Watched films in 2022

31.12.
Blu-ray

Ei näkynyt vuoden 2022 Sight & Sound -listauksessa Blood Dineria, vaikka ohjaaja Jackie Kong on aasialaistaustainen nainen. Sekametelisopparoskaa, jonka huumori ei sellaisenaan oikein toimi tai ainakaan aukea, mutta pyrkimyksessään hauskuutukseen on hauskaa samalla ivallisen hersyvällä tavalla, kuin vaikka Return of the Living Dead osa 2. Niin paljon ja kovaa tuli elokuvan aikana naurettua, että paitsi melkein hävettää, on myös jotensakin vaikea uskoa ihan kaiken olleen niin hauskaksi oikeasti tarkoitettu. Kohtuullinen kaljatasapaino oli varmasti elokuvalle eduksi, enkä suosittelisi tätä kovin kevyesti ilman oikeaa "tunnelmaa". Loukkaavaa tasapuolisesti kaikkea kohtaan ja tällaisen löytäminen Amerikan Yhdysvaltain tuotannosta (jonkinnäköiseen teatterilevitykseenkin päätyneenä) sekä vähän hämmentää että riemastuttaa. Röyhkeän huono näyttely ja iloisen kotikutoiset erikoistehosteet lämmittävät, vaikkei koko touhusta juuri tolkkua tahtoisi löytääkään. Mukana loogisen kannibalismin, ihmisuhrauksen ja silpomisen juonen sivukurvissa on tietenkin toisen päähahmon wrestling-ottelu Jimmy Hitler -nimisen kundin kanssa. Paketti ei ole ihan niin itsevarman vahvassa nipussa, että voisi mitään parodia- tai metakuvioita sille ylitulkita, mutta selkeä arvo ihan vaan kunnon rönsyilevänä törkynä sillä totta vie on.

20.12.
Tallenne

Parhaimpina hetkinään mahtavan tylyä ja tiivistunnelmaista lumilänkkäriä, jonka ympäristö- ja hahmokuvaus vaikuttaa uskottavalta. Eikä muuten sisällä tyypillistä aikansa Hollywood-westernin ilostelua tai irrallista huumoria muutenkaan. Rosvojoukon saapuminen kyläseen on erinomainen käänne, joka vie elokuvaa yllättäen odottamattomaan suuntaan. Olisin pärjännyt ilman opettavaista loppua ja ottanut mielelläni vastaan jotain vähän kyynisempää ja aiempaan sopivampaa, mutta ei voi väittää elokuvan menneen mitenkään pilalle. Tuli vähän hätäisesti ja keskeneräisesti, joten vähemmän tönkkö esilletuonti olisi myös toiminut. Ei varmaan seuraavalla kerralla edes huomaisi. Paikoin todella hyvännäköinen kuvaus voisi myös hyötyä paremmasta kuvanlaadusta.

18.12.
Disney+

Uusintakatselu.

Kyllä kai lasten elokuvalle pitäisi pystyä olemaan tätäkin armollisempi, mutta oli vaan arviolta 25 vuotta sitten viimekerran tuskastuttavaa kohellusta hyvien arvojen joulusentimentalismista nyt puhumattakaan. Macaulay Culkinin rasittavuuskin testailee sietokyvyn rajoja. Lapsena oli mainio elokuva.

13.12.
Netflix

Uusintakatselu.

Ei ihan kaikki muistikuvat yläasteen alusta täsmänneet. Kekseliääksi ei tietenkään pääse kutsumaan, mutta jotensakin välttävästi nyt ainakin pyörittelee slasherin ja giallon kuvioita ihan pätevän kameratyön takana. Hölmöjä juonikäänteitä ja vähemmän loogista käytöstä viihdyttävyyteen ja hauskuuteen asti, paljon huutoa ja heilumista taas ärsyttävyyteen. Final girl -troopin ylläpito on ilmeinen tekosyy asettaa hädin tuskin 18-vuotias Jennifer Love Hewitt härskisti kuolattavaksi. Mitä enemmän selviytyy ja kasvaa vahvemmaksi, sen enemmän on tissit tiskissä. 80-luvun slasherissä tämä ei varmaan olisi häirinnyt, vaan lähinnä huvittanut. Silloin oltiin rehellisiä.

11.12.
Blu-ray

Jokusen kerran hyvin pitkälti tuhotun Tappajahain kosto on kytenyt tovin ja totta tosiaan premissi on otsikon mukainen. Tapettuaan toisen Brodyn pojista Amityn tutuilla kulmilla, matkustaa Tappajahai Bahamalle toisen sekä varsinkin muorin perässä. Elokuva on tästä tosissaan, eikä mitä ilmeisemmin näe juonessaan mitään kummallista, ja se on oikein mukavaa lopputuloksen ollessa jälleen varsin nautittavaa totista hassuttelua.

