Watched films in 2009 (jawing in Finnish)

*****

Maagisen upea tarina muuttuvista perhearvoista ja alati kasvavan suurkaupungin sekä idyllisen pikkukylän eroista. Kolme sukupolvea, joista jokainen kasvavissa määrin on menettämässä kulttuurilleen ominaisen vanhempien kunnioituksen. Ozun lattiaperspektiivin kuvaus on mahtavaa ja tunnetaso uskomaton.

Wendersin eksistentialistinen kuvaus enkeleistä keskuudessamme on sekä sisältönsä että ulkokuorensa puolesta ainutlaatuinen. Visuaalisesti aivan vitun kaunis suht yksinkertaisessa ilmaisussaan. "Alkupuolisko" (eli joku noin 90 minuuttia) on niin täydellisesti kulkevaa runoutta Berliinin asukkaiden ajatuksien kautta, että tätä seuratessa koin jopa jotain jännityksen tapaista tunnetta. Mustavalkokuvat ovat niin upeita, että lopun väriosuudet tuntuvat esteettisesti vähän sieluttomilta, kunnes pääsee taas siihen värien käytön idean ytimeen kiinni. Jaettu Berliini on lohduton paikka ja sen asukkaiden syvä pessimismi ja eräänlainen kuolonkankeus riipaisee syvältä. Lyhyesti ilmaistuna yksi vaikuttavimmista kokemuksistani minkään taidemuodon saralla ikinä. Nick Caven esitys oli erityismaininnan arvoinen.

Some Like It Hot on siitä mestarillinen feel-good -komedia, että se oikeasti käsittää järjellisen sisällön, vaikka sen päähenkilöt esiintyvätkin naisina. Wilder erottelee sukupuolten väliset erot mukavasti kärjistäen. Selkeimmät mieshahmot ovat kylmiä mafiosoja, kun taas naiset ovat pikkiriikkissä rieuvuissa kulkevia kahden taalan muusikkoja, jotka tykkäävät miehistä ja viinasta. Näiden välissä päähahmomme naisiksi pukeutuneina ja jotenkin kierolla tavalla ainoat "luonnolliset" ihmiskuvaukset. Dialogi on kekseliästä ja tilanteet toinen toistaan riemastuttavampia. Pääosakaksikko Lemmon ja Curtis ovat mahtavia.

Ihastuttavan roskainen ja samalla harvinaisen mielikuvituksellinen tällaiseksi lähes kaikessa yliampuvassa toimintakomediassa. Carpenter on hieno mies kameran käytössä. Kameran liikkeet ja kuvasommittelu ovat oleellinen osa jännitystä sekä koko elokuvan tehoa ja itse asiassa aika helvetin tehokas osa. Kurt Russell on suht kova, vaikkakin vähän kahleissa siivotun kielenkäytön ja verettömän väkivallan vuoksi, mutta kornit one-linerit tehoavat hienosti. Pienimuotoinen äijäelokuva, lähinnä ehkä Russellin ansiosta, joka tarjoaa poikkeuksellisesti myös varsin hyvät tekniset arvot.

Mukavaa viihdettä tylsään sunnuntai-iltapäivään, muttei oikeastaan muuta. Enemmänkin rakenteellisesti ykkösosan toisinto, kuin varsinainen jatko-osa, vaikkakin tarina jatkuu eteenpäin, mutta kumminkin ihan hauska sellainen.

2000-luvun Kellopeliappelsiiniksi kutsuttu Bronson on hienoimpia ja varmasti omaperäisimpiä vankilaelokuvia. Omavaloinen musta huumori seuraa jokaisen nurkan takana, jolloin ne kaikkein koruttomimmat ja brutaaleimmatkin väkivaltakohtaukset saavat perin eriskummallisen asetelman. Tom Hardyn roolisuoritus Britannian väkivaltaisimpana vankina, jonka elämäntyö on tulla kuuluisaksi, on vuosikymmenen kovimpia. Rakenteeltaan ja visuaaliselta ilmaisultaan varsin näppärä elokuva lukeutuu kaikkien aikojen hienoimpien brittileffojen joukkoon.

Itsetarkoituksellisessa provosoinnissaan parhaillaan vitun hauska ja oivaltava, mutta Cohenin terävyys ei Brünossa ole likimainkaan sieltä päästä, mihin hän parhaillaan kykenee. Vähän epätasainen kokonaisuus, eikä tämä mokumentti tunnu enää niin originellilta, kuin Boratin kohdalla, TV-sarjojen välisketseistä nyt puhumattakaan. Hyvä elokuva kyllä.

Neljäs katselukerta.

Edelleenkin aivan virheetön kokonaisuus ja modernin rikoselokuvan yksi merkkipaaluista. Kekseliäästi ja nuoruuden innolla toteutettu luminoiri, jonka tehot eivät uusintakatseluillakaan laske. Näyttelijät loistavat ja dialogi helmeilee. Vuosia on viime näkemästä päässyt vierähtämään ja näköjäs puolikas pistekin jostain kumman syystä poies tipahti, vaikka onkin täydellisen nautittava elokuva.

