Elokuvapäiväkirjuli 2012

31/12/2012

En taas tajua, mikä jenkkisensoreita on mahtanut mätätä, kun Lesbian Vampire Killers on täytynyt typistää pelkästään Vampire Killersiin. Niin paljon parempi tämän olla vuoden viimeinen elokuva, kuin Mega Shark schaissen. Yltiösininen värimaailma on aivan perseestä, mutta ei elokuvan perusidea kaverusten vaellusmatkan muuttuminen lesbovampyyripainajaiseksi ole oikeasti niin perseestä. Harmiton elokuva loppujen lopuksi, vaikka tuskin tätä koskaan tulen uudelleen katsomaan.

31/12/2012

Koko skenaario on jo niin järjettömän typerä, että tuntuu uskomattomalta, kuinka toteutus voi silti olla vielä hullumpi. Elokuva on ruma kuin kuppanen kulli ja aivan yhtä tökerökin.

31/12/2012

30/12/2012

30/12/2012

27/12/2012

Haroldin ja Mauden musta huumori on varmaan kutakuinkin vaivaannuttavinta mitä vähään aikaan elokuvissa olen nähnyt. Kaikki itsemurhat, Haroldin ja Mauden ystävyyssuhteen kehittyminen, patrioottien huijaaminen ja hetken mielijohteesta toteutetut autovarkaudet edustavat kaikki mitä omalaatuisinta elokuvaa. Bud Cort ja Ruth Gordon ovat rooleissaan mitä mainioimpia ja elokuvan hieno kameratyö jättää mielenkiintosia tapahtumia lähikuvien taka-alalle.

21/12/2012

20/12/2012 (rewatch)

20/12/2012

19/12/2012

15/12/2012

Tätä elokuvaa markkinoidaan, kuin siinä olisi ihan kaikkea: tissejä, monstereita ja väkivaltaa. Oikeastaan tässä ei yksinkertaisesti ole mitään edellisistä. Piraijat näyttävät halvoilta ja järkyttävän rumilta, väkivalta on vauvapiraijojen näykkimistä ja pari irtoraaja. Tissejä elokuvasssa on yhtä paljon kuin trailerissakin. Hasselhoff on nyt jotenkin piristävä, eikä 70 minuutin kesto ole kovin paljoa liikaa.

14/12/2012

Sitä pelkäsi pahasti kohtaavansa kaikki pahimmat pelkonsa tähän elokuvaan liittyen jo silloin, kuin traileri heitettiin ilmoille. Onko oikeasti Jacksonin paluu Keskimaahan noin lapsellinen? Oli miten oli, palapeli xylitoli, Hobitti - odottamaton matka oli ehdottomasti yksi tämän vuoden odotetuimpia elokuvia.

Pahimmat pelot osoittautuivat todeksi ja ensimmäinen osa Hobitti-trilogiasta on valitettavan lapsellinen. Kääpiöt spedeilevät minkä ehtivät, mutta kaikkein hirvittävintä ovat peikot ja hiisijohtajat aivan totaalisen rasittavine habituksineen ja vuorosanoineen. Ja koska Peter Jackson kuuli, että ihmiset pitävät erikoistehosteista, laitetteen erikoistehosteen päälle erikoistehoste, jotta kastoja voisi nauttia erikoistehosteesta nauttiessaan erikoistehosteesta. Todellisuudessa 3D on puhdasta kärsimystä. Parhaimmillaan elokuva on kun se ottaa itsensä edes hieman vakavasti, mutta näittenkin perään taas onnistutaan spedeilemään niin helvetisti. Radagast Ruskea on epäilemättä huonoiten toteutettu hahmo ikinä Keskimaan seikkailuista, ellei Celebornin lässytystä Sormuksen ritareissa oteta huomioon.

Lapsellisista toiminnoistaan huolimatta väkivalta on todella graafista ja tylyä. Taistelukohtaukset on luotu varsin hienosti, mikä vetääkin tätä elokuvaa ehkä hieman pois lastenelokuvan kehyksistä.

Ei Hobitti ole huono elokuva, vaan oikeasti ihan kelvollinen. Huonompi vain, mitä ehkä olisin elokuvan tahtonut olevan. Vakavempaa otetta elokuvasarjaan ainakin lupaillaan pienoisin viittauksin, mutta tämä nyt muistuttaa lastenelokuvaa vielä. Hyvä lastenelokuvaa ainakin.