5.12.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Visuaalisesti ja noin muutenkin kovin hauska, vaikka periaatteessa aika hirveä huume- ja vastakulttuurikuvaus.

2.12.
HBO

Uusintakatselu.

Enpä uskonutkaan, ettei löytyisi merkintää Listalin päiväkirjoista, joten ennen vuotta 2009 viimeksi ja silti se sama surullisen haikean kaunis tunnelma vain hiipi päähäni välittömästi alettuaan. Se sama tunnelma, jonka tuntee vain ajattelemalla elokuvaa tai näkemällä jonkun kuvan siitä. Eittämättä kauneimpia koskaan näkemiäni elokuvia. Pakahduttavan upeat kuvat ja oikealla tavalla tunteellinen musiikki eri tavoin raastavan tarinan päällä saavat näinkin kyynisen kyrvän(™) silmät jatkuvasti kosteiksi, enkä voi nyt edes syyttää siitepölykautta.

Tuoreet naapurit Tony Leung ja Maggie Cheung huomaavat puolisoidensa olevan suhteessa keskenään ja hakevat toisistaan lohtua pohtiessaan, kuinka puolisoidensa suhde kehittyi - parhaana pyrkimyksenään pysyä kunniakkaina ja olla rakastumatta toisiina, saati antaen suhteen mennä fyysiseksi. Yhtäältä tuntee surua heidän tuskaansa petetyksi tulemisesta että rakkauden ja hyväksynnän kaipuusta sekä jo valmiiksi tukahdetuista suurista tunteista toisiinsa. Ja silti harmitusta heidän keskinäisistä touhuistaan. Ei In the Mood for Love mikään moraalitutkielma tai tabuja rikkomaan pyrkivä kielletyn rakkauden ylistys missään nimessä ole, vaan huikean kaunis tarina tunteista. Tunteista, joita elämässä nyt voi tulla vastaan ilman vastoinkäymisiäkin. Päälimmäisenä kaipuusta. 60-luvun karun kaunis Hong Kong konservatiivisten ja eleganttien vaatteiden kanssa on aikalailla täydellinen ympäristö elokuvalle. Nähdäppä tämä filmiltä isolla kankaalla -listan tuore kärkipään edustaja.

2.12.
HBO

Uusintakatselu.

Chungking Express ei enää tarjoa sitä raikasta uutuuden viehätystä, enkä ihan samalla tavalla jaksa kaaoshidastuksistakaan innostua, mutta päämäärättömänä ja kuitenkin tyylitietoisena tunnelmointina se on mitä mainiointa tavaraa. Hahmotkin jaksavat kiinnostaa, vaikka käytös ei ole tarinallisessa mielessä kiinnostavaa. California Dreamin' soi päässä, eikä se ole lainkaan huono juttu.

1.12.
Tallenne

Kunniakoodit ovat entisen ajan Japanissa vähän vinksallaan ja Masaki Kobayashi suhtautuu niiden purkuun aika intohimoisesti. Kobayashin taistelukohtaukset ovat myös mahtavia ihan jo sellaisenaan ilman niiden edustamaa ristiriitaakin.

1.12.
C More

Uusintakatselu.

John Wick nousee internetissä hämmentävästi tämän tästä esiin mukamas jonain merkittävänä toimintaelokuvana. Vajaa viiden vuoden takaiselta katselulta en muistanut muuta, kuin etten pitänyt juuri minään, mutta 3,5 tähden pisteytys kuitenkin viittasi ihan muuhun. Tämä tietenkin lisäsi hämmennystä. Naurettavaan sentimentalismiin ja paskaan sekä äänekkääseen musiikkiin hukutettu hyvin tylsä ja pitkältä tuntuva yhyypampam. Ensimmäisissä toimintakohtauksissa on vielä ihan hyvää koreografiaa, vaikka mekaanisia ja epäuskottavia ovatkin. Jatkuva cooliuden tavoittelu cooliuden vuoksi menee sentään paikoin jo campistä. Mikään muu hölmöily ei ole lähelläkään kääntyä eduksi, sillä on niin surkean vakavissaan vakavaa ja vakavasti otettavaa draamaa, jossa toiminta on kylkiäisenä. Osaltaan rasittavuuteen voi vaikuttaa myös käsittämätön asemansa tavan kuluttajan keskuudessa - ihan Matrixia.