Erinomaisesti rakennettu tosipohjainen rikostarina, jonka ohjaaja-Brooks pyrki toteuttamaan mahdollisimman autenttisesti. Pääkaksikon esittäjien valinta on toteutettu esimerkillisesti, sillä tuollaiset vähemmän tunnetut, mutta hommansa hienosti hoitavat, näyttelijät (Blake & Wilson) luovat enemmän todenmukaisuutta ja uskottavuutta elokuvaan, varsinkin kun huomioi sen, että stuodiopamput halusivat alunperin rooleihin sellaiset pikkutekijät kuin Newman ja McQueen. Minulla on aina ollut heikko kohta visuaalisesti hienoihin mustavalkoisiin scope-elokuviin ja In Cold Blood lukeutuu tämän kastin upeimpien joukkoon. Yliestunnelma on erittäin painostava ja lopetus on aika armottoman tyly.

Jotenkin virkistävä elokuvakokemus. Raikas erilaisuuden tuulahdus sotasatiirienkin joukossa. Varsinaista juonta ei M*A*S*H suoranaisesti sisällä, mutta mistään tilanteesta toiseen koheltamisesta ei ole puhettakaan. Episodimainen koostumus, joka ei käsitä sen erityisempiä räkänaurukohtauksia, vaan lähinnä hahmojen ylitseviedystä rentoudesta ja välinpitämättömyydestä johtuvia hekotuksia. Rentouttava elokuva, niin kliseinen ilmaisu kuin se onkin.

Uusintakatselu

Visuaalisesti varmaan kauneinta länsimaista elokuvaa, mitä olen tähän mennessä ikääni nähnyt. Silkassa kauneudessaan Days of Heaven on suorastaan tyrmäävä. Tarina on hieno ja emotonionaalisesti vahva, mutta rehellisyyden nimissä lähes yhdentekevä, sillä kuten Malickin elokuvissa yleensäkin, ei sillä juuri virkaa ole muiden elokuvallisten alueiden rinnalla. Teknisesti Days of Heaven virtuoosimainen ja muutenkin kokonaisuutenaan aivan uskomaton.

Orson Wellesin alunperin ideoima ja lopulta Chaplinin vapaasti toteuttama Ritari Siniparta on sanalla sanoen nerokas. "Täydellinen" se ei ole, mutta ihailtavan uskalias ja tavallaan aika groteski musta rikoskomedia se on. Aihe ei 40-luvun amerikkalaisessa elokuvatuotannossa tainnut olla kovinkaan yleisesti käytetty, mistä osaksi johtuen koko elokuva tuntuu jotenkin kumoukselliselta. Vaikka vastaavaa aihetta on ylikulutettu tänä päivänä, tuntuu Ritari Siniparta silti uskomattoman tuoreelta. Chaplinin itsensä rooli on erinomainen.

Olipas se hölmöä kakkaa. Schumacherin yritys sekoittaa katsojan pää ei oikein toimi, kun koko elokuvan keston ajan annetaan kumminkin selviä rautalangasta väännettyjä ohjeistuksia perässä pysymiseen. Voi toki olla, että kyse oli pelkästään helvetillisestä kliseisyydestäkin. Nummer sjukufyyra on oikeastaan jopa ennalta-arvattavampi kuin keskivertojakso Salkkareita. Tarina on hölmö ja toteutus on vielä hölmömpää ja kokonaisuus on itse asiassa jo niinkin hölmö, että hetken jo tuumein, että jos tämä oikeasti olisikin sellainen perinteinen Jim Carrey -komedia. Olin ilmeisesti väärässä, sillä onhan nuo kohellukset useimmiten ollut edes vähän mielikuvituksellisempia. Kiva pieni teletappilässynlääkaikkiontaasihankivasti -lopetus kruunasi hölmöyden. No mut juu, kyllä varmaan paskempiakin tapoja sunnuntai-illan viettämiseen keksisi. Oli tää sentään sen verran hölmö, että kyllä ihan nauratti välillä. Graham Chapmanin pomppaamista ruutuun huutaen "Wait a minute! This is getting rather silly!" jäin siltikin vähän kaipaamaan.

Ehkä noin viides katselu. Edelliskerta joskus yläasteen alkupuolella ja ekakin kerta alta kouluikäisenä.

