Elokuvapäiväkirja

(25.5.)

(24.5)

(20.05)

(3.5)

(11.05)

On se vaan täydellinen elokuva. Joka kerta.(2.5)

(2.5)

Jean-Pierre Leaudia imitoiva Young Aki röökaa, puhelee täyttä hölynpölyä ja käyttäytyy muutenkin huonosti Mikan opinnäytetyössä. Opiskelijaelokuva näyttää viitteitä veljesten potentiaalista lähinnä kohtauksissa, joissa Aki on hiljaa. Kun Aki avaa suunsa näsäviisastellakseen alkaa vitutuskäyrä nousta. Positiivista itsetietoisuutta osoittaen niin alkaa silmin nähden elokuvan sivuhahmojakin ärsyttämään. Koko Kaurismäkien kaveriporukka vaikuttaa elokuvassa ylimieliseltä idioottisakilta, joka elää boheemielämää vain sitä elääkseen ja lukee Bergsonia vain sitä lukeakseen. Opiskelijakulttuurin stereotyypiltä siis. Tiedä sitten oliko tämä tarkoituksellista. Se että Peltsi vilahti oli kiva.(26.4)

Cronenbergien katsominen ei ole huvittanut moneen vuoteen. Dead Ringers on taas hyvässä ja pahassa niin Cronenbergia kuin olla ja voi. Se on tylsä, masentava ja ajoittain ahdistava. Jeremy Irons narkkaa doppelgynekologiroolissa, mikä oli hienoa katseltavaa. (26.4)

Claude Rains on 99 prosenttia elokuvasta näkymätön, mikä kismittää, sillä mielestäni hänellä on mitä mainioimmat kasvonpiirteet. Nyt oli tyytyminen ääneen.(26.4)

Woody Allen luonnehti tätä elokuvaansa jälkiruoaksi. (25.4)

Pele ja Bobby Moore näyttävät Syltylle kuinka pelata jalkapalloa ja antaa kaikkensa. Syltty myös puhuu ranskaa. Natsit ovat pahoja, Maikkel Caine karismaattinen ja John Huston osaa ohjata elokuvia, Aika lailla samaa tasoa Suuren pakoretken kanssa,
ihan tosi.(25.4)

Nyt ollaan ancien regimen kaunopuheisuudelle ja valkoisille valheille perustuvan seurapiirileikin ytimessä. Ophulsin kamera vetelee ihastuttavia piruetteja tanssisalien peilien ja ikkunoiden kautta. Madame De-mikälie oli vituttava akka. Vittorio De Sicassa on tapsamaista epäreiluutta tavallista pulliaista kohtaan: suvereeni laulaja, näyttelijä ja ohjaaja on kaiken lisäksi perhanan komea ja hurmaava. Vasta ensimmäinen Ophulsini - häpeäkseni. En täysin lämmenyt näille suhdekiemuroille, jäikö jotain tajuamatta? (teatteri 24.4)

Ensimmäinen Scola johonkin kahdeksaan vuoteen ja toinen tanssielokuva tässä kuussa. Tässä tanhutaan läpi Ranskan lähihistorian. Kivaahan se oli. Vois noita muitakin Scolia kattella mutta niin paljon elokuvia katsottavana... (areena 24.4)

Joku viidestoista kerta varmaan oli, mutta eka valkokankaalta. On se hyvä.(teatteri 23.4)

Pilasin aamuni katsomalla tämän Netflixistä. Mark Parlandin Ex Machina oli toimiva ja lupaava, mutta hieman muka-nokkela. Tämä sontaläjä on taas silkkaa jälkimmäistä ilman mitään elokuvallista toimivuutta.

Ilmiselvästi Stalkerin mieleen tuovassa asetelmassa on ehkä joku orastava potentiaali jonkin sortin filosofiselle pohdiskelulle aineen ja olevan jatkuvasta liikkeestä, muutoksesta, mutta se hukataan.

