Watched in 2020

31.12.

Kuinka kauniisti elokuva olisi loppunutkaan, jos The Holy Mountain olisi ollut vuoden viimeinen elokuva. Tavallaan Hustlersissa on tarina ja idea muutenkin ihan kohdillaan, ja talouskriisin rampauttamaa Amerikkaa kuvataan parhaimmillaan oikeinkin hienosti, mutta keinoit, joilla hahmoille haetaan sympatiairtopisteitä, ovat vain niin kömpelöt, että päätä särkee. Puutteita tuntuu kohdattavan myös elokuvan leikkauksessa, sillä kun elokuva pyrkii kertomaan "koko tarinan", ei se alle kaksituntisena voi olla myöskään kompastelematta.

31.12.

Toinen katselukerta. Jodorowsky kokeilee median rajoja niin suunnattoman hienosti. Teknisenä toteutuksena vertaansa vailla tarinasta puhumattakaan. Tuntuu, että elokuvasta haluaisin kirjoittaa pidemminkin ajatuksiani puhdistaakseni, mutta kommenttia kirjoittaessa uusi vuosikin on ehtinyt vanhenemaan jo viikon verran. Ehkä kirjoittelen, kun päivittelen 70-luvun listaa tuossa kohta.

28.12.

Bong onnistuu kääntämään tarinan suunnan aina yllättävään suuntaan, mutta ei niin, että vetäisi mattoa koskaan katsojan alta. Hieno ja ehjä tarina, oikein vahva pääosakaksikko. Bongin parhaita.

25.12.

Trauma ja traumojen kanssa taistelu on jotain, jota elokuvissa otetaan käsiteltäväksi aivan liian harvoin. Exotica tekee tämän kuitenkin niin täydellisesti täydellisellä mystisyydellään siinä, kuinka upeasti narratiivia rakennetaan: tiedonmurusia pihtaillaan ja syötetään pahaa odottavalle katsojalle pikkuhiljaa. Kirjoitan tätä kommenttia kaksi päivää elokuvan katsomisen jälkeen, enkä ole kuluneen kahden päivän aikana muuta miettinytkään, kuin Exoticaa. Ehkä parhaita löytöjä vähään aikaan.

24.12.

Lupaavasta alusta siirrytään karmeaan slapstickiin oitkästyttävyyksiin asti venytettyine vitseineen ja typerine juonikuviointineen ennalta-arvattavuuksineen. Aivoton loppuratkaisu on melkein jopa loukkaava. Olen ehkä puoli tähteä liian armollinen, mutta muutama hyvä roolisuoritus ja slapstackin taakse kätketty perusjuoni on kuitenkin jopa melkein toimii jollain tasolla.

24.12.

N:nnes katselukerta, edellisestä kerrasta useampi vuosi. Hienoa animointia, teknisenä toteutuksena näyttävä ja tarinakin niin hieno.

20.12.

N:nnes katselukerta. Pocahontas tuli laptsena katsottua lukemattomia kertoja uudelleen ja uudelleen, ja idea uudelleenkatselusta lähti oikeastaan Keisarin uudet kuviot -elokuvasta noin niin kuin nurinkurisesti: olin muistavinani elokuvasta kaiken, mutta katselu opetti, etten sitten kuitenkaan muistanut oikein mitään muuta kuin irtorepliikit ja Tuulen värit. Musikaalinumerot ovat raskaita, niiden laulut Tuulen värejä lukuunottamatta surkeita ja ääninäyttelijät onnettomia laulajia. Pocahontas on nukke, joka empii vain miesvalintansa kanssa, eikä hänellä ole elokuvassa muuta tehtävää kuin rakastaa ja tulla rakastetuksi. Dialogi on typerää eikä naiivi tarina tahdo antaa historiallisuudelle mitään merkitystä.

18.12.

Joskus lapsena nähnyt tämän, mutta muistikuvat elokuvasta melko pyöreät nolla, minkä vuoksi uudelleenkatseluidea tulikin aika ex tempore. Huumori on fantastisen hölmöä ja nokkelaa, hahmot eloisia ja sympaattisia. Juonessa on koukkunsa, tsehovin aseensa ja syvyytensä, ja narratiivin keinot hurmaavat. Ehdottomasti Disneyn parhaimmistoa.

