Watched in 2013

28.12.

Huumoripoliisista päivää. Teidän tekeleenne ei naurata.

Barbarella on huomattavasti parempi tyhmäpöhkön määrässä ja laadussa. No One Lives Forever on huomattavasti parempi agenttiparodiana. Helvetti soikoon, ensimmäinen Austin Powerskin on agenttiparodiana tätä parempi.

28.12.

PAHA ja HULLU hitchcockari valloittaa kaverusten auton, koska on PAHA ja HULLU. Halvan näköisessä noirissa myös filmitellään.

27.12.

Paikkasin yhden suurimmista aukoista leffasivistyksessäni. Katsoin kolmetuntisen version. Se on lyhyempi kuin viisituntinen versio.

26.12.

Kolmannessa Antoine Doinelissa parleefransee on kohdallaan, mutta etsivätoimistoon liittyvää hassuhuumoria on ihan liikaa eikä se edes ole hauskaa.

26.12.

Merirosvokapteeni opettaa Ykä Kutosta dissaamaan natseja suorassa lähetyksessä.

26.12.

Japanin sodanjälkeinen historia hyvin avoimesti seksielämästään kertovan baaritytön kautta esitettynä. Välttää Japanin tilanteen rinnastamisen prostituutioon melko hyvin ja on tämän vuoksi erittäin mielenkiintoinen.

25.12.

Lässyti lää, joulussa on taikaa ja ihmiset ovat pohjimmiltaan kivoja, koska on kivaa, kun kaikilla on kivaa.

Menkööt nyt tämän kerran sukulaisten kanssa katsottuna ja jouluruokasikailua odotellessa. YLE Teemalta tullut uusi restauraatio näytti häkellyttävän hyvältä.

24.12.

Orson Wellesin oli pakko tehdä Pahan kosketus laajakuvana, koska muuten hän ei olisi mahtunut itse ruudulle. Chuck Hestonilla on viikset.

23.12.

Nic Cagella on kova meno, mutta Willem Dafoella on vielä kovempi. W. Morgan Sheppard istuu kasuaalisti paskalla juomassa teetä ja katselemassa strippareita. Leffana Villi sydän on kaikkea sitä, mitä True Romance yritti epätoivoisesti olla muutamaa vuotta myöhemmin.

19.12.

Arnold ja kumppanit nöyryyttävät rautaa 85 minuuttia. Se on oikeastaan ihan pirun tylsää seurattavaa.

19.12.

Jostain syystä innostun aina välillä elokuvista, joiden tiedän jo etukäteen olevan ihan täyttä paskaa. Marco Polon kansikuva itsessään on melkoinen taideteos, ja leffassa ovat myös Oliver Reed ja Jack Palance pilaamassa uransa.

Leffa yrittää olla jonkinlainen humoristinen seikkailuelokuva, jossa Marco Polosta on tehty virnuileva kujeilija. Isäänsä etsiessään hän jumittuu Armenian valtataisteluun, jossa Palancen esittämä vallananastaja Beelzebub tekee pahojaan. Palancen habitus aiheuttaa muutamat hymähdykset, kuten myös elokuvan, loppu, jossa hän hyppää tornista kuolemaansa räkänaurua päästellen. Reed taas on leffassa valitettavan vähän.

Elokuvallisesti kaikki on täysin ammattitaidotonta, rumaa ja huonoa. Kämäisyys viihdyttää hyvin vähän.

10.12.

Rikollisen aliarvostetussa ysäripalleilun perusteoksessa Van Damme esittää aikamatkustuspoliisia vuonna 2004, koska scifijutut kannattaa aina sijoittaa muutaman vuoden päähän eikä sinne, missä ne voisivat olla uskottavia. Olen nähnyt Timecopin aikaisemminkin, mutta enpä muistanut siitä tyyliin kuin käden potkaisemisen irti ja Van Dammen spagaatin. Rakastan myös ysärin parimetrisiä rivipahiksia, jotka ovat pukeutuneet mahdollisimman epäkäytännölliseen nahkan ja ketjujen yhdistelmään ja joiden takatukka hulmuaa tuulessa.

9.12.

