Movies Watched in 2011 - Rakas päiväkirja...

??/??/2011

Onnistuin vahingossa poistamaan tämän leffan listaltani. Kommentti ja kaikki hävisi. Nyt se on täällä jotenkuten.

31/12/2011 (TV, rewatch)

29/12/2011 (DVD)

Se tunne kun tajuaa Röllillä olevan tilipitappi aivan hukassa. Elokuva puhdasta kärsimystä.

27/12/2011 (PC)

Elokuva ei lakkauttanut uskonvakauttani tärisemästä.

24/12/2011 (DVD)

Uskonvakauteni rämisee tämän elokuvan myötä.

23/12/2011 (DVD, rewatch)

22/12/2011 (DVD, rewatch)

Koska kauhuparhailu ei vielä riittänyt, niin piti vielä jatkaa B&N:n paketin saapumisen juhlimista yhdellä kaikkien aikojen suosikkielokuvistani. Ei muutosta pisteytykseen.

22/12/2011 (DVD)

Parasta kauhuilua, mitä nyt olen viimeksi katsonut sitten The Innocentsin. Jännitys pysyy kasassa aivan uskomattomalla tavalla ja varsinkin viimeiset viitisen minuuttia ovat aivan uskomattomat. Kaunista, hyvin kaunista ja kutkuttavaa.

19/12/2011 (TV)

19/12/2011 (PC)

16/12/2011 (PC)

13/12/2011 (PC)

12/12/2011 (PC)

12/12/2011 (DVD)

09/12/2011 (TV)

Tämä elokuva huonontaa elämänlaatua.

29/11/2011 (DVD)

26/11/2011 (DVD)

Aivan älyttömän kova paketti Nicholas Raylta. Amerikkalainen perheidylli kärsii isän psykoosista, mikä esitetään ensinnäkin visuaalisesti aivan mielettömällä tavalla. Valojen ja värien kanssa leikittely on jotain aivan uskomatonta, eikä perheen kokema hidas helvetti ole mitään kevyttä katseltavaa. Tarina satuttaa ja pääosakolmikko vetää aivan törkeän kovat roolisuoritukset. Dialogi pursuaa helmiä ja on huumorillakin oma pieni virkistävä osuutensa (muuten kovin synkkäpuheisessa elokuvassa), mikä pääsee parhaiten esiin lasten maalaustunnilla. Äärimmäisen kaunis ja hallittu kokonaisuus ei ole yhtään vähempää kuin ehdoton mestariteos.

26/11/2011 (BD)

Bileiden jälkeisenä rapula-aamuna taas kavereiden kanssa ajateltiin katsastaa pari elokuvaa, joista toinen oli Drive ja toinen oli tämä Ghostbusters. Jännä kyllä sinäänsä, että nostalgia-arvot eivät kovin kummoiset olleet, sillä jotenkin lapsena on tämä sarja tullut skipattua kutakuinkin kokonaan ja vain jotain satunnaisjaksoja elokuvaan perustuvasta animaatiosta olen joskus penskana nähnyt. Olemattomista nostalgia-arvoista huolimatta leffa pääsi kuitenkin iskemään varsin kovaa. Huumori on kovinkin välkkyä ja sopivasti ripoteltua ja kummitukset ja kaikki näyttää oikein lystikkäiltä. Suuri kummitustarina Gozerista ja kaikista muista mörökölleistä on hulludessaan nerokas ja muutenkin meno on elokuvasssa oikein siistiä ja asiallista.

18/11/2011 (DVD)

Ainesta olisi mestariteokseksi, jos Welles söisi vähän enemmän suklaapatukoita. Nytkin erinomainen.

16/11/2011 (DVD)

15/11/2011 (DVD)

Ei tätä voi olla rakastamatta. Cage vääntelee ja riehuu ja tarina on muutenkin aivan helvetin hauska ja kiero. Ihan puhdasta parhautta.