13/12/2012

Aivan kertakaikkisen upea dokumentti taiteilijan vapaudesta ja rajoja rikkovasta innostuksesta. Dramatisoidut takaumat toimivat hienosti, mutta kaikkein kauneimmillaan elokuva on aitoa arkistomateriaalia näyttäessään Philippen harjoituksista ja itse suorituksesta. Henkeäsalpaava kauneus tuo tunteita pintaan ja Philippen kylmäpäisyyttä ja intohimoa voi vain ihailla. Haastattelumateriaali on erinomaista ja näyttää loistavasti Philippen persoonan tänäpäivänäkin.

11/12/2012

Ei terävintä Cassavetesiä, mutta ei ole hän muutenkaan kaikkein omimmillaan, kun Hollywood-suurtuotannon valvonnan alla joutui elokuvaa tekemään. Mutta ei nytkään huono pätkä välttämättä. Orkesteritovereista on tehty ihan mielekkäitä ja aneemisen svengaavat musiikit luovat elokuvaan ehdottomasti omaa tunnelmaansa. Kohtuu kinostava pätkä, mutta oikeastaan aivan yhtä kylmäksi jätti kuin alla kommentoitu Escape from Alcatraz.

10/12/2012 (rewatch)

Joskus tenavana ensimmäisen kerran olen elokuvan nähnyt, mutta ilman arvosanaa ollut aina tähän päivään asti. Onhan Eastwoodin vankiladraama pakoyritykseen ja juonitteluun asti oikeasti varsin näppärä, mutta en nyt silti mitään elämää suurempaa saanut tästä irti. Hahmot ovat kaikki ihan näppärästi kirjoitettu ja koko passelin 100-minuuttisen kestonsa ajan elokuva pitää hyvin ottessaan.

09/12/2012

Allenin luovuuden tuskaa ja taistelua naisten kanssa. Rakastettavaa settiä siis kaikilta osin. Allenin elokuvissa on aina vallan ihastuttavia naishahmoja. Stardust Memoriesistakaan näitä ei puutu. Tarina on aivan uskomattoman hieno ja alati läsnä oleva rakkauden kaipuu kuljettaa elokuvaa pehmeästi ja kauniisti. Yksi ilahduttavimpia seikkoja elokuvassa on ehdottomasti Marie-Christine Barrault. Ehdottoman liian harvassa elokuvassa esiintynyt ja viimeksi kun näin hänen My Night at Maud's:ssa, olin aivan yhtä häkeltynyt kuin nytkin.

07/12/2012

Ei ota ollakseen ei. Hahmot ovat oikeasti kaikki yhtä perseestä, eikä katsoja kiinny oikeasti kehenkään missään määrin. Tämä on suuri sääli, kun elokuva kuitenkin kestää melkein kaksi ja puoli tuntia. Tunteisiin yritetään vedota tuon tuosta sentimentaalisilla dialogeilla ja tapahtumilla äidin ja tyttären, kidnappaajan ja kidnapatun ja suhteesta kolmen rakastavaisen välillä, mutta hahmojen epäkiinnostavuuden takia tilanteet joissa katsojan odotetaan kyynelehtivän, sitä pikemmin nauraa tai raivostuu. Lisäksi O:n (Blake Lively) käyttäminen kertojana on ontuvaa ja tietotekniikalla pelleillään melkein rasittavuuteen asti. Täydeltä fiaskolta elokuvan pelastaa kuitenkin oikeasti todella tyylikäs toiminta. Erikoistehosteet toimivat näppärästi, taistelustrategiat ovat tyylikkäitä ja naamioidut sankarimme ja paholaisemme herättävät pelkoa ja inhoa.

04/12/2012

04/12/2012 (rewatch)

03/12/2012

Kim Ki-duk on mielenkiintoinen ohjaaja, eikä Pietakaan ole mielenkiinnoton elokuva lähtöasetelmiltaan. Elokuva kertoo tarinan rikollisesta velkojenperijästä, joka eräänä päivänä kohtaa vieraan naisen, joka väittää olevan tämän kadoksissa ollut äiti. Elokuva voitti Kultaisen leijonan Venetsian elokuvajuhlilla.