14.12.

Jos Mank oli monisuuntaisten muistien elokuva, The Last Black Man in San Francisco on sitä kertaa tuhat. Koti ja kaupungin lähiöt, kuuluminen ja kuulumattomuus, veljeys ja lähimmäisyys. Vetelee niin oikeista naruista, että on vaikea uskoa, että elokuva olisi Talbotin esikoispitkä. Voimakas OST ansaitsee myös mainintansa tässä.

9.12.

Toinen katselukerta. Lämpimät muistikuvat piti tarkistaa päteviksi, ja päteviähän ne olivat. Varsin suoraviivainen pikkuhassuttelusatuelokuva.

7.12.

Muistin äänet kaikuvat elokuvasta joka suuntaan: on politiikkaa, on muistamisen politiikkaa ja on teknisen toteutuksen hassuttelevaisuutta. Dialogi on parhaimmillaan todella soljuvaa ja hurmaavaa, mutta pahimmillaan kömpelöä Oldmanin juoppohulluudella ratsastelua.

26.11.

Dardennet leikkivät aiheellaan hieman vaarallisilla vesillä, mutta onnistuvat kuitenkin olemaan mokaamatta elokuvaansa tyystin. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuukin oikeastaan se, ettei elokuvan päähenkilöä päästä missään vaiheessa kunnolla avaamaan: kuka hän on ja mikä häntä näihin hirmutekoihin ajaa. Vai onko päähenkilön latteus juuri nyt sitä, missä Dardennet ovat tahdittomuuksissaan epäonnistuneet?

22.11.

Lyn debyytti on vahva, hengästyttävän fyysinen elokuva. Itse olin sen verran etuoikeutettu, että pääsin elokuvaa vielä elokuvateattereihin katsomaan, ja juuri fyysisyytensä vuoksi elokuva onkin parhaimmillaan isolta kankaalta. Ajankuva ja luokkakuvaus räjähdysherkässä miljöössä.

20.11.

Uskottavat ja uskomattomat hahmot, hieno kuvaus nuorten maailmasta, jota aikuiset torpedoivat. Casting on huikea, ja Broderick ja Witherspoon loistavat.

15.11.

Purppurainen on elokuva kukkaisloistossaan. Luonnon ja ihmisen kohtaaminen, ihmisten kohtaaminen poeettisessa ja unenomaisessa luonnossa. Kaunis on elokuva ja sen narratiivi.

13.11.

Kenties vuosikymmenen kauneimman kotimaisen jälkeen (viikko välissä) ei ollut hyvä idea katsoa kenties vuosikymmenen typerintä kotimaista. Vadelmavenepakolainen on täydellisen ennalta-arvattava, sairaalloisen typerä ja nousiaismiikan lähdeteoksen päälle pökälöivä hirvitys. Elokuva on niin pitkävetinen ja tunnelataukseton läpsyttely, että se melkein tyhmentää katsojaansa.

6.11.

Nyonin ja Ramezain elokuvassa on niin käsittämättömän suuri lataus. Kuinka kulttuurit kohtaavat, kuinka suuri tyhjiö imee huudot sisäänsä ja hautoo syleilyynsä.

4.11.

Bongin hirviökauhistelussa on omat hirviöhetkensä ja omat kauhunhetkensä. Syntytarina huvittaa, ja pa(r)h(a)immillaan elokuva muistuttaa Jokerin tavoin, kuinka we live in a society. Latteuksien alle on kuitenkin käykeytynyt ihan oikeinkin pätö tarina, jossa on ihan oikeita tunteitakin.

1.11.

Wangin henkilökohtainen tarina on myös globaali tarina. Perhehierarkiaa, komiikkaa ja Awkwafinan loisteliaisuutta. Tyylipuhdas ja ihailtavan mallikas.

27.10.

Jotenkin uskomatonta, miten keskeneräiseltä koko elokuva tuntuu. Toisin kuin esimerkiksi Nuori Astrid, Tove koittaa kertoa Tove Janssonin koko tarinan epäkiinnostavuuksineen. Ne kiinnostavat hetket ovat kaikki kerrotun tarinan ulkopuolella. Keskustelua ei käydä siitä, mistä Muumipeikko ja pyrstötähti on Toven hyllylle joutunut, vaan se on siellä ja sen rakastajatar löytää ja lainaa omakseen. Rakastajatar on rakastajatar, rakkaus ja todellisten tunteiden palo hohkaa kylmää lämpöä alalauteilta.

