Watched in 2014

31.12.

Kaikkea paskaa sitä tuleekin vahingossa katsottua.

Leffan idea on marssittaa ruudulle maksimimäärä julkkiksia. Ensemble castit voivat olla mielenkiintoisia tapauksia joissain suurtuotannoissa, joissa esimerkiksi Chuck Heston patsastelee toogassa, mutta itse elokuva on tässä kasattu vain julkkisten esittämisen ympärille. Juonta tai tapahtumia ei oikeastaan edes ole, pelkästään julkkiksia kävelemässä ruutuun. Koska en seuraa nykyistä julkkiskulttuuria henkilökohtaisen mielenterveyteni säilyttämiseksi, en edes tiennyt keitä puolet näistä persenaamoista olivat. Kumma kyllä, minulle ei herännyt myöskään kiinnostusta tietää.

27.12.

Ystävyys- ja veljeysjutut toimivat taas kerran erinomaisesti, ja oli mukava katsoa vaihteeksi Chow Yun-fatia ammuskelemassa, kun tuntuu, että viimeisimmät häneltä katsomani ovat olleet aina komediaa tai jotain surkeaa uutuus-Hollyä, jota katson kompletionistihuoraukseni takia. On myös mielenkiintoista, miten A Better Tomorrow'ta markkinoidaan nykyisin CYF-elokuvana, kun mies ei ole sen tarinan keskiössä, vaan sidekickinä. Sen myötä elokuva saa jopa hieman lisäarvoa kohtauksessa, jossa CYFiä ammutaan takaraivoon kesken äärimmäisen melodramaattisen tilityksen..

27.12.

Sitten oli vuorossa uusintakatseluillan essential klassikko. Kill Point on niitä harvoja aivan totaalisen ammattitaidottomasti tehtyjä kusiräpellyksiä, jotka naurattavat lähestulkoon koko ajan. Leo Fong ei osaa mitään taisteluliikkeitä, joten hän potkii noin 20 asteen kulmassa, Bill Cosbyn näköinen pääpahis näyttää haukanneen paskaa aamupalaksi, ja poliisipäällikkö näyttää aivan totaalisen eksyneeltä ja pelokkaalta puhelimeen puhuessaan. Katselukokemuksen parantamiseksi elokuvan nimi pitäisi muuttaa muotoon Koff Point.

26.12.

En jostain syystä ollut vuosia sitten ihan tajunnut Kiss Me Deadlyn miehistä pullistelua ja muille noireille irvailua. Mike Hammer on sen verran kovan luokan alfa, että ilmeisen tarkoituksellisen tönkkö jumalvasaralla hutkiminen toimii.

26.12.

Edelleen riipaisevan koskettava ja visuaalisesta häikäisevän kaunis elokuva saa "järkensä menettämisen" sopimaan itseensä mainiosti ilman, että mennään mihinkään I'm a Cyborg -tasolle. J-poppari tuo mukavaa kontrastia samankaltaisessa tunnelmassaan aivan erilaisessa ympäristössä.

26.12.

Saavuin uusintakatseluiden leffailtaan vähän myöhässä, joten missasin Playtimen alun. Siitä huolimatta leffa muistutti hyvin nopeasti, miksi olenkaan antanut sille viisi tähteä. Suuruudenhullut rakennelmat, pitkät otot ja todellista koordinaatiokykyä vaativat statistimäärät ja taustalla tapahtuvat pelleilyt viehättävät silmää ja tarjoilevat vieläkin suhteellisen ainutlaatuisen kokemuksen elokuvataiteen saralla.

23.12.

Chuck Heston esittää omassa ohjauksessaan pääroolia Shakespearea lausuvana sotapäällikkönä, jolla on halko perseessä. Kahden ja puolen tunnin kestoon mahtuu paljon tylsää patsastelua, joka ei valitettavasti tällä kertaa viihdytä, sillä elokuvan budjetti ei mahdollista massiivisia joukkokohtauksia, ja suurin osa näyttelijöistä on huonolla tavalla aivan uskomattoman noloja ilmestyksiä yrittäessään lausua Shakespearen dialogia.

Heston sentään boustailee yhdessä kohtauksessa aivan törkeän hävyttömät lannevaatestringimunapussikalsarit jalassaan. Tästä tulee iso plussa. Muuta hyvää elokuvassa ei oikeastaan olekaan.

16.12.

