Watched in 2013

3.1.

Morgan Spurlock tekee mainostamisesta ja yrityssponsereista dokkarin, joka rahoitetaan kokonaan yrityssponserien avulla niin, että elokuvan rungon muodostaa Spurlockin pyrkimykset saada elokuvaansa rahoitus ja sponsoreita tyydyttävä sisältö. Jos siis metakikkailu maittaa, tämän pitäisi olla mukavaa katsottavaa. Siinä sivussa Spurlock kiertää Amerikkaa ja jopa maailmaa haastattelusta toiseen esittelemässä sitä, kuinka tehokkaasti eri palvelu- ja viihdealan toimijat pelaavat saadakseen itsensä esille.

Kaikki on kuitenkin pelkkää esittelyä, eli kuten Spurlock itsekin toteaa, hänellä ei ole suoranaista sanomaa vaan hän tyytyy käymään läpi erilaisia mainonnan muotoja. Tämä alkaa loppua kohden käydä hieman väsyneeksi, mutta kokonaisuus on katsomisen arvoinen ihan pelkästään sen vuoksi, että tuotesijoittelun lyttävää Peter Bergia haastatellaan samalla, kun hänen työpyödällään näkyy peli nimeltänsä Laivanupotus.

4.1.

Väsynyt suomalaiskomedia kohtaa väsyneen äijäkomedian, jossa juuri mikään ei yllätä tai kiinnosta. En nyt osaa olla elokuvalle suoranaisesti vihainen tai edes odottanut siltä mitään, mutta kohtaamisen ruotsalaisbimbojen kanssa, törmääminen rikkaisiin venäläisturisteihin ynnä Leevi & the Leavingsin soimaanpärähtämisen voi suurin piirtein ajastaa kelloon etukäteen, jos jokin kyseisistä asioista sattuu olemaan sitä, mitä haluaa elokuvista nähdä mutta jos muu kokonaisuus ei kiinnosta.

Lisäksi kovin hyvä merkki ei voi olla, että sympatiseerasin kaikkien eniten koko juonen liikkelle laittavan tyttöystävän kanssa, tai että laahaavan keskikohdan aikana odotin, että josko päähenkilö kävisi kiskaisemassa itsensä hirteen niin, että elokuva voisi jo loppua.

5.1.

Eihän Kubrick mitään huonoja, vaatimattomia tai sovinnaisia elokuvia purkittanut, mutta surrealistisia sävyjä kohtauksesta toiseen eteenpäin jalostava Kellopeliappelsiini lienee herran teoksista se todellinen tour de force. Surrealistinen tunne on sekoitus erilaisista tyyleistä, kielenkäytöstä ja sen keinoista sekä hahmoja ajavista motiiveista, jotka vaihtelevista tarkoitusperistä huolimatta tavoittelevat samaa. Elokuvan maailma on pääosin katsojalle tuttu, mutta yksityiskohdissa katsojan purekseltaviksi jätettävät elementit vihjaavat maailmasta, jossa ottavat yhteen vapaa tahto ja kontrolli, anarkistinen väkivalta ja kurinalainen elämä, erilaiset poliittiset aatteet, uskonto ja monet muut. Lopputulos on yksinkertaisesti kaunis.

6.1.

Daniel Day-Lewis: the Movie osoittaa, että jo sinänsä pätevän käsikirjoituksen kykenee nostamaan aivan uusiin korkeuksiin erinomaisen ohjaajan suojissa täysillä päästelevän päänosanesittäjän avulla. There Will Be Blood on materialistisen amerikkalaisen unelman ja henkisen organisoituneen uskonnon kontekstissa ahneutta, valtaa ja moraalia kumartelematonta häikäilemättömyyttä puiva pyörähdys ihmissielun pimeisiin nurkkiin, jossa kaksi profettaa ajautuu törmäyskurssille aikana, jolloin teknisen ja taloudellisen kasvun potentiaalille näy rajoja. Huimaava suoritus Day-Lewisilta, joka ansaitsisi tämän elokuvan nojalla vaikka koko vuosikymmenen Oscarit. Suomen ja Ruotsin välisiä jääkiekkomaaotteluita kahden päähenkilön välille sovittaakseni: tärkeintä ei ole voitto, vaan vastustajan täydellinen nöyryyttäminen. Ja Day-Lewis on oikea henkilö juomaan kaikkien pirtelöt.

8.1.

Ei ole yllättävää, että Umberto Econ romaanin filmatisointi tuntuu väkisinkin hyvin erilaiselta kuin itse kirja ihan sen vuoksi, että Eco luottaa niin paljon kerrontaan ja yksityiskohtienkin runsaaseen taustottamiseen. Annaud on kuitenkin tehnyt hyvää työtä Econ maailman kanssa yhteneväisen keskiaikaisen luostarimaailman luomiseksi, ja Conneryn Sherlock Holmes -rutiini on itse asiassa luontevaa seurattavaa, eikä pakotetun oloinen megastaran palkkaustemppu, jollaiseksi sitä pelkäsin. Sivuosissakin tehdään hienoa työtä, kuten inkvisiittoria esittävä F. Murray Abraham. Bonuspisteet kyttyräselkäisestä Ron Perlmanista ja Christian Slaterin ensimmäisiin kuuluvasta elokuvaroolista, jossa poikaparkaa viedään mennen tullen.

9.1.

Katsoin Amazing Spider-Manin sillä olettamuksella, että se olisi parhaimmillaankin keskinkertainen ja kykenemätön ottamaan irti tarinallisesti edeltävästä trilogiasta. Oikeastaan toivoin leffan olevan teknisesti toimiva, mutta tarinaltaan tasapaksu, jotta koko reboot-kuviosta voisi tehdä kaikkein tehokkaimmin pilkkaa: studio olisi ollut niin kiinnostunut uuden elokuvan julkaisemisesta ja sitä kautta filmausoikeuksien säilyttämisestä, että kukaan ei ehtisi panostaa juoneen mitään erikoista. Pettymykseni olikin suuri, kun paljastui, että kyseessä on yksinkertaisesti yksi vuoden 2012 huonoimpia elokuvia.