Velkojenperintä on elokuvassa toteutettu mitä tökeröimmällä tavalla. Ideana on, että mikäli velallinen ei pysty maksamaan velkojaan määräaikaan mennessä, käy Kang-do rikkomassa jonkun raajan velalliselta täysin toimintakyvyttömäksi niin, että menetetystä raajasta saatavilla vakuutusrahoilla maksetaan velat. Ja eihän kukaan ole kyvykäs tietenkään maksamaan Kang-dolle. Juuri ennen kuin Kang-do on tulossa keräämään velkojaan, kamera seikkailee velallisen luona juuri ennen h-hetkeä luomassa tälle tarinaa. Ja tämä velallisten tyhjänpäiväinen sympatian kerääminen vituttaa. Yksi on omistanut elämänsä äitinsä hoivaamiseen, toinen on ottanut lainan vain viettääkseen elämänsä viimeiset päivät kreisibailaten ja kolmas on juuri tulossa isäksi. Vanhemmuus ja huoltajuus on pääasiassa velallisten teemana, mikä herättää tunnevammaista Kang-dota, mikä tökeröllä tavallaan on vain ilmiselvää teeman hieromista katsojan naamalle.

Kang-do on hahmona mielenkiintoinen ja Lee Jung-jin on roolissaan ihan kelpohyvä. Jo Min-soo on äidin roolissa tyhjä ja epäkiinnostava, mikä on hyvin surullista sillä tavallaan äiti on koko elokuvan ydin. Seksuaalisuus ja väkivalta kauhistuttaa ja puhuttelee, paikoin taas syyllisellä tavalla naurattaa. Paikoittaisesta tökeryydesttään huolimatta ei Pieta ole huono elokuva, vaan kärsii simppelisti pienistä puutteista. Tarina äidin paluusta kylmän ja tunnevammaisen Kang-don luokse ei ole yksinkertainen, vaan sisältää omat kierot motiivinsa ja näiltä osin onkin oikein mallikas.

01/12/2012

29/11/2012

28/11/2012

21/11/2012

20/11/2012

Jos ei olisi näin elämänmakuinen tarina elämästä, voisi olla oikeasti aika paljonkin parempi. 80-luvun aikalaistunnelma on saavutettu oikein hienosti lavasteista pensseleihin ja elämänmakuisesta tarinasta huolimatta elokuva osaa ottaa välillä rennostikin ja vilauttaa huumorin kukkaansa. Ei Argo huono ole, vaan oikeasti varsin viihdyttävä. Potentiaalia oli vain pikkasen parempaankin.

20/11/2012

Pyörähti Rakkautta ja Anarkiaa -festareillakin, mikä vitutti jo silloin aivan suunnattomasti että missasin. Mutta onneksi tuli vielä kaupalliselle teatterikierrokselle ja vielä "festarihintaan". Luihin ja ytimiin on Jacques Audiardin tuorein elokuva paljon kiitellyn Profeetan jälkeen.

Ihmiset tässä elokuvassa ovat äärimmäisen kiinnostavia ja sympaattisia. Ali vaikuttaa ehkä pienoisen yksinkertaiselta ja hänellä on ihme tapa saada kaikki tuntemaan itsensä pikkuisen kiusaantuneeksi ja Stéphanien henkinen ja fyysinen taistelu on mitä koskettavin. Hyvä elokuva herättää runsaasti tunteita ja Luihin ja ytimiin tuo ne tunteet pinnalle asti. Elokuvan miljöö vaihtuu kauniisti seksikkäistä rantamaisemista likaisiin lähiöihin ja nakkikioskin taakse, mikä antaa elokuvalle aivan omanlaisen ilmeen. Miekkavalaat ovat kertakaikkisen upeita olentoja ja niiden läsnäolo herättää niin pelkoa kuin kaihoakin.

19/11/2012

Tyylikäs ulkoa, eikä tyhjä sisältä. The Killer Inside Me osoittautui näin melkoiseksi yllätykseksi itselleni. Kostotarina ja sen kiero toteutus on varsin siisti, eikä tässä vähiten auta kylmä Casey Affleck. Väkivalta on järisyttävän karua ja toimii sellaisenaan erityisen hyvin.

16/11/2012

Melkein kuin paskaa, mutta kullista.

15/11/2012

Vahvaa vanhenemisesta on vahva ja tunteikas. Aivan mahtavaa huomata, että oikeasti kuinka ajankohtainen ja ajaton teema elokuvassa on. Vanhusparivaljakko tekee kertakaikkisen huikeat roolisuoritukset.