Pitkään vaikeasti saatavilla ollut kulttiartifakti viihdyttää omaperäisellä ja suomalaiselle elokuvalle harvinaisella otteellaan. Ruumiita ei nähdä paljoa, mutta se ei menoa hidasta.

15.12.

Eija-Liisa Ahtilan pidempi tuotos muistuttaa toteutukseltaan hyvinkin paljon Ihmebantua, mutta sillä erolla, että "sketsit" eivät yritä olla hauskoja. Silti leffa pääsee tunnelmassaan pelottavan lähelle, vaikka hauskuus korvataankin inhottavalla.

15.12.

Taas kerran Ghiblin elokuvassa on komeaa animointia, eläväisiä hahmoja ja hyvä kasvutarina ilman vanhempien läsnäoloa selviämisestä.


Teille olisi ihan paska paketti.

15.12.

Linklaterin toimivalla tavalla hengetön elokuva vaihtaa sen keskiössä olevia hahmoja samalla, mutta aina kivasti pelittävällä, kikalla kääntämällä kameran kesken tapahtumien johonkin taustalla olevaan hahmoon. Tämä boostaa erinomaisesti elokuvan hahmojen mitättömyyden tuntua.

14.12.

DVD-levyn resonointi soittimessa loi Tarkovskiin mielenkiintoisen pärinäpierusoundtrackin.

13.12.

Emily Browning alkaa myydä kehoaan rikkaille lisätienestien toivossa. Sitten ei tapahdu yhtään mitään, ja elokuva loppuu.

13.12.

Joissain kohdissa Clerksin dialogi on oivaltavaa ja hauskaa, kun taas välillä vitsit ovat aivan täysiä susia. Jay ja Silent Bob eivät toimi hahmoina, joten on sääli, että juuri heitä tunnutaan aina hehkutettavan niin paljon. Videovuokraamon nulikka toi härskin manipulointinsa myötä mieleen Eric Cartmanin parhaimmillaan.

12.12.

Christopher Leen Dracula herää jälleen kerran henkiin, koska elokuva vaatii niin. Prosessi ei kuitenkaan mene aivan putkeen, vaan Dracula-polo muuttuu kasaksi pulveria. Paikallinen pahiskultti sujauttaa Dracula-jauheen marjasmoothieidensa sekaan, ja pimeyden ruhtinas on täällä taas. Sitten on aika aloittaa kostohommat, ja meno on taas vaihteeksi taatun laadukasta Hammeria. Naispääosassa nähtävä Linda Hayden on aivan uskomattoman suloinen, ja on mukavaa nähdä näinkin isossa roolissa vaihteeksi kuvankaunis nuori nainen, jolla on jopa pieni kaksoisleuka ja hieman lihaa käsivarsissa. Taisin kiinnittää vähän turhan paljon huomiota häneen...

11.12.

90-luvun puolivälin scifileffassa käydään hyödytöntä sotaa kaukana kotoa. Sotaa käydään vain siksi, että kaukaisella planeetalla olevia ihmisiä ei ole enää mitään järkeä tuoda takaisin, vaikka sotimiseen ei ole tarvetta. Heidän tapattamisensa kuitenkin herättäisi paskamyrskyn, joten vähän patrioottisuutta kehiin ja vihollista turpaan. Planeetalle on valmistettu tuhansittain ihmisiä tappavia robottiotuksia, joiden vuoksi ulkona liikkuminen on hengenvaarallista. Peter Weller ja sekalainen seurakunta yrittävät sitten tässä premississä päästä pois planeetalta.

Lavasteidensa osalta Screamers on budjettitietoisella tavalla todella komeaa katsottavaa. Se muistuttaa ihastuttavan paljon 90-luvun scifisarjoja, jotka ovat lähellä sydäntäni. CGI nyt on rumaa, mutta pystyn jotenkin antamaan sen anteeksi tv-sarjoissa, joten tässäkin sen pystyy suodattamaan jotenkin. Härpäkkeet näyttävät kivoilta ja musiikki on sopivan mahtipontista. Leffassa myös tapetaan sadoittain robottilapsia liekinheittimellä. Pidin myös siitä, miten leffan hahmojen oli pakko polttaa avaruustupakkaa koko ajan, koska muuten he kuolisivat säteilymyrkytykseen.

Jos tykkää 90-luvun scifisarjoista, tykkää tästäkin. Jos tykkää pelkästään arthouse-elokuvasta, en usko tämän olevan millään tavalla mielekästä seurattavaa.