10/11/2011 (PC)

08/11/2011 (PC)

07/11/2011 (PC)

Elitistin haastattelu ohjaaja Srdjan Spasojevicin
kanssa paljastaa melko hyvin ohjaajan ideologiaa ja taustoja elokuvalle, mutta tietenkin taitelijan mielenmaailman tutkailu on lukijakohtaista mielipiteilyä. Jo elokuvan katsoneena sitä kuitenkin tulee mietittyä, että kuinka oikeutettua ja tarpeellista Serbian synkkä historia on näyttää vertauskuvallisesti toinen toistaan synkemmällä ja ahdistavammalla kidutuspornokuvastolla. Tuntuu täysin oudolta ajatukselta, että vauvan tai ruumiin raiskaaminen tai silmän kautta toteutettu raiskausmurha avartaisi jotenkin mieltäni nyky-yhteiskunnan tilanteesta sillä tavoin, kun sen ehkä pitäisi. Tilanne tuntuu olevan vain täysin päinvastainen: se, että A Serbian Filmin kaltaisia elokuvia edes puskee jostain, tuntuu jotenkin huolestuttavalta.

Elokuvan shokkisisältö rikkoo kaikkia mahdollisia tabuja, mikä kaikessa synkkyydessään tuntuu vain turhanpäiväiseltä ponnistelulta nykykauhutrendiin. Synkkiä shokkikuvia yhdistää kipeä sysimusta huumori, jolle ääneen hörköttäessä tulee surullisen syntinen olo. Näyttelijät ja hahmot ovat kaiken kukkuraksi oikein erinomaisia. Surullisen sisällön ulkokuori varsin tyylikäskin. Elokuva on rakenteeltaan toteutettu hienosti ja synkät kuvat ja vahvat erikoistehosteet näyttävät hienoilta. Taustalla pauhaavat musiikit luovat tunnelmaa entisestään. Valitettevalta kuitenkin tuntuu koko elokuvan hukattu potentiaali ja hailakka vertauskuva elokuvan ja nyky-yhteiskunnan välillä.

Välittömästi elokuvan nähtyäni oli yksinkertaisesti mahdotonta luoda minkäänlaista mielipidettä elokuvasta. Alkushokki oli järkyttävä, eikä sitä oikeastaan tiennyt, että vihaako vai rakastaako tätä elokuvaa. Mikäli jaksaa ymmärtää elokuvan vertauskuvauksellisuuden ja muutenkin pääsee elokuvasta jyvälle, niin ei sen rakastaminen ole yhtään sen suurempi synti kuin vihaaminenkaan. Sàlon paskansyömisen ymmärtämisen tavoin en vain välttämättä jaksa nauttia näkemästäni. Herättäähän elokuva ajatuksia, mutta ei aivan välttämättä niitä toivotuimpia. Iskeehän A Serbian Film shokkisetillään kovaa, mutta tuo lyönti tuntuu olevan vain turhan kipeä ja vittumainen.

edit//18.11.
Yhden tähden arvosanaa nostettu neutraalimmaksi, sillä olihan elokuvassa jotain hyvääkin, niinkuin yllä mainitsinkin. Ja kaikki se, mikä nyt elokuvassa vituttaa, voisi oikeastaan tuntua jopa aavistuksen paremmalta, kun sitä sulattelisi rewatchin kanssa.

06/11/2011 (Elokuvateatteri)

05/11/2011 (Kaverin DVD)

03/11/2011 (TV)

Jotenkin jännä, että 60-luvun parhaat - Vivre sa vie ja nyt tämä - tuli katsottua vasta listausprojektin jälkeen. No, törkeän kova pätkä on, mutta mitäs tässä turhia listausprojektin vuoksi parkumaan. Jännitystä pisaa ja koko aivopesuprojekti on niin käsittämättömän hienosti kirjoitettu ja toteutettu, että tunteet ovat ihan pinnassa koko elokuvan ajan.

02/11/2011 (Kaverin DVD)

31/10/2011 (PC)

Eiköhän tämäkin ollut nähty jo. Lähes samanlainen kuin ensimmäinen, mutta nyt pahan riivaamana on vain eri henkilöt. Pelon ilmapiiriä luodaan pienillä säpsäytyksillä ja niiden toistuessa tarpeeksi usein tunnelmaa luodaan ihan kätevästi. Mokumenttityyli paikoin toimii, mutta valitettavasti se melkein yhtä paljon häiritsee kuin miellyttää.