Amazing Spider-Man alkaa mielikuvituksettomasti (edellistrilogian alkutekstijakson lainaaminen title cardia varten ei ole hyvä tapa erottautua menneistä elokuvista, Sony), jatkuu huonosti, loikkaa nopeasti typerän puolelle ja siirtyy ennen pitkään luokkaavan idioottimaiseksi. Ainoa peruste tehdä Hämähäkkimies alusta oli antaa Peter Parkerille uusi taustatarina: sitähän markkinointikamppanjakin toitotti vuoden ajan - the untold story. Kyseinen tarina todellakin on kertomaton, sillä tämä elokuva ei sitä kerro. Ekan vartin ajan Peterin menneisyys lavastetaan suureksi mysteeriksi, jota nuoriherra Parker lähtee itse tarmokkaasti purkamaan, mutta tämän juonilangan selvittäminen putoaa leffasta ilman mitään ennakkovaroitusta tai jälkiselvitystä. Se ei ole tässä kerhossa yksin. Curt Connorsia pomottava sekondaarinen pahis Ratha katoaa leffasta pian sen jälkeen, kun Connorsin kokeista seikkaperäisesti jutustellut Ratha joutuu Liskon hyökkäyksen kohteeksi (sen sijaan, että hän esim. hakisi apuvoimia poliisista tai Oscorpista ja kohtaisi Connorsin, Ratha haihtuu ilmaan), Ben-sedän murhaaja jää vapaaksi (vaikka aluksi Parker on niin määrätietoinen tappajan nappaamisesta, että Bruce Waynenkin psykoosi vanhempiensa kuolemasta jää kakkoseksi) ja lempparinani Connorsin seerumin vuoksi tappajaliskolaumaksi muuttuva SWAT-tiimi, joka muuntauduttuaan liskoiksi ilmeisesti vain päätti jäädä hengaamaan metroaseman sisäänkäynnin eteen.

Leffa on siis käsittämättömän laiskasti käsikirjoitettu: tuntuu kuin joka toinen kohtaus puuttuisi kokonaan. Samoin tuntuu puuttuvan joka toinen otos kohtausten sisäisestä rakenteesta. Jotkin hetket ovat käsittämättömän levottomasti leikattuja, ja tunnelma saattaa leikkauksen seurauksena vaihtua aivan täysin, esim. on söpö lisä, että Peter on huolestunut hämähäkinpuremasta niin, että pelkää terveytensä puolesta, mutta minuutin panikoinnin jälkeen irtotavaraa tarrautuu heebon sormiin kiinni ja yht'äkkiä sen pitäisi rauhoittaa hänet? Vaihtoehtoisesti kohtauksen kannalta tärkeät elementit esitellään saman tien vasta sillä hetkellä, kun ne tulevat ajankohtaisiksi.

Leikkauksen, käsikirjoituksen ja yleistunnelman lisäksi pisin mäntyä on mennyt musiikki. Tuijoteltuani epäuskoisena James Hornerin nimeä lopputeksteissä tulin siihen tulokseen, että vaikka musiikit olivat geneerisiä, niitä käytettiin äärimmäisen heikosti: väärissä paikoissa väärään aikaan. Tähän kaikkeen täytyy vain todeta, että Marc Webb on täysin lahjaton kaveri action-ohjaajaksi.

Mutta ehkäpä Sony tietoisesti valitsi draamaohjaajan leffan puikkoihin korostaakseen romanssia Peterin ja Gwen Stacyn välillä. Ehkäpä, mutta tässä vaiheessa kuvioon astuu tuskainen käsikirjoitus, eivätkä käsitykseni Webbistä näyttelijöiden ohjeistajana nousseet kovin korkealle. Gwenin ja Peterin väliset hetket ovat käytännössä pelkästään sitä, että Gwen hymyilee kohteliaasti, kun Peter änkyttää yksinkertaista lausetta puolen minuutin ajan. Muutkin näyttelijät vaikuttavat pääosin väärin roolitetuilta tai epäpätevästi ohjatuilta.

Ylipäänsä en ymmärrä, miksi Gwen yht'äkkiä ihastuu Peteriin. Tämän leffan Peter Parker on täysin pätevä tiedemies usealla eri alalla, hyvännäköinen skeittari, lahjakas valokuvaaja ja pitelemätön tekniikkanero - eikö kukaan ole huomannut tätä skidiä aikaisemmin!? Ei tämä ole mikään nörtti, enemminkin hipster vintage-kameroineen ja Bing-hakuineen.

Okei, höyry lakkaa, rauhoitutaas. Ilmeisesti lupa olla välittämättä sen enempää otettiin studiolla vähän liian vakavasti. Denis Leary on tämän leffan ainoa hyvä asia, enkä yksinkertaisesti näe, miksi tämä on saanut näin hyvän vastaanoton. Paitsi etten näe sen tekevän mitään oikein, en myöskän näe sen tekevän mitään huomionarvoista tai massasta erottuvaa.

10.1.

Denzel Washington vetää rutiinilla perushyvän roolin, kuten myös yllätyksekseni Ryan Reynolds, CIA-agenttina, joka ei voi luottaa kehenkään. Onneksi katsoja tietää täsmälleen kehen ei voi luottaa, sillä lopun näennäisestä kantaaottavuudesta huolimatta käsikirjoitus rullaa tuttuja polkuja. Vinkki vastaisen varalle, CIA: lakatkaa palkkaamasta väkeä Amerikan ulkopuolelta. Ruotsista ponnistanut ohjaaja Daniel Espinosa pitää käsivarakameraa jatkuvasti liikkeessä niin, että kuvastosta ei jää mitään tarkkaa mieleen. Värisaturaatiot ottavat päähän, mutta toimintakohtauksista sikäli plussaa, että ikkunoiden läpi syöksyminen ja muu kiva toimintaelokuvien standardikama oikeasti laittaa rähinöitsijöitä huonoon kuntoon, eli lähitaistelukohatukset ovat kai Hollywood-asteikolla mitattuna jossain realistisen suunnalla. Käsikirjoitus on kuitenkin niin ponneton, että kokonaisuus on vain unohdettava.