Minua nauratti myös se, että toinen elokuvan sotivista osapuolista on nimeltään N.E.B.. Leffassa heistä puhutaan "Nebb troopereina".

11.12.

Yleissivistysaukkojen paikkailu jatkui. Kovaotteiset miehet tarjoilee oikein hienoa poliisitoimintaa, upean autotakaa-ajon ja äärimmäisen tylyn lopetuksen. Ihan ansaitusti tätä hehkutetaan.

11.12.

Ken Russellin näkemys prostituutiosta on hyvin... hämmentävä. Theresa Russellin esittämä katunainen kiertelee katuja parittajaansa paossa kertoen kameralle kokemuksistaan, pahoinpitelyistä ja niistä hassuista pervoista, jotka haluavat jotain erityisempää. Naisen melkeinpä päätä aukova tyyli huutaa närkästyneenä toimii ja tuo välillä mieleen jopa Lydia Lunchin trollausjutut.

Whore on selkeästi tehty hyvin halvalla, sillä se on välillä aivan uskomattoman surkeasti näytelty ja rytmitetty. Välillä asioista huomaa, että osa tekijätiimistä on ihan taitavaakin porukkaa, kun taas osa on tehnyt tämän epätoivoisesti muutaman dollarin toivossa. Tämä oikeastaan tuo kieron lisän huoraamisesta kertovaan roskaelokuvaan. Näyttely on välillä niin huonoa, että sille on pakko nauraa hyvällä tavalla. Whoren vahvuus onkin oikeastaan juuri sen hämmentävän huono toteutus, koska se on sellaista harvinaista huonoa, jonka katsominen on hauskaa. Oikeastaan hyvin tehtynä elokuva ei jaksaisi kiinnostaa melkeinpä yhtään, koska se kuvastaa vain prostituoitujen asiakkaita sellaisella kiltin mitäänpaljastamattomalla tirkistelytyylillä osoittaen kuitenkin että vaikeaa on joo. Kun toteutus saavuttaa absurdin huonouden myötä tulevan komiikan, onnistuu elokuva tekemään joitain tahoja jopa loukkaavan kuvauksen. Se tekee Whoresta hyvinkin viehättävän tapauksen.


Haluan tuollaisen paidan.

10.12.

Truffaut'n kasarituotos pääsi alkuun yllättämään hieman positiivisesti, koska lähdin odottamaan siltä ylipitkää keskinkertaisuutta. Jostain syystä ilman sen kummempia erikoisuuksia toteutettu draamailu toimi oikein kivasti perusvahvojen näyttelijänsuoritusten ja kiinnostavan tarinan ansiosta. Ensimmäiset 125 minuuttia menivätkin todella mukavissa merkeissä.

Siksi onkin todellinen harmi, että leffan lopetus on aivan järkyttävää sontaa. Kun tarina saadaan päätökseen, tulee mukaan hassutteleva kertoja, joka selittää hupsutellen, mitä elokuvan hahmoille tapahtui sen jälkeen. Loppukevennys ei sovi millään tavalla elokuvaan, koska leffassa ei ole aikaisemmin ollut mitään hauskaa. Se tavallan jopa tekee elokuvan tarinasta mitäänsanomattomamman, koska eihän tätä nyt tarvitse vakavissaan ottaa hei, natsit joutuivat vähän komediallisiin tilanteisiin, ja paha sai lopulta palkkansa. Epilogi palaa taas aikaisemman elokuvan tyyliin, mutta tuo pieni kertojaosio onnistui rokottamaan hyvin paljon pisteitä muuten oikeastaan erinomaiselta elokuvalta.

7.12.

Spilun klassikossa näsäviisaat lapset elävät taianomaista taikaelämäänsä taikamaassa, jossa puppelipuu ja tuttelituu. Tästä huolimatta kaikki on aivan älyttömän tylsää eikä elokuvassa tapahdu oikeastaan mitään. Leffan parasta antia on superälykäs ulkoavaruuden muukalainen ihmettelemässä ruokaa ja kävelemässä päin seiniä.

6.12.