Cameronin apokalyptiset tulevaisuusvisiot ovat ehdottoman ankaria ja elokuvallisesti aivan käsittämättömän hienoja. The Terminator on minulle ollut jo nassikkana (siis yläasteikäisenä) enemmänkin ajattelemaan pistävä armoton tieteistarina, kuin yrmy toimintafilkka. Ja sitä se on edelleen. Toiminta on varsinkin maineesensa nähden varsin vähäistä, mutta sitäkin komeampaa. Koneiden nousua ihmisrotua vastaan ja siitä seuraavaa väistämätöntä tuhoa käsitellään antaumuksella, mutta kuitenkin nostamatta sitä turhan itsestään selvään asemaan. Tehosteet ovat hienoja ja niistä näkee läpi tekijätiimin innostuksen sekä luomisen ilon mielikuvituksellisuuden paistaessa kuin naantalin aurinko, toisin kuin jatko-osissa. Kuvaus on oivasti toteutettua ja tunnelmaa luovaa, kuten myös taustalla soivat kasaripopitukset sekä varsinainen tunnari. The Terminator luo tuomionpäivän fiilistä huomattavasti tehokkaammin kuin sen mukaan nimetty jatko-osa. Karmaisevan synkkä visio väistämättömästä ihmisrodun tulevasta alistumisesta ja scifin tärkeimpiä teoksia.

Erittäin vahvatunnelmainen jännäri. Juonellisesti The Fury ei ole mitään ainutlaatuista, eikä välttämättä edes kovinkaan kekseliästä, mutta muiden alueiden ollessa hienossa jamassa ei se pääse häiritsemään oikeastaan millään tavalla. Visuaalisesti The Fury kuitenkin on kekseliäs ja De Palman kamera onkin lähes jatkuvassa liikkeessä. Pyörivillä kameran liikkeillä saadaan luotua tavallisesta ja muutoin turhanpäiväisestä pöytäkeskustelusta lähes ikimuistoisen hieno kohtaus. Kuvauskulmat ovat muutenkin hienosti suunniteltuja. Loppua pohjustava veren läträys on genrensä mieleenpainuvimpia kohtauksia.

Rakkauselokuvan kirkkaimpia helmiä. Upean kuvauksen ja hienojen kamerakikkojen myötä L'Atalanten teho ei perustu pelkästään sen esimerkillisen hienovaraiseen kerrontaan. Lähestymistapa aiheeseensa on ns. sivusta seuraavaa, mutta henkilöhahmojen tunteisiin Vigo uppoutuu sitten senkin edestä. Pelkät eleet kertovat enemmän kuin koskaan voisi kuvitella dialogin kertovan. Jokilaiva elokuvan miljöönä on erinomainen tapahtumapaikka sen rajallisuuden vuoksi. Tämä rajallisuus tuo mukaan myös mahdollisuuksia, joita ei vähänkään laajempaan miljööseen enää saisi yhtä toimivasti ujutettua.

Hienosti toteutettu joku pukudraaman, coming-of-age- ja rakkauselokuvan epäpyhä risteytys. Lajityyppinsä edustajana aikalailla virheetön, mutta noin henkilökohtaisesti jokin näissä "wanhan ajan" hienostopiirien toilailuissa on puisevaa, tosin Sanansaattajassa on jokin mystisen hieno vetovoima, joka suorastaan imee sisäänsä ja tietyt kohtaukset jäävät pitkäksi aikaa mieleen kummittelemaan juuri tuon tietyn mystisyyden ja utuisuuden vuoksi. Lapsinäyttelijät, Bates ja Christie tekevät hienoa työtä ja Losey taitaa kamerankäytön upeasti. Ei mitään Palvelijan tasoa, mutta lajityyppinsä hienointa antia. Erittäin hieno elokuva tämäkin ja henkilökohtaisesti kiinnostus Loseytä kohtaan ohjaajana nousee. Onneksi boksilla on pari ohjaajan elokuvaa tallennettuna vielä lisäksi ja jos vaikka lisää tohon Teeman Losey-sarjaan vielä kuuluisi.

Erinomainen luokkajaoittelukertomus ja aivan helvetin kiinnostavaa katsottavaa muutoinkin. Käsittelee aihettaan poikkeuksellisella antaumuksella ja kätkee suht hitaan kerrontansa sisään aivan tajuttoman fiiliksen. Loistavasti, kauniistikin kuvattu ja lavastettu. Tapahtumat ovat hienosti rajattu lähes tyystin yhden talon sisälle. Näyttelijät ovat myöskin mahtavia.

---

Ei liity aiheeseen, mutta pisti vituttamaan; Olin jo oikeastaan varannut aikaa tälle päivälle Wendersin Im Lauf der Zeitin katseluun, mutta saatanan boksi päätti lopettaa kahteen otteeseen tallentamisen. Oi sitä syvän vitutuksen määrää.

Kolmas katselukerta, edelliskatselu joskus yläasteella.

Vitun tehokas puolitoistatuntinen, jonka tunnelmallisuus hakee edelleen vertaistaan. Osan tunnelmaa luo Romeron näppärät kuvausvinkkelit sekä tietty sattuneista syistä tiivis miljöö. Upeaa yhteiskuntasatiiri (vaikkakin myöhemmin on huhuttu, ettei se ollut alunperin edes tarkoituksellista) vielä senkin lisäksi, että kyseessä on yksi hienoimpia kauhugenren tuotoksia koskaan.

Uusintakatselu.