12.1.

Jackie Brown lienee Tarantinon simppelein elokuva. Lainvartijoita ja konnia löytyy moneen eri sävyyn, mutta hahmoja on vähän ja ylinokkelan junnaavan dialogin sijaan sananvaihdot useimmiten vievät elokuvaa eteenpäin. Juoni on simppeli, mutta näyttelijöiden kemia pitää tarinan elossa kohtauksesta toiseen. Blaksploitaatioviittaukset on pidetty yllättävän hyvin kurissa, ja samaa toivoisi tapahtuneen hahmojen ympäri pyörimistä rakastavalle kameratyöskentelylle.

Hyvärakenteisesta tarinasta huolimatta Jackie Brown kuuluu tuttuun Tarantino-kastiin, jossa tiivistystä toivoisi lopussa puolen tunnin verran. Vaikka tarina rullaa mukavasti eteenpäin, sananvaihdosta puuttuu useimmiten jännite ja / tai viihdearvo. Toisaalta on pakko ihailla yksinkertaista, mutta hyvää ja selkeästi toteutettua rikostarinaa, erityisesti kun nykyään isoissa rikostrillereissä tuntuu olevan muotia ylimonimutkainen rakenne, joka vetävyyden ja vauhdikkuuden nimissä paiskaa logiikan ulos lähimmästä ikkunasta.

13.1.

Maailman parhaimpiin lukeutuvassa mustassa komediassa gangsteripomot, pikkurikolliset ja wannabe-konnat törmäilevät toisiinsa mukavasti sekaisin silpotun kronologian piirissä. Näyttelijäkaarti on tajuttoman kova, ja monet niin isoiksi staroiksi kohonneista kuin lähes unohdetuista näyttelijöistä laittavat parastaan. Dialogi lentää, kuten sopivasti annostellut luodit ja veripakkauksetkin. Tyhjäkäynnille löytyy Tarantinolle omianiseen tapaan vähän liikaakin tilaa, vaikka elokuvan eri jaksot lopulta toisiaan kivasti täydentävätkin. Lisäksi mukana on QT:n ärsyttävin cameo, mikä on sinänsä jo saavutus. Jätkä on mitä ilmeisimmin vain halunnut hengata samassa kohtauksessa John Travoltan, Samuel L. Jacksonin ja Harvey Keitelin kanssa, ja Tarantinon tasoero kolmeen ammattilaiseen on tuskaista katsottavaa millä tahansa mittapuulla mitattuna.

15.1. Turun Kinopalatsissa

16.1.

Vaikka Game Change ei ole huono elokuva, on mahdotonta välttää huomiota siitä, että käsikirjoittaja Danny Strongin (Jonathan has come so far...) ja ohjaaja Jay Roachin edellinen poliittinen HBO-filmi Uudelleenlaskenta oli huomattavasti parempi ja kiehtovampi. Yhdysvaltain presidentinvaaleihin 2000 sijoittunut Uudelleenlaskenta sympatisoi toki demokraatteja reilusti, mutta tämä ei ollut häiristevää, koska elokuvassa oli ennen kaikkea kyse poliittisesta järjestelmästä, eikä niinkään siinä toimivista tosielämän henkilöistä.

Vuoden 2008 pressanvaaleissa pyörivä Game Change sen sijaan lyö niin ilkeästi Sarah Palinia vyön alle, että katsojaakin sattuu. Tokihan Palinin mokailuja ja epäpätevyyttä päiviteltiin ja vuodatettiin jo avoimesti neljä vuotta sitten, mutta tosipohjaisuudesta huolimatta maassa makaavan ramman potkiminen ei yksinkertaisesti ole hauskaa. Game Changella on kuitenkin onneksi käytössään kolme ilmiömäistä pääosanesittäjää - Woody Harrelson, sivuun jäävä Ed Harris John McCainina sekä Palinin hahmon suvereenisesti hallitseva Julianne Moore - sekä edes jokunen irtohuomio tarjottavana poliittisen järjestelmän vaalihakuisuudesta, henkilöiden asettamisesta asioiden edelle, ja siitä muutoksesta, joka Internetin 24/7-tarkkailu tuo tullessaan. Fiktiivisillä henkilöillä näistä lähtökohdista oltaisiin tosin saatu aikaan musertava kuvaus mediajulkisuuden tuomasta piinasta ja poliittisen vaikutusvallan päähän nousemisesta, vaikka todennäköisesti yhtäläisyydet olisivat paistaneet läpi.

17.1.

Niin hyvin kuin Neil Marshall väkivaltamättöä ohjaajana purkittaakin, Centurionista ei ole pidemmän päälle paljoa mihinkään. Britanniaan komennetut roomalaissotilaat juoksevat karkuun paikallista heimoa, ja kovin paljon muusta leffassa ei olekaan kyse. Välillä olin lukevani leffasta jotain, mikä flirttaili terrorismin vastaisen sodan kanssa, mutta tämä oli ilmeisesti mukana vain vahingossa tai omassa päässäni, sillä loppujen lopuksi asiaa ei edes oikein käsitellä. Lisäksi Marshall ei ole kovin kummoinen käsikirjoittaja: paikottain leffan rakenne ja dilaogi ovat yksinkertaisesti vain huonoa, eivätkä edes tahallisen ylilyödysti tai tahattoman humoristisesti. Toisaalta taistelukohtausten kaunistelematon verimättö pitää paketin elossa, energisenä ja erillään nössömassasta. Lisäksi leveästi päästelevillä brittinäyttelijöillä on selvästi hauskaa, kun he pääsevät käsiksi ylironskeihin rooleihin.