Melkein kaksituntisesta elokuvasta Tove tanssii melkein tunnin. Älkää ymmärtäkö minua väärin, sillä tavallaan pidän joutilaista elokuvista, joitka simuloivat ja stimuloivat eri rajatiloja, mutta Toven tapauksessa tälläisia kokemuksia ei ole tarjolla. Tove tanssii intellektuellien naamiaisiltamissa, rakastajattarensa kotiintulojuhlissa, juottoloissa ja makuuhuoneissa ja kamera seuraa tanssia sen kummallisemmin mihinkään keskittyen. Kun elokuva loppuu, näytetään kotivideomateriaaleissa oikean Toven tanssineen tuota samaista jatsahtavaa tanssia, jota Alma Pöysti on koko elokuvan ajan tanssinut, mikä on lopulta se ainut Toven juttu.

23.10.

Elokuva, jolle ei osannut ikinä odottaa jatko-osaa. Tavallaan hauskaa, että koska Borat on jo tunnettu hahmo populaarikulttuurissamme, Sacha Baron Cohen joutuu esittämaan Boratia, joka naamioituu edelleen muiksi hahmoiksi. Poliittinen satiiri toimii Amerikan näyttäytyessä ylväimmillään.

20.10.

Bradleyn dokumentti on narratiivin teknisenä toteutuksena upea. Arkistojen kotivideomateriaali sulautuu saumattomasti yhteen elokuvakameralle puheluiden kanssa ja Richin perheen haastava tarina kiinnostaa koko 80-minuuttisensa.

10.10.

The Blues Brothersis pauhaa ja komentaa, mutta paikoitellen ei tiedä, mihin suuntaan orkesteria pitäisi oikein viedä, milloin touhu on enemmän kömpelöä kuin hullua. Dialogi on paikkapaikoin oikeinkin kekseliästä, ja kun käsikirjoitus ei kompastele, on suuri hulluus oikeinkin nokkelaa.

9.10.

Petzoldin moderni fantasia hivelee parhaimmillaan cuskmaista tai sebaldmaista proosaa. Ei hutilyöntejä saksalaisnerolta, sillä uutukainenkin on suunnattoman koskettava ja voimakas elokuva. Sulattaa sydämen, silittelee kämmenselällä poskia ja kuristaa kaksin käsin.

6.10.

Toinen katselukerta. Kun Yle hemmottelee Cassavetesia näyttämällä, ei uudelleenkatselumahdollisuutta voi jättää väliin.

2.10.

Belladonna of Sadnessilla on ansionsa tarinansa ja visuaalisen tyylinsä puolesta. Paikoin still-kuvin etenevä narratiivikin on kohtuullisen kiinnostava keino, mutta kun fallokset alkavat lentelemään, ei niiden yli olla päästä.

2.10.

Toinen katselukerta. Aina sanonut, että Possession on kauhujen kärkeä. Mutta kuinka kirkkaasti se sitä onkaan. Synkimmissä kauhuissa ei ole vilaustakaan lohdusta, visuaalinen anti on omassa luokassaan ja duo Adjani–Neill vetää sellaisella palolla, ettei paremmasta väliä.

25.9.

Kaufmanin uutukainen on ehtaa kaufmania. Ja minä niin pidän siitä. Elokuvalla on aivan oma painovoimansa, joka vetää Buckleyn esittämän naisen syvemmälle omiin syövereihinsä, joihin puolestaan hukkuu katsojakin.

16.9.

Elokuvan historiallinen viitekehys, minne elokuva nimensäkin omaisesti sijoittuu, on itsessään pimeä. Pian huomataankin, miten historiat kerrostuvat, kuinka lähellä historiat ovat toisiaan. Mica Levi jytää ja omistaa jälleen tässäkin Glazerin lyhärissä.

4.9.