Kaikki näyttelijät on laitettu esiintymään robottimaisesti enkä muutenkaan välitä Natalie Portmanista pätkääkään. Visuaalisesti olisi myös ollut saumaa mielenkiintoisuudelle, mutta kaikki on sysirumaa CGI-mössöä. Viimeinen päälle vartti on ehkä ruminta elävää kuvaa mitä olen nähnyt. Lopullinen haistavittu edes vähän audiovisuaalista estetiikkaa arvostavalle katsojalle on loppukohtauksen soundtrack. Harmiton taustascore vaihtuu ns. dramaattisessa huippukohdassa hampaita kiristyttävään b-luokan millenialsynapörinään.

Pikku asioista niuhottaminen ei yleensä kiinnosta, mutta Annihilation ottaa itsensä niin tosissaan, että mieli alkaa väkisinkin harhautumaan tarinan lukuisiin epäloogisuuksiin. Miksi äärimmäisen vaarallista tehtävää lähetetään suorittamaan vapaaehtoisia, joilla kaiken lisäksi ei ole mitään tarvittavaa pätevyyttä? (Mainitaan nyt kyynisesti vielä sekin, että satunnaiseen vapaehtoisjoukkioon sisältyy musta, homo ja latino)Lähihoitajan, poliisin tai psykologin kompetenssilla ei selvitetä tieteelle tuntemattomien vierasilmiöiden ydintä, puhumattakaan selvitä olosuhteiden ilmiselvästä vaarallisuudesta. Miksi joukko lähetetään matkaan ilman hengityssuojia tai muita suojavermeitä? Mistä he saavat käyttöönsä soutuveneet? Miksi alussa establisoitu ajan nopea kuluminen alueella unohdetaan?

Lisäksi elokuvalla ei tunnu olevan mitään itseluottamusta. Elokuvan itse esiin nostettujen teemojen käsitelly jätetään tekemättä. Sen sijaan joutuu kuuntelemaan hengettömien roolihahmojen lukiofilosofin aforismivihon tasoisten mukadiippien lauseiden hokemista. Aika- ja paikkahypyt kerronnassa eivät palvele mitään tarkoitusta, vaan tekevät elokuvasta kerronnallista mössöä yrityksenä luoda illuusio jostain syvemmästä sanomasta. Turhat väliplanssit lisäävät tärkeilevän sekametelisopan vaikutelmaa.

Itseluottamuksen puute ilmenee myös väkisin sekaan heitetyistä toimintakohtauksista ja vain itsensä vuoksi rakennetuista konflikteista. Hui kauhea nyt päälle käy alligaattori ja apua, nyt hyökkää harmaakarhu.

Ihan kauheata kauheata sontaa - miksi vaivauduin kirjoittamaan näinkin paljon? Puolelta tähdeltä Annihilationin pelastaa yksi hieno bodyhorrorkuva auki leikattavasta vatsasta.

(netflix 23.4)

Homot menee naimisiin ja intialaiset on tyhmiä neekereitä. Gunga Din potee maailmanhistorian pahinta Tukholma-syndroomaa. Pääkolmikon joutuessa kiipeliin ei pahemmin kuumottele, kun jo alussa on tehty selväksi heidän kykenevän pieksämään paljain käsin vaikka koko Euraasian mantereen. Norsujakin kerettiin rääkkäämään. Seikkailuelokuva, jonka kaikki seikkailukohtaukset ovat kuolettavan tylsiä ja ylivoimaisesti paras kohtaus tapahtuu bileissä. Cary Grant oli taas mahtava, McLaglen ja Fairbanks nuorempi ihan hyviä ja muuten Gunga Din oli ihan kaameaa paskaa.(kirjasto 22.4)

Eipä tästä sillon mukulana mitään tajunnut. Nyt pitkäpiimäisen Altman-projektin keskellä katsoin uudestaan ja nousi suosikkien joukkoon Pitkien jäähyväisten ja Weddingin välimaastoon.