19.1.

Skotlanti on siisti mesta - erityisesti animoituna. Jacques Tatin filmaamatta jäänyt käsikirjoitus oli Tatin itseterapiaa suhteestaan tyttärensä kanssa, mikä kyllä näkyy. Kyseessä on kahden henkilön, vanheneva miehen ja aikuistuvan naisen, lämminhenkinen kasvutarina, joka sekoittaa taidokkaasti elämänläheistä draamaa ja tragikomediaa. Verrattuna Tatin muihin töihin Illusionistia on syytetty anarkisuuden puuttesta, mutta ainoa oma moitteeni suhteessa Tatiin on irtonainen törmäily Mon Onclen näytökseen.

19.1.

Aaron Sorkinin ja Steven Zaillianin käsikirjoittamassa elokuvassa nokkelat ja ennakkoluulottomat hahmot haastavat vanhan järjestelmän altavastaajina - kuinka yllättävää. Uusi järjestelmä toimii - kuinka yllättävää. Asianomaista kunniaa ei kuitenkaan rapise - kuinka yllättävää. Baseballin maailmaan sijoittuva leffa kulkee vakaasti ja - kuinka yllättävää - dialogikeskeisesti, ja tarina on yllättävän kiinnostava. Ikävä kyllä selkeästi amerikkalaisyleisölle tehty leffa olettaa katsojan tietävän paitsi baseball-ottelun kulun, myös - ja sitäkin tarkemmin, liigamaailman kulisseissa kun liikutaan - Yhdysvaltain baseball-kauden kiertokulun. Näitä asioita elokuvassa ei avata ollenkaan, jolloin tapahtumien merkittävyys saattaa avautua vasta seuraavassa kohtauksessa. Elokuvan ymmärtämistä tämä puute ei haittaa liikaa, mutta helposti korjattavissa ollut valuvika ärsyttää silti.

19.1.

An absolute blast. Neil Marshall's mad enthusiasm is a living proof that even if you're doing a bad film, you don't have to suck while doing it.

- -

Päivän toinen Skotlantiin sijoittuva maalaa maata vähän vähemmän miellyttävin värisävyin. Maa on leviämään lähteneen superviruksen vuoksi eristetty muusta maailmasta, ja kehittyvässä postapokalyptisessa yhteiskunnassa käytetään tietenkin elämäntapaoppaana Mad Max -trilogiaa. Kun uudelleen leviämässä olevaan virukseen vastlääkettä etsivä tiimi lähetetään Skotlantiin, saa se huomata, ettei Doomsdaysta ole löydettävissä juurikaan järkeä tai hippustakaan hienovaraisuutta. Tosin tämä vain tekee leffasta entistä paremman. Tujua toimintaa löytyy miellyttävästi, kuten myös uusia tapoja saada leffasta entistäkin kajahtaneempi - esimerkiksi Malcolm McDowell hallitsemassa keskiaikaisessa hengessä toimivaa linnamiljöötä.

Joitain vikoja on, ja ne eivät liity juurikaan siihen, mitä leffasta ei löydy kuin mitä siitä löytyy. Leffan viimeinen toimintakohtaus on oikein näyttävä pienehkön budjetin leffalle, mutta elokuva tuntuu unohtavan purkaa vielä yhden toimintakohtauksen ennen loppumistaan - ja ottaen huomioon, että juurikin kajahtanutta toimintaa Doomsdayn parissa ollaan katsomassa, tämä on ärsyttävä puute muutoin viihdyttävän leffan lopussa.

20.1.

Hassunhauskasti vinksahtaneessa komediassa älyköt ja määrätietoiset hahmot pärjäävät olemalla muita fiksumpia ja inspiroivia moniosaajia - kuin minulle tehty leffa, siis.

20.1.

1970-luvun kolmituntiset sotaeepokset ja George C. Scott pukkaavat molemmat olemaan nannaa. Näiden liittäminen yhteen ei siis voi mennä pieleen, vaikka varsinaisissa sotakohtauksissa onkin juosten kustun tuntua.

25.1.

Ihan mukava pikkuhumoristinen monsterirymistely, jonka parissa viihtyy, mutta josta ei jää juuri mitään käteen. Fyysiset tehosteet ovat jees, kuten myös Nathan Fillion, mutta kässärin puolesta leffa ei oikein tunnu tietävän, mitä tehdä useammilla hahmoilla tai monilla elementeillä. Slither siis ei ole huono, mutta se ei edes yritä olla mitään erikoista. Ilmaisu "ihan kiva" taidettiin keksiä tätä elokuvaa varten.

25.1.

90s American action cinema - adorably deranged!

- -

Ysäriactionille uskollisesti täysin sekopäisellä energialla vuorattu Con Air on yksi vuosikymmenensä parhaita yhdysvaltalaisia toimintaelokuvia. Nipun draamanäyttelijöitä - Nicolas Cage, John Cusack, John Malkovich jne. - toimintarooleihin päästävä ja sivuosissa genren perusmateriaalia - mm. Ving Rhames ja Danny Trejo - pyörittävä leffa pursuaa miehisyyttä, hulluutta, Simon Westin sittemmin romukoppaan paiskaamaa visuaalista tyylitajua sekä tietenkin käsittämättömän vammaisia one-linereita tai uhkauksia ("Put the bunny back in the box", komentaa Nicolas Cage alabamalaishahmon hurmaavalla tekoaksentilla).

25.1.