Tutkin tyyliin kaksi tuntia Netflixin elokuvatarjontaa, ennen kuin löysin sieltä jotain aidosti kiinnostavaa ja katsomisen arvoista. Leffassa itsessään on paljon kiinnostavaa asiaa McNamaran suusta. Morris on yllättävän vähän äänessä.

9.12.

Manhunter on jollain todella kierolla tavalla hyvin piinaavan tunnelmallinen. Musiikin käyttö on esimerkillistä, ja harvoin sekoitus Kitaroa, uuueeeaaaa-vinkunaa ja kasaridiscoa kuulostaa näin mielenkiintoiselta. 80-luvun tunnelma paistaa hyvällä tavalla läpi, mutta kuitenkin niin, että elokuvan pystyy ottamaan täysin vakavissaan. Mannin tekele on oikeastaan parempi kuin yksikään Hopkinsin Lecter-elokuva.

8.12.

Flahertyn dokumentin ongelmaksi muodostuu kohtausten lavastamisen kämäisyys ja dramatisoinnin ammattitaidottomuus. Leikkaukset ja aivan uskomattoman huonosti jälkiäänitetty dialogi pilaavat näyttävät kohtaukset - kuten hainmetsästyksen - aivan täysin. Man of Arania katsoessa tuli vähän sellainen olo ettei Flaherty itsekään enää tiennyt, mitä hän halusi tehdä. Mies kun ei selkeästi ole mikään näytelmäelokuvien ohjaaja.

8.12.

Burt Lancaster esittää eristyssellissä elinkautistuomiotaan istuvaa miestä, joka itseopiskelee tylsyyttään maailman johtavaksi lintuasiantuntijaksi ja löytää näin elämälleen tarkoituksen vain menettääkseen kaiken. Vankilakuvauksena Birdman of Alcatraz on ihan kelvollinen, ja on aina kivaa kun vankilakuvaus ei ole pelkkää suihkuraiskausta ja turpiinvetoa, mutta leffa ei tästäkään huolimatta pysty täysin oikeuttamaan suht massiivista kestoaan.

8.12.

70-luvun lopulla tehty kouluammuskeluelokuva maalailee pelottavia uhkakuvia, jotka yleistyivät vasta reilusti myöhemmin tosielämässä. Japanin kivikova koulutusjärjestelmä ja häpeäkulttuuri tarjoilevat puitteet tähän. Jos joku ohjaaja ehdottaisi nykypäivänä näin eksploitatiivista kuvausta kouluammuskeluista, tehtäisiin hänelle luultavasti hyvin pian Pasolinit. Takaa-ajofunk ja pornobasso ovat melkoisen törkeitä valintoja soundtrackille.

8.12.

Nuori mies riitaantuu tyttöystäväehdokkaansa kanssa ja lähtee kesätöihin maalle. Siellä hän tapaa toisen tytön. Valinta kahden välillä on vaikea. Kaupunkiin jääneen tytön perheestä alkaa paljastua vaikeita asioita. Kaikki on kuvattu todella näppärästi.

7.12.

Eteläkorealainen ihmissuhdedraamailu alkaa erittäin pätevästi sillä, että leskeksi jäänyt nainen muuttaa poikansa kanssa miehensä kotiseudulle. Ihmissuhdekuviot ja uusi elinympäristö viihdyttävät erinomaisesti siihen asti, kunnes kuvioihin tulee kidnappaushommia ja isoa tragediaa.

Naisesta tulee tämän myötä hermoraunio, joka löytää elämäänsä uuden tarkoituksen uskonnosta. Tämä toimii siihen asti, kunnes hän huomaa poikansa kuoleman aiheuttaneen miehen saaneen myös elämäänsä voimaa samasta asiasta. Nainen tuntee itsensä petetyksi, ja alkaa kostaa kristinuskolle. Tuohon hetkeen asti elokuva on ollut korealaiseksi tuotokseksi pätevä, ja yllätyin kuinka sen ihmiset olivat ihmisiä eivätkä yrmyileviä turpaanvetokoneita, jotka ovat syöneet liikaa ärrin murrin -keksejä. Sitten alkaa hullupsykoilu ja hohhoijaa että elokuvan loppumetrit olivat perseestä, vaikka mitään kovin radikaalia leffassa ei tapahdukaan.

Secret Sunshine on silti korealaiseksi elokuvaksi ihan jees, mutta toisaalta Etelä-Koreassa on Hollywoodin jälkeen maailman surkein elokuvateollisuus...