27.11.
Blu-ray

Nicolas Cagen tryffelipossu varastetaan ja elokuva etenee toivottuun suuntaan gastronomian alamaailmojen kautta ilman mitään kostotoimia. Cagen perseily on yleensä ns. parasta, mutta tähän sitä ei edes toivo. Menetys sattuu ja pitkään, makumuisti on pitkä ja tunteellinen.

26.11.
Netflix

Elämää muistuttava, aitoja ja epämiellyttäviäkin tunteita sekä tapahtumia mallikkaasti käsittelevä se viimeisin virallisesti suitsutettu pohjoismainen.

25.11.
HBO

Uusintakatselu.

Ainakin 15 vuotta oli viime kerrasta, mutta muistan olleen kiehtova tavoilla, joita ei täysin ymmärtänyt. Helpoksi ei voi vieläkään kutsua. Kylmä ja etäännyttävä (jota eleetön ja niin ikään kylmä näyttely, Howard Shoren sävellyksistä puhumattakaan, tukee erinomaisen esimerkillisesti) elokuva ei hahmojansa turhia taustoita tai selitä motiiveja. Katsojan rooli sivullisena ja jähmettyneenä katsojana korostuu ja se voi jostakusta tuntua vaivaannuttavalta. Tämä tiiviin tunnelman ja selittämättömän jännitteen kanssa saa Crashin lähelle omaa käsitystäni mestariteoksesta. Ihan vielä en tälle tunteelle antaudu.

22.11.
Netflix

Zombie-alagenren kovimpia ja näkemättömimpiä nimiä on juurikin, mitä toivoo espanjalais-italialaiselta vankkaan kulttiasemaan nousseelta Englannin maaseudulle sijoittuvalta zombie-läträykseltä. Mahtavan tunnelmallista (vaikka vain vähän roskaista) iloittelua viehättävän pöhköine taudinkuvaselityksineen, jonka tunnelmoinnista on isolti kiittäminen erinomaista musiikin ja hiljaisuuden käyttöä. Sisältää myös hienoja ja kyynisiä havaintoja luokkayhteiskunnan arvoasenteista ja agressiivisen epäileväisestä suhtautumisesta nuorempiinsa, varsinkin ison kaupungin hirveän degeneroituneisiin pitkätukkiin.

Sydän jätti jokusen lyönnin välistä kuullessani ns. luonnossa Electric Wizardin Wizard in Blackin introon napatun repliikin, jonka en ainakaan muistanut tienneeni olevan tästä elokuvasta.

19.11.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Raw'sta on sen verran moneksi, että uusinta peräti vuoden perästä tuntui hyvältä ja tarpeelliselta ajatukselta. Se myös tuottaa niin paljon sanoja päähän, että varsinkin tässä arjen kaaoksessa ulos pyrkiessään muodustuvat lähinnä läjäksi. Puhutteleva kasvukuvaus ja perhesuhteiden tutkielma on myös hyvinkin suoraviivaisen tarinansa osalta tajuttoman viihdyttävä, joka luonnollisesti vaikuttaa tuohon uusinnan mielekkyyteen tulevaisuudessakin. Electroscore on kerrassaan upeaa. Haluaisin uskoa opiskelijoiden kiusaamisrituaalien olevan liioiteltuja symboliikan vuoksi, mutta en usko. Olen lukenut sanomalehteä joskus. Raw onnistuu näyttämään vähissä vaatteissa, ilmankin, pyörivät nuoret naiset täydellisen epäseksuaalisesti - etäisen (ja vähän likaisenkin) eläimellisesti teemaan sopien. Tämä on varmaan taikuutta, joka naisohjaajan on mahdollista toteuttaa.

14.11.
HBO

Sietämätön mulkku pyörii ympäriinsä vittuilemassa omaa ylemmyyttään kaikille tapaamilleen ihmisille. Sen seuraaminen kaksi tuntia on vaivaannuttavaa, mutta sen kautta myös jotenkin palkitsevaa. Vähäosaisten ihmisten pärjääminen ilman kohtaloissaan rypemistä ja kummempaa taustoitusta tarjoaa monitasoista yhteiskunnallista pohdintaa.

12.11.
Netflix

Ei näin loukkaavan huonon paskan pitäisi ihmisen katsottavaksi päätyä. Vittu luodinreiätkin tietokoneesta. Vittu minä vihaan Kevin Hartia.

8.11.
HBO

Uusintakatselu.

Ei kärsinyt uusinnalla, vaikka Koomikoiden kuninkaasta ja Taksikuskista inspiroituminen on vieläkin ilmeisempää. Mielenterveysongelmien ymmärtämättömyys on ajatonta, ajan hämärrys sekoittamalla eri aikojen tunnuspiirteitä on hauskaa ja toimivaa.