15/11/2012

Ihan nokkela, mutta vain vasemmalla kädellä tehty. Näyttää ihan tyylikkäältä ja tarinassakin on potentiaalia ihan näppäräksi avaruuskauhuseikkailuksi, mutta sitten tapahtuu jotain ja epämääräisellä sykkeellä ja vähän kaikkia vituttaa. Eniten vituttaa tällä puolen televisioaparaattia.

14/11/2012

Aikamatkustusskenaarioissa on aina sama ongelma: sitä pitää alkaa selittämään liian perinpohjaisesti. Looper on tässä sarjassa iloinen poikkeus kompastelematta itsensä selittelyyn pahemmin. Tätä kautta kuitenkin tulee muita pienempiä kompastuksia. Aikamatkustus on niin suuri kompleksi kompleksi, että sitä ajatellessa menee niin oma pää pyörälle kuin elokuvan päähahmo Sethinkin. Kompleksia kuitenkin onnistutaan käsittelemään varsin nuhteettomasti saaden elokuvasta oikeasti ihan viihdyttävä.

13/11/2012

Kauhun kohdetta Safessa luodaan upeasti. Onko se biologista vai mentaalista? Kotiäidin elämä syö Carolia, mikä tekee hänestä selittämättömän kipeäksi - allergiseksi kaikille mahdollisille päästöille ja kemikaaleille. Julianne Moore tekee mitä häikäisevimmän roolisuorituksen ja alati hiostuvammaksi käyvä tunnelma tekee tästä ehdottoman mestariteoksen.

13/11/2012

Verhoevenin sci-feily sai erinomaisen Total Recallin jälkeen jatkua viikon viiveellä tämän avaruusseikkailun ansiosta. Starship Troopers on elokuva, jota kohtaan voi tuntea vain rakkautta. Sotastrategia ötököitä vastaan on huikea, eroottinen jännite huikeampi ja armoton sota kaikkein huikeinta. Casper Van Dien on mitä juustoisin, Dina Meyer veihkein ja muu sakki mitä sympaattisinta ja patrioottisinta sakkia mitä maa päällään kantaa.

12/11/2012

Hauskaa, hienoa mutta niin yhdentekevää. Varmaan maailman kolmanneksi väsynein lopetus.

08/11/2012

Asiatietopohjansa ansiosta elokuva on hyvin mielenkiintoinen, mutta kompastuskiveksi muodostuu ehdottomasti ylenpalttinen nyyhkyttely. Asia on ihan asiaa, mutta kun tunteisiin yritetään vedota, jää Moore junnaamaan ja toistamaan itseään.

08/11/2012

Lucio Fulcilta olin ennen The Beyondia nähnyt huikean Don't Torture a Ducklingin, jonka jälkeen The Beyond odotteli häpeällisen kauan omaa vuoroaan. Ja tässä elokuvassahan kohtaa kaikki kauhun parhaat elementit juuri oikeassa suhteessa niin, ettei synny mitään syntistä sekametelisoppaa: satanallista vääntöä, zombeja ja vavisuttava ilmapiiri. Väkivalta on kipeän näköistä ja aivan huikeaa, kun verta vuoroin vaahtoaa, roiskuu ja magmamaisesti syöksyy mistä sattuu.

07/11/2012

Scifi- ja ikuista arskanälkää lievittämään Total Recall, jota en siis koskaan(!!) aikaisemmin ollut nähnytkään. Parasta tässä on eittämättä se, ettei se yritä liikoja selitellä itseään, vaan jättää katsojalle tilaa ajatella. Elämä Marsissa on siistiä ja tarina on kaikessa kauneudessaan erinomainen.

07/11/2012

Kun ensimmäistä Zulawskiaan ei ole nähnyt, niin on varmaan ihan ok aloittaa Possessionista? Ja on tämä kaikkien niiden kehujensa arvoinen, ellei enemmänkin. Suorastaan jäätävää pelon ilmapiiriä luodaan, vaikka katsoja ei tosiaankaan tiedä mitä kuuluu pelätä jo elokuvan alussa alkaen. Vaikka pelko ruumiillistuukin, epätietoisuus pelottaa vielä enemmän. Draamankaari on vähintään yhtä huikea ja visuaalinen tykitys oksennuksen ja veren välillä on huikeaa.

