Rainaloki (loppuvuosi 2017)

Walking Dead -muikkeli hoitaa posliininukkea vaihtelevalla pieteetillä. Tietysti hämärässä kartanossa skutsin keskellä. Kohtalaista tunnelmointia, jota lopun jämäslasher vähän vesittää.

Aah. Käppävigilante olikin lopulta röyhkeän mustavalkoinen tylytys, jonka loppubiisi jää junnaamaan takaraivoon. Jos verrataan esikuviin, niin Paul Kersey on aika nössö jätkä, kun ei edes paloittele uhrejaan. Neiti .45 sen sijaan tekee mitä täytyy. Tällä kohtalokkaalla naisella on riesanaan helvetin ahdistava vuokraemäntä, jolla on helvetin rasittava piski. Vähemmästäkin psyyke heittää. Ronski pläjäys.

Jaksoin leffan loppuun asti vaikka nukahtaminen olikin lähellä. Pääpahiksen kuolemaa ei näytetä. Mutta tyyppi ehkä vähän muistutti Mel Gibsonia.

Teppo Nummisen näköinen nilkki terrorisoi jenginsä kanssa high school -ympäristössä, eikä seksuaaliselta väkivallalta tai ruumiilta vältytä. Taustalla soi reipashenkinen AOR. Hämmentävää. Linda Blair on mukavan pehmeässä kunnossa, muttei kummoinen kostajana. Leffan loppukin vedetty vähän vihkoon. Lajityyppiä arvostan yhä.

Riemastuttava cocktail high school-, jengi- ja vigilantehommia. Jostain syystä kuulin elokuvasta ensimmäistä kertaa tänä syksynä, mutta mikäpä parempi tapa tutustua filkkaan kuin teatterissa ohjaajan omalta printiltä. Perry King suorittaa häpeilemättömän kovalla tasolla, leppoisa Alice Cooperin tunnari kehottaa uskomaan unelmiin ja kaikista maailman jengipahiksista siloposkinen Tim Van Patten toteaa, että "Life is pain. Pain is everything". Tästä leffasta tuli hyvä mieli.

Visuaalisesti hienoimpia näkemiäni animaatioita. Dekkarihenkinen tarina jäi ohueksi ja pintapuoliseksi. Hahmot vetävät häppää joka käänteessä. Välillä myllytetään. Taidepiireille hyvä juomapeli - bongaa maalaus ja hörppää punkkua.

11.11.

Ydinfyysikko näyttää missiltä, mutta pg13-leiman takia ihan turhaan.

Ei tulisi ensimmäisenä mieleen laittaa vampyyrileffaan funkkia, mutta tässä onkin laitettu funk-leffaan vampyyrejä. Sekoitus ei ole hassumpi, mutta itse elokuva on valitettavan tylsää kamaa ainakin puoleen väliin asti. Lopussa, koska Blacula on vampyyri ja osaa mm. muuntautua lepakoksi, hän puolustautuu ottamalla äijää riveleistä kiinni, heittämällä tämän portaikkoon keilaten samalla pari poliisisetää. Jonka jälkeen viskoo kolmatta öljytynnyrillä kaksi kertaa. Mieletöntä. Jatko-osa kiinnostaa Pamin takia.

Jos jonkinmoisessa kohussa viime aikoina rypeneen Finnkinon kankaalla pyöri DNA:n mainos kännykkäpelin muodossa, kunnes joku voitti. Seuraavien minuuttien perusteella Koskenlaskija-juusto oli mahdollisesti jotain elämää suurempaa ja Death Wish vuosimallia 2018 silkkaa suuren yleisön muovista höttöä. Tämä siis ennen Suspirian restauroidun version pärähtämistä käyntiin.

Noin vartissa kävi hyvin selväksi, miksi kannatti tulla kärvistelemään tiistai-iltana Finnkinon teatteriin ja maksaa poppareista vitusti liikaa. Pläjäys nimittäin tarjosi aivan julmetun kovaa vyörytystä niin äänellisesti kuin kuvallisesti. Punaista. Sinistä. Pinkkiä. Italialaista viiksiprogea. Kilinää, kolinaa ja suhinaa. Jotain muutakin siistiä taisi olla. Aloitus oli sen verran kova, ettei loppuelokuva siitä enää parantanut. Käppäisessä tarinassa toki oli oma viehätyksensä.

Salista poistuivan ihmismassan tunnelmat vaihtelivat epäuskon hämmennyksestä ylenpalttiseen innostukseen. Itse pidin näkemästäni. Ulkopuolella kiinnitin ympäristön ääniin hetken aikaa aivan uudella tavalla huomiota.