Erinomainen homoelokuva, joka ei niinkään homoutta sen kummemmin käsittele, vaan lapsen hyväksikäyttöä ja sen alitajuntaista kieltämistä ja liittämistä ufo-sieppaukseen yhden henkilön kautta sekä toisen hyväksymistä ja etenkin kaipaista siihen samaan tunteeseen. Monitasoinen elokuva ja myöskin teknisesti komea.

Ei muutosta pisteissä.

Aivan saatanan upeasti toteutettu minimalismin ylistyslaulu. Pitkien ottojen ja dialogin varaan rakennetut kohtaukset ja hallittu käsivarakuvaus luovat helvetillisen intensiivisen tunnelman, jota ei riko sitten mikään. Äärimmäiseen realismiin ulottuva elokuva on parhaimpia mahdollisia esimerkkejä elokuvakerronnan voimasta. Samanaikaisesti sekä erittäin hieno kuvaus elämänsä viimeisiä tunteja elävästä alkoholistiäijänkäppänästä että mahtava satiiri Bukarestin hivenen toimimattomasta terveydenhuollosta. Oli ensimmäinen näkemäni romanialainen elokuva ja tuskin paremmin tutustumista maan elokuvatuotantoon olisi voinut aloittaa. Suurimpien suosikkieni joukkoon meni samantien.

Poikkeuksellisen kaunis road movie Wendersiltä. Selvästi Ozu-vaikutteinen tarina siirrettynä moderniin länsimaiseen miljööseen. Paris, Texasin tapaan visuaalisesti erittäin nätti ja elokuvana vieläkin hienompi. Vogler ja Rottländer ovat ikimuistoisimpia kaksikoita cinemassa ikinä.

Larry Flynt on mielenkiintoinen persoona, ei käy kieltäminen. Ja Forman on varmasti oikea henkilö tämän tarinaa kertomaan. Todella viihdyttävä elokuva, mutta ottaen Flyntin omaperäisyyden huomioon, elokuva ei toivotulla tapaa tee oikeutta tälle ollen kovin tavanomaisesti tehty. Mielenkiinto kyllä pysyy korkealla, eikä oikein muutenkaan valitettavaa ole, mutta olisi Forman varmasti vähän omaperäisemminkin pystynyt tarinan toteuttamaan. Kuitenkin kaiken kaikkiaan varsin hyvä elokuva.

Visuaalisesti aivan mahtava road movie. Tarina koskettaa aidosti vailla väkisinvääntöä taikka karkeaa alleviivailua. Mukavan minimalistinen ilmaisultaan. Loistava.

Tunnelmaltaan erittäin tiivis psykologinen jännäri, joka tuo minulle Blow-Upin päälimmäisenä mieleen. Epätavannoisesti rakennettu tyylilajiinsa nähden, jossa ainoat varsinaiset kauhuteemat nähdään vasta aivan viimeminuuteilla. Koko muu elokuva sekoittaakin katsojan pään mukavasti antaen kuvan jostain romanttisen loman vietosta työn ohessa, jonka tarkoituksena olisi päästä yli aiemmista tapahtumista. Sopivan häiriintynyt mysteeri Don't Look Now on, jolla uskoisin olevan aika kovat tarpeet uusintakatseluun.

Perkeleen hauska ja hetkittäin jopa todella kekseliäs, mutta loppupuolella valitettavan epätasainen. Hienoa irvailua sotaelokuvakliseille ja muutamia ihan oikeita oivalluksia. Stiller on vain tähdännyt vähän turhan korkealle pitääkseen suht kokemattomana ohjaajana koko homman täysin kasassa. Tom Cruise ja Robert Downey Jr. vetävät törkeän komeat roolit.

Ehkä jopa odotuksiani kovempi. Kiinnostus tätä kohtaan taisi alunperin herätä seurailtuani Moonin top-listoja. Rafaelsonin cassavetesmaisen vähäeleinen draama toimii kaikilta alueiltaan kuin junan vessa. Arkipäiväinen duunaritarina on harvinaisen mielenkiintoinen oikein toteutettuna.

Helvetin hieno mafiakuvaus, jossa kerrankin näytetään mafian toimien vaikutukset sivullisiin ja seurataan lähinnä camorran pikkutekijöitä. Päästää hyvin jyvälle camorran todellisuudesta ja tämä näytetään vailla minkään näköistä romantisointia. Yleensä kun mafiaa kuvataan, löytyy joukosta aina joku ihailtavan cool mafioso, mutta Gomorran tapauksessa tilanne on toinen. Kaikki ovat sitä samaa pohjasakkapaskaa, joilla ei ole mitään arvoa, eikä tosiaan mitään ihailtavaa. Kalsariammuskelukohtaus kuvastaa ehkä parhaiten koko elokuvan yleisilmettä ja ruohonjuuritason realismia. Hienosti on kuvattu ja muutenkin mielenkiintoisesti rakennettu. Loppupuolella siirtyy kerronta ja yleismeno niin tiiviksi (ei toiminnalliseksi), että kämmenet alkavat väistämättä hiota.