Kauniita kuvia mudasta, lumesta, loskasta, sonnasta, huorista ja juopoista. Ohjaajansa tyylisesti ihmiset juttelevat niitä näitä ja kamera haahuilee levottomasti. Taustalla horisee Leonard Cohen. McCaben hahmo oli parhaimpia elokuvahahmoja ikinä ja mieleni alkoi tehdä tuplaviskiä raa'alla kananmunalla. Eipä oikein mitään sanottavaa. Niinkuin ei mistään muustakaan Altmanin elokuvasta tunnu koskaan olevan.(kirjasto 22.4)

70-luvun Owen Wilson jahtaa karhua, vetää susia turpaan, vetää inkkareita turpaan, rakentelee hirsimökkejä, adoptoi orpopojan,
hommaa squawn, opiskelee inkkarikieltä ja on muutenkin niin hemmetin kova jätkä että läpi tutkimattomien erätaivalten jokainen hampuusi tuntee hänet maineeltaan. Mutta on muuten tylsä jätkä. Ja tylsä leffa. Kauniita maisemia siinä tosin oli.
Miksi tämä on tehty? Miksi 2 tunnin elokuvassa on väliaika ja vieläpä 35 minuuttia ennen loppua?(netflix 22.4)

Yhtenään Peckinpahin lyyrisimmäksi ja kauneimmaksi ja kivoimmaksi ja niin edespäin elokuvaksi tituulerattu Cable Hogue on, noh ihan kiva. Nopeutetut kohtaukset toivat mieleen Spede-elokuvat. Hyviä hahmoja tässä oli. Lopussa kehitys ajaa vanhan lännen yli, kirjaimellisesti. (kirjasto 21.4)

En muista milloin viimeksi elokuva olisi vaikuttanut näin paljon - alkoi masentaa.

Hahhahaa bääbää vitun lampaat, ivaa päähenkilö kasvotonta väkijoukkoa ja vannoo tulevansa joksikin. 1,5 tuntia tavanomaista elämää myötä- ja vastoinkäymisiin myöhemmin jätämme päähenkilöllemme hyvästit varieteeteatterin yleisössä, jonka hahmottomaan parveen hän katoaa kameran ajaessa kauemmas.

Vaikka ihmiselon arkisen mitättömyyden kokemus jättikin alakuloiseksi, ei The Crowdin varsinaisena pointtina ole mikään masistelu tai ylimielinen keskivertokansalaisen elonkaaren halveksunta. Elokuva pitäisi ehkä nähdä tavallisen ihmisen ja tavallisen elämän ylistyksenä, varsinkin sen ollessa tehty sankarimyyttejä suoltavalla makkaratehtaalla, maassa jonka kansallinen mythos perustuu tarpeelle paeta tavallista elämää, unelmalle olla ''joku''.

Elokuvan ja elämän valmiiksi häilyvä raja alkaa tuntua entistä epätodellisemmalta kun kuulee pääosanesittäjä Charles Murrayn tarinan. King Vidor oli napannut hänet käytännössä väkijoukon keskeltä suuren Hollywood-elokuvan pääosaan. Murrayn äkisti alkanut ura ei kuitenkaan ottanut tuulta sen enempää alleen vaan viina vei miehen mennessään. Viitisentoista vuotta myöhemmin Murray naarattiin Hudson-joesta kylmänä rannalle. Sellainen tuhkimotarina. Mies väkijoukosta sai 15-minuuttisensa ajan olla ''joku'', vähän kuten elokuvassa, jossa päähenkilön keksimä mainoslause valitaan jonkun minkäliebrändin viralliseksi sloganiksi. (tv 19.4)

On vaikea käsittää näiden kuvien tenhoa vuoden 1956 kontekstissa, jälleenrakentavan Euroopan kollektiivisen unohduksen keskellä. Vaikka holokausti on sittemmin estetisoitu osaksi populaarikulttuuria, kärsimyksestä on tehty pornografiaa, Resnaisin rajattu, hillitty ja teeskentelemätön essee on säilyttänyt kauhistuttavan tuoreutensa ja ajankohtaisuutensa. Yö ja usva on niin rehellinen, että sen arviointi elokuvana tuntuu epärehelliseltä tai jopa epäinhimilliseltä. (interweb 19.4)