7.12.

Minun on pitänyt katsoa Ravenous jo elokuvaharrastukseni alkuajoista lähtien, mutta en vain ole sitä aikaisemmin tehnyt. Syyn kiinnostukseenikin olen jo unohtanut kauan sitten...

En oikeastaan odottanut elokuvan olevan näin hauska. Välillä huumori on tasoa puukkohippa banjomusiikin soidessa, ja elokuvan twistit ovat selkeästi kieli poskella tehtyä pelleilyä. Välillä elokuva osaa jopa vaihtaa tyyliään täydestä komediasta melkoisen tunnelmalliseen ihmisjahtiin toimivasti. Harmittavasti vain elokuvan lopputaistelu on sitten Hollywood-coolia toistensa mättämistä aivan liian pitkään. Se puudutti niin pahasti, että elokuva tuntui pettymykseltä, vaikka ihan pienillä muutoksilla se olisi oikein hyvä.

7.12.

Kanavansa toivotuimpiin uusintoihin kuuluva TV-elokuva kertoo lähitulevaisuuden Oregonissa asuvasta narkkarista, joka passitetaan psykiatrin puheille, koska tämä väittää uniensa muuttuvan todeksi. Psykiatri keksii tästä keinon parantaa omaa elämäänsä, ja vaikka loppujen lopuksi hän haluaa käyttää voimaa koko maailman parantamiseen, tekee hän hyvin arvelluttavia asioita potilaansa kyvyillä. Lisäksi elokuva keskittyy mukavasti lääkäri-potilassuhteen luottamuksen rikkomiseen ja siihen, miten helppoa korkeammassa asemassa olevan lääkärin on vain kirjoittaa potilaansa hulluksi niin tahtoessaan.

Elokuvan ahdistavuutta lisäävät lukuisat piippaavat koneet, todella pimeät ympäristöt ja lähikuvat ihmisistä, joiden pelkät kasvot on valaistu. Lisäksi ääniraidalla kuuluu toistuvasti tyyliin tuulen ujellusta tai kaikuluotaimen huminaa. Lopussa päästetään mielikuvitus irti melkoisen happoisessa psykedeliajaksossa.

Tämän vuoksi onkin harmi, että The Lathe of Heavenissa tulee hieman puolivälin jälkeen mukaan jotain absurdia komiikkaa Beatles-covereita kuuntelevien alempiluokkaisten alienien ja rasismin poistamisen kaikkien mustavalkoisiksi tekemisen muodossa. Vaikka esimerkiksi ihmisten mustavalkoisiksi tekeminen osoittaa, miten hyvääkin tahtovan ihmisen ratkaisu johonkin ongelmaan voi olla aivan täysin väärä, koska hän itse tietämättään ruokkii vastustamaansa ajatusmaailmaa, eivät nämä kohtaukset ole niin tehokkaita kuin alkupuolen klaustrofobisissa ympäristöissä tapahtuva potilassuhteen väärinkäyttö.

Joka tapauksessa The Lathe of Heaven on erittäin upea ja aivan liian vähälle huomiolle jäänyt elokuva, joka ansaitsisi kunnollisen julkaisun. Sitä odotellessa sen voi katsoa vaikka Youtubesta.

7.12.

Brittiläisen gangsterielokuvan klassikko pelotti minua etukäteen, koska odotin, että meno on ihan täysin Kummisetä. Onneksi The Long Good Friday kuljettaa juontaan mukavasti palasia ripotellen turvautumatta missään vaiheessa typeriin twisteihin. Tunnelma pysyy korkealla hyvin paljon italoroskaa muistuttavan soundtrackin ansiosta. Bob Hoskins ja Helen Mirren ovat erinomaisia päärooleissa, ja Eddie Constantine tihkuu karismaa.

6.12.

Bruce Lee herää kuolemansa jälkeen jostain vaihtoehtohelvetistä, joka näyttää tavalliselta kiinalaiskylältä. Siellä hän joutuu vaikeuksiin triadin kanssa, jota johtavat James Bond ja Clint Eastwood. Mukana menossa myös muun muassa Dracula, Kippari-Kalle, Emmanuelle ja Zatoichi. Aivan kaikki asiat koko elokuvassa on tehty halvalla ja vailla minkäänlaista ammattitaitoa. Mielipuolisen hahmokaartin vuoksi käppäisyys on hauskaa seurattavaa. Jos leffan asetelma olisi tyyliin Ping vastaan triadia johtava Wong, saisi se yhden tähden.