Seitsemän vuosikymmentä tulevaisuuteen sijoittuvassa Lockoutissa Taken kohtaa Con Airin. Toisin sanottuna Lockout on Die Hard kidnappausjuonella. Lokaationa on Maata kiertävä supervankila, jonka turvajärjestelyt totta kai pettävät saman tien juuri silloin, kun Yhdysvaltain presidentin tytär on PR-vierailulla asemalla. Pelastusretkelle lähetettävä Guy Pearce nauttii selvästi yksioikoisesta kovanaamaroolista, mutta sen lisäksi leffalla ei juuri ole mitään erikoista tarjottavaa. Leffan terhakkaasti aloittava toimintakohtaus on ihan näppärä, mutta vastaavaa nähdään muun elokuvan aikana harmillisen vähän. Mikä idea oikein oli pienen budjetin toimintaelokuvista ja niiden vaikuttavasta stunttityöskentelystä tunnettavalta Luc Bessonilta tuottaa scifitoimintaa? Vankilan lisäksi tulevaisuudesta muistuttaa lähinnä yksi kammottavan ruma greenscreen-takaa-ajo sekä jokunen niin ikään nolottavan kömpelöltä näyttävä yksityiskohta.

26.1. - rewatch with the same old score

Haters gonna hate. Peter Jackson's return to Middle-Earth is much less epic than his magnificent LotR saga and in the first part of the Hobbit trilogy the story gets really badly sidelined, but I couldn't care less. The characters, the actors and especially the world are tremendously fun to follow. This is (still) fantasy and adventure at their best and most awe-inspiring.

- -

Vaikuttaapi siltä, että Hobitti-trilogian ensimmäisestä osasta tuli juuri ensimmäinen elokuva, jonka näin teatterissa kahdesti alkuperäisen esityskierroksen aikana. Vanhat kehut ja haukut pätevät: www.leffatykki.com/elokuva/the-hobbit-2012/arvostelut/405182#r-405182

27.1. - rewatch with the same old boring score

The Avengers is basically nothing else but Transformers 3 with brains. The structure of the story is clunky at best and direction is often nothing to write home about. But that's not the point here. Marvel's crazy plan was to introduce to us a collection of action figures with enough character traits for us to care about them as actual human beings (or demigods) AND as set-pieces of an action scene. Throw them all together, and you have one of the most entertaining blockbusters ever made. In the age where The Dark Knight has standardized "dark, realistic and gritty" as the new normal for superhero movies - Nolan's Batman trilogy was awesome, its legacy... not so much - The Avengers was knew that every now and then "people might just need a little old-fashioned" (and yes, that's a direct quotation from the movie).

- -

Avengers oli ilmestynyt Viaplayn etusivulle. Aloin katselemaan sivusilmällä (mikä oli helppoa, koska eka 30 min on tosiaan melko tönkköä menoa, jonka aikana leffa ei tahdo löytää oikeaa vaihdetta), mutta kyllähän sitä pian tuli päätoimisesti tapitettua. Vanhat jupinat: www.leffatykki.com/elokuva/the-avengers/arvostelut/389939#r-389939

27.1.

Anderson sisällyttää leffaansa niin montaa yltiövakavaa aihetta, kuten huumeriippuvuuttaa, perheongelmia, itsemurhayrityksen ja kasan menetettyjä loistavia tulevaisuuksia, että niiden esittäminen täysin peruspokerilla on suorastaan hulvatonta. Ikävä kyllä äskettäin katsotun Rushmoren rinnalla Royal Tenenbaums tuntuu - ja kyllä, tiedän olevani oppositiossa tämän mielipiteen kanssa - menettäneen jotain tärkeää karsittuaan anarkistista hassuttelua tragikoomikan kustannuksella.

27.1.

The plot outline makes The Grey to look like a tired survival adventure where Liam Neeson punches wolves into face. The film is actually surprisingly character-focused study about humanity, manhood, nature, survival instinct, faith and much more. The best thing is that the wolves are barely in the movie, which is good not only because they look somewhat clumsy but it also allows your imagination fill in the blanks.

Contrary to the general reaction, I found the ending to be magnificent and fitting to the rest of the movie; are people upset that it isn't one of those happy-happy Hollywood endings? By the way, stay through the credits.

- -

Pyhät pieksut, Joe Carnahan! Ohjaaja, johon minulla ei ole kammottavaa A-Teamia kummempaa kosketuspintaa, yllättää toden teolla The Greyn kanssa. Susilauman takaa-ajamasta öljynporausporukasta kertova leffa voisi helposti valita tasapaksun toimintaelokuvan tien, mutta onkin jotain suurempaa. Ei ihmisyyden, miehuuden ja selviytymisen teemoja mitenkään huippusyvällisesti käsitellä, mutta niiden pelkkä läsnäolo saa leffan kohoamaan joksikin perusmättöä suuremmaksi. Susilauman johtajauroksen käsittely geneerisenä Hollywood-pahiksena on tosin liian campia tähän kokonaisuuteen.

28.1.

Ohjaaja Mike Hodgesin ja näyttelijä Michael Cainen toinen yhteistyö Get Carterin jälkeen on suoraan sanottuna ihan kiva rikoskomedia. Poskettoman rikoshankkeen keskelle päätyvä pulp-kirjailija ei ole postmoderniin kikkailuihin tottuneelle nykykatsojalle ihan mitään rakettitiedettä lähtökohdaksi, mutta kyllä sitä nyt jo pelkän Cainen vuoksi katsoo. Komedia-arvoiltaan leffa on tosin yllättävän vaisu, eikä hassuttelevaa lähtökohtaa voi vakavissaankaan alkaa katsomaan, joten pökkelö mysteerijuonikaan ei vakuuta pahemmin. Teknisesti kurinalainen katselukokemus, josta jää mieleen jokunen irtohetki, kun Cainen kirjailijahahmo yrittää kuvailla toimintaansa aivan kuin olisi romaaniensa kovaksikeitetty päähahmo.

28.1.