Ranskan uutta aaltoa enteilevän elokuvaesseen sävy liukuu puolen tunnin mitassa maailmoja syleilevästä estetiikasta vihaiseksi politiikaksi. Sirpaloituneessa ja toivottomassa uuden vuosituhannen maailmassa, jossa globaalit ongelmatkin ovat niche, liian avoin poliittisuus saa kiemurtelemaan istuimella.
Oma vikani. Muuten hieno.(interweb 19.4)

Tylsä neo-noir maailman huonoimmasta yksityisetsivästä ja maailman epäuskottavimmasta romanssista. Mitä ihmeen klovneriaa on se kohtaus, jossa Deckard kimittää esiintyen ketään kusettamatta jonain siveyspoliisina?
Katsomiskerta katsomiskerralta nautin kuitenkin tunnelmasta enemmän ja enemmän. Harva elokuva onnistuu sisäisen universuminsa luomisessa näin vangitsevasti. Niin ja se loppu. (dvd 18.4)

(interweb 18.4)

(interweb 17.4)

Viime aikojen vilpittömimmän suomalaisen elokuvan Hymyilevän miehen ohjaajalta en odottanut näin vilpillistä elokuvaa. Lyhärissä on kumman ironinen ja kohdettaan (kadonnut ensimmäinen suomifilmi) epäkunnioittava sävy. Osittain se selittynee Juha Hurmeen pärställä, osittain omituisella päätöksellä pilata mykkäelokuvaformaatti ääniefekteillä. Lisäksi läppä on pääosin teekkarihuumorin tasoa. (areena 18.4)

Typerä typerä elokuva, jossa Karate kidin ja kumppaneiden Bluesin etsintä typistyy huonosti käyttäytymiseksi. Bluesin mythokseen sisältyy jotain aidosti elämää suurempaa, olkoot sitten perkeleen kanssa tehtyjä tienristeyskontrahteja tai päähän potkitun kansanosan luuydinmehua. Elokuvallisen yhdentekevyyden ja suuren Bluesin idean väärinkäytön yhdistelmä oli tehdä tästä yhden tähden elokuvan. Loppu, jossa vedetään kitarabattle panoksena sielu ja vastassa Steve Vain esittämä beelsebuubin hovimuusikko, on kuitenkin yksinään viiden tähden arvoinen. (kirjasto 17.4)

Kirk Douglas lähtee turkispaatin matkaan kohti Missourin yläjuoksun kartoittamattomia metsästysmaita. Turhan vähälle huomiolle jäänyt Korkean taivaan alla kuuluu Hawksin suurten seikkailuelokuvien joukkoon. Miesjoukkion sisäisen dynamiikan lisäksi elokuva kiertelee valkoisen miehen oikean taakan, loppumattoman ahneuden, ja intiaanien kokeman riiston ympärille siinä määrin kuin 50-luvun alun isossa Hollywoodissa nyt oikeastaan edes on suotavaa. Valitettavasti kun monikansallinen metsästäjäkolonna hajoaa hetkeksi, myös jännite lässähtää. Sormenirtileikkuukohtaus on parhaimpia hetkiä elokuvan historiassa.(kirjasto 17.4)

Sketsisarjan erikoisjaksoa muistuttava Tampopo on ajoittain oivaltava, mutta kokonaisuutena tympeä. Muutamat sivuraiteiden ruokaepisoideista ovat nokkelia, mutta pääjuoni nuudelibaarin Rocky-kuurista on hohhoijjaa. Johtiko huumorintajun puute Saksan ja Japanin katastrofiin, joka oli toinen maailmansota?(interweb 16.4)

No comment. (interweb 16.4)

Kauheeta paskaa, muttei aivan täyttä sellaista ja ihan hauskaa. Digitaalitehosteiden alhaisesta käyttöasteesta plussaa, samoin Donald Sutherlandin hällä väliä -asenteesta roolissaan. Miksi vitussa Jamie Lee Curtis on edes joskus ollut edes jonkin asteinen tähti? Muijan karisma on jossain talouspaperin ja kaurapuuron välimaastossa.(vhs 15.4)