2.12.

Apinat työntävät tavaroita Chuck Hestonin perseeseen. Uintikohtauksessa saattavat vilahtaa Hestonin kivekset reiden takaa...

Mutta ihan oikeasti Apinoiden planeetta tarjoilee juuri sitä, mistä sci-fissä pitääkin olla kyse: kritiikkiä yhteiskunnasta ja ihmisen perusolemuksesta löyhästi naamioituna johonkin avaruuteen ja tulevaisuuden utopioihin. Ihmisen tarve sotia ja uskonnon tarve pimittää tieto ihmisiltä. Kumpi on parempi?

1.12.

Vanhempi nainen jää kotiinsa etsimään Jeesuksen sauvaa.

1.12.

No olihan se pakko katsoa heti perään toinenkin Elvira. Huumori oli ihastuttavan kuivaa ja kaula-aukko mukavan avoin.

Leffa paljastuikin sitten Joe D'Amaton ohjaukseksi, ja se yllätti todella mukavasti, koska lähdin odottamaan samanlaista Manos-tason ammattitaidottomuutta kuin mitä edellinen elokuva tarjosi. Sen sijaan leffa oli oikeaa roskakauhua, jossa oli välillä hyvin psykedeelinen tunnelma salamaleikkauksen ja silmäzoomien kanssa. Voisin kuvitella katsovani tämän jopa ilman Elviraa.

Pitää luultavasti hommata lisää Movie Macabre -DVD:itä, kun ne eivät tosiaan ole hinnalla pilattuja. Pari leffaa kustantaa aina semmoisen 6-7 euroa Amazonissa.

1.12.

Katsoin tämän Elvira's Movie Macabre -versiona, eli Elvira heittelee vähän väliä jotain todella käppäistä puujalkavitsiä samalla kun katsoja ihmettelee, miten hänen vaatteensa oikein pysyvät päällä. Elvira on tapauksena aivan ihana ja kiteyttää kasari-campin täydellisesti. Jäin janoamaan lisää Movie Macabrea.

Itse elokuva taas oli about yhtä miellyttävä kokemus kuin housuunsa paskominen.

24.11.

Buñuelille tuttuun tapaan yleinen pelleily nauratti hyvinkin paljon.

24.11.

Jotenkin en ole ollut nyt leffankatselutuulella viime aikoina, joten tämän kanssa elokuvien pariin palaaminen oli ehkä vähän huono idea. Pitänee ehkä antaa tälle toinen mahdollisuus joskus. Jumittelukuvat olivat kivempia kuin Brad Pittin father of the year -moodi.

6.11.

Kerääntykääpäs piiriksi ympärilleni, niin isoisä kertoo teille tarinan.

2.11.

On harmi, että Radio On on jäänyt elokuvana lähes täysin unholaan. Brittiläinen road movie sisältää aivan loistavan soundtrackin, joka koostuu lähinnä David Bowiesta ja Kraftwerkistä. Elokuvan päähenkilö lähtee selvittämään veljensä murhaa, ja murhahommeliin käytetään elokuvan 100-minuuttisesta kestosta ehkä kaksi minuuttia. Loput ajasta ajellaan rauhallisesti ympäri Brittein maaseutua, kohdataan tuon ajan ongelmia, jumitellaan ja pohditaan omaa olemassaoloa. Kokonaisuus toimii.

1.11.

Tästä tuli sellainen olo, että minun pitäisi tietää enemmän Slovakiasta vuonna 1967, jotta voisin julistaa leffan mestariteokseksi. Nytkin heräsi kyllä hyvin ajatuksia, ei siinä.

1.11.

Pikkulapsi ampuu itseään päähän.

1.11.

Jotenkin Phantom tuntuu valitettavan ylipitkältä ja tylsältä. Sen surrealistisia unijaksoja on hehkutettu paljon, mutta niitä on ehkä viisi koko elokuvassa, ja niiden yhteiskesto on ehkä viisi minuuttia. Muuten katsoja saa eteensä hyvin kuivaa melodraamaa, joka ei ammu tarpeeksi kovaa yli, jotta se viihdyttäisi.

