Watched in 2021

31.12.

-Miksi kana ylitti tien?

-No, miksi kana ylitti tien?

-Left Behind III: World at War

31.12.

*kop kop*

-Kuka siellä?

-Left Behind II: Tribulation Force

31.12.

-Mitä saadaan, kun pistetään kristityt hörhöt tekemään katastrofielokuvaa?

-No, mitä saadaan, kun pistetään kristityt hörhöt tekemään katastrofielokuvaa?

-Left Behind: The Movie

25.12.

Joulupäivän juustotarjottimen seuraksi valikoitui ysärin scifi-toiminta Robot Wars, jonka odotin olevan jonkinlainen Suomessakin pyörineen RC-kisailuohjelman esikuva tai innoittaja. Nuoremmalle väelle suunnatun kaman sijaan yllätyin positiivisesti, sillä Robot Wars onkin paikoitellen hyvää palliäksöniä, jonka robottikohtausten stop motion näyttää hämmentävän kelvolliselta täyskäpän sijaan.

Jonkinlaisen täystuhon jälkeiseen maailmaan sijoittuvan rymistelyn miespääosassa nähdään kovan luokan robottikuski, joka ei tykkää työnantajanaan toimivan megakorporaation epäinhimillisistä ratkaisuista. Turvallisen aavikkomatkaamisen sijaan tarkoitus on esitellä massiivisen skorpionirobotin taisteluominaisuuksia aasialaisille sotaherroille. Sopivasti paikalle sattuva toimittaja löytää hommasta epäkohtia, mutta robokuskin öykkärikäytös raivostuttaa ja sulattaa sydämet. Mukana roikkuva kaverikin tuntuu olevan alusta alkaen lääpällään Roddy Piperin ja ysärin nuoriso-ohjaajan ristisiitokseen.

Samanaikaisesti mysteerivalloittajat hyökkäävät robotin kimppuun. Kun robotista kiinnostuneet mogulit kutsutaan koeajolle, on varmaan aika vaikea keksiä, ketkä lopulta ovatkaan mukana juonessa. Onneksi hyviskolmikolla on mahtava meininki meneillään, joten he näyttävät idän uhalle, mistä kana pissii. Tätä ennen käydään luultavasti budjettisyistä "autenttisessa 1990-luvun aavekaupungissa", jotta dystopiakuvastoa ei ole tarvinnut tehdä itse.

70-minuuttisena tyhmänä Robot Wars oli äärimmäisen iloinen yllätys ennakko-odotuksiini nähden. Tekniikkavisiot ovat olleet jo leffan ilmestyessä vanhentuneita, mutta mukafuturistisia ja hyvin ysäreitä univormuja katselee mielellään. Skorpionirobotti on kaikessa mahdollisessa toiminnassaan totaalisen käyttökelvottoman epäkäytännöllinen ilmestys, mutta sen ulkonäöstä on vaikea olla vaikuttumatta, jos on ala-asteikäisestä lähtien katsellut ihastellen Games Workshopin miniatyyrikuvastoja.

24.12.

Minulle valkeni vasta juhlapyhien aikaan, että Terryn ja Budin viimeinen yhteinen tekele on jonkin sortin jouluelokuva. Aivan raivostuttava ja huonosti vanhaksi maskeerattu äitimuori kutsuu veljespojat kotiin aarrejahdin varjolla, ja sitä ennen nähdään veijariparivaljakon tuttuja maneereja. Tällä kertaa italoroskan sijaan esitystapana on kuitenkin 1990-luvun Hollywoodia muistuttava lastenelokuva.

On jokseenkin jännä huomata, miten samat turpiinvedot ja hassuttelujekutukset tuntuvat paikoitellen aivan erilaisilta, kun jokin taustavaikuttaja muuttuu. Välillä taas menoa katsoo oikein mielellään, mutta vinkuvan kakaralauman lisääminen setien viimeiseen koitokseen ei ole ehkä parasta mahdollista fanserviceä. Vaikea minun on myöskään kuvitella, että Troublemakers on elokuva, jonka Terence Hill on aina halunnut tehdä auteerisen visionsa vuoksi.

Lopulta paljastuu, että jahdattu aarre onkin joulupäivällinen perheen kanssa. Ympäriinsä juoksevia ja huutavia lapsia katsellessa olisin valmis vaihtamaan heidät kaikki edes pieneen kultahippuun. Western-komediana Troublemakers tosiaan onnistuu välillä, mutta ampuu useammin metsään. Legendaarisen parivaljakon jäähyväisinä se ei onnistu oikeastaan näyttämään muuta kuin sen etteivät sedät jaksa enää heilua.

24.12.

Jouluaaton ensimmäiseksi elokuvaksi valikoitui klassikkoasemaan noussut proto-slasher. Lajityyppinsä edustajana se ei kiinnostanut minua lainkaan, mutta John Saxonia katson aina mielelläni.

Olen vähän huono arvioimaan mitään puukkohippaan viittaavaakaan, koska olen hyvin ennakkoluuloinen slashereiden osalta. Black Christmasin viehätys tuli minulle oikeastaan täysin siitä, että siinä nähdään joitain genretrooppeja, joita ei välttämättä käytetä ihan samalla tavalla kuin kasarin teinimurhailussa, koska tietyt asiat ovat kehittyneet vasta myöhemmin.

Tästä huolimatta en nauti tällaisesta seuraavan uhrin arvuuttelusta. Väkivallalla ei vielä mässäillä aivan täysin, mutta kyllä sitä itseäänkin on mukana jonkin verran. Koko homman käynnistävä ensimmäinen uhri muuten jätetään lojumaan ullakon ikkunaan, joka on nähtävissä suoraan kadulta. Tästä huolimatta ruumista ei onnistuta löytämään, vaikka koko kaupungin poliisivoimat tutkivat tapausta. Tämä on siis kehu.

23.12.

Viihdyttävää roskaa useampaankin otteeseen tehtailleen Cirio H. Santiagon kyttäleffa alkaa ihan lupaavalla toimintakohtauksella, jossa kukaan ei selvästikään tiedä, mitä tuliaseiden kanssa tulisi tehdä. Päähenkilönä nähtävä kasarijuppi yrittää selvittää rikosmysteeriä, mutta juonipuoli on ehtinyt unohtua pari päivää katselun jälkeen.

Mieleen on sen sijaan jäänyt keskivaiheen valitettava tylsyys, joka pilaa muuten mehukkaan toiminnan ja muutamat aivan uskomattoman huikeat näyttelijänsuoritukset. Katson sinua, aurinkolaseja öisin pitävä veitsimies. Jos Silk olisi tasainen matka sen huippuhetkiä, suosittelisin sitä luultavasti kaikille. Nyt se on vain välähdyksiä hyvästä kasariäksönistä.

23.12.

Ruggero Deodaton törky-poliziottesco sai luvan käynnistää joulutunnelmat, kun pari mopoilijanilkkiä vetää jouluostoksilla pyörivää naista pitkin asfalttia. Ketjulla ranteeseen kiinnitetty laukku ei tunnu irtoavan, joten naama saa tehdä vähän tarkempaa tuttavuutta katukiveyksen kanssa. Perään lähtevät poliisit eivät tietenkään kohtele rikollisia yhtään sen hellävaraisemmin kuin rikolliset uhrejaan, joten ruumishuoneet saavat tänä jouluna pehmeitä paketteja.

Live Like a Cop, Die Like a Manin päähenkilöparivaljakko on kaikkea muuta kuin kunnon poliiseja. Yliampuva rikollisen tavoin käyttäytyminen alkaa tuntua ruumiskasojen keskellä samanlaiselta satiiriselta naamanhieromiselta kuin Cannibal Holocaustissakin. Tehän halusitte kovaotteista vigilantismia - ottakaa nyt.

Jostain kumman syystä tässä elokuvassa päähenkilöitä ei kuitenkaan vihaa, vaikka kaiken heidän toimintansa kyseenalaistaakin. Epäterveen mieskuvan megapönkitys tarjoilee hyvät naurut eikä 70-lukulaiselle italomiljöölle oikein voi olla hurraamatta.

18.12.

Sandra Ng ja Lowell Lo esittävät uhkapelaajapariskuntaa, jolla on tapana hävitä rahansa. Oikotie onneen vaikuttaisi paljastuvan, kun samoissa piireissä pyörivä yhtä epäonninen luuseri alkaa yhtäkkiä voittaa isosti. Tämän mahdollistaa tietenkin vanha kunnon coffin air, joten pariskunta lähtee nuuhkimaan muinaisen vampyyrin ruhoa. Tyypit onnistuvat kuitenkin karkottamaan vampyyrin tiehensä, mutta sitä ennen koetaan hieman pieruhuumoria.

Onneksi päähenkilöiden naapurissa on tapahtunut hämyinen itsemurha, joten kummitusta manaamalla saavutettaneen sama hyöty kuin vampyyrin jämiä haistelemalla. Kummitus suostuu antamaan parille loputonta uhkapelionnea sillä ehdolla, että voitot tuhlataan seuraavaan aamuun mennessä tai molemmat kuolevat. Rahoista eroon pääseminen on sitten vähintäänkin yhtä vaikeaa kuin Roopella Carl Barksin klassikko-Akkarissa. Kaikki menee tietenkin pieleen, ja tilanteen voi pelastaa vain gamble off kummituksen itsensä kanssa. Tätä ennen kuitenkin koetaan erittäin pätevää kummitushuutojuoksua, jonka päätteeksi poliisit saapuvat riivattuun asuntoon toteamaan, että kyseessä on varmaankin omituiset seksibileet. Kaikkia käsketään riisuutumaan, ja poliisit lukitsevat päähenkilöt kiinni jääkaappiin, koska tämä on ilmeisesti paras tapa ratkaista tilanne.

You Bet Your Life tarjoilee aika pitkälti sitä, mitä tällaiselta kamalta voi odottaa. Uhkapelijuttuja on ehkä hieman liikaa, koska ne eivät ole lähellekään yhtä hyvää kamaa kuin kohkaava kummitussekoilu tai kulmakarvoja nostattanut lausahdus "The loser eats grandma's pus!", jossa siis on kyse räkivän vanhuksen sylkykupin sisällöstä, mutta olen ehkä ehdollistunut ajattelemaan vähän muuta.

12.12.

Seijun Suzukin Youth Films -boksi kakkosen varhaisimmassa tekeleessä junankuljettajien lakkoilu saa syrjäseudun asemalla teräsmatoa odottavat kaupunkilaiset raivon partaalle. Apuun hälytetään keskellä yötä juuri ja juuri liikkeellä pysyvä bussinrotisko ja seurue lähtee matkaan asemamestarin kertoessa vaarallisesta vuoristoreitistä, maanvyörymistä ja seudulla ilmeisesti pakoaan tekevistä pankkiryöstäjistä.