30/10/2011 (Kirjaston DVD)

Tuli suoritettua kaksi merkkipylvästä tämän elokuvan myötä: ensimmäinen Elia Kazan ja ensimmäinen kerta kun Brandon näen nuorena. Hyvinhän homma hoituu molemmin puolin. Kazanilla pysyy homma hienosti käsissä ja Marlon Brando vetää hienon roolisuorituksen. Vivien Leighille pitää antaa myös vähintään yhtä suuri krediitti kuin Brandolle. Oikein hieno tarina liikuttaa ja yllättää.

29/10/2011 (Ärrän DVD)

Kavereiden kanssa vietetyn leffaillan täydellinen pohjanoteeraus. Hetkellistä säikyttelyä, mikä taisi säpsäyttää tasan kaksi kertaa, muuten pelkkää kauhuvammailua.

29/10/2011 (Ärrän DVD)

Kavereiden kanssa vietetyn leffaillan se parempi elokuva. Nähty on tämäkin idea joskus mm. Kick-Assin merkeissä, mutta silti hieno toiminta ja muuten rauhallinen tunnelma vetää. Pääosakasikko - Rainn Wilson ja Ellen Page - näyttää ja tuntuu hyvältä. Ei mitenkään yllätyksiä täynnä, mutta meno on hauskaa ja asiallista, plus toimii seurassa erinomaisesti.

27/10/2011 (DVD)

Koitan pukea sanoja joskus, jos ehdin ja muistan. Nyt vain tuijotan näyttöä ja hekumoin loistavuutta. Törkeän kova kuvaus prostituoidun elämästä ja martyriudesta. Ihan suosikkikamaa, epäilemättä.

27/10/2011 (PC)

Pitihän tarkistaa, mistä varsinkin kakkososan kohu on lähtenyt aluilleen. Ja jollain kierolla tavalla onnistuin hieman tykästymäänkin siihen ahdistukseen, jota tätä katsoessa tuli koettua. Koko idea on niin absurdi ja sairas, täydellinen irtiotto arjesta. Perinteisiä kauhun elementtejä ei elokuvassa liioin ole ja elokuva perustuukin liioin tuohon leikkuupöydän tuloksen ronskiuteen. Dr. Heiter (ihmisvihaajalle originaali nimi) on valloittava ilmestys.

Elämänmakuinen elokuva.

26/10/2011 (Kaverin DVD)

23/10/2011 (Kirjaston DVD)

22/10/2011 (DVD)

21/10/2011 (DVD, rewatch)

**½

18/10/2011 (Elokuvateatteri)

On oikeasti yllättävää, miten Driven väkivalta pääsee iskemään niinkin yllättävästi, kun se nyt teki. Kaikki se hekumointi ja K18-leima levityksessä ja silti, ohho. Ja kun Mad Maxin ohellä pääsin jo sanomaan, etten ikinä ole ollut mikää takaa-ajojen fani, on Drive horjuuttamassa koko ajatusta taas toiseen suuntaan. Muttei Driven tapauksessa ole kyse ainoastaan takaa-ajamisesta ja tyhjäpäisestä kaahailusta suorilla teillä, vaan elokuva on rytmitetty loistavasti. On upeaa tuntea jännitystä ajajan (Gosling) istuessa autossa ja odottaessa ryöstökumppaneita keikaltaan, vaikkei esimerkiksi alkukohtauksessakaan mihinkään hahmoon ole muodostunut minkäänlaista tunnesidettä. Väkivalta on tyylikästä ja hahmot ovat niihin syvennettyä upeita. Visuaalisesti kaunis ja soundtrack on törkeän kova. Pienimuotoinen kielletty rakkaustarina ei tunnu miltään pakkopullalta ja sitä huomaa itsekin välittävän hahmojen kohtalosta. Musta huumori iskee ja tästä kaikesta nauttii.