Rikkinäisen maailman keskellä rikkinäinen liitto. Rikkinäisessä liitossa rikkinäisiä ihmisiä. Tarinansa ja teemansa puolesta täysin ajaton taas tämäkin. Ullmann ja von Sydow loistavat.

1.9.

Elokuvassa on aivan käsittämätöntä voimaa: sitä raainta itseään ja auteurin omaa purkautumistaan. Hahmot ovat paitsi hirvittävän maailman piirtäjiä, myös sen uhreja niin monessakin mielessä.

31.8.

Nolan ei ole Carruth, minkä vuoksi pelkäsin hieman ennakkoon, millä tavalla elokuvaa lähdetään kertomaan. Onneksi Nolankaan ei pidä katsojaansa tyhmänä, eikä sen vuoksi lähde selittelemään elokuvaansa liikaa noin elokuvan metatasolla, mitä nyt tapahtuu ja miten. Tenetin ongelma kuitenkin on, että periaatteessa elokuva ei ole muuta, kuin oma metatasonsa, muotonsa ja ideansa. 150-minuuttisen kestonsa ajan jalkaa ei nosteta kaasulta kertaakaan, ja suuri toiminta täyttää valkokankaan. Hirmuisen vauhtinsa vuoksi elokuva kuitenkin jopa kompastelee hieman omaan nokkeluuteensa. Hahmot ovat vain hahmoja, Protagonisti tosiaan vain protagonisti. Jotta elokuvassa olisi temaattisestikin jotain raskaampaa kerrottavaa, kaivattaisiin hahmoihin paljon muutakin kuin pelkkää lihaa.

25.8.

Ehkä toinen katselukerta, ehkä ensimmäinen. Joskus lapsokaisena westernejä tuli ahmittua oikein kunnolla, ja Armottomassa on paikoin kohtauksia, jotka vaikuttavat tutuilta, mutta sitten taas se, että ovatko kohtaukset tuttuja jostain muusta yhteydestä vai ihan lapsuusmuistoista, on ehkä vaikea sanoa. Mutta kyllä tässä lienee Eastwoodin paras ohjaustyö. Tummanpuhuvan westernin kaikki hahmot ovat pahoja, ihmiselämällä on arvoa ja pahojen ihmisten pahoissa väkivaltaisuuksissa siten paljon enemmän latausta kuin pikkuläpsyttelyissä. Kaunis elokuva niin monin puolin.

24.8.

Toivoniemen lainaamat palaset Festenistä ja Melancholiasta jäävät vain kömpelöiksi silmäniskuiksi, enkä ole varma, kuinka tarkoituksellisesti triermäisyydetkään niin latteiksi jätettiin. Tavallaan tuntuu, kuin jokin juonikuvio jätettäisiin täysin puolitiehen. Parhaimmillaan draama on oikeinkin mukaansa vievää, huumori naurattaa oikeasti, ja elokuva pelittää muutenkin oikein kauniisti. Vesala ja Milonoff rooleissaan oikein hyviä.

20.8.

Elokuvan lähtöasetelmat ovat kiinnostavat, mutta siihen elokuvan sanomaan ja itse jännän äärelle päästäänkin oikeastaan vasta ensimmäisen tunnin jälkeen. Tätä edeltävä Robert DeNiron hahmon melodramaattinen patsastelu ja sen jälkeinen sielunpuhdistustyö onkin melkein kinskimäistä paatosta, joka sekin on jo melkoista. Pahimmillaan meno on kuitenkin kuin Endorilla Jedin paluussa, jolloin elokuva ampuukin melkolailla ohi.

17.8.

Toinen katselukerta. Ad Astran loistavuutta eräänä päivänä pohtiessani mieleeni juolahti, miksei The Immigrant ollut sen parempi elokuva, vaikka hyvä elokuva onkin James Graylta. Hirmuisen hieno näyttelijäkaarti, klassisen hieno tarina, joka narratiivillaan onnistuu kuitenkin yllättämäänkin. Tunnelmallinen ja näyttävä elokuva, vaikken nyt arvosanaa korotakaan.

10.8.

Monos aukeaa elokuvana hienosti. Kauhistuttavalla tavalla nuorten maailmaa lähdetään avaamaan sodan kautta. Kylmät aatteet, kylmät hahmot ja taas kylmiä aatteita kyseenalaistavat hahmot. Myrskynsilmässäkään ei ole ollakseen tyyntä.

