Elokuvapäiväkirja 2018

1.12

26.11 (uusintakatselu)

18.11

3.11

2.11

2.11

22.10 (uusintakatselu)

21.10 (uusintakatselu)

20.10 (uusintakatselu)

19.10 (uusintakatselu)

12.10

11.10

6.10

5.10

5.10

4.10

24.9 (uusintakatselu)

23.9

Vedän sanani osittain takaisin eilisestä, Maameren tarinoiden lisäksi Aaltojen kuohu on keskinkertaisinta Ghibliä mitä olen nähnyt. Paljolti takaumien varaan nojaava nostalginen kertomus ei onnistu muodostamaan katsojan ja elokuvan roolihahmojen välille juuri mitään tunnesidettä. Elokuvan romanssi ei myöskään toimi, paljolti jo siitä syystä miten tajuttoman rasittava ja pinnallinen hahmo Rikako on. Silti se rakkaus kuitenkin pilkistää sieltä alta ennen pitkää, vaikka sitä lukioaikoina tulikin välillä läpsittyä avokämmenellä ihastusta poskeen. Takahatan Eilisen kuiskaus kuvaa paljolti samalla tavalla katkeransuloista lapsuutta ja onnistuu siinä moninkertaisesti paremmin kuin tämä. Televisioelokuvan formaattiin puettu kokeellinen kyhäelmä studion keltanokka-animaattoreilta tuskin pyrki tällä nousemaan Miyazakin tai Takahatan tasolle, vaikka yritys onkin kova. Budjettiin nähden animaatiojälki sekä musiikki ovat hyvinkin laadukkaita.

22.9 (uusintakatselu)

Ghibli ei tee aina tasapaksua materiaalia, mutta silloin kun tekee, niin kyseessä on Maameren tarinat. Lämpenin tälle enemmän joskus nuorempana, mutta nykyään en voi katsoa läpi sormien Goro-pojan esikoisen lukuisia pikkuvikoja sekä lähes aneemista keskinkertaisuutta. Kaikki hyvän fantasiaseikkailun ainekset on tuotu pöydälle, mutta mitään niistä ei hyödynnetä loppuun asti ja lupaava alku antaa vinkkiä eeppisestä, jota ei oikeastaan koskaan tapahdu. Lohikäärmeet ja entisen elämän synnit heitetään kaikki lopulta romukoppaan ja antiklimaattinen lopetus jättää pahan maun suuhun. Turhan ympäripyöreästi lukee elokuvan nimessä Maameren tarinat, vaikka kyseessä onkin vain yhden pienen ihmisen tarina suuressa maailmassa. Hahmot ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta yksiulotteisia pahveja, mutta esimerkiksi Cob on yksi karmivimmista konnista pitkään aikaan. Tämä toimisi LotR-tyyliin paremmin trilogiana, mutta huonon vastaanottonsa vuoksi jatkoa ei koskaan tullut. Ja ottaen huomioon alkuperäismateriaalin massiivisen potentiaalin, tämä on erittäin suuri pettymys. Lukuisista vioistaan huolimatta erittäin viihdyttävä elokuva, jonka katson varmasti vielä uudestaan, mutta en voi laskea tätä hyväksi elokuvaksi.

21.9

13.9

9.9

8.9 (uusintakatselu)

7.9 (uusintakatselu)

6.9 (uusintakatselu)

5.9 (uusintakatselu)

Lomallakin voi olla tylsää. Kuten nyt, kun ainoa mitä tekemisen puutteessa keksin, oli katsoa uudestaan Ghiblejä vuosien takaa. Mononokea pidän edelleen Miyazakin upeimpana työnä, josta moni muu länsimainen animaatio voisi ottaa mallia. Teollistuneen yhteiskunnan ja luonnon välinen kaksintaistelu ei ole koskaan ollut kaunista katseltavaa ja Miyazaki taitaa tässä hyvin inhimillisen lähestymistavan: elokuvassa ei ole yhtään mustavalkoista hyvää tai pahaa, kaivoskaupungin asukkaat ovat hekin vain ihmisiä, joilla on filantrooppinen näkemys heitä ympäröiviin resursseihin. Metsän eläimet suhtautuvat yhtä vihamielisesti vastapuoleen ja puolustavat hekin vain omaa agendaansa. Kauniisti animoitu elokuva, jossa riittää seikkailua ja toimintaa tasapainottamaan sodanvastaista sanomaa.

