitkänä nähtävä Alain Robbe-Grillet. Nyt tuon sairaan vanhan perverssin The Immortal One sai kunnian osoittaa, että ohjaajalta löytyy muutakin kuin tirkistelyä ja artsyä pikkutuhmaa, sillä elokuvassa ei oikeastaan ole mitään erotiikkaan viittaavaa paria napatanssikohtausta lukuun ottamatta. Kyseessä on kuitenkin mielenkiintoinen mysteeri, jossa ohjaajalle tuttuun tapaan juonella ei ole oikeastaan mitään merkitystä, vaan haahuilu ja omituinen tunnelma nousevat etualalle.

Lopuksi nähtiin vielä varhainen lyhytelokuva Mousquetaire au restaurant AKA Musketeer at a Restaurant (1920). Siinä muskettisoturi saapuu Tanssahtelevan pyllyn krouviin, josta hän tilaa koko menun. Ruoan sijaan tarjolla on kuitenkin vain coitusta. Välitekstit kertoilevat ruokalajien nimiä, kun viiksekäs seikkailija jyystää menemään. Porno on kaukana nykypäivän estetiikasta, vaikka moneyshotin kaltaiset troopit ovat jo mukana. Kaikki on herttaisella tavalla viattoman kömpelöä, mikä sopii hauskaan yleisilmeeseen oikein mukavasti. ***

1.12.

Joo, ei tällainen vanhan mallinen Ranska enää jaksa kiinnostaa yhtään. Aivan sietämättömän tylsänä yläluokalle irvailevana komediana starttaava leffa muuttuu edetessään julmemmaksi ja inhottavammaksi kuvaukseksi siitä, miten kaikki haluavat hyötyä rikkaasta ihmisestä. Ketään ei kiinnosta David-rukan parissa hengailu kuin pätäkän vuoksi. Vaikka ihmisyyden synkempiin arvoihin pureudutaan periaatteessa ihan kivasti, ei Duvivierin kaltaisten elokuvantekijöiden kaanonin ja elokuvan taian yhdistely jaksa innostaa, kun sieluni kaipaa varastohallitoimintaa.

Minua niin harmittaa, että ostin taannoin Barnes & Noblen Criterion-aleista systemaattisesti Eclipsen bokseja sen kummemmin miettimättä niiden sisältöä, koska aikomuksenani oli hankkia ne kaikki. Sitten tuli GDPR ja jenkkifirmat lopettivat toimitukset Suomeen, joten monta kiinnostavaa boksia jäi saamatta, ja minulla on hyllymetrikaupalla ranskalaisia setämiehiä monokkeleissa ja frakeissa.

30.11.

Viikkoa ensimmäisen osan jälkeen ilmestyneessä japanilaiselokuvassa jatketaan aikaisemmin aloitettua tarinaa ummehtuneista moraalikäsityksistä. Setsuko Haran esittämä opettaja yrittää puolustaa nuorten oikeutta elää elämäänsä vapaasti joko ystävystyen tai rakastuen ilman, että vanhojen miesten kerhon pitää kokoontua valtuustosaliin pohtimaan, onko tämä oikein. 12 vihaista miestä kokoontuukin puhumaan siitä, miten naisen ja miehen yhdessä käveleminen on maailman kamalin asia. Osa kaartin jäsenistä on käynyt juuri hieman aikaisemmin geishoissa, mutta tämä on ihan eri asia. Nykypäivänä menoa hämmästelee, mutta se ei poista mitään siltä tosiasialta, että ilmestymisaikanaan Blue Mountains on ollut tärkeä tapa tarkastella typeriä kunniakoodeja, joita ylläpidetään vain silloin, kun se hyödyttää omaa agendaa.

Ensimmäinen osa ja sen jatko kannattaa katsoa putkeen tai lyhyen ajan sisällä toisistaan, koska ne eivät varsinaisesti ole elokuva ja sen jatko-osa, vaan kahteen elokuvaan jaettu yksi kokonaisuus.

29.11.

Linda Linda Lindalla ihastuttaneen Nobuhiro Yamashitan aikaisemmassa elokuvassa kaksi nuorehkoa elokuvantekijää kiertää Japania ideoita pohtiessaan. Matkan aikana törmätään aikuisena olemisen vaikeuteen. Nuoret älyköt ovat kyllä kulttuuriajattelun kannalta mielestään valmiita yksilöitä, mutta kaikki muut perustaidot ovat vähän sinne päin tai aivan hukassa. Rahavaikeudet ja epävarmuus tuovat mukanaan useita koomisia tilanteita, kun majoituksen puitteet eivät ole lähelläkään toivottua tai vieraisiin ihmisiin ei osata suhtautua aidosti. Hidastempoinen elokuva onnistuu välittämään katsojalleen äärimmäisen kiusaantuneisuuden ja tilanteesta pois haluamisen tunteen erinomaisesti. Samalla tästä epämukavuudesta kumpuava huumori onnistuu olemaan irvokkaan hauskaa.