Näppärä ja keskivertoa selvästi ovelampi pikku kauhuilu, joka tosin alkupuoliksollaan takoo muutamaa yksityiskohtaa niin äänekkäästi, että jälkimmäiselle puoliskolle jää jäljelle kovin vähän yllättävää. Kun kummallisuudet alkavat purkautua, ohjaaja Christopher Smith pitää tunnelmaa ansiokkaasti ahdistavana ja sopivan surrealistisena, ja Melissa George on yllättävän hyvä epätoivoisessa päähenkilön saappaissa. Käsikirjoituksesta löytyy pieniä hienoja hetkiä, mutta niitä olisi saanut olla enemmänkin. Heikot puolet, kuten juonelle kätevän muistinmenetyksen käyttö, haisevat leffassa kauas.

Leffan suomennos "Aavelaiva Triangle" muuten saa ihmettelemään sitä, onko suomentaja nähnyt elokuvaa tai edes lukenut juonikuvausta Wikipediasta.

30.1.

Aardmanin uusi animaatio näyttää tyyliikkältä, muttei ole järin hauska tai rennon vauhdikas, erityisesti jos sitä vertaa Wallace & Gromitiin tai edes Kananlentoon. Juoni "vuoden merirosvo"-palkintoa havittelevasta merirovokapteenista ja tämän kohtaamisesta piraatteja vihaavan Ison-Britannian kuningattaren kanssa on niin toivottoman vaisu, että leffassa toimivat parhaiten irtovitsit ja jotkin oivaltavat koomiset sivuhahmot (kuten valmiiksi kirjoitettujen korttien kanssa kommunikoiva nokkela simpanssi Mr. Bobo).

Tosin ääninäyttelijät yksinkertaisesti ovat Britanninan parhaimmistoa, joten ei elokuvan parissa ainakaan kyllästy. Vai mitä itse sanotte seuraavasta listauksesta: Hugh Grant ylikorostettua partaansa rakastavana piraattikapteenina, Martin Freeman ja Brendan Gleeson tämän miehistön jäseninä, Jeremy Piven ja Salma Hayekin heidän kollegoinaan / kilpailijoinaan, David Tennant Charles Darwinina ja harmittavan pienessä sivuroolissa itse Brian Blessed jyrisee merirosvojen kuninkaana.

30.1.

Illan toinen "juoni on niin rutiinia, että näin hyvä näyttelijäkaarti menee käytännössä hukkaan" -elokuva on Steven Soderberghin Bourne-klooni Haywire. Petetty superagentti (Gina Carano) juoksee vastausten perässä ja hakkaa matkalla maahan entisiä kollegoita ja pomoja, jotka häntä yrittävät pysättää. Elokuvan pääasiallinen juju on se, että ensimmäistä pääosarooliaan tekevän martial arts -tähti Caranon viha kohteeksi joutuvat muun muassa Channing Tatum, Michael Fassbender, Ewan McGregor ja Antonio Banderas. Lisäksi sivuosissa pyörivät Mathieu Kassovitz ja Bill Paxton, joten vaikka lähes kaikki esittävät puisevan suuntaan kalleellaan olevia rutiinisuorituksia, kyseisen rutiinin laatu pitää huolen siitä, etteivät paikallaanjunnaavimmatkaan dialogikohtaukset pitkästytä liikaa.

Leffan toisena valttina toimivat käytännönläheiset toiminnankohtaukset, jotka ovat pelkkää lähitaistelua, jossa osapuolet lyövät, potkivat ja paiskovat toisiaan mittapuulla, joka toimintaelokuvien parissa tuntuu virkistävän realistiselta. Vastaavasti esimerkiksi Caranon juoksentelu Dublinin katoilla tuntuu oikeasti mahdolliselta eikä miltään parkour-loikinnalta. Lisäksi Soderbergh pitää kuvauksen jatkuvasti selkeänä ja simppelinä. Kamera ei siis pyöri väkkäränä, hahmot eivät (lähes) koskaan juokse pisin seiniä, tavarat eivät vain spontaanisti räjähtele heidän kosketuksestaan, eikä musiikkiraitaa vaivaa hyperaktiiisuus.

Ikävä kyllä rainan juoni on niin puhkikulutettu, ja kaiken lisäksi se esitetään niin suoraviivaisesti, että sinänsä mallikkaasta toiminnasta ja hyvistä näyttelijöistä huolimatta katsoja saattaa hyvinkin kyllästyä leffan aikana. En ole vielä tavannut yhtään henkilöä, joka inhoaisi Haywirea, mutten myöskään sellaista, joka pystyisi sitä avoimen innostuneesti suosittelemaan. Parhaiten Carano tappaa siis aikaa.

31.1. Turun Kinopalatsissa

5.2. Turun Kinopalatsissa

8.2. - rewatch, still five stars

It can't be a coincidence that my two favourite comedies are both about high tensions between Western Bloc and Eastern Bloc during the early 1960s. Number one would be Kubrick's Dr. Strangelove, which is a very, very dark and somewhat slow-moving satire, while number two is Billy Wilder's - another directing maestro with great versatility - rapidly paced laugh-marathon One, Two, Three, which is propably the only film I've ever seen that has actually made me roll on floor laughing.

Especially during the latter half of the film the script is phenomenal and so is James Cagney in his last role before his semi-retirement. One, Two, Three may require more knowledge about the Cold War years than Dr. Strangelove, but even though half of the jokes would miss, it doesn't matter since there can be dozens of them in a minute, and Cagney - even though he reportedly had hard times during the filming - does perhaps the best perfomance of his prolific career and one of the greatest comedy roles ever filmed as a quick-witted business executive.

If you know none of Wilder's or Cagney's work, you have missed a lot, and this a fantastic place start fixing that.

8.2.

Two lovers plan to steal two million dollars by conning the mafia, which leads to all sorts of surprise turns and other complications. Less has been made of more, and similar premises have been turned into much more tiring films, but the Wachowskis have created a really riveting, cleverly shot and mostly smart thriller that turns small production values (the film takes place mostly inside two neighbouring apartments) into nervous and tense atmosphere. The lesbian sex scene between the two leads was heavily focused on during the film's initial release, but the attention should really go to (yeah, bring in the gay jokes if you like) Joe Pantoliano's manic performance as the low-level gangster who is central to the plan's success.