Uusintakatselu.

Cassavetes osaa kertoa tarinan kuin tarinan helvetin mielenkiintoisesti pelkkien näyttelijöiden panoksen ja realistisen dialogin kautta. Musiikkia ja erikoisia kamerakikkoja ei tarvita mielenkiinnon pysymiseen. Tosin kamera pysyy kädessä esimerkillisesti. Gena Rowlands on pelottavan uskottava hivenen pöpinä vaimona ja äitinä. Suoritus onkin yksi hienoimmista, mitä vastaan on tullut.

Ei muutosta pisteissä.

Uusintakatselu.

Andersonin mahtava Ahneus-Sierra Madren aarre-Kummisetä-2001: Avaruusseikkailu-Huuliharppukostaja -tribuutti toimii näköjään toisella katselulla entistäkin tehokkaammin. Ajattomasti toteutettu suurelokuva on hiottu täydelliseksi jokaisesta kulmastaan. Kaikki toimii paremmin, kuin voisi kuvitellakkaan. Kuvaus ja muu visuaalisuus on upeaa karun maiseman hyödyntämistä ja näennäisen epäsopivat musiikit sopivat kuin sopivatkin kuin sormi nenään. Tarina itsessään on jotain elämää suurempaa, vaikkei se mikään ihan uusi juttu olekkaan. Day-Lewisin rooli on parhaimpia ikinä ja Paul Dano on nerokkaan kusimulkkuinen pikkupaska. Moderni klassikko ja henkilökohtaisesti nostaisin samalle viivalle Ahneuden kanssa, jota juuri äskettäin hehkutin parhaaksi amerikkalaiseksi elokuvaksi evah. "I drink your milkshake!" tulee olemaan tämän vuosisadan "I'll make him an offer he can't refuse".

Ei muutosta pisteissä.

Uusintakatselu

Miestä viedään äärimmäisen viihdyttävästi lopputuloksen ollen totaalista sataprosenttisen huumaavaa ja täydellisen suoraviivaista viihdetykitystä. Erinomaisesti rytmitetty ja muutoinkin tarinan kuljetukseltaan niin esimerkillistä, ettei elokuvan opiskelijan juuri oppikirjoja kahlata tarvitsisi tämän katsottuaan. Eipä muuta sanottavaa luettavan lyhyeeseen virteen.

Katsastuksen alla oli '99 mallin neljän tunnin versio, johon on käytetty still-kuvia parsimaan elokuva nättiin ja kokonaiseen muotoonsa. Ainakin allekirjoittaneen mielestä tämä tekniikka toimii erittäin hyvin, eikä varsinkaan häiritse kokonaisuutta. Päinvastoin, se selventää tapahtumia. Tämä kyseinen versio tuli siis tallennettua Teemalta, kun se joskus viime vuonna vissiin lähetettiin.

Eli, eli - Suuri amerikkalainen mykkäklassikko on ehdottomasti vähintäänkin maineensa veroinen mestariteos ja taitaapi peräti kohota näillä näkymin omaksi suosikki jenkkifilmikseni kaut' aikain. Aivan käsittämättömän suuren tunneskaalan Greed sisältää, jota mahtavat näyttelysuoritukset vain korostavat. Tarina on upea ja todellakin kokonaisvaltainen, käsittäen sellaisen kaaren, että tuntuu kuin katselisi useampaakin elokuvaa samanaikaisesti. Enpä ole muuten tainnut nähdä "ahneella on paskainen loppu" -teemaa käytettävän näin puhuttelevasti ja kylmästi. Greed jos mikä on erinomainen eeppinen elokuva, olematta kuitenkaan mikään suuri seikkailu, vaan eeppisyydestään huolimatta kohtuullisen pienimuotoinen. Aikalailla täydellistä.

Kolmas katselukerta.

Dreyer käyttää täydellisesti hyödykseen oivia kuvakulmia ja intensiivisia lähikuvia. Tarina kerrotaan pääsäännöllisesti lähinnä hahmojen kasvojen kautta ja Dreyer onkin saanut mukaan taitavimmat mykän elokuvan näyttelijät, mitä allekirjoittaneelle on eteen tullut. Teknisesti elokuva on aivan omaa luokkaansa ja lisäksi se on emotionaalisesti musertavimpia elokuvia, mitä olen ikinä nähnyt. Jeanne d'Arcin tarinasta on hienosti jätetty pois kaikki jonninjoutavuudet, joten Dreyer keskittyy vain ja ainoastaan Jeannen oikeudenkäyntiin ja lopulta teloitukseen. Tällä kohtuu rohkealla rajauksella varmistetaan totaalinen mielenkiinnon pysyminen ja silkka elokuvakerronan voima. Mykän elokuvan suosikkini ja tulee todella lähelle kautta aikain suosikkielokuvani titteliä. Täydellisyyttä keskellä elokuvan ihmeellistä ja monimuoitoista maailmaa.

Ei muutosta pisteissä.