28.11.

Paha noita yrittää tunkeutua todellisuuteen käyttämällä The Bead of Helliä, mutta Joey Wangin esittämä keijukainen estää tämän mukana roikkuvan kaverinsa Colleague Sisterin kanssa. Noita jäädyttää Colleague Sisterin hihastaan tulevalla kaasulla, jota hän ei jostain syystä käyttänyt aikaisemmin miekkataisteluiden aikaan, ja Joey ”juoksee” ystävänsä pyynnöstä karkuun hyppäämällä ilmaan ja dematerialisoitumalla. Tätäkään ei voitu tehdä aikaisemmin tai silloin kun joku ei uhraa itseään, jotta pakeneminen onnistuisi rauhassa.

Materialisoituminen tapahtuu sitten nykypäivän Hongkongissa, jossa Severe Crime Unitin Captain Mambo iskee silmänsä eteerisen kauniiseen naiseen. Tapa esittää ihastumista on vetää pahisnaurua ja hieroa käsiään yhteen likaisesti erittäin paljon kumppanin mieltymyksiä huomioivat seksuaaliset suunnitelmansa kameralle ääneen kertoen. Pikkuhiljaa Jacky Cheungin esittämä tyyppi sitten alkaa löytää tietänsä keijun sydämeen, mutta ikiaikaisuus ja eteerisyys muodostuvat parisuhteen ongelmaksi. Samalla manaajakaverit kyselevät neuvoja The King of Helliltä. Poliisitehtävää suoritettaessa ylipainoisen rikollispomon kiinnioton aikana tekstityksissä lukee ”Take ham away!” Pomon jengiläiset yrittävät kostaa murhaamalla Captain Mambon samalla, kun noitakin löytää tiensä nykypäivään. Nyt ilmeisesti pääpahiksella ei ole mitään ongelmia elellä tässä maailmassa, vaikka aikaisemmin siihen tarvittiin taikabullshittiä.

Lopulta jatkuvaan kyselyyn kyllästynyt The King of Hell kertoo, että Jacky Cheungin pitää uhrata itsensä, jotta The Bead of Hellin kumppaniksi ilmestyisi The Bead of Heaven. Mies suhtautuu itsensäuhraamistietoon melkoisen leppoisasti tokaisemalla ”It’s easy!” ja ampumalla itseään päähän. Pahisnoita repii samalla miehen kavereilta raajat irti, mutta helmet toimivat. Taikabullshit tekee paluun, ja lopulta kaikki tavallaan kääntyy parhain päin, mutta ei sitten kuitenkaan. 90 minuuttia menee melkoisen naurunremakan parissa. Supersurkeat tekstitykset tuovat tilanteisiin absurdia lisäkomiikkaa.

28.11.

Jonnekin Ranskan rannikolle sijoittuvassa kasvutarinassa yrmeän isäpapan kasvatusmaneerit eivät tee hyvää hänen tyttärelleen, jonka jo valmiiksi järkkynyt mielenterveys kärsii epävarmuudesta ja itsensä tukahduttamisesta. Englantia puhuvien näyttelijöiden yleiseuroopallisuus ja kaiken näytelmällisyys rikkovat immersiota valitettavan usein, jolloin syrjään vetäytyneen perheen elämää on vaikea uskoa todelliseksi. Aivan kertakaikkisen upea mustavalkokuvaus pelastaa paljon, ja tarinassa itsessään on potentiaalia, mutta Rapturesta paistaa liian paljon läpi Suuren Elokuvan tekeminen. Sellainen ei vain enää pure ihan täysillä, vaan mieluummin katson jotain immersionsa säilyttävää kuten Robotrixin…

27.11.