30.10.

Tämähän oli oikein mielenkiintoinen. Vaikka elokuvallisesti mennään sillä tylsimmällä mahdollisella tavalla tehdä dokumenttia, ja paikoitellen leffa tuntui vähän ylipitkältä, oli asia suurimmaksi osaksi kiinnostavaa. Arkistomateriaalin esittäminen ihan missä sattuu kuvasuhteessa - useimmiten cropattuna - ärsytti. Bailausmateriaali oli elokuvassa parasta. Armeija tarvitsee ehdottomasti lisää psykedeelejä!

29.10.

Mieleenpainuvilla alkuteksteillä varustettu Piccadilly tarjoilee kiinnostavan katsauksen Lontoon 20-luvun yökerhoelämään. Tähtiesiintyjän lähtiessä Piccadilly-klubilta, alkavat asiakasmäärät laskea. Anna May Wongin esittämä Shosho päätyy onnenkantamoisen kautta klubin uudeksi tähdeksi ja sen myötä pelastajaksi. Yökerhon omistaja rakastuu uuteen tähtöseensä, ja tästä syntyy paljon mustasukkaisuutta, kun omistajan entinen mielitetty vaatii Shoshoa jättämään miehen rauhaan. Soppaa sekoittaa entisestään Shoshon oma kiinalainen rakastettu.

Yöelämän kuvaaminen ison rahan ja köyhälistön juottoloissa on mukavaa katsottavaa. Vaikka elokuva ei tarjoile mitään mielipuolisia kuvakokeiluja, näyttää se miellyttävältä. BFI:n DVD:n color tinting (mikä tämän suomenkielinen vastine on? Jos tinttaan niin kittaan viinaa enkä kasta filmiä väriaineisiin.) sopii leffaan mainiosti. Anna May Wong on eksoottisella tavalla todella viettelevä ilmestys.

Neil Brandin käsittääkseni DVD:tä varten säveltämä jazz-soundtrack sopii elokuvaan erinomaisesti. Ainoa valittamisen aihe siitä löytyy Wongin tanssinumeron aikana kuultavasta musiikista, joka ei edes yritä olla synkassa naisen tanssiliikkeiden kanssa. Myös ruudulla nähtävät soittimet ovat aivan erilaisia kuin ääniraidalla kuultavat. Muuten musiikki on todella hyvää.

28.10.

Esimerkillisen tunnelmallinen ranskalaiselokuva luo musiikilla ja rauhallisilla kameranliikkeillään hyvinkin uhkaavan ja mystisen miljöön, jossa hypitään kiinnostavasti ajassa, paikassa, totuudessa, valheessa, unessa ja kuvitelmissa. Visuaalisesti Last Year at Marienbad on yksi komeimpia näkemiäni elokuvia. Kuvasto tuo mieleen uuden aallon, mutta ei Ranskan sellaista, vaan Tšekin. Hahmojen täysin eleetön haahuilu taas muistuttaa paikoitellen jopa Jean Rollinista.

27.10.

Älkää tuhotko metsää, tai tapan teidät kaikki.

T: Metsä

26.10.

Ainoa syyni katsoa Sidney Lumetin jämäpaskaa myöhään yöllä oli se, että tarvitsin jotain tekemistä siihen asti, että näen, osuivatko NHL-vetoni. Jostain syystä itse matsien katsominen ei tullut kyseeseen.

Omar Sharif ja Anouk Aimée tähdittävät halvan oloista ja näköistä dialogivetoista rakkausmysteeriä. Sharifin järkyttävän huono hönövirnenäyttely ja Aiméen olematon englannintaito eivät sovi hahmopainotteiseen elokuvaan. Kokonaisuus on tylsä ja ponneton, vaikka elokuvan loppu onkin ihan kiva.

NHL-vedot menivät muuten päin persettä. Rantahuvila jäänee haaveeksi.

25.10.

Oli kyllä melkoinen kotiinpaluun tunne kun katsoin pitkästä aikaa huutonaurumestari Clarence Fok Yiu-leungia.