4.9

Poikkeuksellinen tapaus jo pelkästään siksi, että kyseessä on Disneyn ensimmäinen Marvel-filmatisointi. Kuten olen jo aikaisemminkin todennut, alkuperäismateriaali ei ole ennestään tuttu. Tällä ei kuitenkaan ollut loppujen lopuksi mitään merkitystä, sillä käsikirjoitusta on muokattu ja ahdettu väkisin tuttuun ja turvalliseen Disney-muottiin, mikä on nähty jo lukemattomia kertoja. Ei huono elokuva silti, vaikka vetääkin rutiininomaisesti kaikki kuluneet Disney-troopit puhki. Parhaimmillaan elokuva on kuvatessaan Hiron ja Baymaxin ystävyyttä, mutta supersankarielokuvana tämä on erittäin keskinkertainen ja unohdettava.

2.9 (uusintakatselu)

Yksi niistä harvoista elokuvista, joita ei tarvitse nähdä kuin kerran ja ne muistaa koko loppuelämänsä. Hyvin hitchcockmainen jännäri, jossa väännetään arkisesta asiasta kauhua. Road rage kun on edelleen näin useamman vuosikymmenen jälkeen pelottavan yleinen ilmiö. Simppeli, mutta nerokas trilleri, joka rakentuu pienten kauhuniksien ympärille, mutta onnistuu pitämään ne raikkaana täysin uudessa ympäristössä. Mitään greenscreen-tehosteita tässä ei ole, vaan alusta loppuun aitoa stunttia. Itseäkin kuumottaa välillä, kun tulee rekka perseeseen kiinni maantiellä. Spielbergin ylivoimaisesti aliarvostetuin teos ja ehtaa top 5 -tavaraa. Tämä olisi ansainnut ihan kunnon ensi-illan elokuvateattereissa, mikä lieneekin syynä vähäiseen huomioon.

29.8

29.8 (uusintakatselu)

28.8 (uusintakatselu)

27.8

Katso alempi kommentti.

27.8

Lyhyt klippi, jonka olisi ihan suosiolla voinut änkeä elokuvan väliin.

27.8

Vasta nyt huomasin Blade Runner 2049:n Blu-Rayn mukana tulleen myös kolme esiosalyhäriä. Cowboy Bebopista tunnetun Shinichiro Watanaben ohjaama anime on näistä kolmesta ylivoimaisesti paras, mutta loppuu valitettavan lyhyeen. Animaatioltaan nättiä jälkeä, joka sai minut melkein toivomaan kokonaista Blade Runner -sarjaa.

26.8

"Are you foosh...Fujiyama?

Matt Hannon on äijä! Käppäinen toimintaelokuva, joka on siltikin viihdyttävämpi kuin yksikään Tappava ase ja täynnä asennetta. Tunnusbiisi on kuin suoraan jostain vanhasta Mega Drive -videopelistä ja jopa Defender-arcadepeli tekee nopean cameon. Kaikki on toteutettu niin amatöörimäisesti, ettei voi kuin nauraa. Hannon pällistelee häpeilemättä naismaisessa peruukissa sekä miesstringeissä ja pokaa seksistisesti hameväkeä, joista kaikki on poikkeuksetta joko Hannonin kanssa vällyjen välissä tai keittiössä. Hannonin näyttelemä samuraipoliisi osaa myös ilmeisen sujuvaa japania. Dale Cummings on paras kärttyisin poliisipäällikkö fiktiossa, joka vain haluaa ison mailan pois perseestään. Nopeutettu kaksintaistelu katanoilla (Huom! japanilaisilla miekoilla) hehtaarileuka Robert Z'Darin kanssa kruunaa koko paketin. Toimintaelokuvien The Room ja aivan yhtä viihdyttävä.

25.8

Autobonuksen tavoin materiaalia, joka ei sovi herkille. Ovelta ovelle -kaupustelijoiden arki lama-ajan Suomessa on niin karua seurattavaa, että vain suomalainen voi ymmärtää sen ankeutta. Työttömyyden selättäminen on vasta ensimmäinen vaihe, jonka jälkeen on vielä selvittävä itse työstä ja sen aiheuttamasta kuormituksesta. Harvapa sitä pölynimureita kauppaamalla rikastuu, mutta hyvässä lykyssä sitä pääsee ylös paskamerestä ja saa leivän pöytään.

25.8 (uusintakatselu)

Mustanaamio meni nakkikioskille ja tilasi lihapiirakan, mutta ei kaikilla mausteilla.

25.8

Nykyajan Prinssi ja kerjäläispoika, jossa miljonääri Aykroyd ja katuhuijari Murphy vaihtavat rooleja joulun alla. Höystettynä neekerivitseillä.