Brexit-ostopaniikissani täräytin brittein maalta laatikollisen 88 Filmsin julkaisemia varhaisia Jackie Chan -elokuvia hyllyyn homehtumaan. Spiritual Kung Fu:n alussa mysteeripahis varastaa Shaolin-temppelistä tappavan lyöntitekniikan manuaalin, joka päätyy pahisnaurun aatelistoon kuuluvan James Tienin haltuun. Tekniikan voi voittaa vain satoja vuosia sitten kadonneella viiden eläimen tyylillä, jonka etsintä hankaloituu, kun joukko kujeilevia kummituksia saapuu temppeliin potkimaan munkkeja takamuksille. Temppelin tuhlaajapoikaoppilasta esittävä Jackie Chan löytää tekniikan opettavan kirjasen yrittäessään kusta kummitusten päälle. Tästä alkaa aavemainen koulutusjakso, jossa jokainen kummituksista opettaa rakkokuninkaalle eri eläintekniikan. Kummitusosio on elokuvan ylivoimaisesti parasta antia, sillä itse mättöpuoli on vain ok-tasoa joistain kekseliäistä kuvakulmista huolimatta. Ilman Jackie Chania teos tuskin olisi muistettavuudessaan päätynyt näin upean HD-restauraation kohteeksi.

25.11.

Pienoiseen kulttimaineeseen noussut Cat III -käppä alkaa, kun sheikin poika riisuutuu ja vetää pahisnaurua. Tämän jälkeen mies nostelee alastomia naisia ilmaan poreammeessa samaa pahisnaurua vetäen. Pääpahiksena nähtävä robotti kidnappaa miellyttävän kuninkaallisen ja tappaa paetessaan henkivartijana toimineen poliisin. Rikospaikalle jätetyllä VHS:llä paha tiedemies (joka on mennyt "liian pitkälle" robotiikassa) tappaa itsensä siirtääkseen ajatuksensa tappajarobottiin. Videota seuraavat robotiikka-asiantuntijat tokaisevat ihmetteleville poliiseille, että hei daa, vain kuolleiden ihmisten ajatusprosessin voi siirtää robottiin. Tällaisten itsestäänselvyyksien jälkeen on vaikea olla miettimättä, mikä sitten on "liian pitkälle" menemistä robotiikassa, kun tällainen on ihan peruskauraa. Alussa kuolleelle poliisille tehdään muuten sitten sama operaatio.

Cat III -statuksen vuoksi Robotrix kehittelee mitä mielenkiintoisempia tapoja tuoda isoja rintavarustuksia ruudulle. Kuollut poliisi päätyy sänkyyn miesystävänsä kanssa. Ikuisuuksia kestävässä sensuellissa rakastelukohtauksessa zoomaillaan antaumuksella. Koko homma on todella kiusaannuttavaa seurattavaa robottimeininkien vuoksi, mutta dudea ei asia tunnu vaivaavan.

Kidnappausjuoni heitetään hetkeksi romukoppaan, kun pääpahisrobotti alkaa jostain syystä raiskata prostituoituja. Asiaa selvittämään paikalle kutsutaan anti pornography unit, jolla on ihan hirvittävän paljon tekemistä ihmiskaupan ja seksuaaliväkivallan kanssa. Yksikköön kuuluu lähinnä seksinnälkäisiä incelejä, jotka kohtelevat naisia nauraen kähmimällä. En ymmärrä miksei Charlie Cho näyttele tässä elokuvassa. Tyyppien tapa tutkia rikosta on laittaa yksi robotiikkakeskuksen naisasiantuntijoista esittämään prostituoitua. Asiantuntija onneksi sattuu olemaan robotti, joka haluaa tutustua seksuaalisuuteen, joten kiimainen runkkurinki saa seurata tuntikaupalla jyystämistä huoneessa olevan piilokameran avulla. Poliisit myös laskuttavat naisen palveluita käyttäviä miehiä, jolloin heidän työnkuvansa muuttuu vielä epäselvemmäksi.

Seksielokuvana Robotrix on käsityksiltään loukkaava, mutta kaikki esitetään niin epätodellisen törkeällä tavalla, että asiaan on vaikea suhtautua vakavasti. Seksikohtaukset ovat lähinnä sitä, että tyypit vetävät pahisnaurua pitäessään genitaalinsa koronaturvavälien kaltaisten etäisyyksien päässä uhreistaan. Hetkenkin tarkemmin ajateltuna elokuvan kohkaavien raiskauskohtausten tapittaminen on moraalisesti arvelluttavaa, mutta esitystapa tekee hommasta jotain muuta samalla tavalla kuin Death Wish 3 vigilantisminsa kanssa verrattuna ykkösosaan.

Viihdyin siis paremmin kuin hyvin. En voi olla yhtymättä A-luokan pahisnauruun sitä kuullessani, ja sleazyn törkeä tapa esittää asiat toimii yhdistettynä tavanomaisempaan honkkariperseilyyn. Erotiikkapuolikin onnistuu olemaan hauskaa sen sijaan, että olisin tylsistynyt kuoliaaksi.