Simon Yamin esittämä Dick saapuu kaupunkiin etsiessään tyttöystäväänsä. Tyttöystävä on muuttanut, mutta mies jää silti asumaan hänen entiseen kämppäänsä, jota asuttavat nykyisin sokkotreffeilyä harrastava nuori nainen nimeltä Gucci ja hänen äitinsä, joka luulee jokaisen ihmisen tulevan pokaamaan hänen kuollutta rakastettuaan. Sattuu paljon väärinkäsityksiä, ja puhelintreffien seurauksena Dick saa haltuunsa kassillisen huumeita. Siitä alkaa suhteellisen pershullu seikkailu, josta ei omituisia tapahtumia ja shokkileikkausta puutu. Loppua kohden meno kuitenkin laantuu hieman eikä elokuvasta ole ohjaajansa parhaiden joukkoon, vaikka se hyvät naurut tarjoaakin. Vakavat rikosjutut eivät jaksa kiinnostaa läheskään niin paljoa kuin asunnossa tapahtuva typerä pelleily. Toimintakohtauksissa on sentään välillä sellaista ohjaajalleen tuttua mielipuolisuutta.

Elokuvan kohokohtia:

-Vuokranantaja kyllästyy siihen, ettei Gucci maksa vuokraansa, joten hän tuikkaa asunnon tuleen huutaen että raiskaa naisen.

-Täysin puskista alkava erittäin ysäricool pop-rap -musiikkivideomontaasi, jonka aikana naiset käyvät shoppailemassa. Hämmentävästi biisissä tunnutaan käytettävän pientä pätkää Covenin Blood on the Snowsta.

-Simon Yam käy koskettavan keskustelun rakkaudesta tyttöystävänsä kanssa, jonka jälkeen tempaisee tätä turpaan. Yamin mukana ollut nainen puukottaa tyttöystävän uutta miesystävää.

-Jäätelöbaarissa käytävä keskustelu, jossa asiakas tokaisee tarjoilijattarelle: "Neiti, teillä on upea kroppa. Älkää tuhlatko elämäänne jäätelöbaarissa. Voisitte olla vaikka huora."

Valitettavasti elokuvan VCD-julkaisu on aivan hävyttömän huonolaatuinen. Osa dialogista on jätetty surutta kääntämättä, ja kuvanlaatu on välillä sitä, että siitä erottaa juuri ja juuri liikettä. DVD-julkaisua ei käsittääkseni ole, ellei sellainen ole ilmestynyt ihan tässä parin kuukauden sisään.

25.10.

Hei sinä helsinkiläistyttö, joka jumaloit Ranskan uutta aaltoa, koska siinä on kahviloita ja kivaa muotia, katso The Young Girls of Rochefort. Se on mielestäsi maailman paras elokuva.

Vaikka leffan musiikkinumerot ovat itsessään oikein hienoja, koreografiat hyvin suunniteltuja, kamera mitä mielenkiintoisimmissa paikoissa ja puvustus ihanan värikästä, on The Young Girls of Rochefort vain hieman päälle kaksi tuntia hyvin samanlaisia musiikkinumeroita. Kokonaisuutena se tylsistytti minua todella paljon, koska olen ihminen, joka ei jaksaisi katsoa kahta tuntia omia suosikkimusiikkivideoitansakaan putkeen. Täysin yhdentekevä tarina ei auttanut kiinnostuksen puutteeseeni. Jossain vaiheessa kiiltokuvamaisen idyllinen visuaalisuuskin alkoi tuntua vain ärsyttävältä mainokselta, joka kuvaa Ranskan omaperäisenä rakkauden maana. Halusin pitää tästä enemmän, mutta en voi kehua elokuvaa, jonka aikana toivoin hyvin monta kertaa sen loppuvan.

24.10.

Kolmannessa osassa Kajia kiinnostaa enää päästä kotiin. Mukanaan hänellä on pari kakkososan taistelusta selvinnyttä sotilasta, sekä sekalainen seurakunta rämeiköistä löytyneitä siviilejä. Matkan aikana tulee karmivaa pohdintaa siitä, kuka on sopivan arvokas liikkumaan sotilaiden mukana, koska kaikki siviilit ovat vain taakka. Tarkemmin tutkittuna jokaisessa on joku "heikkous", oli se sitten ikä, sukupuoli, rotu tai kansalaisuus. Porukan pudotessa kyydistä elämä helpottuu. Julmaa ja realistista. Lopussa joudutaan neuvostovankileirille, jossa "fasistisamurai" saa kokea ensimmäisen osan asetelman käänteisenä. Kommunismia ihannoinut Kaji joutuu tajuamaan, että järjestelmä ei toimi käytännössä.