Rakastan Altmanin tyyliä yli kaiken. Taide, joka luo illuusion kappaleesta elämää on aina ollut lähellä. Altmanin levottomasti väkijoukossa harhaileva kamera, keskustelunpuolikkaita miten joten joskus päällekkäin äänittelevä mikrofoni ja elämän äkkiväärään rytmiin, jossa valjun arjen katkaisee sattuma, perustuva luonnoksenomainen käsikirjoitus ovat ne keinot, joilla tämä illuusio syntyy.

Tämän kääntöpuolena Altmanin elokuvien välitön vaikuttavuus kärsii. Suuren taidenautinnon herättämät suuret affektit jäävät saamatta, tilalla on lämmin ja kylläinen olo. Uusintakatselulla katse kohdistuu pieniin yksityiskohtiin ja yleisarvosana kohonnee.(interweb 13.04)

Varhais-Peckinpah alkaa löysästi, lällysti, miten vaan, kuin mikä vain western tusinasta. Heti kun päästään ryyppäämisen pariin (hääkohtaus), elokuva laittaa aivan uudet kierrokset silmään. Kaikki Peckinpahin tuotantoa halkovat teemat ovat läsnä: miesten väliset yhteisöt ja ystävyydet, ihmisen yhtäaikainen kunniallisuus ja petollisuus, lihalliset himot ja ahneus. Köyhällä oli kuollessaan päällään vain ylpeyden vaatteet, jotka eivät pahemmin lämmittäneet, kuten eräs hahmoista sanoo. Erinomainen elokuva, pakko katsoa pian uudestaan. Warren Oates on jälleen ilahduttavan saastainen. Häiritsevää oli se, miten paljon Joel McGrea näytti vanhalta Lynchiltä elokuvan mittaan. No ei sekään kyllä kauheasti häirinnyt.(kirjasto 12.4)

Kiinnostuin tästä luettuani Andre Bazinin arvostelun, jossa hän kutsuu tätä Burt Boetticherin länkkäriä ''parhaaksi toisen maailmansodan jälkeen tehdyksi''. Tämä siis maailmassa jossa on Etsijät.

Ja toden totta, 7 men from now on ilahduttavan jämäkkä elokuva. Se on puhdas länkkäri kaikkine kliseineen. Länkkärin konventioita kohdellaan ironisoimatta, elokuvan välttämättöminä rakennuspalikoina. Ne ovat yksiselitteisiä ja mykkiä kuin muurarin tiilet. On saluunoita ja inkkarikahakoita, jäyhä lainvartija ja lipevä rikollinen, yksi 75 minuuttiin mahtuvista draamankaarista koskee arkajalan miehistymistä. Lisäksi, Lee Marvin varastaa jälleen shown. p.s En ole ikinä nähnyt missään elokuvassa juotavan näin paljon kahvia. (kirjasto 12.4)

Lupsakan oloinen Jafer Panahi ajelee taksilla ja rupattelee enemmän tai vähemmän itseään näyttelevien kyytiläisten kanssa.
Muodostaan huolimatta elokuva on lähempänä esseetä kuin mokumenttia. Riveillä ja välistä niiden lomassa käsitellään Irania, elokuvaa ja elokuvan tekoa Iranissa. Ilahduttavimmillaan elokuva on hienovaraisimmillaan. Rasittavaksi se käy, kun henkilöt laitetaan paasaamaan Panahin sanavapaudellista sanomaa.
Ymmärrettävää se toki on, yrittää olla vapaa taiteilija totalitaristisessa teokratiassa pistää varmasti vituttamaan.(areena 11.4)

Neostalinistisessa Neuvostoliitossa tuotettu elokuva degeneroituneesta hallitsevasta eliitistä, henkilökultista ja ihmisten hallinnasta pelon ja manipulaation avulla - juuh. Postpostpostmodernistisesta jälkivinkkelistä ortodoksis-pakanallinen maailmankuva ja marxilais-hegeliläinen materialismi ovat samasta taikauskoisesta maailmanpuusta veistettyjä. Myös moralisoivat tietoiskut tsaarinaikaisen Venäjän vaatimista siviiliuhreista hekotutti. Siltikin Agony hyllytettiin työläisten paratiisissa vuosiksi, koska sen antama kuva maailmanhistorian virallisesta nössöstä Nikolai II:sta ei ollut tarpeeksi demonisoiva.