Chuck Norris esittää kivenkovaa liittovaltion sheriffiä, jolta sujuu karate ja oluen kittaaminen. Roskat mies heittää äijänä ulos kotinsa kuistilta suoraan luontoon, koska se jos mikä on miehekästä. David Carradine tökkii kepillä kylkeen, joten on aika hakata kaikki. Hommasta tulee henkilökohtaista, kun lemmikkisusi tapetaan. Tyhmät poliisijohtajat yrittävät pilata hyvän henkilökohtaisen vendettan asettamalla sääntöjä, mutta lopulta paha saa turpaansa. Latinosidekick riehuu lopputaistelussa usean kertakäyttösingon kanssa. Viihdyin leffan parissa oikein kivasti, koska en ole hetkeen katsonutkaan kasariäksöniä.

6.12.

Takashi Miiken outoilu on 130 minuuttia mitä kummallisempia tapahtumia yhdistettynä ohjaajalle valitettavan tuttuun tapahtumaköyhään tylsyyteen. Häröily on hyvää, ja leffa on ehdottomasti parhaimmillaan, kun siinä työnnetään löylykauhaa perseeseen, tai jäädään seksin aikana kiinni itseään synnyttävän veljen, joka onkin sisko, vaginaan. Jos meno olisi tätä koko ajan, pitäisin Gozusta varmaan hyvinkin paljon. Miiken elokuvissa vain on se ongelma, että huikeiden wtf-kohtausten lisäksi niissä ei tapahdu oikeastaan mitään. 130 minuuttia sellaista oli liikaa.

6.12.

Olen nähnyt Stripteasen aikaisemmin joskus noin 12-vuotiaana, ja se oli jo silloin aivan helvetin tylsä, vaikka olin tuolloin enemmän kohdeyleisöä. Eihän elokuvasta nyt rehellisesti sanottuna ole muuhun kuin esittelemään tissejä pikkulapsille, jotka katselevat tätä salaa vanhemmiltaan 14-tuumaisesta putkitelkkarista nurkkahuoneessa. Muuten leffa onkin tosissaan tehty kevytversio Showgirlsistä. Tanssikohtauksia on yllättävän vähän verrattuna siihen, miten tämä oli ysärillä jotenkin kohujuttu. Kun Demi Mooren tissit tulevat ruutuun, tanssikohtausten vähyyttä oikeastaan vain kiittelee.

3.12.

Donnie Darkossa on joitain ihan toimivia juttuja ihmisten vääristyneistä arvomaailmoista. Harmi vain, että leffan nokkeluus on sitä luokkaa, että siteerasin sen aikana hyvin monta kertaa Eino Leinon runoa "Märkä pieru". Visuaalisestikin leffa oli melkoisen luotaantyöntävä.

3.12.

Totoron aamukooma otuksen ensimmäisessä kohtauksessa on aivan täyttä parhautta, koska se on kuin yksi yhteen oma heräämistaisteluni joka ikinen aamu.



En valitettavasti ole pörröinen ja pehmeä...

3.12.

Vihaan stoner-huumoria, mutta en voinut olla repeilemättä Mäkkön pajarinaurulle filosofisten mietelauseiden jälkeen. Douchebagien postilaatikkopesisrundin aikana minun oli vaikea saada henkeä.

Leffan suomenkielinen nimi "Surutta? sekaisin" on muuten aivan idioottimainen. En edes olisi hyllyä selaamalla tajunnut, mistä elokuvasta on kyse, ellei sitä olisi minulle kerrottu.

29.11.

Jack Nicholson saapuu ylinäyttelemään vuoristohotelliin, koska intiaanien hautausmaa, alienit, Cthulhu, taikavoimat ja saatana käskevät häntä. Yliluonnollisia elementtejä on aivan liikaa, jotta elokuva voisi kertoa vakavasti eristyksissä tapahtuvasta järkensä menettämisestä. Nicholsonin ilmeily taas tekee tästä melkeinpä kalkkunan. Scatman Crothersin "Minua saatetaan tarvita nyt" - jota seuraa pitkä vaellus perillä odottavaan välittömään kuolemaan - tuo kaikessa typeryydessään mieleen Godfrey Hon Silver Dragon Ninjan. Kamerankäyttö nyt on komeaa, tai siis kameroista: erittäin hyviä.

29.11.

- Jos ei The Apartment kelpaa, niin en kyllä tiedä mitä vittua lähdit oikein sieltä kirjastosta etsimään.

- Tapio, 2014

24.11.

John Huston selkeästi osasi alkoholismikuvaukset. Tällä kertaa ei rähistä tai örvelletä, vaan juodaan olon normalisoimiseksi - känniin ei päästä enää. Albert Finney on vakuuttava ja maisemat kivoja.