Liki täydellisesti koottu ryöstöfilmi, jonka jokaisen nurkan takaa löytyy aina uusi hieno elokuvallinen oivallus. Puolen tunnin dialogiton ja muutenkin lähes äänetön ryöstöjakso on maineensa veroinen ja äärimmäisen mieliinpainuva kokemus ja ennen kaikkea esimerkillistä elokuvan tekoa. Visuaalisesti Rififi on hienon minimalistinen. Loppuratkaisu on tietyssä turhauttavuudessaan nerokas. Kaikki se kulutettu energia, jota katsoja käyttää hurratakseen ryöstäjänelikolle menee lopulta hukkaan aivan totaalisesti.

Nähty niin monta kertaa, etten edes viitsi yrittää arvioida, monesko katselu oli. Mitään muuta elokuvaa en tosiaan ole yhtä useasti nähnyt.

Koin tarpeelliseksi vähän verestää muistikuvia muutaman vuoden tauon jälkeen, vaikka vieläkin muistan tapahtumat ja dialogit ulkoa. Kuvaus on helvetin hienosti toteutettua maan läheistä ja realismin tuntua antavaa koko kuva-alueen käyttöä. Dialogia nyt tuskin sen enempää tarvitsee hehkuttaa, mutta edelleenkin ihailen sitä arkista paskanjauhamista epäarkisten sattumien keskellä, joka tuntuu niin realistiselta, että kokee itsekin olevansa tapahtumissa mukana. Musiikit toimivat yhä täysillä ja kokonaiskuva on edelleen cooli, niin kliseistä kuin tämän sanominen onkin. Ei Pulppi enää yhtä kovaa iske kuin nappulana, mutta kyllä sitä vieläkin kehtaan mestariteokseksi kutsua, teknisesti etenkin aikakautensa hienoimpia tuotoksia. Huikeat nostalgiavireet tuli muuten mukana.

Ei muutosta pisteissä.

Uusintakatselu.

Hyvin valaiseva dokumentti lähinnä Herzogin ja Kinskin yhteisistä elokuvista, ei niinkään Kinskistä. Kinski on sen verran mielenkiintoinen persoona, että olisihan tästä kertovaa dokumenttia seurannut useammankin tunnin, mikäli Herzog olisi hieman syvemmälle Kinskin persoonaan syventynyt. Elokuviensa teosta hän kertoo äärimmäisen mielenkiintoisia faktoja, joita tuskin muuten olisin kuulemaan päässytkään.

Wong Kar-Waille tyypillisesti myös Chungking Express on visuaalisesti aivan uskomattoman kaunis. Värien inspiroiva käyttö yhdistettynä upeaan käsivarakuvaukseen luo vaikuttavan tunnelman jo itsessään, mutta kun lisätään näyttelijöiden keskenään täydelliset kemiat, kekseliäs musiikin toisto ja hieno tarina, saadaan kokoon jo jotain unohtumatonta. Hahmot ovat matti- ja maija meikäläisiä, mikä korostaa hienosti sitä elämän makua, mitä koko elokuva muutenkin huokuu. Pesunkestävä mestariteos ja vuosikymmenensä kärkikastia.

Helvetin hieno ja ehkä noin niin aavistuksen erilainen sukusaaga. Idearikas ja visuaalisesti hyvin kekseliäs. Näyttelijät ovat kaikki hienoja ja yleistunnelma on ihanan painostava, vaikkakin itse elokuva on lähinnä absurdi komedia. Kovin samankaltainen tyyliltään noin yleisesti ottaen, kuin Roy Anderssonin kaksi saman aikakauden mestariteosta. Johtukoon sitten vaikka suomalaisesta "saunakulttuurista", mutta en ymmärrä Taxidermian mainetta hirvittävän kuvottavana elokuvana. Tai ei allekirjoittanut ainakaan muutaman pippelin näkemistä elokuvassa koe mitenkään ahdistavana tai oksettavana. Erinomainen elokuva, jonka uskoisin iskevän uusintakatselulla vielä kovemmin.

Ihan mukava tarina, mutta turhan tavanomaisesti, ellei jopa forrestgumppimaisesti, toteutettu. Suht viihdyttävä on, eikä visuaalinen puolikaan mitään ihan paskaa ole, mutta olisin kyllä odottanut vähän omaperäisempiä ratkaisuja niin kerronnan kuin kuvauksenkin puolelta. Maskeeraukset ovat tavattoman upeita ja mielenkiinto pysyy koko keston ajan. Edellisen tavoin kuitenkin paljon melua lähes tyhjästä.

Kovin yliarvostettu. Tylsästä tarinasta on kivan rakenteen ansiosta saatu kuitenkin ihan viihdyttävää seurattavaa. Mitään niin kovin ihmeellistä elokuva ei sisällä, mikä oikeuttaisi sen saaman järjettömän hehkutuksen. Näyttelysuoritukset ovat ihan onnistuneita, mutta itse elokuva on valitettavan helposti unohdettava ja kovin keskinkertainen. Lopetus on sysipaska ja musiikit etenkin ovat aivan karmeat, mutta kumminkin elokuva on ihan mukavaa katsottavaa, mitään ei vain oikein käteen jää.