Politiikasta viis, elokuva itsessään on Elem Klimovin suurellinen, surrealistinen visio jostain. En oikein tiedä mistä. 2,5 tuntia huutamista ja eläinten paiskomista, mutta myös nerokasta arkistomateriaalin käyttöä, mykkäelokuvan gagien ja 70-luvun amerikkalaisten kauhuelokuvien kuvaston lainailua myöhemmin olo on neuvoton,
mutta ehdottoman vaikuttunut.(teatteri 9.4)

Hölmö seikkailuelokuva suuren laman aikaisista junajäniksistä pyörii Ernest Borgninen ilkeän junavahdin ja Lee Marvinin mestarihobon välisessä kaksinkamppailussa. Suurin osa dialogista oli puisevaa mehustamista joko Borgninen hahmon paholaismaisuudella tai Marvinin päälliköinnillä. Käsikirjoitukselta tuntui puuttuvan itseluottamus: kyllä mä nyt omilla silmilläni näen kuinka äijä Lee Marvin on, sehän on Lee Marvin. Liiallinen alleviivaminen vei muodollisesti pätevältä alkuasetelmalta tilan hengittää. Plussaa kuvauksesta ja Elokuvan pyhästä tapahtumaympäristöstä, junasta. (kirjasto 8.4)

Ilahduttavan verkkaisesti etenevä ja upeasti piirretty kansantaru. Kaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta ei oikein resonoinut missään sydämen syvissä sopukoissa ja fiilikseksi jäi vain valkoisen riisin ihan jees. Saan syyttää vain itseäni ja piirrettyihin liittyvää rajoittuneisuuttani. (dvd 8.4)

Upeeta mahtavaa (interweb 5.4)

Katsoin kahdessa osassa, nukahdin kesken Bloch-kohtauksen, Welles keskeyttää aina egollaan elokuvansa ja miksi vitussa K. piti räjäyttää ilmaan pötköllä dynamiittia?

Silti tai ehkä juuri siksi, vau. (dvd 5.4)

Hmm... Henry Fonda ruikuttaa ja Sylvia Sydney huokailee. Välissä ammutaan laukauksia.

En tiedä miksi luulin YOLO:n olleen tehty 10 vuotta myöhemmin kuin se oli, mutta niin vain kävi. Kai jonkun mielestä elokuvia pitäisi arvioida tyhjiössä, mutta mielipiteeni elokuvasta käännähti valmistusvuoden kanssa. Ärsyttävät asiat, kuten ohuehkot hahmot ja äitelästi rakenneltu pääparin rakkaussuhde, muuttuivat vähemmän ärsyttäviksi ja hienot jutut vielä hienommiksi. Kuten minä elokuvaa arvioidessani olen aikaan ja paikkaan sidottu niin on myös elokuvakin.

Mitä nämä ''hienot jutut'' sitten ovat? Kiitos niistä kuulunnee Langille. Vaikka virallisen historiankirjoituksen mukaisen film noir -ajan haarukkaan ei yolo ajoitu, on se tunnelmansa ja varsinkin kuvauksensa puolesta ehtaa mustaa elokuvaa: kuolemansellien kalterien pitkät varjot, hernerokkasumussa uiva vankilan piha... (kirjasto 5.4)

Aikas napakka punk-film noir, jäi ehkä hitusen odotuksistani, jotka olin kasvattanut liiallisiin suureisiin... Mutta sehän ei ole itse elokuvan eikä Edward G. Ulmerin syy. Taloudellista kerrontaa, muutamia hätkähdyttävän näyttäviä kohtia kengännauhabudjettiin nähden. Suunnitelmiin lisättävä nyt Ulmer-matinea.