06/11/2012

From Hell on kuumottanut pidemmän aikaa jo ja kun vihdoin pääsin siihen käsiksi, poden syyllisyyttä suurista odotuksistani. Viiltäjä Jackin mystiikkaa ja veritekoja rakennetaan ihan kivasti, mutta samaan aikaan myös jotenkin niin perspallisesti että kaksi tuntia syö tehoja. Lisäksi portot ovat turhauttavan hirveitä, eikä missään vaiheessa ketään hahmoa kohtaan ehdi syntyä mitään tunnesiteitä. Tunnelma ei ota lopullista tuulta alleen, vaikka yritys onkin ihan mallikas.

03/11/2012 rewatch

Ei varmaan riitä kahden käden sormet laskemaan, että kuinka monta kertaa tämän olen nähnyt. On elokuvalla hetkensä.

02/11/2012

Niin ADHD-pätkä kuin voi vain olla. Supervoimia siellä ja supervoimia täällä, eikä missään vaiheessa mikään kiinnosta. Supervoimien supertaistelu on superperseestä, Loki on varmaan elokuvahistorian paskimpia pahiksia ja taikaporttikuutio vituttaa alusta alkaen.

01/11/2012

Oikein nätti ja karu elokuva. Näyttää, että ei Hitler ollut aikansa ainut sekopää Natsi-Saksassa. Hitleristä ei maalailla yltiöpäistä ja etäistä hirviökuvaa. Hitlerin ja kolmannen valtakunnan romahtaminen kuvataan läheltä ja julmasti kutakin hahmoa kohtaan. Kansallissosialismin ideologian romahtaminen ottaa koville monille ja tämän näyttäminen näytää vallattoman upeasti, että aivan yhtä hulluja olivat kaikki Hitlerin ideologiaan uskovat kuin Hitler itsekin.

Tätä katsellessa muistelin myös, että milloin ihmiset oikein "kyllästyivät" toiseen maailmansotaan. Ja sehän oli 2000-luvun alussa, kun kaikki sotapelit olivat täynnä sitä.

30/10/2012 rewatch

Rewatchia kehiin, kun jollain tasolla tuo arvosana tuntuu niin tuulesta temmatulta, kun samaan aikaan taas muistelin oikeasti pitäväni elokuvasta. Olihan tarina päässyt hyvinkin railakkaasti unohtumaan mielestä ja kyllä tätä aika lailla eri tavalla osasi katsoa kuin kymmenisen vuotta takaperin. Mutta onhan Amélie nätti elokuva. Melkein yhtä nätti kuin Audrey Tautou. Tautou on häikäisevä ja tunnelma pirteä piskuisten kepposten ja pelien merkeissä. Kaikkitietävä kertoja toimii ihan mallikkaasti, eikä Amélie ole oikeasti mikään pöllömpi pätkä. Tähden verran pisteytyksestä kuitenkin pois.

26/10/2012

Itse en koskaan ole ollut mikään Bond-fani. Daniel Craig ja Bondin uusi ilme valkokankaalla ei mitenkään ole pettänyt minua. Casino Royalen tullessa ulos jo porukka mekasti, kun Bond ei ollut enää niin välineurheilija ja juuri tuon takia itse pidän ehkä Casino Royalea parhaana kaikista Bond-elokuvista. Skyfallissa kun Q ojentaa Bondille pistoolin ja radiopaikantimen, Bond vaikuttaa pettyneeltä. "Räjähtävää kynääkö odotit?" tokaisee Q. "Emme harrasta sellaisia enää." Näin vuonna 2012 ja olen hyvin tyytyväinen.

Piskuisten veijarimaisten vakoilulaitteiden sijaan Skyfallia hallitsee kyberterrorismi. Tekniikka on viety siis huomattavasti suurempaan skaalaan ja juuri näin Bond heijastaakin hyvin nyky-yhteiskuntaa. Kyberterrorismia hallitsee hirmuinen Silva, jota esittää hyvinkin kiinnostavalla tavalla Javier Bardem, jonka hahmo on selkeästi saanut innoitusta Hannibal Lecteristä ja Jokerista.

Skyfall perehtyy James Bondiin hahmona myös varsin mukavalla tavalla. Bond ei ole vain kylmän viileä tappokone, vaan hän on viileä tappokone jolla on tarina takana. Alkoholi- ja lääkeriippuvuudesta avaudutaan varsin suorasti ja vähintään yhtä suorasti käydään kiinni Bondin lapsuuteen.