10.8.

Toinen katselukerta. Suunnattoman suuri elokuva, jonka halusin näyttää hyvälle ystävälleni. Temaattisesti ajaton, visuaalisesti ja narratiivisesti kekseliäs ja omaperäinen, auditiivisesti immersiivinen. Yksi parhaista ikinä.

3.8.

Kolmas katselukerta, ja L'Atalante on edelleen lumoava elokuva. Jean Vigon luovuus ja Dita Parlon loistavuus, ah.

31.7.

Katolinen kirkko vihaa tätä elokuvaa! Ranskalainen elokuvantekijä on löytänyt vallankumouksellisen keinon, jonka avulla elokuva on paitsi paheksuttava, myös haitallinen. Ei paskaa, ei luottokortteja!

30.7.

Toinen katselukerta, jonka jälkeen on edelleen todettava, että Inside Llewyn Davis lienee Coenien parhaita; ellei paras. Elokuvan maailma, haavoittuneet ja haavoittuvaiset hahmot ja tietysti musiikki. Oscar Isaac, Carey Mulligan ja Justin Timberlake loistavat.

29.7.

Godardin esseessä on omaa lumoansa. Jos Adieu au langage rikkoi narratiiveja, Le livre d'image rankemmalla kollaasiudellaan pirstoo niitä. Kiukulla ja raivolla.

6.7.

Toinen katselukerta. Joskus 15 vuotta sitten tämän näin ensimmäistä kertaa, eikä elokuva silloin aivan iskenyt. Nyt tuntuu, että kaikki loksahti paikalleen. Täysin maineensa veroinen suurteos.

28.6.

Palaan kirjoittamaan kommenttiani luvattoman myöhään. Korrektiuden rajamailla mennään, jos sanon, että elokuva on kiarostamilaisen kaunis, mutta niin hengenheimolaiselta Reygadas tuntuu tässäkin mestariteoksessa.

14.6.

Ilmastosaarnausta, antikonsumerismia ja tyypilliseen Rölli-tapaan huikeat musikaaliosuudet. Käsikirjoituksensa puolesta mallikas, eikä Tuppuraisen suinkaan tarvitse kantaa elokuvaa yksin omilla harteillaan.

6.6.

Toinen katselukerta. Oikeinkin hyvä edelleen.

2.6.

Paperilla Bunny on kadonnut on mielettömän kiinnostava idea. Toteutuksenakin elokuva on onneksi varsin saumaton. Lisää Premingeriä kiitos.

1.6.

Carax on lystikäs tarinankertoja, ja Mauvais Sang on enemmän kuin näyttävä elokuva. Hassutteluineen melkein godardilainen elokuva.

27.5.

Toinen katselukerta, edellisestä katselukerrasta reilut kymmenen vuotta. Kaikki tämän ovat nähneet ja kaikki tästä onkin varmaan jo sanottu. Lievä jenkkipurukumisuus syö elokuvasta hiukan pois, mutta suuri tarina onnistutaan noin peruspiirteittäin kertomaan niin mallikkaasti ja suht luonnekkaasti. Kovia roolisuorituksia hyvin kauttaaltaan.

23.5.

The Beatles -elokuva on kevyt ja harmiton hassuttelu, joka on kuitenkin myös pohjimmiltaan vain tietynlainen Beatles-fanituote. Eli ehkei ihan niin harmiton kuitenkaan. Pojat juovat Coca-Colaa, rokkailevat ja juoksevat toisinaan kirkuvia faneja ja toisinaan poliiseja pakoon. Josseivat elokuvan parhaat hetket löydy musisoinneista, löytyvät ne pressihaastatteluista, joissa supliikit pojat pääsevät kunnolla vauhtiin. Koska poikain hassuttelut eivät kuitenkaan riitä, on ylimääräiseksi comic reliefiksi heitetty vielä Paulin isoisä, joka ei ole vain todella siisti vanha herrasmies, vaan todella siisti vanha herrasmies, joka päälleliimatun slapstickeilyn keinoin heitetään tuosta jos jonkinlaisiin ongelmiin.