Kolmas osa on varmaankin sitten se kokonaisuuden tylyin ja raskain. Kaji on muuttunut sodan aikana, vaikka kuinka yrittäisi pitää periaatteistaan kiinni. Yksinkertaistetusta ja kärjistetystä kerrontatyylistään ja sanomastaan huolimatta elokuva tekee hyvin selväksi sen, että kukaan ei palaa sodasta voittajana.

24.10.

Toisessa osassa Kaji on kutsuttu sotilaspalvelukseen, jossa hän on silmätikkuna ensimmäisen osan tekojensa vuoksi. Mies yrittää kuitenkin olla näyttämättä mitään muuta kuin täydellisen sotilaan ulkokuoren, jotta hän selviäisi kunnialla.

Toinen osa on about Full Metal Jacketin koulutusosio artsypartsymmin tehtynä. Lopun sotakohtaus näyttää komealta.

24.10.

En jaksanut ruveta miettimään The Human Conditionin eri osille erikseen tähtiä, koska vaikka jokainen osa on helposti erotettavissa muista eri settingin vuoksi, tuntuivat ne lopuksi kuitenkin yhdeltä kokonaisuudelta, koska katsoin ne putkeen. Tämän vuoksi elokuvalle tulee myös lisäarvoa, koska se tuntui silmissäni hyvin spesiaalilta tapaukselta, kun sen katsomista joutui miettimään koko viikon, jotta löytäisi sopivasti aikaa ja oikean mielentilan. Kymmenen tunnin aikana minulle ei tullut oikeastaan kertaakaan tylsää, joten siinä mielessä massiivinen kesto toimii. Henkisesti kokonaisuus on silti hyvin raskas. Kamerankäyttö ja visuaalinen ulosanti ovat mielettömän upeita kauttaaltaan, ja ylivedetty näyttely toimii hyvin.

Ensimmäisessä osassa Tatsuya Nakadain esittämä ideatason humanisti määrätään johtamaan vankien työllistämää kaivosta. Mies yrittää tehdä paljon hyvää, mutta ei onnistu siinä, koska hänellä on liian vähän valtaa pakottaa humanismiaan muihin. Vasta lopussa hän ymmärtää, että omasta mukavuudestaan on luovuttava oikeiden erojen saavuttamiseksi.

Ensimmäinen osa on silmissäni paras, koska olen itse lähimpänä sen Kajia - naiivi idealisti, jonka jalat ovat kaukana maasta. Sen vuoksi elokuvan katsominen ehkä jopa hävetti hieman.

23.10.

Rehellisesti sanottuna Siegelin perheen äiti on silmissäni niin iso kasa oksettavinta mahdollista ihmispaskaa, että minua vain ärsytti katsoa hänen elämästään kertovaa dokumenttia. Kun hän olevinaan oppi nöyrtymään, oli hän vain entistä rasittavampi verratessaan itseään tyyliin Jeesukseen. Tämän vuoksi dokumentin omat ansiot jäävät täysin varjoon. Näin tällä kertaa.

23.10.

Alhaisella tavalla lässynlää-herttainen Kitanon leffa onnistuu vähän pelottavastakin veitsen terällä hyppimisestään huolimatta riipaisemaan syvältä. Kuuro mies haluaa oppia surffaamaan, ja samalla hänen kuuro tyttöystävänsä ajautuu yhä kauemmas hänestä, vaikka yrittääkin tukea tätä parhaansa mukaan. Leffassa on paljon kohtauksia, jossa nämä kaksi vain kävelevät eteenpäin Joe Hisaishin aivan erinomaisen musiikin säestäminä. Siinä mielessä elokuva tuntuu kertausharjoitukselta Dollsia varten, joka on vielä paljon hiotumpi ja parempi kaikessa. Istuskelu rantahiekassa aaltoja odotellessa ja muiden menoa tarkkaillessa saa kaikki elokuvan hahmot tuntumaan saman arvoisilta, mikä tukee melko hyvin A Scene at the Sean suvaitsevaisuuspuolta. Siinä mielessä kuurot päähenkilöt ovat oikeutettuja eivätkä Forrest Gumpia.