Mikä riemastuttavinta, Skyfall on tyylikäs elokuva näin visuaalisiltakin ansioilta. Puvustus on aina ollut Bondeissa osa sitä kaavaa, mutta nyt neonvalohelvetissä kuvatut toimintakohtaukset ja helikopteriajoilla otetut maisemakuvat pääsevät todella etuihinsa. Maaseutu on hyvinkin kaunista, mutta kauniisti kuvataan esimerkiksi Lontoo ja Shanhaikin. Vaikka 2000-luvun James Bond on tummanpuhuva noin yleissävyltään, se mikä veijarimaisissa välineissä jää uupumaan, korvataan keventävällä huumorilla. Parasta antia suuressa salissa on Bondin ja Silvan suhde.

Skyfall on alusta loppuun uudistusmielinen, mikä on hyvin pelattu kortti. Sam Mendes vetää hommaa hienosti ja tarinaan saadaan oikeasti syvyyttäkin. Craig on hyvä, vaikka onkin ehkä hieman jäädä Bardemin varjoon. Niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaakin, on Skyfall hyvä ”Bond-elokuva”. James Bond on niin luonut omaa kulttiaan, että elokuvatkin pitää jakaa elokuviin ja Bond-elokuviin.

25/10/2012

Pienehköjä spoilereita.

Hitaalla projektillani olen tutustunut John Cassavetesiin ja viimeiseksi rakastunut hänen elokuviinsa täysin. Opening Night on seitsemäs luku ja nyt jo vituttaa, että enää viisi jäljellä. Tasaista mestaruutta mies on jokaisella elokuvallaan tarjonnut ja vaikka kuinka olisin tunkenut kiviä taskuun ennen Opening Nightin katsomista, eivät odotukset olisi kovin paljoa matalammalla olleet.

Manny Victorin ohjaaman ja Myrtle Gordonin tähdittämän näytelmän loppuilta saa surullisen päätöksen, kun Myrtlen intohimoinen ja nuori fani jää auton alle ja kuolee aivan teatterin edessä. Myrtle alkaa pureskelemaan tapahtunutta, mikä jää häntä huomattavasti vaivaamaan ja tämä puolestaan vaikuttaa hänen suoriutumiseensa meneillään olevassa näytelmässä, The Second Womanissa.

Kenellekään ei jää epäselväksi alkumetreiltä lähtien, että Myrtle (Gena Rowlands) on alkoholisti. Myös hänen näyttelemänsä roolihahmo meneillään olevassa näytelmässä on alkoholisti. Molemmat ovat myös hieman jo ikääntyviä. Tätä faktaa Myrtle ei hyväksy, sillä ikääntyneen naisen näytteleminen leimaa näyttelijänsäkin ikääntyneeksi, eikä yleisö osaisi hyväksyä Myrtleä enää nuorena. Ikääntyneen naisen rooli suorastaan tuhoaisi Myrtlen uran. Nuoren fanin kuolema muistuttaa jollain tasolla Myrtleä menetetystä nuoruudesta, mitä hän ei kuitenkaan tahdo millään tavalla hyväksyä. Alkoholistille yksi hyvä syy juoda lisää. Myrtle väittää käsikirjoittajalle, että tämä on kirjoittanut näytelmän itsestään, mutta kuinka ironista onkaan, että Myrtlen hahmo, Virginia, on suora peilikuva hänestä itsestäänkin. Ja kun ynnätään vielä Myrtlen suhde Mauriceen (Cassavetes) ja Mauricen esittämän Martyn ja Virginian suhdetta, ei voisi sattumanvaraisempaa enää olla.

Nuori fani jää kummittelemaan Myrtleä, vaikka ensin Myrtle uskottelee ystävilleen (ja katsojalle), että fanin, Nancyn, ”kummitus” on vain ”mielikuvitusystävä”, jonka läsnäoloa ja tekoja hän pystyy hallitsemaan. Kuitenkin juopon nuppi tuntuu oikuttelevan täysin, sillä kohta Nancy pelottelee ja käyttäytyy erittäin väkivaltaisesti ja sivulliset joutuvat vain katsomaan vierestä kun Myrtle kärsii lisää.

The Second Womanista muodostuu farssi, sillä Myrtle ei osaa käsitellä rooliaan enää lainkaan. Hänestä on kuoriutunut itsekin aivan toinen nainen Nancyn menehdyttyä. Neljäs seinä murretaan näytelmässä tuon tuosta, eikä vuorosanatkaan tahdo muistua mieleen. Yleisö joko rakastaa tai inhoo näytelmää, eivätkä kaikki edes ymmärrä lainkaan mitä näyttämöllä oikeasti edes tapahtuu. Yksikään näytös ei ole samanlainen kokemus, kun juopunut Myrtle huutelee näyttämön taakse henkilökunnalle tai jutustelee ja naurattaa yleisöä.