9.2.

Simppelihkö mutta uljas tarina kerrottuna koko perheen elokuvalle harvinaisella paatoksella. Laulut, animaatio ja ääninäyttely ovat kestäneet ajan hammasta erinomaisesti. Sen sijaan leffan toisen näytöksen voisi viskata menemään, eikä raina siitä juurikaan kärsisi, sillä suurin piirtein kaikki sen aikana tapahtuva - mukaan lukien monta vuotta kattava käsittämätön aikaloikka - puskee hyvän tarinan tielle.

9.2.

Premium Rush is hardly going to change anyone's life but it is really nice to see an action film with no gun fights at all and instead its focus on practical stunts. The story has a lovably absurd rebellious tone to it (this time around, bike messengers are the king of New York - and the world, apparently), but the film seems to be at last somewhat aware of its own inanity. For example, Michael Shannon delivers one of the best over-the-top villain roles of 2012 and actually makes me excited about his turn as General Zod in Zack Snyder's The Man of Steel, which I previously had pretty much no interest in.

9.2.

John Carpenter's horror classic The Thing showed that even a remake doesn't have to be without fresh ideas: his film was very different from the 1951 scifi chiller by Christian Nyby and Howard Hawks. Well, the new addition to the series is a prequel to the Carpenter film, but it's fairly obvious that originally in production it has been a remake. The resulting film is, above all, boring. Until the last 15 minutes the movie has very little to deliver except a predictable rehash of the events we have seen once before, and the last quarter isn't actually reinventing scifi and horror genres either.

- -

Hoh-hoijaa, eipä tämä elokuva paljon innostumisen aihetta tarjoile. Viisi vuotta vanhalla CGI:lla toteutettu hirviö käy hiippailemassa tukikohdassa, se tapetaan tulella ja parin minuutin päästä sama tanssi uudestaan jonkin toisen kopion kanssa. Toisin kuin Carpenterin leffassa, tästä ei löydy hitustakaan paranoiaa, sillä elokuva on älyttömän huono peittelemään sitä, kuka on kulloinkin the thing (vinkki: ei ainakaan se, joka on kaikkein eniten epäilysten alaisena). Mary Elizabeth Winsteadin päähahmo käyttäytyy mukavan järkipohjaisesti, mutta vaikka kuinka paljon kauhuelokuvien päähenkilöiden tekemistä tyhmistä valinnoista tykkäänkin tehdä pilkkaa, on tämän elokuvan jälkeen pakko todeta, että niistä ainakin voi seurata jotain mielenkiintoista.

10.2.

A Hitchcock film that is a crime story about a wrongfully suspected person - how novel. The film is very well put together with a lot of tasty details filled with suspicion, disbelief and despair, and during the latter half of the film emphasis is on a rather surprising aspect. Unfortunately the wrongful persecution becomes quickly so routine that it stops being Kafka-like and suspenseful.

14.2. - Happy Valentine's Day, let's talk about sex!

Writer-director Bill Condon's take on a discussion about "planned parenthood" via sexology Alfred Kinsey's career. Entertaining but nothing too special.

- -

Käsikirjoittaja-ohjaaja Bill Condon käy läpi 1940- ja '50-luvuilla vaikuttaneen yhdysvaltalaisen seksitutkijan elämää huomauttaakseen siitä, että niinkin normaali asia ihmiselämässä kuin seksuaalisuus on vielä nykypäivänäkin naurettavan ja suorastaan vahingollisen iso taboo. Elokuva istuu varsin luontevaksi kannanotoksi amerikkalaisen planned parenthood -keskustelun keskelle huomauttamaan siitä, että tietämättömyys seksiasioissa lisää lähinnä ongelmia, ei yhteiskunnan moraalista vahvuutta. Elokuvassa menoa vauhdittaa aiheen suorasukainen käsittely komedia-arvon lisäämiseksi. Valtaosa vitseistä on painotettu elokuvan alkupäähän katsojan pehmittämistä varten. Pitkässä juoksussa pääsevät loistamaan Liam Neeson ja Laura Linney.

15.2. - rewatch: *** - ***½

Veijarihuijarit ovat sydäntäni näemmä hieman liian lähellä: viime vuonna keskinkertaisen vaikutuksen tehnyt Brothers Bloom on helppo katsoa uudestaan, sillä seksin tavoin leffa jättää mahdollisista kömpelyyksistä huolimatta raikkaan olon ja hyvän mielen. Jotkin juoneen liittyvistä äkkivääristä hassutuksista ja running gageista upposivat toisella kerralla paremmin.

15.2.

Kommenttini Aavelaiva Trianglesta pätee aika lailla tähän leffaan, koska kyseessä on oikeastaan yksi ja sama elokuva. Sävy on eri - paranoidin fantasian sijaan enemmän kovaa scifiä - mutta juoni vetelee pääosin ilman suuria innovaatioita. Lopussa on pari yllätyskäännettä, jotka piristävät erilaisuudellaan, mutta valtaosan ajasta katsoja saa ojentaa hahmoja näiden tyhmyydestä. Eikö aikamatkustuselokuvia ole olemassa aikamatkustusta käsittelevissä elokuvissa, vai miksi hahmot eivät osaa välttää samoja virheitä leffasta toiseen?

16.2.

When it comes to murder or crime in fiction, word 'perfect' seems to be synonymous with 'overly complicated'. In modern thrillers this way too often means constantly switching locations, elaborate settings, gigantic twists and artificial time limits that are supposed keep characters running around in panic and viewers in constant state of mediocore entertainment so that neither of them wouldn't notice the plot holes that said twists and running amok create.

But how about an Alfred Hitchcock thriller from 1950s, adapted from a play of the same name? Most of the story unfolds in a single apartment and characters constantly have to keep themselves alarmed in order to everything work as the plan. The film is very actor-centric, and even the most exhausting dialogue finally ties into the plot in a meaningful way. This is a fantastic film with gripping suspense - one of Hitch's best.