Bussimatkustajat koostuvat tuon ajan Japanin erilaisten yhteiskuntaluokkien ja ammattien karikatyyreistä. Kiertävää kaupustelijaa, toimitusjohtajaa, jenkkisotilaille palveluita tarjoavaa seksityöläistä, opiskelijaa, näyttelijää sun muuta löytyy tekemään bussimatkasta koomisen esityksen, kun kaupunkilaisten avuttomuutta ja itsekeskeisyyttä korostetaan. Pankkiryöstäjien ilmestyessä elokuva muuttuu panttivankijännäriksi, joka repii absurdia huumoria ylempien yhteiskuntaluokkien uskosta siihen, että heidän oletetusti korkeampi ihmisarvonsa oikeuttaa tilanteesta pelastumista jotenkin muita enemmän.

Kunniatonta ja alhaisena pidettyä elämää viettävät ovat niitä, jotka ovat valmiita tekemään jotain, ja omalla statuksellaan boustailevat taas niitä, jotka haluvat vain hyötyä muiden työpanoksesta. Tämä yhteiskunnallinen sanoma nostaa Eight Hours of Terrorin tavanomaisen komedian tai jännärin yläpuolelle.

8.12.

Wong Jingin heroic bloodshed -komediassa Persianlahden sodan karaisemat (japanilais)terroristit päättävät tappaa kaikki maailman johtajat. Kohteista tärkein on Singaporessa vieraileva Höpöhöpö Lama, jonka kimppuun hyökätään lentoasemalla konetuliaseet laulaen ja kaikki tielle päätyvät ja vähän vieressäkin poukkoilevat sivulliset teurastaen.

Kohde menettää hyökkäyksessä paljon verta, joten poliisien täytyy löytää harvinaista veriryhmä P:tä suonissaan patoavat viisi ihmistä ennen kuin on liian myöhäistä. Äkillistä verensiirtoa tarvitseva tyyppi keskustelee koko sairaalareissunsa ajan normaalisti Pak-Cheung Chanin esittämän lääkärin kanssa, vaikka ilmeisesti henki voi lähteä hetkenä minä hyvänsä. Lääkäri lueskelee samalla pornolehtiä, koska hänen setänsä ei anna tyypin käydä treffeillä naisten kanssa. Suurista tiibetiläisistä salaisuuksista opitaan seksivitsien kautta.

Myös Andy Laun esittämän triadipomon tyttöystävä saa lentoasemalla luodista ja tarvitsee ihan samaa P:tä tuutin täydeltä. Samalla kun poliisit ja triadit yrittävät jahdata potentiaalisia verenluovuttajia, listivät terroristit heitä räjäyttämällä kaiken paskaksi aivan viime hetkellä. Viimeiseksi mahdollisuudeksi jää Eric Tsangin esittämä veijari nimeltä Fatty, jota poliisit etsivät rannalta kysellessään englanniksi ohikulkijoilta "Excuse me, have you seen a fat boy called Fatty?" Kaikki muut tyypit löytyvät väestörekisteristä koko nimellään.

The Last Blood on hyvä yhdistelmä Wong Jingille tuttua idioottikomediaa ja vauhdikasta toimintaa, jonka brutaali törkeys saa sen toimimaan paremmin nimenomaan mustana komediana, vaikka tässä tapauksessa se tarkoittaakin sivullisten jatkuvaa murhaamista kiinnittämättä sen kummemmin huomiota ikään, sukupuoleen tai muihin tekijöihin. Luodista saavat kaikki vauvasta vaariin eikä pyörätuoli tarkoita muuta kuin helpompaa kohdetta.

Leffaa on myös markkinoitu sekä Hard Boiled kakkosena että kolmosena. Voin kuvitella tilanteen, jossa 90-luvulla Hard Boiledista innostunut tyyppi nappaa videovuokraamosta jatko-osan, joka paljastuu pari vuotta ennen John Woon toimintaklassikkoa tehdyksi elokuvaksi, jolla ei ole mitään tekemistä kansinimensä kanssa. Joitain kuukausia pettymyksen jälkeen sama tyyppi sitten vuokraa kolmososan ja tajuaakin, että täähän on muuten Hard Boiled 2...

DVD:n subeista löytyy taas kultaisia notkautuksia, joista parhaana mainittakoon ikääntyvän poliisin tokaisu "My wife will be given birth any time". Pitkäjänteinen suunnitelma takaisi luultavasti mukavat eläkepäivät, jos toimintaelokuvilla ei olisi tiettyä trooppia ikääntymisestään puhuvien poliisien varalle.

19.11.

Roger Corman, Vincent Price ja Edgar Allan Poe ovat aina herkullinen yhdistelmä. Nightpainin teoksista kaikkein eniten oskilloivassa V. Jäpikkä saapuu syrjäiseen kartanoon, jossa hänen sisarensa on kuollut mystisissä olosuhteissa. Siskon miestä esittävä Vincent Price ei ainakaan vähennä murhaepäilyjä käyttäytymällä hurmaavan ylieksentrisesti. Morsionsa kuolemaa sureva siippa tuntuu kuitenkin menettävän järkeään rakennuksessa tapahtuvan väitetyn kummittelun myötä.

Taustalla nähdään perhetragedia, jossa noin 10-vuotias Price todistaa perinteistä faijameininkiä katsomalla äitinsä muuraamista linnan perustuksiin. Jostain syystä tekohetkellä yli viisikymppisellä Pricella on leffassa 23-vuotiaan näyttelijän esittämä saman äidin synnyttämä sisko, mutta ei anneta tämän häiritä. Aatelisten tapa kutsua palvelijoitaan lapsiksi tukee tätä meininkiä varsinkin silloin, kun puhutaan selvästi aatelisia vanhemmista palvelijoista.

Itse tarinan juonenkäänteet ovat herttaisen pöhköjä ja audiovisuaalinen tunnelma taattua tekijätiimiään. Pricen yliampuvan camp habitus on juuri sitä, mitä tällaiseen elokuvaan kaipaakin ja hyvää menoa on tarjolla kiitettävän paljon kestoltaan kompaktissa paketissa.

17.11.

Rennyn ysärin puolivälin toimintaleffassa ohjaajan senhetkinen vaimo kärsii muistinmenetyksestä ja oppii menneestä elämästään hallituksen salamurhaajana leikkaamalla porkkanoita. Apuun saadaan Samuel L. Jacksonin esittämä kikkelivitsejä sujautteleva yksityisetsivä, joka hankkii sivutuloja kiristämällä rikkaita bisnesmiehiä. Sujuvan toimintamätön sijaan The Long Kiss Goodnight on valitettavasti Hollywood-toimintaelokuvan muutosvaiheen sieltä väärältä puolelta.

Toimintakohtauksia on todella vähän ja niiden suurimmaksi ongelmaksi nousee aivan käsittämättömän ruma CGI-tehostepelleily. Räjähdykset yksinkertaisesti menettävät tehonsa, kun kaikesta näkee päivänselvästi ettei kukaan tiimistä ole ollut lähelläkään mitään aidosti tapahtuvaa.

Muistinmenetysjuoni ei miellytä ja tekoaikansa isobudjettiselle paukuttelulle harvinaisen naispäähenkilön one-linerit ovat voimaannuttavan sijaan enemmänkin sellaista "heh heh, tällaista ne akat nalkuttaa" -tasoa, mikä sijoittaa elokuvan asenteellisesti hyvinkin tarkasti tekoaikaansa. Loput leiskautuksista ovatkin sitten epämiehisten miesten haukkumista ja tarinoita pippeleiden pituuksista. Jos pääpaino olisi hyvällä toiminnalla, voisivat tällaiset tunkkaiset kökköhuutelut toimia tahattomana hauskana, mutta kun pääpaino on näillä, ei teos kanna kovinkaan pitkälle.

5.11.

Maurizio Merlin tähdittämässä poliziottescossa paikallinen poliisikomissaari vihaa rikoksia tehtailevia nilkkejä enemmän kuin mitään muuta. Asiaa ei auta yhtään vaimon ymmärtäväinen suhtautuminen nuorisorikollisiin ja heidän ongelmiinsa. Ainoa tapa ratkaista ongelmat on tappaa rikolliset, piste.

Ohjaajana toiminut Umberto Lenzi on lähtenyt tällaisen vigilantismin ylistyslaulun tekoon tympeä asenne edellä, mutta lopputulos on tarpeeksi erkaannutettu todellisesta maailmasta jolloin Rome Armed to the Teeth ei ajaudu millekään Death Wish ykkösen köyhientappamistasolle ja kokoomusylistykseksi. Sen sijaan nuorisorikollisina nähdään kolmekymppisiä nahkatakkityyppejä, jotka vain yksinkertaisesti rakastavat mummojen ryöstämistä ja satunnaisten ohikulkijoiden hakkaamista. Kaikesta päätellen noin 75 % Rooman väestöstä on tällaisia, joten Merlillä riittää hommaa. Näyttelijän tapa osoittaa vihaavansa rikollisia puremalla hampaitaan vimmatusti yhteen nostaa elokuvan arvoa entisestään.

Hyvä musiikki, komeat ulkokuvat ja 70-luvun eurokopperoilla kruisailu kannattelevat vauhdikasta elokuvaa. Törkykertoimet ovat korkealla, mutta elokuvan voi tosiaan katsoa hauskana sleazena sen sijaan, että sitä pitäisi todenmukaisena kuvauksena siitä, miten rikollisille täytyy näyttää kaapin paikka ennen kuin he uhkaavat keskiluokkaista elämäntapaamme. Juuri tämä onkin kovaotteisen kyttäleffan suurin vahvuus, jos päähenkilön loputonta seksinharrastajaenergiaa ei oteta huomioon.

3.11.

Korjaus: Puolisoni pisti minut katsomaan MOLEMMAT Asessorin naishuolet.

3.11.

Minulla on Lasessor-merkkinen sateenvarjo. Settiesailen joskus ulos lähtiessäni, että pitääpä ottaa Asessorin naishuolet mukaan.

Tämän innoittamana puolisoni pisti eräänä sadepäivänä minut katsomaan Asessorin naishuolet.

31.10.