Kaikki huipentuu ehdottomasti viimeiseen iltaan, jolloin Myrtle myöhästyy esityksestä huomattavasti ja saapuu niin juopuneena paikalle, ettei meinaa pysyä edes pystyssä. Hänen kuitenkin annetaan vetää rooli loppuun asti, sillä saaneehan hän taas muutamat naurut varmaan irti yleisöstä, eikä mitään hävittävää enää ole. Paitsi Myrtlellä. Hänen jalkansa eivät kanna ja vuorosanat muistuvat vain suurin piirtein, mutta loppua kohden hän alkaa heräilemään ja lopulta unohdetut vuorosanat eivät kiinostakaan enää ja dialogi innostutaan improvisoimaan. Yleisö seuraa vakavana, nauraa ja liikuttuu uudelleen ja uudelleen. Verhot sulkeutuvat. Shamppanja maistuu.

Myrtle on vakuuttanut aikaisemmin, että vanhan naisen näytteleminen pilaa hänen uransa. Mutta pilaako kuitenkin hän itse oman uransa kieltämällä roolinsa, joka on muuten erinomaisesti kirjoitettu? Elokuvassa kerrotaan, ettei Myrtle tee enää elokuvarooleja juurikaan, mutta sen sijaan näyttelee uudessa näytelmässä. Tämä ehkä hieman vihjaa uran laskusuuntaan. Kuitenkaan absoluuttista totuutta Myrtlen uran suunnalle ei anneta, vaikka shamppanjaa hörpitäänkin ja yleisö huutaa bravota.

Ikääntymistä ja alkoholismia käsitellään elokuvassa älyttömän taidokkaasti. Parhaimmillaan elokuva onkin Myrtlen äärihumalaisessa tilassa, kun Nancy ilmestyy hänelle tai lopun improvisoidussa näytelmässä. Lavasteet on rakennettu hienosti ja varsinkin Myrtlen suuri, avara ja tyhjä talo, joka huutaa elämänkumppania ja seuraa Myrtlelle on erittäin hieno. Lähikuvia Cassavetes käyttää taas hienosti ja kameran kuvauskulmat ovat kauniisti hallittuja.

Erityisen suuri krediitti tästä mestarillisesta elokuvasta menee Gena Rowlandsille, joka vetää aivan uskomattoman roolisuorituksen Cassavetesin elokuvassa jälleen kerran. John itse on myös erittäin karismaattinen ilmestys ja kemiat vaimonsa kanssa menevät todellakin yksi-yhteen. Erittäin hienon roolin vetää myös kokenut Joan Blondell näytelmän käsikirjoittajana, Sarahina. Blondell menehtyi kaksi vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen.

Opening Night on valtava elokuva ja tähänastisista näkemistäni Cassavetesin elokuvista itselleni ehkä se kaikkein rakkain, vaikka ehdottomia mestariteoksia ovat Faces, Husbands, Killing of a Chinese Bookie ja A Woman Under The Infuelnce. Tarina liikuttaa ja naurattaa ja parhaimmillaan sitä saakin nauraa melkein huutonaurua vaikka vielä olisikin vasta pyyhkimässä vierähtäneitä kyyneleitä. Opening Night on huikea.

19/10/2012

Erikoisia ihmisiä esitellään esittelemistään kuitenkaan draaman kaarta unohtamatta. Kollaasimaisen irtonaiset hahmot saadaan kuin saadaankin lopulta yhteen kasaan dramaattisen katastrofin sattuessa, jolloin elokuva onnistuu koskettamaankin. Kauhun elementitkin parhaimmillaan oikein hyvin hallussa.

8/10/2012

Paikoin elokuvassa luodaan tunnelmaa kummituksineen erittäin hienosti ja pelko ei aina perustu pelkkiin hetkellisiin säikäytyksiin. Mutta jos/kun saadaan se säikäytys heitettyä, tunnelma kuolee ja elokuvan kinostus kaikkoaa. Ihan ovela ja näyttävä, mutta toisaalta kuitenkin niin turhauttava.

17/10/2012 rewatch

17/10/2012

16/10/2012