7.11.
HBO

Huuruinen ja alakuloinen jännäri omaa tiiviin ja varmasti jollekin ahdistavan tunnelman, mikä on aihepiirin kanssa ihan suotavaakin. Selittelemätön ja pitkälti sanaton kerronta tekee muuten suoraviivaisesta ytimestä huomattavasti kiinnostavamman. Joaquin Phoenix on tässäkin mainio. Suoratoiston pikseliläjät tummanpuhuvassa elokuvassa kiinnostivat taas ihan vitusti.

6.11.
Tallenne

4.11.
Disney+

Hauska, viihdyttävä ja jonkinlaista taitoakin osoittava kokeilu. Ensimmäisen yllätyksen ja odotusten vastaisen käänteen jälkeen käy ilmeiseksi, kuinka tärkeää odotusten rikkominen on elokuvalle, jolloin yrittäessään olla ennalta-arvaamaton ja yllättävä, käy se juurikin päinvastaiseksi. Jännitettä tämä ei kuitenkaan juuri poista, jota Barbarian luo oikein hyvin, mutta ei tuo nyt niin kovin erikoinen tuote ole.

28.10.
Netflix

Mieltä lämmittävän ankeatunnelmainen jännäri kantaa erinomaisesti koko 2,5h kestonsa. Melkein sortuilee Hollywood-twistailuun, mutta kiertää tämän tyylikkäästi, koska katsoja on osallisena ratkaisussa ja näkee epäilyttävät sekä liian ilmeiseltä vaikuttavat seikat, jolloin kikkailulta vaikuttava käännös ei olekaan sitä, vaan rehellinen virhearvio tai huomaamatta jäänyt seikka. Käänteet ovat poikkeuksellisen hyvin ja perustellusti mukana juonessa. Loppu tyydyttää, koska kaikkihan haluavat kaiken olevan hyvin ja myös koska ihan kaikki ei ollutkaan hyvin.

26.10.

Blu-ray

Uusintakatselu.

Tyylitietoista homagea, joka ei takerru lukuisiin esikuviinsa, vaan toimii ihan omillaan. Ei ole niin yksiselitteisen hauskaa katsottavaa, mutta tyydyttää liki samalla mitalla vähän vakavamman kerronnan kautta. Kuitenkaan mikään iloton ei tosiaan ole.

26.10.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Viimekatselulla en ollut esimerkiksi Lady Snowbloodeja tai Female Prisoner Scorpioneja nähnyt, joten sittemmin niiden jälkeen kiinnosti, muuttuisiko suhtautumiseni Kill Billeihin. Kauheeta järkeilyä taas tarvittiin katselun perustelulle monet, monet kerrat nähdylle parille, eikä kovin kauaa edelliskerrastakaan ollut, mutta ei hetkeksikään pitkästyttänyt - saati tuntunut, etteikö päätös katselusta olisi ollut hyvä. Palauttaa mielen välittömästi niihin yläasteiän harvempiin positiivisiin tunteisiin, johon käytännössä vain tietyt elokuvat tai ehkä elokuva taidemuotona yleensä kykenee.

Hauskaa, villiä ja tyylitietoista homagea, joka ei takerru lukuisiin esikuviinsa, vaan toimii ihan omillaan. Leikkisyys ja tietty keveys ovat avainasemassa, vaikkakin hahmoissa ja juonessa on yllättävää syvyyttä, mikä helposti jää hauskanpidon varjoon.

25.10.
C More

Ihan lupaavaa ja hyvin kulkevaa eipäs-juupas -vatvomista, kunnes ei enää kulkenut helpompaan (ja toivottavampaan) suuntaan ja twistailu otti vallan.

25.10.
Blu-ray

Tällainenkin roskan, jos ei unohdettu, niin ainakin mun tutkan yli tyystin lentänyt, mahtityö olisi ilman Arrow'n (aivan erinomaisen blu-rayn) apua jäänyt kokematta. Tappajaetanoita ja hillittömiä gore-tehosteita.

25.10.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Con Air ei enää uusinnalla heikkouksia näytä. Röyhkeällä zero fucks given -asenteella ja Nicolas Cagen eeppisellä tukalla kohti toimintaelokuvan Pantheonia.

25.10
Netflix

Uusintakatselu.

Kymmenen vuotta sitten kertaalleen nähdystä uudelleenlämmittelystä ei juuri muuta muistikuvaa ollut, kuin että oli paska, joten heräsi kiinnostus, olisiko sillä ollut tarjota oikeanlaisia tyhmäarvoja, ja olihan sillä. Ei riittävästi noustakseen muistettavaksi, mutta eipähän turhauttanut. Täysin ennalta-arvattavat ja äänekkäät pomppupelottelut naurattavat, kuten myös raivostuttavat hahmot ja raivostuttavan huono näyttely. Ei ollut uusversio per se, kuten kuvittelin - ilmeisesti "osa 14" ei olisi ollut kovin myyvä nimi.