Lisämaininnan ansaitsee vielä Ann Savage, joka onnistuu näyttelemään niin hermoja raastavan ärsyttävästi femme fatale/runosmäkeläinen röökimuija -crossoveria, että fiktion ja faktan raja alkaa häilyä: mihin näyttelijä loppuu ja mistä roolihahmo alkaa? (kirjasto 4.4)

Melvilleltä olin harmikseni nähnyt aikaisemmin vain un flicin, joka ei jostain syystä natsannut. Mutta tämä -vieläpä valkokankaalta- huh huh...

Ei pelkästään puhdasta cinemaa vaan myös puhdasta coolia, joka ikinen kuvakulma ja kulmakarvannosto ovat niin viileitä, niin hillityn tyylikkäitä. Cercle rouge on genre-elokuvaa tislattuna puhtaimpaan muotoonsa, se on huippuunsa viritetty kone, mutta se on myös rönsyilevä runsaudensarvi, pienten yksityiskohtien ja viittausten viidakko: lisko kapuamassa Yves Montadin jalkaa, Alain Delon viskaamassa eksänsä muotokuvaa roskiin, Bourvin ruokkimassa kissojaan, all that jazz.... (teatteri 3.4)

Ei kolmannella kerrallakaan suosikki-Hitchcockeja, mutta meni heittämällä Bond-elokuvien topkolmoseen. Valkokankaalla varmaan pärähtäisi lujaa. Nyt katsoin ensimmäistä kertaa teräväpiirtoaikakaudella ja ulkoiset puitteet ainakin aiheuttivat darraiselle katsojalle esteettisiä miniorgasmeja: ah mitkä syvien värien täyttämät kuvakompositiot ja Maailman Komein Cary Grant. (interweb 2.4)

Vaikea saada ajatuksiaan tämän ympärille ja sanallistaa niitä loogilliseen järjestykseen. Katsoin pilalle leikellyn version. Studio oli saksinut juonen tunnistamattomaan muotoon, mutta tunnelma oli jäänyt pystyyn. Näkemistäni Peckinpaheista tämä oli romanttisin, kai nyt kun aiheena miesten välinen ystävyys.

Pitänee katsoa muut versiot. Dylanin soundtrackin juustoisuus teki paikoittain kohtauksista hurmaavaa kitschiä, hänen nykivä näyttelemisensä taas teki lähes pahaa, mutta silleen kivasti nipistelevällä tavalla. Kaikessa hölmöydessään sai jotain sisällä liikahtamaan. (kirjasto 2.4)

Yllättävintä tässä oli se, että Al Pacino näytellessään Tom of Finland -vermeissä sadomasohomostelevaa kyttää perukki päässä ei kerrankin huuda ja riehu koko aikaa vaan kuiskailee ja möllöttää kuin opiaattipöllyssä.

Cruising on vissiin aika vihattu tekele jännärikalkkunan muotonsa ja vihamielisen ennakkoluuloisuuden sävyttämän sisältönsä takia. Tykkäsin silti: tyylikästä kuvausta, hyvät soundtrackit. Lopun ns. twisti oli pöhköydessään nautinnollinen. Tunnelmakin oli aikas kutkuttava. Kivaa. (netflix 2.4)

Olisin kai halunnut pitää tästä, ehkä jos olisin ollut nuorempi tai pidän sitten kun olen vanhempi. Ehkä oli väärä fiilis. Jotenkin ärsyttävän tönkkö ja yhteiskuntasatiiri oli alleviivaavaa. Elokuva yritti olla räiskyvä ja provokatiivinen, mutta käytännössä se oli pitkäpiimäinen ja tylsämielinen. Tai no mitä odotin elokuvalta maratontansseista? Black Mirror -jaksona nämä tällaiset. (dvd 1.4)