24.8

22.8

John Denverin "Take Me Home" -kappaleella alkava Sydämen kuiskaus omaa ehkä parhaimman ensivaikutelman kaikista näkemistäni anime-elokuvista. Shizuku on kauttaaltaan erinomaisesti kirjoitettu hahmo, joka muistutti minua monin tavoin itsestäni: hiljainen lukutoukka, joka haaveilee elämästä kotikaupunkinsa ulkopuolella sopivan elämänkumppanin kanssa. Yoshifumi Kondon ensimmäiseksi ja viimeiseksi ohjaustyöksi jäänyt elokuva on loistava esikoinen, harmi vain että miehen ura jäi näinkin lyhyeen. Huomattavasti parempi coming of age -tarina mitä Kissojen valtakunta.

20.8

14.8 (uusintakatselu)

Vakavampi ote sopisi paremmin, mutta ihan viihdyttävää kieli poskessa -hömppäähän tämä on. Voittaa varmasti mennen tullen Russell Crowen jäykistelyt. Kevin Costner on alkanut jostain syystä ärsyttämään viime aikoina aivan suunnattomasti. Michael McSnanen lihava munkki rikkoo neljättä seinää yhtä ahkerasti kuin vetää viiniä. Alan Rickmanin sheriffi on aavistuksen liian koominen pahis. Sean Connery käy kääntymässä lopussa, koska eihän mikään historiallinen elokuva olisi mitään ilman häntä.

12.8

Lupaavan ja ahdistavan alkunsa jälkeen alkaa menettämään otettaan. Ei järin mieleenpainuva saati omaperäinen huumetrilleri, jossa kytät ovat lähes yhtä likaisia kuin huumeparonit. Emily Bluntin naiivi poliisi on epärealistisen mustavalkoinen roolihahmo muuten melko harmaan moraalispektrumin joukossa.

5.8 (uusintakatselu)

4.8 (uusintakatselu)

Konin paras, ylivoimaisesti. Häiriintynyt sukellusmatka hulluuden partaalla olevan ex-poptähti Miman mieleen on toisellakin katselukerralla ahdistavaa seurattavaa. Samalla kuvataan myös sitä, miten sairaalloisesti fanikunta kohtelee idoliaan, jonka he näkevät enemmän avatarina kuin ihmisenä. Loppuun lisätty, päälleliimatun oloinen epilogi, joka avaa viimeisetkin solmut, ei pilaa kokonaisuutta, mutta on ratkaisu, jota Lynchin fanit eivät välttämättä arvosta.

30.7

Ihan kiva pieni Liisa Ihmemaassa -henkinen seikkailu Ghibliltä, mutta tietyllä tavalla eloton tapaus studiolta, jonka elokuvat ovat tunnettuja elävistä maailmoistaan ja muistettavista hahmoistaan. Päähenkilö Haru on kovin yksiulotteinen tapaus ja jää pahasti Paronin sekä lihavan kissan varjoon. Parhaimmillaan tämä on silloin kun fokus on itse kissojen valtakunnassa, mikä ei ole kuin puolet elokuvan kestosta.

28.7

28.7 (uusintakatselu)

24.7 (uusintakatselu)

Tämä jos mikä elokuva ei ole saanut kunnon formaattia osakseen. Käppäinen ulkoasu sekä jälkeenpäin lisättyjen kohtausten VHS-kuvanlaatu sopii näinkin pienellä budjetilla tehdyn ja aikaisekseen rohkean kauhuelokuvan tunnelmaan, mutta huono äänenlaatu ja tekstitysten puute hankaloittaa katselukokemusta. Arrow voisi ottaa tehtäväkseen restauroida tästä BD-julkaisun. Vincent Price on Vincent Price ja varsinkin karut kidutus- ja teloituskohtaukset kuvastavat hyvin sitä, miten ihmiset ovat niitä kaikista pelottavimpia hirviöitä.

21.7

Scorsesen paras teos pitkään aikaan, mikä on huomattava saavutus siihen nähden, miten tasapaksua settiä miehellä on ollut tarjottavana Aviatorista lähtien. Gangs of New Yorkia en ole vielä nähnyt, eli kokemusta ei ole ennestään Scorsesen taidoista ohjata historiallista elokuvaa, mutta on tämä nyt paljon parempi mitä suurin osa hänen moderneista rikoselokuvistaan. Ahdistava elokuva kaikinpuolin, joka kuvaa jesuiittapappeihin kohdistuvaa vainoa Japanissa. Japanilaisia ei kuvata tässä minään hirviöinä, vaan idealisteina, jotka vain puolustavat omaa kulttuuriaan. Jopa inkvisiittori näyttää, miten hänkin on vain periaatteiden mies, vaikka kidutus- ja teloituskohtaukset ovatkin vastenmielistä seurattavaa. Monessa Scorsesen elokuvassa liika pituus on yhtä kuin kirous, mutta ei tässä.