22.10.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Phenomenassa Argento vie unen logiikkaansa siihen pisteeseen, että päähahmo tiedostaa tämän alitajuisesti ja unissakävelee aika merkittävän osan ruutuajastaan. Jennifer Connelly 14v on juuri oikealla tavalla pihalla ja Donald Pleasence on aina ilo. Hyönteisten kanssa kommunikointi, simpanssi, hervoton gore ja heavy metal -soundtrack muodostavat hämmentävän koherentin kokonaisuuden, jolla on etunaan lisäksi kovin, kovin näyttävää kameratyötä. Pöhköä, mutta vakavasti otettavaa, villiä ja väkivaltaista satua.

21.10.
Teatteri

Dario Argenton paluu giallon pariin ei ole sillai perinteisessä mielessä hyvä elokuva, mutta erinomaisen nautittava se on, enkä menisi liian pitkälle ja kutsuisi vielä roskaksi ja arvosta taas sen kautta. Suoraviivainen, joskin unenomainen, upeilla gore-tehosteilla ja musiikeilla täytetty murhajännäri ei juuri uutta tarjoile, mutta kyllä olinkin tällaista vailla. Korni dialogi ja osin palikkamainen näyttely nyt kuuluvat asiaan. Veritöillä hekumoidaan sen verran asiaankuuluvasti, että melkein tuntee itsensäkin perverssiksi ja kaltaiseni käärmekammoinen tulee saamaan painajaisia eräästä monien mielestä naurettavasta kohtauksesta. Ilenia Pastorellin sokeutunut prostituoitu on yllättävän vahva pääosa.

18.10.
Disney+

Kliseinen kukkoilualku outojen roolitusten kanssa vaikuttaa lupaavan hassulta, mutta muuttuu aika pian vain kliseiseksi ja tylsäksi kohkaamiseksi.

16.10.
Blu-ray

Seitsemäs ja viimeinen Corman-Poe-Price -elokuva hieman kärsii tyhjäkäynnistä, mikä on 80 minuuttiselta elokuvalta omituista, mutta vahvan alun ja varsinkin hillittömän lopun vuoksi jättää erityisen lämpimän tunteen. Kun vain pienet suvantokohdatkin olisivat olleet Vincent Pricea jahtaamassa kissaa ruoskan kanssa, niin puhuttaisiin varsinaisesta merkkiteoksesta. Tosirakkaudesta, kaipuusta ja irti päästämisen mahdottomuudesta puhuu (luultavasti vahingossa) melkein liikuttavasti. Nekrofiliateeman taas olisin toivonut olevan vähemmän hienovarainen. Teknisesti on sinänsä yllätyksetön, että se on erittäin toimivasti toteutettu ja aidot rauniot sekä mikälie linna näyttävät scopella jälleen moninverroin "isommalta", kuin pikkubudjetilta kohtuudella odottaisi. Roger Corman on totisesti taitava ohjaaja.

15.10.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Hiljainen ja vaaniva tunnelma pitää. Loppuylläri on hauska, mutta elokuva ehkä luottaa vähän liikaa ylläriinsä, vaikka vihjeet ovat jo alusta ilmassa. Jotain kuitenkin sen tehosta kertonee, kuinka muistin pääpiirteet ensikatselulta vuodelta 2005. Nicole Kidman on niin erinomainen kyrpä, ettei tämän kokemukset herätä yhtään myötätuntoa. Nuokuin, ei varmaan johtunut elokuvasta.

9.10.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Manhattania voisi kai luonnehtia romanttiseksi komediaksikin, mikä ei niin sanotusti ole ihan mun juttuni, mutta näin laadukkaalla teknisellä toteutuksella, erityisesti vaikuttava visuaalinen ilme, katsoisi sitä ihan ilokseen sisällöstä sen kummemmin välittämättä. Elokuvan onneksi, ei siinäkään valittamista ole. Enemmän tai vähemmän ärsyttävien oman elämänsä älykköjen välillä absurditkin mittasuhteet saavat murheet jaksavat vaivatta kiinnostaa. Woody Allenin neuroottinen nokkeluus tuntuu ihmeen luonnolliselta.