Kent Chengin esittämä toimittaja lempinimeltään Fat törmää elämänsä keissiin, kun poliisi ei paljasta kaikkea paikalliseen murha-aaltoon liittyvää. Yhden uhreista nähnyt pikkurikollinen ensin kertoo vähän vampyyreistä ja sitten päättää liittyä totuuden etsimiseen toimittajan sidekickinä.

Kaikki ainekset hyvälle kohkaamiskomedialle ovat olemassa, mutta loppujen lopuksi Vampire's Breakfastissa on hyvin vähän sitä huumoripuolta ja enemmän ihan perinteistä kauhuelokuvaa. Tästä huolimatta sitä ei tekomaansa ja -aikakautensa vuoksi voi oikein ajatella muuna kuin hassutteluna huolimatta siitä, että vampyyri on melkoisen karmiva ilmestys ja väkivalta rajua.

Aikansa sumukonetta ylikäyttävänä honkkarina Vampire's Breakfastin katsoo siis mielellään, vaikka alkuasetelma tarjoaisi puitteet typerämmällekin sekoilulle. Jostain syystä toimittajien kaikki tärkeät ihmiskohtaamiset käydään samassa strippibaarissa oli kyse sitten tietolähteen tapaamisesta tai perhejuhlasta.

30.10.

BBC:n Halloween-livelähetykseksi naamioitu huijausohjelma laittaa aikansa arvostetut ja luotetut TV-kasvot vetämään aaveenmetsästysohjelmaa kirotussa talossa. Suurin osa kestosta nähdään kuivia asiantuntijahaastatteluita ja kerrataan vähän, mitä yliluonnollisissa ilmiöissä voi olla kyse. Lopussa alkaa sitten tapahtua.

Ideana Ghostwatch on erinomainen ja voin vain kuvitella, miten siisti kokemus se on ollut aikansa TV:stä katsottuna, yliluonnollista mahdollisena pitävänä ja huijauspuolesta tietämättömänä. Puolitoistatuntisena leffana Ghostwatch on kompakti paketti, mutta live-lähetyksenä se olisi ehkä kaivannut enemmän kestoa ja aikaisemmin tapahtuneen kertausta ollakseen täydellinen juhlalähetyksen simulaatio.

24.10.

Festarin päättäneessä Ján Kadárin ja Elmar Klosin elokuvassa Tonavan varrella sijaitsevan maalaistalon isäntä pelastaa hukkumaisillaan olevan nuoren naisen joesta. Nainen jää asumaan talouteen ja isännän himot heräilevät. Miehisen fantasian pönkittämisen sijaan elokuva näyttää "isännän oikeuden" ongelmat ja seuraukset. Ongelma ei ole se, että tyyppiä voi vähän kaduttaa, vaan se, että toiminta vaikuttaa aivan kaikkeen.

Elokuva etenee nuotiokeskustelun avulla. Mysteerinainen on ilmeisesti tehnyt itsemurhan, ja tyyppi puolustelee toimintaansa tuntemattomille matkalaisille. Epäluotettava kertoja saa katsojan epäilemään kuvailtujen tapahtumien todenmukaisuutta. Selittelemätön ja paikoitellen kokeellinen kerronta tukevat tunnelmaa. Epävarmuus myös lisää elokuvan kiinnostavuutta ja antaa miespäähenkilön toiminnalle koomisen selimakualavireen, vaikka tapahtumat itsessään ovatkin haudanvakavia.

24.10.

70-luvulla tehty Draculan pornoversiointi alkaa ihan kelvollisena Ö-luokan spooffina, jonka puitteet ovat kunnossa. Tätä menoa seuraakin ihan mielellään ensimmäisen puolen tunnin ajan, vaikka lyhyet seksikohtaukset tuntuvatkin irrallisilta ja elokuva vaikuttaisi toimivan paremmin ilman niitä. Toisella vanhan verenimijän morsioista on aivan uskomattoman hyvä meininki meneillään yli-ilmeilynsä ja sähköpaimenen muotoileman kampauksensa kanssa.

Kaikki menee kuitenkin pilalle kohtauksessa, jossa John Holmesin hahmo raiskaa Sekan esittämän hoitajan. Olen jo muutenkin alkanut ärsyyntyä aivan totaalisesti raiskausjutuista, mutta kun elokuvan ylivoimaisesti pisimmässä ja antaumuksella zoomailevimmassa hardcore-kohtauksessa vedetään kauhistunutta itkuhuutoa, on elokuvassa jotain pahasti pielessä. Tiedän katsovani kauhua, mutta tuon kohtauksen tarkoitus ei ole kauhistuttaa vaan kiihottaa, ja jos tällainen uppoaa yleisöön, niin minulle tulee pikkuhiljaa jonkinlainen identiteettikriisi klassikkopornon kanssa. Loppuleffa kului lähinnä mieltäosoittavan turhautumishuokailun parissa.

24.10.

Cannonin tuottamassa Christina Lindberg -leffassa päätähden esittämä Inga kyläilee siskonsa luona big cityssä. Siskon miesystävällä tuntuu olevan vahvanlainen ongelma Ingaan liittyen, mikä selittynee osittain sillä ettei Inga juo, käytä huumeita tai harrasta hirvittäviä määriä irtosuhteita. Oikeasti miestä häiritsee se ettei Lindberg harrasta seksiä juuri hänen kanssaan.

Maid in Sweden on hyvin pitkälti tisseillä kuorrutettu matkailumainos Ruotsista. Silloin kun Lindberg ei ole ilman vaatteita, näytetään katsojalle ulkokuvia Tukholman nähtävyyksistä. Suomalaiskatsojalle nämä eivät ole mitään kovinkaan suurta ja mullistavaa. Onneksi sentään taustalla soiva 70-luvun psykedeliarock on suorastaan erinomaista.

Lindbergin leffoilla on tapana olla melkoisen synkkiä. Esimerkiksi pari festaria takaperin katsomassamme Exponeradissa tämä toimi, koska elokuva tuntui kommentoivan vallitsevia ongelmia ihmisten suhtautumisessa naisten seksuaalisuuteen. Maid in Sweden taas tuntuu sanovan etteivät tiukkapipoiset nuoret naiset koskaan opi nautintoa jos alfauros ei ensin ota heitä väkisin. Tunkkaisen ummehtunut maailmankuva laskee pisteitä rankalla kädellä.

23.10.

Formulamaailmaan sijoittuvan pornon keskiössä oleva talli saa uuden superkuskin vanhan kuoltua traagisessa onnettomuudessa. Pian alkaa selvitä ettei kuolema ollut vahinko, vaan joku on sabotoinut auton. Sabotööriä arvuuteltaessa Ron Jeremy pomoineen saapuu kovistelemaan tallilaisia.

Huomasin olevani yllättävän kiinnostunut B-tason formulajuonesta ihan vain siksi, että kuvastossa nähdään runsaasti 80-luvun alun pikakiitureita. Valitettavasti leffan pornopuoli sitten taas on tylsää tissinhieromista ja minuutin mittaisia rykäisyjä, joissa miehet korisevat lauetessaan kuin teurastettavat vuohet. Olisin seurannut formulapuolta paljon mieluummin kuin kuunnellut paikallisen lihakaupan takahuonetta.

Arvosanaa laskee vielä kohtaus, jossa Ron Jeremy pakottaa nuoren naisen seksiin. Tällaisena aikana tämä on yksinkertaisesti niin ultimaattisen väärin. Sama raiskaustrooppi tuntuu olevan vähän turhankin yleinen ongelma niin sanotun kultakauden klassikkopokessa, mikä on sääli, koska filmille kuvattu juonivetoinen tavara kiinnostaa elokuvallisessa mielessä aika reippaasti nykykamaa enemmän.

23.10.

Jesús Francon genreklassikossa eroottisen tanssiesityksen päätähti alkaa kiehtoa vähän turhankin paljon kovan luokan bisnestä tekevää Lindaa. Normaalisti olen vähän turhautunut näkemään elokuvien yökerhoissa esitettävää salonkikelpoista nakuilutanssahtelua, mutta kun siihen lisätään okkultismia ja vampirismia, niin olisin itsekin yleisössä oikein mielelläni.

Soledad Mirandan esittämä vampyyri siis kietoo toisen päähenkilön pauloihinsa. Vampyyritarinana Vampyros Lesbos ei esittele mitään kummmallista, mutta loistavan soundtrackin siivittämä tunnelmointi nappaa mukaansa. Psykedeelisen rockin tahdissa pyörivät näyttelijät tekevät koko elokuvan. Saksankieliset lyhytaaltoradiokanavat täydentävät äänimaailmaa hämmentävän hyvin, vaikka saksankielinen versio tuntuu noin muuten dialogin osalta hieman väärältä.

Kaikki ei ole täyttä napakymppiä, ja esimerkiksi ohjaajan itsensä esittämän kellarimurhaajan olisi ihan hyvin voinut jättää kokonaan pois elokuvasta. Onneksi kokonaisuus pysyy silti riittävän lyhyenä, ja paikoitellen siinä nähdään erinomaisiakin hetkiä. Eräässä kohtauksessa esimerkiksi näytetään hyvin vampyyrimyyttiin liittyvä eroottinen lataus, kun Linda makaa liikkumattomana maassa tarjoten päivällisen ja jälkiruoan vampyyrimestarille. Näyttelijän elekieli pystyy ilmentämään samanaikaisesti sekä tilanteesta syntyvän kauhun että kiihottavan vaaran ja nautinnon, jotka estävät häntä yrittämästä pakoon tilanteesta.

23.10.

Kolmannessa Emmanuellessa sekstaillaan Seychellien paratiisimaisemissa. Kuten aikaisemmissakin sarjan osissa, on Emmanuelle 3:n sisältö rikkaiden ranskalaisten ylivertaisen sensuelliuden pohtimista elokuvan silmissä alempiarvoisten villien keskellä. Pääpaino on paskalla dialogivetoisella artsydraamalla, jossa kaikki ihmisten luonteenpiirteitä avaavat kohtaukset on korvattu lauseilla herkästä erotiikasta. Kuvastossa nähtävä nakuilu ei vastaa puhuttua millään tasolla. Tämän vuoksi koko elokuva on aivan puuduttavan tylsä ja asetelmansa vuoksi myös melkoisen loukkaava esitys.

Serge Gainsbourgin limaistakin limaisempi tunnari sentään nauratti. Sen satunnainen lauleskelu olikin pitkälti ainoa jaksamista lisäävä asia koko katselukokemuksen aikana.

23.10.