Juuri sellainen kuin voisi Zappan elokuvalta odottaakin. Vitun psykedeelinen ja suorastaan hullu trippi, vailla mitään juonta. Imaisee mukaansa, kuin mikäkin happotrippailu.

Yllättävän hyvä. Visuaalisesti nätti, mutta sisällöltään vähän tyhjä, mikä toisaalta ei oikeastaan haittaa. Cohenin sivurooli on loistava. Erittäin viihdyttävä.

Amerikan Festen. Absurdi draamakomedia, josta realistisuus ja elämän suolainen maku paistaa läpi sen kuuluisan risukasankin. Tunnelma on kauttaaltaan aikasta häiriintynyt, eikä vähiten Philip Seymor Hoffmannin hienon hahmon takia. Normaalit perhesuhteet ja -arvot saavat huutia. Lopetus on erinomainen ja kuvastaa täydellisesti koko elokuvan yleistä ilmapiiriä. Pitkästä aikaa tuli nähtyä elokuva, joka veti hyvin pitkälti sanattomaksi ja seuraavana aamuna kahvin ja tupakan äärellä tulikin mietittyä, näinkö hämmentävää unta vaiko katsoinko jonkun elokuvan.

Kolmas katselukerta.

Hitchcock ottaa klassisen film noir -tarinan, lisää siihen yliluonnollisia elementtejä, tolkuttomalta tuntuvia kiekuroita sekä upean värimaailman. Jostain syystä edellisillä katseluilla en ole osannut kiinnittää ollenkaan huomiota Vertigon sisimpään. Toisaalta, viimeksi kun tämän katselin taisin olla juur ja juur 15-kesäinen, vailla minkäännäköistä elämänkokemusta, jolloin luonnollisesti on Stewartin hahmoon samaistuminen mahdotonta. Stewart on erinomainen pakkomielteisenä privaattidickinä, jonka perverssiot loppupuolella alkavat käydä niin häiriintyneiksi, että se tuntuu jo katsomon puolellakin. Visuaalisesti Vertigo on ehdottomasti komeinta Hitchcockia, kuin myös monipuolisen ja kiehtovan tarinansa puolesta. Pakkomielteitä, perverssioita, helvetin vääristynyttä rakkautta ja kaikennäköstä kieroilua. Eikä tämä ole edes Kauniit ja rohkeat. Lopetus on täydellinen nyrkin isku silmään, tosin tänä päivänä tuokin tehokeino on saatu vesitettyä.

Ei muutosta pisteissä.

Huhhuh. Pitkään olin tämänkin katsomista pantannut, varmaan päälle kaksi vuotta DVD oli jo kerinnyt lojumaan hyllyssä korkkaamattomana. Sen lisäksi, että Arabian Lawrence on yksi historian hienoimmista spektaakkeleista ja viihdyttävimpiä koskaan näkemiäni elokuvia, on se myös pintansa alta sittenkin älykäs. Rakastan sitä seikkaa, että Lean ei lähtenyt tekemään T.E. Lawrencen kaltaisesta "sankarista" ylitsevuotavan hienoa miestä elokuvaa varten, vaan esittää Lawrencen yli-ikäisenä kakarana, jonka suurimmat haaveet kaatuvat tämän omaan nirppanokkaisuuteen. Arabian Lawrence käsittelee hienosti yhden itsekkään miehen päälisinpuolin epäitsekkäitä motiiveja suuremman hyvän puolesta sekä sankaruuden kahta puolta. Lawrencen teot ovat osaltaan toki kunnioitettavia, mutta mies itse on täysi ylimielinen mulkku, joka vain sattuu "tekemään oikein". Hienosti on Lean luonut Lawrencen hahmosta niin ristiriitaisen. Esimerkillinen elämänkertaelokuva.

Aika kovat nimet on Ford saanut keskeisimpiin miesrooleihin - Stewart, Wayne ja Marvin ovat kaikki loistavia, mutta se on kuitenkin Edmond O'Brien, joka potkaisee kaikki nämä alas lankulta mahtavalla juopporoolillaan. Nähdyistä Fordeista maanläheisin ja älyllisin. Kuvauspuolelta ei löydy mitään Etsijöiden magiikkaa, vaan muuhun elokuvaan hienosti soveltuvaa maanläheistä ja vähän liikkuvaa kuvaa. Rakenne on juuri täydellinen pitämään mielenkiinnon yllä koko keston ajan. Lopetus on unelmat murskaava ja helvetin nerokas päätös tällaiselle oikeamielisyyden ilottelulle. (SPOILERI, ehkä) Arvostettu valtion virkamies muistetaan sittenkin vain miehenä, joka tappoi Liberty Valancen (ei enää spoilereita). Niin vitun oikein, ettei sitä voi sanoiksi pukeakkaan. Ansaitsisi täydetkin pisteet, mutta pysytellään ainakin ekan katselun jälkeen näissä.