8.10.
Teatteri

David Cronenbergin toivottu paluu body horror -tematiikkaan on noin muuten, kuin kuvastonsa puolesta kauhusta kaukana. Crimes of the Future on sekä tuttua että raikkaan uutta. Lavasteissa on varmasti tarkoituksellista viittausta Cronenbergin aiempaan tuotantoon (eniten lämmittää jostain syystä paatti, kuin Videodromesta sattumalta takapihalle unohtuneena) ja teemat kehon itsemääräämisoikeudesta ja kehittyvästä kehityksestä, mikä ei välttämättä ole ihan ihmiskunnan pelastus, ovat sekä mukavaa ajankuvaa että sitä lämpimän tuttua ohjaajansa satiiria. Hämmentävä on ja juonenkuljetuksen tietynlainen pintapuoleisuus isojen teemojen kyljessä antaa varmasti uusinnallekin aihetta. Tempo on todella rauhallinen, mutta ilmeisin pohdittava pohdituttaa niin antaumuksella, että välillä tuntuu jonkin menneen ohi. Ankeaan miljööseen istuu huumorikin kivasti ja vähän yllättäen Kristen Stewartin piipitys on vallan riemastuttavaa, vähän kuin parodiaa nuoremmasta itsestään.

Sataprosenttisen aitoja käytännön tehosteita kyllä kaipaa kaihoisaa huokailua päästellen, vaikkei tämän kliinisemmissä nykyajan tehosteyhdistelmissä mitään vikaa sinänsä ollutkaan. Se on se fiilis, minkä vain lateksi ja epämääräiset mönjät tuovat. Huokaus.

7.10.
Blu-ray

Jatko-osasta ei älyä tai hyytävää ihmiskuvaa löydä, mutta hieman hölmönä, kertakäyttöisenä eksploitaatioviihteenä se on aivan mukiinmenevä. Läpi elokuvan hämmentynyt, lyhyt ja pullaposkinen Neil Giuntoli sopii sinänsä hämmentävään jatko-osaan hassuarvoja lisäten, mutta kovin uskottavaksi ei pääse kehumaan.

6.10.
Disney+

Steven Seagal pätkii jamaikalaisia huumejengiläisiä ja hyvin pätkiikin. Keith David vähän yllyttää.

6.10.
Disney+

Uusintakatselu.

Lähtee käyntiin vimmalla, joka saa mielen nostalgiseksi (ei varmaan aitoa nostalgiaa, koska olen toimintaan päässyt paremmin sisään vasta viimevuosina) ja hymyn leveäksi. Rasismihöpöt ovat hauskoja ja osuvia. Ei nyt varsinaisesti lässähdä loppua kohden, mutta vähemmällä venymisellä ja vanumisellakin olisi pärjätty.

3.10.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Ruma, likainen ja inhan väritön elokuva käsittelee aihettaan juurikin sellaisella tarkkuudella ilman tarpeetonta äimistelyä ja sensaation hakua, kuin ihmishirviön edesottamuksia olisi välillä syytäkin. Valmistumisajankohta slasher-kiiman keskellä korostaa sen häiritsevää ja inhottavaa lähestymistapaa. Nämä eivät ole mitään ylisanoja. Helppoa ei ole katsoa järjettömiä tappoja, välillä ilman kummempia leikkauksiakaan, eikä sen aina helppoa tarvitse ollakaan. Michael Rookerin kylmäävä ja etäännyttävä roolityö käy elokuvan summauksesta. En ollut katsonut sitten yläasteen, enkä taida uudestaan ihan hetkeen.

2.10.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Director's cut

Tokalla kerralla ei enää osannut hukassa olevat amerikkalaisopiskelijat (ei edes se yksi varmasti tarkoituksella ärsyttäväksi tehty hahmo) ärsyttää. Oikeastaan mitään mainittavaa moitittavaa en enää löytänyt. Liki kolmetuntisesta Ari Asterin suosimasta leikkauksesta en varmaksi tunnistanut uutena kohtauksena, kuin yhden, joten en mene takuuseen, tuntuiko tällä kerralla tasapainoisemmalta lisämatskun vai vain uusinnan itsensä tuoman edun vuoksi. Florence Pugh on varsin taitava ilmentämään ahdistuneisuushäiriöistä nuorta naista.

1.10.
Tallenne

Uusintakatselu.

Miehensä matkalla synnytykseen auto-onnettomuudessa menettäneellä naisella on niin raskas poika, jonka hyvin ilmeiset nepsy-pulmat vakaasti kiistää, ettei varmasti tarvisi edes traumataustaa alkaakseen mamman mielenterveys ennemmin tai myöhemmin reistailla. Oivaltavaa, muttei mitenkään erityisen hienovaraista, pakotetun pärjäämisen - traumojen lakaisun - kuvaa, jossa äiti-ihminen kaiken muun päälle pärjäilee erityislapsen ja unettomuutensa kanssa. Kunnes ei ihan pärjäilekään ja vähän rytisee. Lapsi luottaa sokeasti vanhempaansa, mutta aistii kyllä, kun jokin poikkeaa normaalista.