1980-luvulla tehdyn ja 90-luvun alussa julkaistun underground-outoilun alussa kertoja selittää tekeleen premissin. Alkuaikojen black metal -demojakin surkeammin äänitetty puhe kertoo jotain nuoren naisen painajaisista ja seksuaalisuuden pelosta. Tämän jälkeen katsojalle tarjoillaan hieman alle tunnin verran transgressiivista post-punk -elokuvaa ilman sen kummempia selittelyitä.

Audiovisuaalinen tyylittely tuo mieleen tämänlaisen elokuvan head honchona tunnetun Richard Kernin teokset. Rujo 16-millinen mustavalkokuva saa kuvamateriaalin tuntumaan sellaiselta, jonka katsomiseen ei ole lupaa. Tässä mielessä Mondo Weirdo on vaarallisen alakulttuuriseksin käsittelyssään sitä, mitä jotkut 8mm:n kaltaiset leffat yrittävät olla uskaltamatta olla mitään sinne päinkään. Soundtrackilla on hyvin suuri osa teoksen rytmityksessä ja tyylittely myös keventää Mondo Weirdon rankimpia väkivaltaisuuksia. Näin ollen väkivaltainen ja likaisen seksuaalinen kuvasto on enemmän kiehtovaa kuin karmivaa ja karmivuus tulee oikeastaan siitä ettei elokuva herätä sellaisia reaktioita kuin alun selitysten perusteella katsojalle "pitäisi" tulla. Tunnin mittaiseen tyyliteltyyn seksuaaliväkivaltateokseen on helppo upota ja jälkikäteen siitä tulee pienoinen morkkis. Tällaista efektiä kokee enää harvoin, ja sen jälkeen myös tietää elävänsä.

Ennen Mondo Weirdoa ohjelmassa oli vuoden 1980 Contos Eróticos -episodielokuvan jakso Vereda Tropical (1977). 25-minuuttisessa pätkässä tahtomattaan selibaatissa elävä mies ostaa palkkarahoillaan hedelmiä ja valmistelee ne viimeisen päälle huolehtien seksiin. Star Virginin jälkeen ajattelin etten halua nähdä tällaista kamaa, mutta absurdin koomisena lyhyenä rykäisynä tällainen toimi erittäin hyvin. Homman toimivuus johtuu siitä että koomisesta alavireestä huolimatta seksittä elävälle miehelle ei naureskella siksi ettei hän ole tarpeeksi mies löytämään kumppania, vaan huumori löydetään muualta. Samalla pätkä toimii hyvänä keskustelunavauksena seksuaalisuudesta niissä tapauksissa, kun sitä on toteutettava yksin. ***½

23.10.

Festarin normitarjontaa reilusti uudemmassa elokuvassa perulainen Lina työskentelee Chilessä kodinhoitajana yrittäen samalla pitää yhteyttä toisessa maassa asuvaan teini-ikäiseen poikaansa. Päähenkilö on jonkinlaisessa siirtymävaiheessa, kun oma viehätysvoima tavanomaisessa baarimeiningissä alkaa kadota nuorempien viedessä kaiken huomion ja teini-ikäinen poika erkanee äidistään, koska ihmiset itsenäistyvät.

Yksinäisinä aikoina lohdutusta tähän tuovat satunnaiset yhden illan jutut. Elokuva näyttääkin hyvin, miten tuollainen voi auttaa ihmisen jaksamista sen sijaan, että teos lähtisi moralisoimaan tai osoittamaan valintaa tienä turmioon. Perustarpeiden täyttäminen täyden aikuisuuden kynnyksellä on aiheena kiinnostava ja Lina from Lima esittää asiansa toimivasti nykyisten festarielokuvien tyyliin. Tavallisuudesta poikkeavan siitä tekee musikaalinumeroiden käyttäminen. Ne eivät itsessään pilaa mitään, mutta en myöskään ollut mitenkään haltioissani niiden kanssa.

23.10.

Kuudennessa Masurkka-filmissä suurin aikaisempiin osiin nähtävä ero on se, että seksikohtausten väliin on leikattu muutaman sekunnin mittaisia välähdyksiä simuloimattomasta seksistä. Hahmojen varsinaiset näyttelijät eivät ole mukana näissä, jolloin efekti tuntuu lähinnä turhalta ja päälle liimatulta.

Elokuva itse on leffasarjalle tyypillinen pikkutuhma kansankomedia. Pääosassa nähdään avio-ongelmia poteva umpisurkeaa nelososaa tähdittänyt ärsyttävä pojankloppi. Sarjan kasvoina tunnettu Ole Søltoft vetää sivuroolissa tyyppinä, joka suunnittelee salaista vaimonvaihto-operaatiota sotahullun naapurinsa kanssa. Koko tämä osio on Vääpeli Körmy -tason paskaa junttihuumoria. Søltoftin love interestinä usein nähtyä Birte Tovea ei valitettavasti löydy näyttelijäkaartista.

Osa vitseistä on ihan ok, mutta suurimmaksi osaksi Der må være en sengekant! tylsistyttää. Seksikohtausten määrää on kasvatettu, mutta niiden taso ei ole noussut. Samalla tämä on valitettavasti pois muulta elokuvalta, jonka taso ei muutenkaan ole erityisen korkea, jolloin kuudes Masurkka hyppää viihdyttävyydessään sinne sarjan häntäpäähän.

22.10.

Illan hardcoressa ihmiskunta on tuhoutunut yhtä avaruusaluksella loikoilevaa naista lukuun ottamatta. Star Virginiksi kutsuttu olento haluaa oppia seksistä. Tässä häntä auttaa lastensarjalavasteissa pomppiva foliolla vuorattu roskapönttö, joka näyttää naiselle vähän opetusvideoita.

Opetusvideot ovat sellaista kamaa, jota pitäisi näyttää kaikissa kouluissa. Oikeasti opettamisen sijaan kuvastoon kuuluu esimerkiksi 50-lukulainen teinipari, joka saa seksivinkkejä Mario-pelien Luigiksi pukeutuneelta Michael Ironside -look-a-likeltä. Näihin vinkkeihin kuuluu muun muassa työntää hedelmäpuussa kasvavia säilykepersikoita syvälle sinne itseensä. Näyttelijöiden ilmeet aukkoihin murskattua mössöä syödessä kertovat kaiken oleellisen seksistä ja seksuaalisuudesta.

Tämän jälkeen Star Virgin haluaa oppia paholaisesta. Robotti kaivaa tätä varten varastoistaan mykkäelokuvan, jossa Dracula ja Richard Nixon jahtaavat naista samalla, kun poikaystävä on juonut lasillisen savuavaa tiedemiesvettä, johon Dracula vielä ennen ensimmäistä siemaisua tiputtaa erittäin näkyvästi jonkun pillerin. Jostain kumman syystä Darwin-palkinnon voittajasuosikki siemaisee pikarillisen tätä ja menettää tajuntansa. Nixonin tavaramerkkikäsieleet tekevät seksikohtauksesta jotain, mitä en oikein osaa sanallistaa.

Seuraavassa opetusvideossa näytetään Superbowlia. Tajunsa menettänyt pelaaja kärrätään takahuoneeseen, jossa valmentaja huutaa tyypille että ylös siitä saatana. Tämän jälkeen ison rahan finaalissa sairaalahoitoa vaativan loukkaantumisen kokenut pelaaja jätetään tajuttomana pukuhuoneeseen vahtimatta. Cheerleaderit onneksi hoivaavat miehen kuntoon.

Kerrottuna opetusvideot ovat ihan älyttömiä ja kyllä niistä muutamat naurut saakin. Raiskaukset ja hedelmien survominen paikkoihin, joihin hedelmät eivät kuulu, eivät vain ole aina ihan sitä, mitä haluan katsoa. Star Virgin toimiikin tämän vuoksi oikeastaan typeränä hassuttelukomediana paremmin kuin pornona. Lopussa nähtävä massiivinen ryhmäseksikohtaus taas on leffan muuhun menoon nähden aivan liian pitkä ja meininki alkaa lopulta vain puuduttaa. Kokonaisuus on siis valitettavan epätasapainoinen, koska Star Virginin parhaat hetket ovat ehdottomasti suosittelemisen arvoisia.

22.10.

Ryû Murakamin elokuvassa nähdään seksityöläistä kaikenlaisten fetissien keskellä. Tokyo Decadencen maailmassa seksistä maksavat rikkaat ovat koomisesti esitettyjä luusereita, joiden mieltymyksiä esitellään vähän turhankin ihmettelevän tirkistelevään sävyyn sen sijaan, että elokuvassa sanottaisiin jotain erilaisista tavoista toteuttaa seksuaalisuuttaan. Seksityö on elokuvassa tekijälleen vaivaannuttavaa ja ahdistavaa. Lopulta tällainen ajaa ihmisraunioksi.

En alkuun odottanut leffalta kovinkaan paljoa, mutta en aluksi ollut niin näreissäni kuin pelkäsin. Valitettavasti kuvaamani ongelmat ovat lopulta liikaa, jotta pystyisin nauttimaan mistään erityisen paljon. Näin antaumuksella seksikohtauksia näyttävä elokuva myös toden teolla pelkää pippeleitä, mikä tekee joistain kohtauksista todella koomisia.

Lopussa yritetään keskittyä päähenkilön tarinaan, mutta rakenteellisesti puolitoista tuntia seksikohtauksia ja parikymmentä minuuttia pikakelattua tarinapuolta ei pelitä kokonaisuuden näkökulmasta. Olisin mieluummin nähnyt tarinaa edistettävän vaikka seksikohtausten välissä.

Katseluun olimme hankkineet vahingossa 112-minuuttisen version, joten siitä puuttui noin 20 minuuttia materiaalia. En tiedä olisi puuttuva kama enemmän seksiä vai tarinapuolta, mutta paha jossitella tätä yhtään enempää. Kiinnostusta 135-minuuttisen version etsimiseksi ei juuri tällä hetkellä ole.

22.10.

Kuudetta kertaa järjestettävä Hima Erotica -kotisohvafestari palasi viime festarin kerettiläisen hairahduksen jälkeen ruotuun starttaamalla tuttuun tapaan vanhan likaisen perverssin ohjaustyöllä. Walerian Borowczykin Tohtori Jekyll ja herra Hyde -mukaelma muuttaa asetelmaa alkoholismista koviin huumeisiin, lisää väkivaltaan seksihurjastelun ja yhdistelee palasia seksuaaliväkivallaksi.