Bodhisattva on silti parempi surffaamaan kuin yksikään elokuvan hahmoista...

23.10.

Shanghaissa prostituoituna työskentelevästä naisesta kertova elokuva on ensikosketukseni Ruan Lingyuhun näyttelijänä. Leffa tarjoaa hyvät melodraamat puskettuna 75-minuuttiseen kestoon. Etenkin runsas lähikuvien käyttö muussakin kuin ihmisten kasvoissa jäi mieleen.

Ennen DVD:n laittamista koneeseen luin kirjan, jonka bonusmateriaalina elokuva tulee. Richard J. Meyerin Ruan Ling-Yu: The Goddess of Shanghai on ihan mukavan informatiivinen paketti näyttelijättären urasta ja persoonasta. Välillä siitä paistaa valitettavasti läpi fanipojan hehkutus ja kyvyttömyys nähdä mitään heikkouksia Meyerin silmissä niin täydellisessä ja puhtaassa näyttelijättäressä, jonka kasvonilmeet ovat allegoria about kaikille maailman ongelmille. Miehellä tuntuu olevan myös hyvin yksityiskohtaista tietoa Ruanin elämän hetkistä, joissa ei ole ollut ketään muuta paikalla kuin näyttelijätär itse. Tämän vuoksi kirja tuntui välillä vain fiktiolta, joskin mukaansatempaavalta sellaiselta.

On kuitenkin hienoa, että Meyer on itse nähnyt vaivan julkaista DVD:n kirjansa bonusmateriaalina, koska länsimaissa 30-luvun kiinalaiselokuvien näkeminen on about mahdotonta. Kirja ja DVD olivat ennen kaikkea mielenkiintoinen tapa tutustua johonkin, mitä ei aikaisemmin ole päässyt näkemään.

23.10.

Turpiinvetofaijalla on pakottava tarve hakata lastaan.

Hitaan ja vähäeleisen juonenkuljetuksensa ansiosta Padre Padronessa on joitain hypnoottisen hienoja jumittelukohtauksia. Harmi vain, että esimerkiksi elokuvan huumori on suurimmaksi osaksi aivan ala-arvoisen huonoa. Muutenkin elokuvaa katsoessa tulee sellainen olo, että siinä on ihan liikaa kaikkea, jotta jaksaisin innostua siitä kunnolla. Leffa ei missään nimessä ole huono, mutta se ei myöskään ollut aivan minun palani kakkua. Ihan kiva silti.

23.10.

Olin hieman yllättynyt, että Phantom of the Opera alkoi hyvinkin vakavastiotettavana elokuvana, jossa Claude Rainsin esittämä viulisti saa potkut oopperasta, ja hänen elämänsä murenee käsiin. Sitten hän säveltää konserton ja alkaa vähän murhailla ihmisiä. Sen jälkeen on aika aiheuttaa pikkukepposia oopperan kulisseissa. Visuaalisesti elokuva on hieno, koska siinä pompitaan massiivisissa lavasteissa, puvustus on mukavan värikästä ja Technicolor näyttää kivalta. Oopperakohtaukset ovat muuten näyttäviä, mutta valitettavasti korkeimmissa nuoteissa ääniraita särkyy aivan täysin. Tämän vuoksi minua karmi aivan uskomattoman paljon aina kun naispäähenkilö avasi suunsa. On myös mukavaa, että kerrankin kolmiodraama ei pääty jommankumman kilpakosijan sankarikuolemaan.

22.10.

Paul Newman odottaa kuola valuen isänsä kuolemaa, jotta saa hänen karjatilansa perintönä. Mies on valmis jopa hakemaan oikeusteitse apua saadakseen tilan jo ennen paapan kupsahtamista, koska isäpappa on kohdellut häntä kuin paskaa ja sama toiseen suuntaan. Elokuvan sanoma on melkoisen tyly, koska Newmanille kävi omassa elämässään sukulaistensa kanssa hyvin pitkälti samalla tavalla. Tosin Kissa kuumalla katolla kertoo about samasta jutusta ilman cowboy-menoa, joten se iski minuun kovempaa, koska katsoin sen vielä silloin, kun Newman oikeasti teki kuolemaa.