Melkein puolikkaalla tähdellä rokotan nyt kuitenkin turhanpäiväisestä monimutkaisuudesta, jota esiintyy elokuvan suuren ryöstökeikan motiiveissa ja seurauksissa. Siis mikä mafia, mikä perhe ja mitä vittua miksi kaikki pelkäävät oman osuutensa paljastumista. Selkeämpänä olisi varmasti ollut vieläkin tehokkaampi kokemus, mutten näe mahdottomuutena koko homman käsittämistä jälkipyykissä toisen katselukerran myötä.

Ei 2011 ole näköjään ollenkaan hullumpi elokuvavuosi, ainakaan tässä mitä itse on vähän katsellut.

18/10/2011 (Elokuvateatteri)

Koska Rakkautta & Anarkiaa -festivaalit jäi tältä pojalta taas käymättä, niin pitihän sitten katsastaa nuo festareiden mielenkiinoisimmat erikseen elokuvateatterikierroksella. Nyt ohjelmiston sai vielä supistettua yhteen päivään. Ensin vuorossa oli siis espanjalaisvisionääri Pedro Almodóvarin uutukainen, Iho jossa elän (La piel que habito, 2011), joka R&A-festareillakin oli juhlavasti avajaiselokuvana. Almodóvarin filmografiasta itse olen nähnyt koko 2000-luvun tuotannon, sekä 90-luvun puolelta hajanaisesti jotain ja 80-luvun puolelta hajanaisesti, ja näiden elokuvien perusteella voi ehkä sanoa, että olen lievästi tykästynyt Almodóvarin tyyliin.

Iho jossa elän kertoo menestyneestä plastiikkakirurgista, Robert Ledgardista. Hän asuu valtavassa kartanossa, jossa pyörittää samalla rauhallisuudestaan suosittua praktiikkaa. Robert pitää kartanossaan vankina kaunista naista, Veraa, jonka avulla Robert suorittaa ihmiskokeita luodakseen ihmiselle mahdollisimman vahvan ja pehmeän ihon. Ja jotta homma olisi mahdollisimman epäeettistä, Robert rikkoo kaikkia lääketieteen lakeja manipuloidessaan ihmisten ja eläinten geenejä keskenään. Robertia kiusaa menneisyyden möröt ja hän vaikuttaakin kovin kireältä jatkuvasti. Vera on antautunut koe-eläimen asemaan täysin ja hyväksyy kohtalonsa, mikä aiheuttaakin katsojalle suurta päänvaivaa. Kuka Vera on? Elokuva perustuu löyhähkösti ranskalaiskirjailija Thierry Jonquetin romaaniin Tarantula.

Iho jossa elän samaan aikaan tuttua ja turvallista Almodóvaria ja toisaalta taas täysin vierasta ja uudenlaista. Turvallisuus perustuu pitkälti elokuvan tematiikaan ja ihmissuhteisiin, jotka toistuvat hyvinkin paljon ainakin jokaisessa uudemmassa Almodóvarin elokuvassa. Toisto lisää tehoa ja tässä elokuvassa tehot onkin saatettu melkein jo turbotasolle. Robertin synkkä menneisyys vaimon ja tyttären kuoleman kautta ja pilkkopimeä nykyhetki iskee katsojaa kasvoille kovaa. Hahmona Robert on oikein kieron mainiosti toteutettu, eikä Antonio Banderasin roolisuoritus ole lainkaan pöllömpi. Hahmo rikkoo periaatteessa kaikkia ennakkoajatuksia plastiikkakirurgeja kohtaan näyttämällä, ettei kyseistä työtä tehdä vain pinnallisuuden ja rahan takia. Omaperäisin tuo ratkaisu nyt ei ole, mutta tapa jolla tämä esitetään, on joksenkin häiriintyneen poikkeava. Mutta koska tangoon tarvitaan kaksi, on Verankin hahmo jotain aivan upeaa. Veran menneisyys on vielä Robertiakin karumpi ja hahmojen yhteispeli on jotain järisyttävää.