Pehmeästä valaistuksestaan päätellen ainakin osittain luonnollisessa valossa kuvattu elokuva etenee omanlaisellaan tyylillä jättäen paljon selittämättä ja luottaen yksittäisten väkivalta- ja seksikohtausten tehoon. Herra Hyden maskeerauksesta on tehty karvaisen hirviön sijaan todella karmivan sliipattu vahakasvo. Efekti tuo mieleen palovammapotilaat kasvo-operaatioiden jälkeen. Yhden kartanon sisällä tapahtuvat veriteot näyttävät, miten aineet vaikuttavat käyttäjän lisäksi myös lähipiiriin. Samalla pureudutaan melkoisen hyvin siihen, miten ihmisen sisällä täytyy olla jo valmiiksi jotain, mikä ajaa tällaiseen - roina itse ei luo kaikkea tyhjästä. Samalla käsitellään kunniakoodistoa määrittelevien setämiesten tekopyhyyttä, kun murhattujen naisten kunnialla on enemmän merkitystä kuin sillä, että he ovat kuolleet.

Olen kerta toisensa jälkeen ollut valitettavan pettynyt Borowczykin tuotoksiin, joten oli ilo törmätä sellaiseen tekeleeseen, josta voin sanoa pitäneeni. Veritekojen karmivuus, yläluokan ihmisten moraalikoodiston kritisointi, vaarallinen erotiikka ja elefanttina olohuoneessa vaikuttava mustan lampaan rokkistarameininki ovat yhdessä melkoisen toimiva paketti.

20.10.

1980-luvun alun honkkarikauhussa Brigitte Linin esittämän Ivyn miesystävän sisko tekee itsemurhan ja unelmapoikkis muuttuu tämän jälkimeiningeissä äärimmäisen kuumottavaksi stalkkeriksi. Alkuun homma on vain päällekäyvää omistushaluisuutta, mutta siitä siirrytään asteittain lasten naamojen tuhrimiseen ja vanhaan kunnon puukkohippaan.

Vaikka elokuva sisältää slasher-elementtejä, on se pääasiassa häiriintyneen tunnelmallinen perusdraama, jossa tarkkaan mietitty trikolorivärimaailma luo paljon. Visuaalista ilmettä tukevat hieman omituselta ja jopa osaamattomalta vaikuttavat leikkausratkaisut, joissa välillä hahmojen todellinen minä tuntuu paljastuvan siksi, että näyttelijät unohtavat olla roolissaan. Tällainen rosoisuus tuo elokuvaan kiinnostavan tason, jollaista viimeisen päälle objektiivisesti täydelliseksi hiotussa timantissa ei voisi koskaan olla.

Puukkohippapuoli syö leffan tehoa hieman, sillä en ole koskaan pitänyt sellaisesta. Alkuun murhailut tehdään hyvin nopeasti ja mehustelematta, mikä on kiinnostavaa, mutta lopulta katsojalle aletaan syöttää liukuhihnalta itkuhuutoisia kauniita nuoria naisia menettämässä henkensä. Tästä tulee väkisinkin fetisistinen fiilis, vaikka asiaa kuinka yrittäisi ajatella toisesta näkökulmasta. Lopulta erittäin kiinnostavan elokuvan pisteitä syö se, että se muistuttaa osittain sellaista elokuvan lajityyppiä, josta en nauti.

17.10.

Bela Lugosin ja Boris Karloffin tähdittämässä kauhuelokuvassa erittäin rehti, rehellinen ja varteenotettava jäpikkä matkustaa tekoaikakautensa esitystavan mukaisesti jatkeenaan roikkuvan vaimonsa kanssa Unkariin, jossa auto-onnettomuus ajaa pariskunnan omituisen porhon 30-lukulaisen futuristiseen asuntoon.

Talossa alkaa tapahtua kummia, mutta The Black Cat koostuu lähinnä siitä, että Lugosi ja Karloff esittävät itseään. Kauhulegendojen campit maneerit jaksoivat kannatella noin tunnin mittaista elokuvaa jonkinlaisella viehätyksellä, mutta paljoa muuta leffa ei tarjoa. Pääasiassa tekele koostuu siitä, että Lugosi ja Karloff seisovat näyttämömäisesti samassa tilassa ja keskustelevat höpönpöppöä typerästi ilmeillen. Taloon vahingossa joutuneen pariskunnan olemassaolon unohtaa useamman kerran, mikä on vain hyvä asia, sillä he ovat hajuton ja mauton 30-luvun vastine jollekin Lostin päähenkilölle. On oikeastaan todella ärsyttävää, että tyypit on pitänyt tuoda mukaan leffaan, koska heitä ei vain halua katsoa. Leffa päätyy soittimeen tasan tarkkaan Lugosin ja Karloffin sekä alkuperäisen novellin kirjoittaneen Nightpainin vuoksi.

Lopussa nähdään muutama minuutti asiallista saatananpalvontameininkiä käppäisen laveymäisellä sirkushuvitasolla esitettynä. Tällainen ei ole koskaan pahitteeksi viihteessä. Lopputaistelusta puuttuu kaikki jännitys, koska esimerkiksi naispäähenkilö vain kirkuu, vaikka hän voisi esimerkiksi kävellä ulos ovesta kenenkään estelemättä. Tässä ei ole mitään psykologista kauhuaspektia, vaan kyse on yksinkertaisesti siitä ettei tällaisessa elokuvassa ole saanut esittää naista itsenäisesti toimivana ihmisenä. Onneksi varteenotettava jäpikkä pelastaa päivän.

16.10.

Indicatorin julkaisemat Hammerit ovat alkaneet korreloida pienissä aivoissani tylsän jämäpaskan kanssa, joten välillä on ilo katsoa firman äärimmäisen laadukkailta levyiltä myös jotain hyvääkin. Isänsä luo matkustava nuori nainen ihmettelee ökykartanossa faijan katoamista samalla, kun äitipuolen habituksessa on jotain vähän turhankin kuumottavaa. Satunnaisiin paikkoihin ilmestyvä isukin raato ei ainakaan auta ahdistuksen vähentämisessä.

Scream of Fearia on verrattu monessa paikassa Hitchcockiin. Tämä on tavallaan helppo ymmärtää, koska tunnelmanluonnissa on jotain hyvinkin samaa. Pyörätuolissa istuva kummallisuuksia tapittava päähenkilökin tuonee mieleen jonkun vähän tunnetumman tekeleen. Ruma back projection kuitenkin puuttuu ja tilalla nähdään Hammerille tyypillistä goottilaiskuvastoa, mikä tekee ensimmäisestä tunnista oikeastaan aika jännittävän ja kiinnostavan tapauksen. Sen jälkeen aloitetaan twistailu, ja voi pojat, mitä tavaraa se onkaan. En suosittele lukemaan seuraavaa tekstiä, jos et halua tietää, mitä tavaraa se onkaan.

Perheen autonkuljettaja paljastuu murhaajaksi, vaikka aikaisemmassa kohtauksessa sama tyyppi yllättyi täysin löytäessään itse tappamansa isän ruumiin paikasta, johon hän on sen kätkenyt. Kohtauksessa ei ole läsnä muita, joten hän esittää yllättynyttä itselleen. Juonena on esittää isän ja tyttären kuolevan samana hetkenä, jolloin perintörahat menisivät äitipuolelle. Joke's on you! Tytär ei olekaan oikeasti tytär, vaan itsemurhan tehneen tyttären ystävä, joka on mukana juonittelijat paljastavassa juonittelussa. Ansan virittämiseksi poliisit kutsutaan paikalle ja autonkuljettaja houkutellaan paikkaan, jossa päähenkilön pitäisi istua kallionkielekkeellä pyörätuolissaan. Jekkumestarin erikoisen vuoksi pyörätuolissa istuukin äitipuoli, jonka autonkuljettaja potkaisee alas kalliolta. Poliisit seuraavat koko tilanteen kuvan ulkopuolelta, mikä voisi ehkä herättää kysymyksiä moraalista, mutta mitäs tuosta. Autonkuljettajan täydellinen kyvyttömyys nähdä vieressään seisovia lainvartijoita on myös jotain melkoista.

Tällaisen tyhmämyrskyn jälkeen on vähän pakko antaa hyvät pisteet. Elokuva on myös oikeasti hyvä ennen piirileikkejä.

9.10.

Myöhäisemmässä Hammerissa ihmisten nuoruuden imevä vampyyri piinaa lähiseutua. Apuun pamauttaa kiiremusiikin saattelemana kovan luokan vampyyrinmetsästäjä kapteeni Kronos, joka on luomastaan hypestä päätellen aikamoinen sälli.

Suuri osa elokuvan viehättävyydestä tulee Kronosia esittävän Horst Jansonin pökkelöydestä. Tyyppi ei anna millään tasolla ammattilaisvaikutelmaa, jolloin koko leffa saa humoristisen alavireen oletettua huijarisyndroomaa potevan tyypin poukkoilusta. Tosipaikan tullen Kronos tietenkin osaa asiansa, mutta jokin elokuvan esitystavassa antaa ymmärtää aivan muuta.

Kuten Hammerilta sopii odottaa, ovat goottilaiset lavasteet ja puvustus komeaa katsottavaa, vaikka kaikesta paistaa samalla läpi myös tietynlainen kökköys. Visuaalinen puoli on siis tuotantoyhtiötä aidoimmillaan ja tämäkös passaa. Naispääosassa nähtävä Caroline Munro on totuttuun tapaan aivan hurmaava ilmestys. Elokuvan arvoa silmissäni nostaa myös lopussa nähtävä voittamaton miekkamestari, jonka täydelliset tilastot johtuvat koreografiasta päätellen melkoisen likaisista tempuista. Tämä myös tekee lopputaistelusta itsestään tavallista mielenkiintoisemman esityksen.

7.10.

Jean Rollinin kauhuelokuvassa maaseutukylän asukkaille alkaa paikallisen viinisadon siemailun jälkeen maistua ihmisliha ja tuleepa ihoonkin jos jonkinlaista mätäpaisetta. Uuden hyönteismyrkyn vaikutukset eivät ole ihan toivotunlaisia, minkä paikalle saapunut nuori nainen oppii inhottavalla tavalla. Hurmeisten verikekkerien sijaan luvassa on kuitenkin ohjaajalleen tuttuun tapaan omituisella tavalla tunnelmallinen ja hieman eroottissävytteinen esitys.

Rollin osaa tehdä tällaista haahuilua hyvinkin pätevästi. Vaikka The Grapes of Death onkin ohjaajansa teokseksi tavallista juonivetoisempi ja dialogipainotteisempi, ovat sen vahvuudet ehdottomasti tunnelmointipuolella. Tällä kertaa mukana on vielä hieman luonnonsuojelusanomaa, mikä ei ole yhtään haitaksi.

6.10.