Roy Andersson on kyllä ilmiömäisen taitava kuvakertoja. Toisen kerroksen lauluja kostuu tyystin toinen toistaan seuraavista absurdeista kohtauksista, jotka liittyvät toisiinsa ainoastaan näennäisesti. Kamera ei liiku lainkaan, ja kuvakulmakin vain saattaa muuttua kohtauksen vaihduttua. Lumoavan visuaalisen kikkailun ja harvinaisen pelkistetyn miljöön takaa paljastuu pohdiskelua nyky-yhteiskunnan rappiosta, puolivillaisista ihmissuhteista sekä ihmisyydestä ylipäänsä. Äärimmilleen viedyn mustan huumorin kukka kukkii kohtauksesta toiseen, luoden hyvinkin absurdeja tilanteita vähän Pyhtoneiden tapaan. Kuten sanoin Du levanden nähtyäni, visuaalisesta tyylistä ja omaperäisestä huumorista päätellen - Tatinsa on Andersson kyllä katsellut. Elokuvaa on luonnehdittu (luultavasti Ameriikoissa) Short Cutsin ja Night of the Living Deadin risteymäksi. Short Cutsia en ole nähnyt ja yhteydet NotLD:n välillä ovat aika mitättömiä, mutta ei se mitään - itselleni päälimmäisenä tuli mieleen Jodorowskyn The Holy Mountain, eikä pelkästään Jeesus-patsaiden vuoksi. Teemat ovat hyvinkin samankaltaisia ja tapa tuoda ne esille ovat myöskin samantapaisia. Ilmanmuuta mestariteos ja selkeää 2000-luvun parhaimmistoa.

"Rakastettu olkoon hän, joka istuu." :)

Shaun of the Deadin tapaan helvetin hauska ja oivaltava komedia. Pegg ja Frost -kaksikko on jälleen loistavassa vedossa. Hienovarainen parodiointi huvittaa ja elokuva toimii itsenäisenä elokuvana ("edeltäjänsä" tavoin) mutkattomasti. Käsikirjoitus lähentelee nerokkuutta, eikä vastaavanlaisia "parodioita" montaa ole vastaan tullut. Modernin brittikomedian kärkikastia.

Tiukkaa tavaraa. Tapahtumat taksissa ja sen välittömässä läheisyydessä ovat elokuvan parhaita hetkiä ja varsinaiset "toimintakohtaukset" tuntuvat tähän rauhalliseen tunnelman nostatukseen verraten turhauttavan tavanomaisilta, mutta toisaalta ne toimivat myös hienona tribuuttina kasarikyttäleffoille. Tai näin ainakin itse haluan perustella sen järjettömän diskopopituksen käytön. Olisi varmasti toiminut täysillä kierroksilla, mikäli toimintakohtaukset olisi tyystin jätetty pois kuvioista, sillä tuon ryminän ja taksikeskusteluiden välinen kontrasti ei oikein toimi. Anteeksi annettavia nuo toimintakohtaukset toki ovat, ottaen huomioon muun elokuvan hienouden. Cruise on ihan helvetin hyvässä vedossa ja näyttää paljon uskottavammalta harmaassa tukassa, hiljaisen tappajan roolissa, kuin ikuisena parikymppisenä naistenmiehenä. Arvostukseni on muutenkin Cruisea kohtaan noussut aika merkittävästi tämän ja Magnolian jälkeen.

Emäntä vuokrasi ja päätin sitten haluavani itsekin katsella, kun joskus muinaisessa leffatykissä reilut parikymppinen ikuinen teinipoika (tai tyttö) jaksoi pikkupippeli kovana tätä elokuvaa hehkuttaa, mikä huvitti allekirjoittanutta suunnattomasti.

Hölmöydessään hyvinkin viihdyttävä ja noin muutenkin ihan hyväkin elokuva, joka tosin ei jätä katsojalle mitään tämän itsensä pohdinnan varaan. Lopputwistin tullessa, on aivan selvää, mitä on tapahtunut, mutta pienillä flashbackeillä kerrotaan se myös sitten jokaiselle vähän tyhmemmällekin katsojalle, vaikka koko homma on ihan saatanan selvää pässinlihaa. Lopetus oli sinänsä mieluisa, koska olin jo valmiina heittämään sohvaa ylösalaisin päälleliimatun onnellisen lopun vuoksi, mutta (SPOILERI) ne kuoli sittenkin. Jee. Visuaalisesti tylsää peruskauraa ja audiopuoli on uudelle kauhuelokuvalle tyypillisesti turhan huutavaa. Propsit mässäilemättömyydestä kumminkin. Hyvää ajanvietettä joo, ja ihan kivasti on kliseitä kerätty kasaan hieman erilailla käytettynä, mutta ei tämä mikään helvetin merkkiteos sentään ole.