Tuoreimmat Almodóvarit ovat hyvin pitkälle olleet espanjalaiseen tapaan seksikkäitä. Seksikkäitä siten, että Penélope Cruz tiskaa ja laulaa avonaisine paitoineen ja push-upeineen (Volver, 2006), mutta seksuaalisuus viedään tässä kaikkein tuoreimmassa vielä Särkyneitä syleilyjäkin pidemmälle väkivallankin merkeissä kanssa. Eihän seksuaalinen väkivalta ole Almodóvarille mikään tabu, sillä esimerkiksi Puhu hänelle (Hable con ella, 2002) käsitteli aihetta siitä puhumalla ja tekojen seuraksia näyttämällä, kun taas Iho jossa elän esittää seksuaalista väkivaltaa hieman suorasukaisemmin niin visuaalisella kuin ajatuksellisellakin tasolla. Seksuaalinen väkivalta pamahtaa niin ruudulla kuin katsojan mielessäkin kovaa, kun katsoja alkaa tajuamaan, mistä koko elokuvassa onkaan kyse, kun elokuvan pieni juonenkäänne paljastetaan takaumien kautta. Harmiksi kuitenkin elokuva nojaakin vain aavistuksen liikaa siihen, että odotetaan että katsoja tajuaa missä juonen kanssa mennään. Käännettä ei pimitetä liikoja ja se paljastetaan varsin sopivissa ajoin ennen loppua ja näin vältetäänkin tyypilliset Saw -mindfuck-kliseet. Ja kun seksuaalisuus otettiin puheeksi, niin ei Almodóvarin elokuvien vakiokasvoihin kuuluvan Elena Anayan ilmestys valkokankaalla ole lainkaan pöllömpi – niin seksuaalisessa mielessä kuin ihan roolisuorituksen myötä.

Visuaalinen ilme on puolestaan sitä vieraampaa ja uudempaa Almodóvaria, millä tarkoitan nyt vain kaikkea hyvää. Räikeät pastellinvärit ja kirkkaat punaiset tomaatit on jätetty kartanon ulkopuolelle ja kartanon sisällä värimaailma on hyvinkin harmaan valkea. Kun sanotaan, että Iho jossa elän sisältää joitakin sci-fin elementtejä, ei tässä mennä vikaan laisinkaan. Elokuvahan onkin ajoitettu vuoteen 2012, mikä on periaatteessa jo pieni hauska sci-fi -viittaus. Lääketieteelliset kokeet ja viitaukset ajavat sci-fiä teoriassa vielä pidemmälle ja visuaalinen yleisharmaa sävy luo tunnelmaa. Jousisoitinpainotteinen soundtrack sopii visuaaliseen ilmeeseen ja näin katselukokemus on hyvinkin hieno.

Iho jossa elän on Almodóvarin ystäville helppo lähestyä. Elokuva tarjoaa samaan aikaan jotain vanhaa ja turvallista ja kuitenkin uutta ja tervetulleita almodóvarmaisuuksia. Kaikin puolin Iho jossa elän on siis oikein hieno elokuva ja ampaisee todella vuoden 2011 parhaimmistoon ja epäilemättä koko meneillään olevan vuosikymmenen parhaimmistoon. Arvosanaa olen punninnut valehtelematta useammankin tunnin, enkä ole varma, että mahtaakohan nytkään olla kohdillaan. Arvosana saattaisi olla puolikkaan pienempikin, mutta fuck you. On tämä kova.

18/10/2011 (BD, rewatch jotain miljoonannen kerran)

17/10/2011 (DVD, rewatch)

15/10/2011 (DVD)

12/10/2011 (Elokuvateatteri)

11/10/2011 (DVD)

Jollain tasolla täytyy inhota itseään, jos ostaa tämän elokuvan DVD:llä ja katsoo näin sen. Mutta taka-ajatuksena mulla oli nyt vain katsastaa tämäkin paska ennen kuin luovutan sen kaverilleni, joka minulle lahjoitti Miss Castawayn. Seliseli. Elokuva on simppelisti juuri niin perseestä, kun sen olettikin olevan. Näytteleminen on käsittämättömän surkeaa, repliikit eivät istu tilanteisiin tai hahmoihin ja vitun raamitettu moraalisaarna on aivan uskomaton. Kyllä mies murtuu tälläsen paskan äärellä.

10/10/2011 (PC)

07/10/2011 (DVD)

06/10/2011 (DVD)

05/10/2011 (DVD)

04/10/2011 (elokuvateatteri)