Johnnie Ton kauhukomediasarjan kolmannessa osassa Maggie Cheungin esittämä männävuosien artisti-wannaben aave pyrkii syntymään uudelleen. Tätä varten hän saa luvan Tsui Harkin esittämältä Reincarnation Directorilta, mutta ajankohdan tulee olla täysin oikea, jotta sielu kohtaa oikean kehon maallisessa vaelluksessa.

Muutaman väärinkäsityksen jälkeen miespäähenkilöä esittämä Bak-Ming Wong päätyy viemään satunnaisen naisen synnytysosastolle. Nainen väittää houreissaan Wongia miehekseen, ja tästä tulee elokuvan running gag. Automatkalla Wong tulee sitten haukkuneeksi radiossa soitettua Cheungin musiikkia roskaksi, minkä tietysti uudelleensyntymäänsä etsivä aave kuulee. Kummitus suivaantuu kritiikistä niin, että uudelleensyntymän sijaan häntä kiinnostaa tästä lähtien vain ja ainoastaan miespäähenkilön elämän pilaaminen.

Asetelmastaan huolimatta Happy Ghost III on honkkarikomediaksi suhteellisen kesy tapaus. Huumori ei loukkaa kaikkea ja kaikkia, mutta se on siitä huolimatta paikoitellen oikein hauskaa. Kahta aikaisempaa osaa en ole nähnyt, mutta elokuva ei sitä vaadikaan. Ainoat häh-hetket saadaan noin puolivälin paikkeilla, kun katsojalle selviää, että myös miespäähenkilöllä on taikavoimia suojelushengen muodossa. Asia on luultavasti selitetty aikaisemmissa osissa, mutta en olisi tästäkään aivan sataprosenttisen varma. Joka tapauksessa tällaisen parissa viettää puolitoista tuntia oikein mielellään.

2.10.

Huolimatta siitä ettei asialla ole mitään tekemistä toisen maailmansodan kanssa onnistuvat Abracadabran alkukohtauksessa nähtävät swastika-lappusia viskovat ninjat herättämään mielenkiinnon. Samalla katsoja huomaa miettivänsä, miksi ihmeessä natsininjat eivät ole yleisempi ilmiö 70- ja 80-luvun eksploitaatiossa.

Ann Bridgewaterin ja Charine Chanin esittämät päähenkilöt perustavat vaateliikkeen kummituksia kuhisevaan ostoskeskukseen. Naapurissa parturia pyörittävät miehet iskevät tietenkin silmänsä uusiin tulokkaisiin ja käyttävät mitä mielenkiintoisempia ja loukkaavampia iskutaktiikoita herättääkseen naisten huomion. Kirotun peilin toisella puolella asustava Pinkish Red on kuitenkin sitä mieltä, että kaikkien pitää kuolla, joten seksihullujen metsästyskiemurat saavat lisukkeeksi yliluonnollista murhailua.

Sumukoneen ylikäyttö on leffassa sitä tasoa, että ostoskeskuksen voisi vannoa sijaitsevan Golden Harvestin studiolla. Huumorin typeryys on riittävän jees innostaakseen, mutta huomion varastavat omituinen lavastus ja puvustus. Pääpahiksena nähtävä Pinkish Red kelpaisi nimestään huolimatta erinomaisesti myös täysin vakavaan mystiikkakauhuunkin. Kaavussa pahaenteisesti leijaileva olento jättää lähtemättömän vaikutuksen ollen yhdistelmä jotain aidosti karmivaa, hauskan seksikästä ja itsetietoisen kökköä. Sekä ostoskeskuksen että toisen ulottuvuuden art direction tekee kaikesta neonvalojen ja sumukoneen voittokulkua. Erikoistehostepuolen ja leikkauksen ratkaisut tukevat kiehtovaa visuaalista ilmettä eivätkä kasarisähkö tai laser ole koskaan pahitteeksi.

Lopussa ajetaan taksilla seinän läpi, pelleillään honkkarikauhulle tuttuun tapaan otsalappujen kanssa ja käyttäydytään niskan päälle pääsemisen jälkeen omahyväisen pikkulapsen tavoin pilaten koko juttu. Abracadabra ei ole huumorinsa puolesta täysi napakymppi, mutta sen visuaalinen ilme on sen verran omalaatuinen, että se nousee helposti keskikastin yläpuolelle ainutlaatuisena tapauksena.

1.10.

Ngai Kai Lamin kauhukomediassa jättimäisen liikekiinteistön tiloissa tapahtuu kummia, kun toisen maailmansodan aaveet tahtovat ihmisuhreja. Rakennuksessa juuri vartijana aloittanut Wong Jingin esittämä Bong yrittää estää tämän juuri niin honkkarimaisesti kuin voikin - olemalla inhottava kaikille muille. Perehdytystä tähän kusipäisyyteen antaa Shui-fan Fung. Naisrooleissa nähdään vartija-alokkaan naisystävää esittävä Joey Wang ja yliluonnolliset jutut tuntevan taikamestarin rooliin on otettu Sammo Hungin vaimona tunnettu Joyce Godenzi.

Vaikka näyttelijäkaarti lupailee parhaan A-luokan kohellusta, näkyy ohjaajan tyyli elokuvassa liian vahvasti. Haluaisin pitää enemmän Ngai Kai Lamin tyylistä näyttää törkeää väkivaltaa, mutta minulle goreilu ei ole koskaan ollut "se" juttu, ja ohjaaja tykkää keskittyä siihen omaan makuuni vähän turhan paljon. Tämä vähentää käytävillä tapahtuvan joukkopaniikkihuutokohkaamisen määrää, vaikka kerrostalokompleksi tarjoaisikin aivan mahtavat puitteet sellaiselle. Yksittäiset huumorikohtaukset ovat parhaimmillaan aivan loistavia, mutta niiden välissä on liikaa muuta. Loppukohtaus on kaikesta huolimatta todella hyvä.

28.9.

Shirley Anne Fieldin ja Oliver Reedin tähdittämässä Hammer-elokuvassa mustasukkainen moottoripyöräjengiläinen haluaa hakata siskoaan liehittelevät miehet ihan vain toksisuuttaan. Siskon uusi miesehdokas on tietysti kymmeniä vuosia iäkkäämpi pikkurikas, mikä ärsyttää maanteiden kuningasta suuresti. Raivohullua tyyppiä paetessaan Field ja semiporho päätyvät salassa pidettyyn tutkimuskeskukseen, jossa vaarallisesti säteilevät ja ruumiinlämpöä vailla pokkuroivat pikkulapset aiheuttavat samaan aikaan sekä kuumotusta että hinkua vapauttaa poloiset.

Ydinsodanvastaisesta sanomastaan huolimatta The Damned paljastui valtavaksi pettymykseksi. Elokuvalla kestää aivan liian kauan käynnistyä, jolloin tutkimuskeskukseen päästessä katsoja on ehtinyt tylsistyä melkoisen pahasti. Alkupuolisko tuntuu BD:n julkaisseen Indicatorin katalogiin liiankin hyvin sopivalta jämäpaskalta. Potentiaalia olisi ollut reippaasti parempaankin.

27.9.

Täysin vailla ennakko-odotuksia pyörimään lähtenyt vakavampi draamaelokuva näytti Andy Lausta edelliseen elokuvaan verrattuna aivan toisenlaisen puolen ja onnistui yllättämään muutenkin äärimmäisen positiivisesti. Laun esittämä väärille teille ajautunut sydämeltään hyvä tyyppi ajaa pankkiryöstäjien pakoautoa ja kidnappaa nuoren naisen päästäkseen pakoon. Laun ja Chien-lien Wun esittämän Jo Jon välille syntyy romanssi, jonka melodramaattinen yliampuvuus piti ihoa tehokkaasti kananlihalla puolentoista tunnin ajan.

A Moment of Romance on kokoelma erittäin vahvasti tekoaikansa esille tuovia tyylittelyjä, joissa päähenkilöt ajavat moottoripyörällä öisessä neonvaloviidakossa. Vuosikymmenen vaihteen kanto-popin superbändi Beyondin rock-riffittelevä soundtrack saavuttaa mikepostmaiset tasot saadessaan kyytipojakseen moottorin murinaa. Naislaulettu teemabiisi aiheuttaa samanlaista reaktiota, joka minulle tulee joka kerta suosikkielokuviini kuuluvan The Killerin tunnarin kuullessani.

Tarina itsessään on mykkäelokuvatason simppeliä melodraamaa, jossa oikean ihmisen rakkaus pystyy tuomaan ihmisen sisimmän hyvyyden esiin, vaikka molemmat tietäisivät onnen kestävän vain hetken. Hidastuskuvat kerrostalojen katoilla kaipuussaan kiemurtelevasta päähenkilöstä on kuorrutettu ekstrajuustolla, mutta lopputulos ei tunnu kornilta. Viimeiselle matkalle lähteneen rakkaansa perässä hääpuvussa juokseva nainen aiheuttaa ihan erilaisen tunnereaktion kuin voisi kuvitella.

Jostain syystä kaikki siis menee niin vahvasti tunteisiin ettei mikään tunnu typerältä. A Moment of Romance on kuin tunnemössöllä itseään ruokkiva entiteetti - reaktiota aiheuttavaa kamaa vain puskee joka tuutista. Normaalisti tällainen varmasti häiritsisi minua, mutta kun telkkarissa pyörivät nämä naamat, aikakautensa viileyskäsitykset, öisen Hongkongin neonvalot ja vapautta vinkuva rokkenrolli, pääsee tältä katsojalta lopussa naurunremakan sijaan kyynel.

27.9.

Andy Laun 60-vuotispäivä tarjosi hyvän tekosyyn katsoa ikisuosikkeihini kuuluvan hurmurin elokuvia. Päivän ohjelma alkoi Chow Yun-fatin tähdittämän komedian jatko-osalla, jonka alussa Chow poistuu kuvioista ja päivänsankarin esittämä uusi päähenkilömme pääsee pelleilemään Shui-fan Fungin, Eric Tsangin (jonka hahmon nimi on DVD:n subien mukaan Mocking Face) ja Pak-cheung Chanin kanssa.

Edellä mainittu idioottikolmikko päätyy televisioon jouduttuaan pankkiryöstäjien panttivangeiksi. Ohjaaja Wong Jingin esittämä TV-kanavan semipomo päättää nyhtää tästä rahaa yrittämällä ensin saada ryöstäjät tappamaan vankinsa ja tämän jälkeen palkkaamalla tyypit, koska mediakonsernin vanhuudenhöperö johtaja haluaa esitellä taikavoimiaan. Lopulta kolmikko päätyy kilpailevan kanavan leipiin vetämään talk show'ta, jonka ideana on hakata vieraat. Hurraamiselle on aina vain enemmän aihetta, kun Charlie Cho istuu piinapenkkiin.