24.9.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Vielä kolmannellakin kerralla viimevuosien yksi hienoimmista elokuvista on erilainen ja erilaisella tavalla hyvin kiehtova ja puhutteleva. Eräänlainen tutkielma, kuinka hahmon esittely vaikuttaa suoraan hahmon tulkintaan, uskottavuuteen ja auktoriteettinkin. Uskottavaa on myös perhedynamiikat ja hahmojen muu käyttäytyminen. Kuten todellisessa elämässä, ensivaikutelmalla on merkitystä, vaikka kuinka muuta yrittäisi vakuutella. Hyödykkeeksi sisään päästetyn perheenisän olettaa valehtelevan kaikessa, joten totta kai lopussa koko perhe on elokuvan termein kipeä, vaikka tälle ei mitään vedenpitäviä todisteita ole. Katsoja vain uskoo luontaisen karismaattista ja riittävästi vanhempaa mieshahmoa loppuun saakka. Huomionarvoista on myös, kuinka tämän vaimo vaikuttaa olevan se strategisesti älykkäämpi. Kun kuitenkin tämä sekä itsekkäistä että perheensä puolustamiseen liittyvistä syistä tappaa (tarkemmin kuvaten vaimo ampuu hätävarjeluna vieraan miehen ja mies naisen ja lapsen, koska kehtasivat paeta) jo tutuksi tulleen ulkopuolisen perheen tartuntaa vakuutelleen, tuntee katsoja tulleensa aika tavalla petetyksi, melkoisen tunnemyllerryksen keskellä. Elokuva ei tee selväksi, mikä tulkinta loppukähinöiden oiketuksesta tai sen puutteesta on oikea ja se osaltaan vaikuttaa siihen, kuinka helposti vetää puoleensa uusintojen merkeissä. Ei kovinkaan eritavalla, kuin paranoiakauhun seminaaliteos The Thing. Nyt täytyy myöntää inspiraation kyteneen The Last of Us -pelien peluun myötä (viimeksi olen enemmänkin pelaillut PS1:n ollessa uusi ja ihmeellinen, mutta nää imevät mukaan), jotka myös tavoittavat parhaillaan aivan erinomaisesti tuomionpäivän tunnelman.

Viimekatselulla ei ollut korona vielä tänne yltänyt, saati valmistuessaan kuultukkaan, joten kulkutautiaspekti on tarinallisesti hauskaa sattumaa sekä välttää mahdolliset pehmeydet sen ollessa vain erityisen toimiva raami paranoiakauhulle ilman selittelyjä ja politisointia. Pimeä digikuvakin edustaa tyyppinsä kärkeä. Tavan teatteriyleisöä ärsyttänyt markkinoinnin ja varsinaisen sisällön ristiriita tuntuu näin muutaman vuoden perästä tarkoitukselliselta ja melkein nerokkaalta, elokuvan älykkyyttä korostavalta, vittuilevalta "jyvien akanoista erottelulta".

23.9.
Disney+

Vallan veikeää kasvutarinaa, lihan himoa (seksuaalisen minänsä hakua) ja tyttöjen mahottomia ensteks paras kaveri -kuvioita. Soundtrack nyt on käytännössä vaan jotain emon paskaa, mutta jotenkin sekin tuntuu joltain satirisoinnilta. Itkurockbändi uhraamassa nuorta tyttöä saatanalle edistääkseen uraansa on nyt ainakin riemastuttavaa huutonaurua. Värimaailma ja kaiken maailman liaanit sadunomaisuudessaan sopivat hienosti kuvaan.

22.9.
C More

Uusintakatselu.

Vähän ponneton koko perheen kauhutarina sisältää hauskoja huomioita TV:n merkityksestä perhe-elämässä ja kivoja tehosteita, mutta alle kahden tunnin kestossaankin tuntuu ylipitkältä ja varovaisuutensa vuoksi välillä tylsältäkin. James Karenille olisi toivonut enemmänkin aikaa.

19.9.
Blu-ray

Hillitön tieteistwistinen junamurhamysteeri, joka ei pöhköilyssään ole tyypillisen hauska sillä hellyyttävällä tavalla, vaan jotenkin kumman vakavasti otettavasti. Miljoonien vuosien takaisen jäätyneen apinan mysteerit ja edesottamukset kiinnostavat, eikä salaisuuden verhon raotus ainakaan petä. Veikeää tilan hyödyntämistä ja ilmeisen kekseliästä rajallisen rahamäärän käyttöä. Pääosakaksikko Christopher Lee ja Peter Cushing nyt auttavat tietenkin.