16.2.

Itselleni tuntemattoman Errol Morrisin dokumentit ilmeisesti käsittelevät usein niin outoja tosielämän henkilöitä ja tapahtumia, että niitä on hankala uskoa todeksi. Tabloid ainakin kertoo niin lennokkaan jutun, ettei sellainen tulisi varmaan monelle fiktiota kirjoittavalle mieleenkään. Samalla tarinalla on usea kertoja, eikä kukaan suoraan sanoen vaikuta luotettavalta - kaikki ovat vilpittömällä tavalla täydellisiä höyrypäitä.

Elokuva seuraa riuskaotteista amerikkalaisnaista, joka päättää lähteä pelastamaan / kidnappaamaan lähetystehtävässä toimivaa / mormonien aivopesun uhriksi joutunutta (ex-?)poikaystäväänsä Englannista. Kupletista kehkeytyy kyhäelmä julkisuudesta, sensaatiojournalismista ja siitä, millainen on myyvä tarina - tästä elokuvasta ainakin viimeksi mainittu löytyy. Morris ei juuri valitse tai korosta painotuksia, vaikka kokonaisia elokuvia eri teemoilla voisi rakentaa tarinan yksittäisten hetkien ympärille.

Uskomattoman tarinan pauloihin helposti jäävä katsoja löytää itsensä lopuksi vuosikymmeniä "mormonikaappauksen" jälkeen tapahtuvan korealaisen koirankloonauksen parista (!), jossa sama määrätietoinen / umpihullu amerikkalaisnainen näyttelee jälleen avainroolia. Lopullisen päätöslauseen tarinalle kuitenkin tuo oikeushaaste, jonka kyseinen nainen on elokuvantekijöitä vastaan nostanut sillä perusteella, ettei hänelle kerrottu haastattelun todellisista tarkoitusperistä (mitä on hänen kattavista selityksistään hankala uskoa) tai että elokuva esittää hänet epäreilusti (mihin tuskin tarvitaan kenenkään ulkopuolisen apua).

16.2.

Mitä vikoja olemme valmiita antamaan anteeksi julkisuuden henkilöille, jos nämä todella osaavat asiansa, jonka vuoksi heitä rakastamme? Tähän kysymykseen kiteytyy julkisuuspakkomielteen ytimeen syöksyvä Koomikkojen kuningas, joka on hieman harvinaisemmin komediaohjaus Martin Scorseselta. Robert de Niro on totta kai mukana, mutta puhdas neronleimaus roolituksessa antaa hänelle komediaroolin, kun taas koomikkolegenda Jerry Lewis saa vakavan roolin talk show -isäntänä, jonka show'ssa esiintymisen de Niron hahmo on kehittänyt elämäntehtäväkseen. Lopputulos on katsojaa armotta pyörittävä karuselliajelu kummitustalossa, jossa ei tiedä milloin nauraa ja milloin olla kauhistunut. Elokuvan ote on vahva loppuun asti, vaikka jokunen turhaan pitkitetty vitsi / pakkomielteen toteuttamiskeino kuvioon mahtuukiin.

17.2.

20.2.

23.2.

A disappointingly routine outing from Statham. Nothing much to say really. Hand-to-hand action scenes are the best ones since Statham is an excellent karateka. Unfortunately the film involves way too much gun-fighting, which is all bland and boring.

23.2.

Stuntwork is very amazing in this nonstop action fiesta, but seriously, couldn't someone have added little colour here and there? The Raid has a very grey colour-palette, so even if you could endure a 100-minute adrealine rush, this film starts to look dull by the time climax finally comes around.

Also, see my comment about Dredd above for further thoughts.

23.2.

It's pretty funny to watch Dredd back-to-back with The Raid: Redemption because they have a near-identical storyline: a small group of elite police officers fighting their way to the top of an isolated tall building in order to bring down a ruthless crime lord, while having to fight a wave after a wave of said villain's henchmen. Also, action is very brutal in both films.

However, action is also very different in both films. The Raid was a martial arts film, while Dredd is a scifi actioner. They both contain moments were main characters have to use their wits and environments to defeat the enemy, and to my surprise Dredd is the film that contains more of these moments. The main character has a no-nonsense attitude, but apart from trying to make him an over-the-top bad-ass this also keeps the dialogue at minimum and holds the emphasis on action and visuals aka as a whole Dredd understands very well how to create an efficient, cinematic movie - what it means to tell a story as a film.

Anyway, in both films there is a lot of action, it's very creative and entertaining, and I highly recommend both The Raid and Dredd - Dredd slightly more, because it actually has colours and as a bonus it turns slow-motion into an art form.

24.2.

If you ever decide to watch this film, just skip the first hour and begin with the third act. Seriously, you'll miss nothing. Everything is lovingly explained at the benginnig of the third act, and before that moment this film is dull and without any proper structure. All the plot points and character motivations are very clear after the first fifteen minutes, but the film refuses to reveal them as if they were some great big secret.

The climax, on the other hand, takes place inside dreams (yeah, we need to go deeper and whatever) so it's at least visually interesting and somewhat thrilling with its rapidly changing creative dreamworlds. Beyond that, Dreamscape is an awkward 80s nerd film without proper target audience or any idea what said audience might want to see.

24.2., Kinokopla

Majority of Argo is so low-key and discreet that whenever there are narrow escapes and other absurdly over-the-top thriller-like moments, the film seriously suffers. The situation is per se interesting and thrilling, and it wouldn't have needed any gimmicky show-off-moments like the dramatic chase at the very end. All said moments are also historically incorrect, so maybe sticking to truth would have created a better film.

Actors even in the smallest roles are great, are the atmosphere both in Tehran and CIA is very convincing, so at least Argo is pretty pleasant to watch.

- -

A review in Finnish: www.leffatykki.com/elokuva/argo-2012/arvostelut/410202#r-410202

25.2.