Samalla yritetään hurmata naapuriin muuttaneet mallinurasta haaveilevat kaunottaret, joiden esiliinana toimii elokuvan kertoman mukaan todella ruma riivinrauta. Hongkongilainen hienovaraisuus nimetä ja esittää edes hieman täydellisyydestä poikkeavat hahmonsa välittyy myös The Romancing Star II:sta. Tietenkin on ihan hulvattoman hauskaa, kun Shui-fan Fung joutuu treffeille esiliinan kanssa, jotta muut pääsevät riiustelemaan.

Kaikki on ihan hepulitason tyhmää, vaikka vitsit ovat itsessään pelkkää ala-arvoista kansankomediaa. Tällä näyttelijäkaartilla ja esitystavalla siitä vain on vaikea olla pitämättä, vaikka elokuvan hahmot ovatkin oikeastaan äärimmäisen inhottavia ilkimyksiä, jotka ovat valmiita pilaamaan kaikkien vastaantulijoiden elämän saadakseen hyvät naurut.

26.9.

Miguel Ferrerin tähdittämässä B-trillerissä inspiraationsa kadottanut kirjailija etsii aihetta uudelle teokselleen Meksikon-matkalta. Baarireissulla vilahtaa muutaman sekunnin ajan naiseksi pukeutunut George Clooney, mutta todellisen huomion herättää päätähden vaimon esittämä mysteerinainen, jonka kanssa lähdetään kirmaamaan rannalle. Tämän jälkeen kirjailija herääkin ilman toista munuaistaan ja mysteerinen mysteeri voi alkaa.

The Harvest on kaikin puolin ihan kelvollisesti tehty B-elokuva, mikä on myös sen suurin ongelma. Mikään ei ole kämäisellä tavalla hauskaa eikä tällainen haudanvakava twistaileva mysteeri vain jaksa kiinnostaa. Mitä enemmän juoni avautuu, sitä vähemmän sitä jaksaa seurata, koska jälleen kerran salajuonessa ovat mukana aivan kaikki elokuvan aikana tavatut hahmot, jolloin arvuuttelevalla tarinankerronnalla ei ole mitään pointtia. Kirjailijalta myös kysellään jatkuvasti asioita, kuten "How is your FLOW?", joten katsojalle ei varmaankaan tule massiivisena yllätyksenä, tapahtuivatko elokuvan tapahtumat oikeasti vai onko tässä vain puitu kirjailijan inspiraatio-ongelmaa. Tietenkin vastaus on se, että molempi parempi.

Vähäiset toimintakohtaukset eivät tarjoile mitään kiinnostavaa, ja vaikka Ferrer onkin ihan kelvollinen näyttelijä, en jaksa innostua hänen luomisen tuskastaan tai kännäämisreissuistaan. Eräässä kohtauksessa tyyppi ajaa kuplavolkkaria mysteerinaisen haaroväli naamassaan. Sensuelli taustamusiikki yrittää tehdä kohtauksesta jotenkin herkän eroottisen, mutta jostain kumman syystä kohtaus toimii aivan toisenlaisella tavalla.

25.9.

Shelter on elokuva, jonka olen katsonut joskus nuorempana telkkarista (Elonetin mukaan 11.1.2003 MTV3:lta) ja noin kerran vuodessa olen päätynyt miettimään ehkä parin minuutin ajan, että mikäköhän oli se leffa, jossa Mortal Kombatin Johnny Cage vetelee kreikkalaismafian kanssa. Jos iltapäivälehdet uutisoisivat tästä tapahtumasta, olisi kymmenien vuosien odotus päättynyt vihdoin, kun vaivauduin selvittämään elokuvan nimen ja katsomaan sen uudestaan.

Muistikuvani eivät kyllä sinänsä kantaneet kovinkaan pitkälle, sillä Linden Ashby ottaa luotia kupoliin siinä noin kahdenkymmenen minuutin kohdalla. Loppuleffa kului miettiessä sitä, missä oikein olen nähnyt päähenkilönä poukkoilevan John Allen Nelsonin. Vasta lopputekstien kohdalla muistin, että tyyppihän on muuten ihan itse Deathstalker III. Suuret elokuvalliset meriitit korreloivat suoraan miehen näyttelijänlahjojen kanssa.

Juonipuolella poliisin erikoisjoukoissa työskentelevä päähenkilö suree onnettomuudessa koomaan joutunutta vaimoaan samalla, kun yksikön pomo myy ratsioissa takavarikoituja aseita rikollisille. Päähenkilöä tai Johnny Cagea tällainen ei napostele, mutta he joutuvat poliisitehtävän lomassa ansaan, jonka tarkoituksena on hoidella samalla kreikkalaismafian pääkiho pois asekauppojen tieltä. Työparinsa menehtymistä sureva päähenkilö päätyy pelastamaan rikollispomon ja bondaamaan tämän kanssa. Rento mafioso alkaakin pidemmän päälle paljastua sadistiseksi munapääksi, mutta tässä vaiheessa päähenkilö onkin jo iskenyt silmänsä pomon vaimoon, jonka kanssa olisi tarkoitus paeta Meksikoon.

Shelterin toiminta on perushyvää ysärin B-kökköä, jossa pahikset seisoskelevat paikoillaan ja ammuskelevat useita minuutteja lataamatta aseitaan. Mitään ihmeitä ei nähdä, mutta viihdyn oikein hyvin tällaisen parissa - etenkin kun ruudulla poukkoilee kuvan kaltaisia herrasmiehiä.


Valitettavasti alun vaimonsuremiset ovat vain huonolla tavalla surkeaa roskaa, mutta tekijät tuntuvat itsekin tajunneen tämän vain ilmoittamalla jossain vaiheessa että tää oli nyt tässä ja etippä jäpikkä uus nainen. Brenda Bakken kanssa tapahtuva romanssi on paikoitellen koomista seurattavaa, mutta sitäkin on silti aivan liikaa, sillä dialogi tai näyttelijöiden välinen kemia eivät ole Shelterin valttikortteja.

Minun on aivan pakko lisätä arvosanaani ylimääräinen puolikas tähti kohtauksesta, jossa Nelson sytyttää sytkärillä kupillisen kahvia palamaan ja heittää mäkkärin take awaytäkin kuumemmat liemet rivipahiksen päälle. Yltäpäältä liekkeihin leimahtanut könsikäs syöksyy tämän jälkeen palavana hidastetusti lasin läpi aiheuttaen melkoisen dopamiinimyrskyn aivoissani.

22.9.

Lähes totaalisen unohdetussa kahvilaranskassa Tšekeistä saapunut nuori nainen tarjoilee lähtökohdat poliittisten kiemuroiden ihmemaan esittelylle. Kokeellisen leffan ideana on vertailla kommunismin ja kapitalismin tahtomattomia samankaltaisuuksia esimerkiksi sensuurin osalta. Toinen kieltää kaiken varmuuden vuoksi estääkseen järjestelmän kyseenalaistamisen ja toinen taas ei päästä muuta kuin kaunista tai rahastuksenarvoista eetteriin. Ideatasolla tällainen on kiinnostava näkökulma, mutta kokeellisen elokuvan ongelmaksi muodostuu se, että siitä on vaikea etsiä tarttumapintaa. Tämä varmaan löytyisi helpommin, jos 70-luvun lopun Ranskan ja Tšekkoslovakian politiikka olisivat paremmin hanskassa, mutta kaltaiselleni poliittiselle tyhmyrille homma ei vain auennut sillä tasolla kuin olisi pitänyt.

19.9.

Äärimmäisen positiivisesti yllättänyt L.A. Wars tuntui joltain palkinnolta kaiken maailman Delta Heatien koluamisesta. Italialaismafian ja latinonousukkaiden välisestä huumesodasta kertova ysäripallitoiminta esittelee päähenkilönä nähtävän ex-kyttää esittävän Vince Murdoccon pistämällä tyypin portsariksi ryöstön kohteena olevaan baariin. Toinen ryöstäjistä ehtii hädin tuskin ilmoittaa haluavansa kassakoneen sisällön, kun Murdocco jo lataa kuulan tämän kalloon. Tätä seuraa pieni pataanvetotuokio toisen ryöstäjän kanssa. Kun pahiksesta ei ole enää mitään vaaraa, päättää päähenkilö vielä näyttää kovuutensa pamauttamalla tätä haulikolla rintaan. Kohtauksen jälkeen istutaan korkeasta verenpaineesta ja raivotaudista kärsivän poliisipäällikön ripitettävänä. Päähenkilön vastaus mussutukseen on käskeä entistä pomoa painumaan vittuun.

Ensimmäinen vartti menee frankharrismaisen törkyteurastuksen parissa. Välillä mafiosot tappavat latinoja ja välillä toisin päin. Kaikilla on yrmystä päätellen päivän sitrushedelmälasti syvällä takapuolessa. Tekijöiden lähestymistapa toimintaan onkin selvästi ollut se, että korkeampi ruumismäärä tarkoittaa parempaa elokuvaa. Kun ensimmäinen pahis-spawni on hoideltu, kaartaa nurkan takaa pakettiautollinen tuoretta tykinruokaa. Osa näyttelijöistä osaa potkia, mutta umpisurkea koreografia tekee kaikesta aivan tajutonta kökköä sellaisella tavalla, että katsojaa naurattaa.

Alkukolmanneksen raadot per minuutti -lukemat pitävät katsojan sen verran tyytyväisenä, että peitetehtäviin mafioson tyttären henkivartijaksi rupeamisesta nähtävä suvantovaihe ja romanssipuoli eivät pääse pilaamaan mitään. Murdoccon kyvyttömyys tehdä mitään ilman kalkkuna-arvoja saa tavallisen dialoginkin tuntumaan puhtaalta komedian aarreaitalta. Näyttelijöiden puolelta pitää myös nostaa esille latinoita johtava Rodrigo Obregón, joka puhkeaa ihastuttavaan pahisnauruun nähdessään kokaiinia.

19.9.

Olen halunnut nähdä First Optionin siitä lähtien, kun vuonna 2002 satuin tilaamaan hetken mielijohteesta Leffat.comista An Introduction to Hong Kong Legends -traileri-DVD:n. Tuon myötä alkanut rakkauteni honkkaria kohtaan on säilynyt tähänkin päivään asti, mutta vuoden 1993 jälkeen tehdyt leffat ovat jääneet vähemmälle huomiolle uuden näyttelijäsukupolven ja muuttuneen elokuvantekotavan vuoksi.