13.9.
HBO

Uusintakatselu.

Wachowskin veljesten (nyk. siskosten) maailman tärkein ja siistein tieteistoiminta on liki kaksi vuosikymmentä viimekerrasta aika tavalla turhauttavampaa seurattavaa, kuin kuvittelin. On aivan liian ilmeistä, että sen päälimmäisin tehtävä on olla nimenomaisesti siisti ja suureellisen syvällinen, mutta oikeasti se on paria kelvollista toimintakohtausta lukuunottamatta vain tylsä ja naurettavan iloton. Juustoakin on useamman vastaavan tarpeisiin. Tylsyyteen ei auta, jos palikkasankareille ei oikeasti voi käydä kuinkaan, koska voivat mitä vain. Maailmanluonti on tavallaan, jos ei nyt vaikuttavaa, niin kekseliästä. Sillä ei vain tunnu olevan juuri merkitystä. Hölmöt humpuukit joku varmaan ottaa jo tosissaan, koska liskoihmiset ja teräspalkit. Matrixin valtava vaikutus näkyy toki vieläkin nistien aurinkolasiseteissä.

12.9.
Disney+

Robert DeNiro esittää Robert DeNiro -imitaattoria, joka ei ole henkisesti järin vakaa. Maukkaita havaintoja julkkispakkomielteistä ja hauskaa fantasiointia, mutta paikoin myös tylsähköä ja epätasaista palloilua. Tämä voisi olla myös vaivaannuttavaa ja epämiellyttävää, sisältöä tukevaa kerrontaa. Tiedä häntä.

12.9.
HBO

Uusintakatselu.

Kropattu kuva ei lopulta häirinnyt niin pahasti, kuin olettaisi, kun vain päätti olla häirintyymättä. Martin Scorsesen tarpeeton uusversio on hyvä bostonilainen päivitys, mutta jännite ei pidä, koska eroja ei ole riittävästi. Kokonaisuudelle sillä ei ole sen enempää merkitystä. Erittäin viihdyttävää väkivallan ihailua, mikä ei tietenkään ole väkivallan ihailua. Huutavan törkeä ylinäyttely lähes kaikilta on erihauskaa ja syy, miksi näkisin tälle jossain määrin jopa Infernal Affairsia korkeammat uusintakatselupotentiaalit. Saatan jopa tarttua tekosyyhyn parin euron BD:n sattuessa eteen. Ihmissuhdedraama ei tähän ympäristöön istu yhtä hyvin, kuin melodraaman kehtoon.

10.9.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Tällaisen mystisen mahtavan, mahtavan mystisen elokuvan uusinnan kanssa toisinaan vähän jännittää, menettääkö mahdollisesti enemmän auetessaan jotain. Kovin erilainen kokemus, vaikkei ensikerrasta kahta vuotta kauempaa ollutkaan. Pitkillä, etäisillä ja musiikittomilla otoilla kerrottu näennäisesti järjellä selittämätön tarina on alusta loppuun niin häiritsevää tunnelmaa, ettei siitä tarvisi edes mitään tajuta nauttiakseen suunnattomasti. Tavalliset ihmiset (helpon selityksen mukaan) hypnoosissa tappavat muita, toiset läheisiään, eivätkä muista teosta mitään. Pelottavia, mutta ymmärrettäviä, luultavasti tahtomattomia, väkivaltaisen tai muuten rajun ajattelun ruumillistumia. Ajatella, jos ne pahimmat ajatuksensa, jotka itse tietää omalla kohdallaan täysin vaarattomiksi ja mihinkään johtamattomiksi, jonain päivänä toteutuisi tietämättään ja oman käden kautta. Hankalalta tuntuu lyhyesti ja paljastamatta kuvailla Curea mielekkäästi. Kai sekin toimii siellä alitajunnan tasolla.

8.9.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Warren Beattyn vehkeet ei oikein pelitä, vaikka Faye Dunaway kuinka imee colapulloa ja hyväilee revolveria. Ainoa looginen käsittelytapa on lähteä rötös- ja tappokiertueelle. Yleisesti Uuden Hollywoodin lähtölaukauksena pidetty Arthur Pennin Bonnie ja Clyde ei turhia vaivaudu peittelemään elokuvallisia vaikutteitaan. Jump cutit ja päähahmojen holtittomuus pitävät leikkisyyttä vaivattomasti yllä luoden melkoisen kontrastin tapahtumiin. Jokseenkin ärsyttävälle hillbilly-musiikille en näe mitään tarvetta enää tuossakaan valossa. Loppujakso on aikamoinen voimannäyte.