First Optionista huomaa jo alkumetreillä ettei se ole niin sanottua "kultakauden" honkkaria, vaan leffa muistuttaa enemmän semihyväbudjettista Hollywood-ysäritoimintaa. Tässähän ei tietenkään ole yhtään mitään väärää, sillä hyvän ysäritoiminnankin katsoo aina mielellään. Alussa kuultava erikoisjoukkomusiikki tuo välittömästi mieleen erään suljettuun vankilaan sijoittuvan 1996 valmistuneen toimintaelokuvan kruununjalokiven, joten soundtrackin osalta liikutaan oikeilla vesillä.

Tulliviranomaisten rutiiniratsia muuttuu hyvinkin nopeasti verilöylyksi, kun kohteessa on vähän suurempaa erää liikutteleva porukka. Jättimäinen huumelasti herättää poliisin erikoisjoukkojen ja tullin lisäksi kiinnostusta myös nopeasta käteisestä kiinnostuneissa SEAL-tiimiläisissä, jotka antavat vähän tavallista kovemman vastuksen Michael Wongin esittämälle komentajakapteenille.

Olen aina inhonnut Wongia näyttelijänä, mutta jostain syystä hän istuu rooliinsa erinomaisesti. Miehen motivaatiomonologi rikollisten kuolemasta epäonnistumisena tuo First Optioniin sellaista mukavan jämäkkää lisäpontta vaikkei millekään Michael Biehnin suihkuhuonetaistelupuheen tasolle päästäkään. Toimintapuolella nähdään alkuun vain muutamia sekunteja kestäviä ammuskeluita, jotka antavat sellaisen mielikuvan, että tekijätiimi ihan oikeasti tietää, mitä erikoisjoukkojen toiminta on. Hammastikut suussa ammuskeltavien akimbopistoolien sijaan meininki on oven pamauttamista sisään, valokranaattia ja nopeaa rynnäkköä. En lähtökohtaisesti vaadi toimintaelokuvien äksöniltä realismia, mutta kyllä tällainenkin toimii oikein hyvin vaikkei se tosiaan muistuta tekomaansa tunnetuimpia tekeleitä. Menoa voisi kuvailla yhdistelmäksi länsimäisempaa ammuskelua ja Hongkongissa vuosituhannen vaihteessa tehtyjä teknotrillereitä.

SEAL-tiimin mukaantulon jälkeen toimintakohtaukset pitenevät ja saavat ympärilleen sotatekniikkaan liittyvää nippelitietoa, jota jaksaa jostain syystä seurata kiinnostuneena. Länsimaiset lihaskimput taas tuovat hyvää kytköstä ihan perinteiseen yhdysvaltalaiseen toimintaelokuvaan. Normaalisti minua häiritsisi ihan suunnattoman paljon, jos honkkarin dialogista noin puolet käytäisiin englanniksi, mutta aikakauden muutoksen huomaa myös siinä, että Wong puhuu kieltä ihan natiivitasolla eikä ei-kantoninkielisiä kohtauksia ole väännetty länsimaisten näyttelijöiden osalta kiinankieliseen intonaatioon, mikä aikaisemmin tehdyissä leffoissa tekee helposti englannista täysin ymmärryskelvotonta. Lopussa nähtävä 20-minuuttinen taistelukohtaus jättää leveän hymyn kasvoille ollessaan hyvä yhdistelmä sekä uskottavaa erikoisjoukkotoimintaa että kornia ysäripaukuttelua.

Naurahdin ehkä hieman, kun pinteessä ollessaan eräs rivipahis tokaisee Rick-nimiselle pomolleen "Rick, roll us out of here man!"

18.9.

Ysäritoiminnan helmien löytämiseksi on valitettavasti käytävä läpi valtavia määriä tällaista roskaa. Delta Heat on niitä leffoja, joista tietää parin minuutin jälkeen ettei pistemäärä tule ylittämään yhtä tähteä. Jäljellä olevat puolitoista tuntia ovatkin sitten melkoinen seikkailu tylsyyskuoleman ja yllättävän kotitöistä innostumisen parissa.

Anthony Edwardsin esittämän poliisin työpari tapetaan huumevyyhdin tuoksinassa ja nollakarisman tyyppi lähtee kiertelemään soita etsiessään ex-kyttänä nähtävää Lance Henrikseniä, joka on jahdannut joskus muinoin samalla tavalla operoivaa tappajaa. Sen jälkeen leffa yrittää esittää, että siinä tapahtuisi jotain, mutta suurimman osan pätkän kestosta päähenkilöparivaljakko vain kyselee ihmisiltä, onkos joku nähnyt tappajia, murhaajia tai edes huumeita.

Toimintakohtauksia nähdään yhden käden sormella laskettava määrä. Ne ovat ammattitaidotonta ja tylsää räpellystä, jossa kenelläkään ei ole mitään tietoa, mitä pitäisi tehdä, mutta osaamattomuus ei muutu missään kohtaa hauskaksi. Loppuaika kuluu saippuasarjatason dialogikohtausten parissa.

13.9.

Stanley Kwanin arthouse-draamassa Anita Muin esittämä seksityöläinen ja Leslie Cheungin tulkitsema rikkaan perheen poika eivät saa 1930-luvun Hongkongissa läheisiltään kannustusta suhteelle, joten he päätyvät ikuisen rakkauden kannalta romanttisimpana hehkutettuun ratkaisuun tuplaitsemurhan myötä. Tämän jälkeen elokuva siirtyy tekohetkensä Hongkongiin, jossa Muin hahmon aave etsii epätoivoisesti rakastaan päästäkseen ikuiseen auvoon tuonpuoleisessa. Ongelmaksi nousee se, ettei unelmien kumppani olekaan hoodeilla.

Yli kymmenen vuotta ensikatselun jälkeen pystyin nauttimaan aikaisempaa enemmän elokuvan teemoista ympäristön luomien olettamusten toteuttamisesta. Teot ovat mielestämme romanttisia vain, koska opimme ajattelemaan niin muiden puheiden perusteella. Kun aaveelle selviää ettei siippa kuollutkaan rakkauden ilmentämisen ultimaattisessa teossa, muuttuvat ajatukset täysin. He eivät kohtaakaan uudestaan ja kaikki tehty oli valheellista. Miksi itsensä tappaminen on ainoa tapa ilmaista rakkauttaan, kun vaihtoehtona on elämä? Pääosissa nähtävien näyttelijöiden tosielämän kohtalot tukevat eteeristä rakkaudessa ja kuolemassa vellomista.

Vaikka nautinkin enemmän rehellisen typerästä hongkongilaisesta kansankomediasta, saavuttaa tällainen länsimaiseen makuun paremmin sopiva hyvin tehty vakava elokuva myös ne tasot, joiden vuoksi rakastan hongkongin elokuvateollisuutta kasarin alkuvaiheilta ysärin puoliväliin oikeastaan enemmän kuin mitään muuta elokuvateollisuuden meille tarjoamaa. Toista miespääosaa esittävän Alex Manin näkeminen vakavassa roolissa empaattisena ja ihmisten parasta ajattelevana tyyppinä tuntuu silti jokseenkin omituiselta, koska olen tottunut näkemään hänet lähinnä pahisnaurua vetävänä sadistisena antagonistina.

12.9.

1930-LUKU - MINUN VALINTANI

Myös päivän jälkimmäisestä valinnasta on kadonnut materiaalia, mutta useiden kelojen sijaan tavaraa puuttui oikeastaan vain alku- ja loppumetreiltä, jolloin elokuvan katsominen on huomattavasti aikaisempaa tapausta helpompaa.

Elokuvan päähenkilönä nähtävä nuori nainen matkustaa kohti setänsä taloa. Isä on lähettänyt naisen pois luotaan ja tehnyt tämän jälkeen itsemurhan, josta hän kertoo tyttärensä mukaan antamassaan kirjeessä. Perillä setä ja maailma osoittavat hyvyytensä myymällä naisen sirkukseen. Tragedia syvenee jatkuvasti, kun toivon hetket kumotaan, ja uusi rakkaus katoaa epäonnisten sattumien seurauksena. Jälleennäkeminen ei riitä onnelliseen elämään taloushuolien vuoksi, ja epäonnistuminen perinteisessä kaksoisitsemurhassa ajaa vankilan kaltaiseen kristittyyn parantolaan.

Puuttuva materiaali on jäänyt ilmeisen hyvin aikalaisten mieleen, sillä sitä kuvaillaan yllättävänkin tarkasti elokuvassa nähtävissä tekstiosioissa. Tämän vuoksi What Made Her Do It? on mahdollista katsoa valmiina kokonaisuutena, vaikka kuvauksen perusteella hurjan loppukohtauksen näkeminen olisikin kiinnostanut. Tragediana elokuva on kaikessa pessimistisyydessään erinomainen. Onnellisia loppuja ei kannata hakea.

Samalla päättyi viisi sunnuntaita kestänyt projektimme kymmenen eri vuosikymmenen pikavalinnasta. Tällaiset gimmickit tekevät katseluvalinnoista jollain tavalla jännittäviä, kun muuten leffan valitseminen tuntuu nykyisin olevan ihan ylitsepääsemättömän vaikeaa kaiken mahdollisen massan keskeltä.

12.9.

1920-LUKU - HÄNEN VALINTANSA

Vain osittain säilyneen puolalaisen sotaelokuvan ongelmaksi näin nykypäivänä katsottuna muodostuu se, että kadonnut materiaali on elokuvan juonen seuraamisen kannalta liian oleellinen osa kokemusta. Restauraation ideana on ollut pitää sanoin selitetyt välikohtaukset minimissä, mutta sen vuoksi juonivetoinen kertomus tavallisista ihmisistä sodan keskellä on rikkonainen eikä kaikista loppupuolella selvästikin tärkeistä hahmoista ole edes mahdollista tietää, keitä he ovat tai miksi he käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät.

Cud nad Wislan arvoa onkin vaikea nähdä muuten kuin elokuvahistoriallisena reliikkinä. Säilyneessä muodossaan siitä ei pysty saamaan haluamaansa irti, mikä on todellinen sääli, koska elokuva vaikuttaa alun perusteella kiinnostavalta. Oleellisten kelojen puuttuessa voimme vain tarkastella erilaisilla leikkaustekniikoilla toteutettuja kekseliäitä kuvanrajauksia ja pohtia, mitä maailma on menettänyt.