22.11.

Fiktioksi naamioitu dokumentti kertoo äänisuunnittelijasta, joka palaa kotikonnuilleen nauhottamaan hiljaisuutta. Mukana paljon jumittelua, josta olisin varmasti nauttinut enemmän, jos en olisi voinut hyvin huonosti tämän aikana...

22.11.

Kimmo Kestilän ohjaama turkkilainen toimintaelokuva on hyvin hämmentävä tapaus. Se on niin vitun huonosti näytelty, kuvattu ja editoitu, että voi vain miettiä, miten elokuvakriitikko voi kuvitella tämmöisen olevan jees - edes silloin kun se on oma tekele. Leikkauksen takia hahmot vaikuttavat olevan eri tilassa, vaikka todelisuudessa he ovat vierekkäin. Tästä tulee fiilis jostain simuloidusta Godfrey Hosta. Kestilä tuskin on lähtenyt hakemaan näin absurdia visiota. Tilojen hahmottaminen on mahdotonta, koska kuvaajalla ja leikkaajalla ei tunnu olevan mitään käsitystä esimerkiksi siitä, miten päin kasvojen tulisi olla kohtausten jatkuvuuden takaamiseksi.

21.11.

Gog.comista sai tämän ilmaiseksi leimoja keräämällä, joten päätin nyt sitten ottaa sen. The Gamers on amatööriporukan tekemä komedia, jonka huumori koostuu pelkästään siitä, miten absurdilta pen & paper -roolipelien tapahtumat näyttävät live actionina. Periaatteessa The Gamers on siis 50 minuuttia nörttejä seisomassa paikallaan ja heittämässä noppaa pöydän äärellä. Se ei ole ihan sitä, mitä kutsuisin huumoriksi. Leffa yrittää olla jotain fanipojilta fanipojille -rinkirunkkausmatskua, mutta minulle tuli siitä oikeastaan vain sellainen fiilis, että leffan tekijät vihaavat pen & paper -roolipelaamista ja haukkuvat sitä. Elokuvallisilta arvoiltaan The Gamers saa ihan kokonaista nolla pistettä. Se on juuri niin kotivideon näköinen tapaus, että sitä on turha edes haukkua sen enempää siltä kantilta. Anteeksi se ei kuitenkaan saa mitään.

21.11.

Kolme vuotta edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen rakas tohtorimme herää talviuniltaan. Joku on ilmeisesti käväissyt kusemassa muroihin, koska murhahommat alkavat taas samalla, kun Phibes matkustaa Egyptiin etsimään elämän lähdettä. Ykkösosassa Phibesillä oli jokin motiivi murhatöilleen. Jatko-osassa murhat (ja oikeastaan koko juonenkuljetus) tuntuvat tapahtuvan vain koska kyllähän ekassakin tapettiin ihmisiä, ja käsiksessä lukee nyt näin. Todella heikon ja epäloogisen juonenkuljetuksen lisäksi mukaan on ympätty hupsuttelevaa englantilaisherrasmieshuumoria, jota seuratessa tekee mieli ampua itsensä.

21.11.

Vincent Pricella on taas vaihteeksi jotain hampaankolossa, joten on aika kasvattaa paikallisen ruumishuoneen asukaslukua. Tällä kertaa moraalista närkästystä aiheuttavat lääkärit, koska nuo paskiaiset eivät pelastaneet Pricen vaimoa onnettomuuden jälkeen. Erilaisia mielenkiintoisia murhatapoja nähdään mukavasti, mutta lopun leikkausoperaatio ei jaksa enää kiinnostaa. Naurahdin kuitenkin sitä, miten Pricen apuri vammailee itsensä hengiltä pakittamalla ilman mitään syytä valuvan hapon alle.

20.11.

Tällä kertaa Vinski esittää ikääntyvää kauhunäyttelijää, jonka mielenterveys kärsii pahasti, kun tuleva vaimo löydetään tapettuna pukuhuoneesta. Vuosia myöhemmin mies yrittää comebackia, mutta ympäriltä alkaa laota porukkaa. Price vetäytyy roolihahmoonsa ja sekoittaa todellisuuden ja kuvitelman kunnes ei ole enää varma, tekikö hän kaikki murhat itse. Kauhupuoli on hyvinkin taattua Vincent Pricea. Mukana nähdään myös Peter Cushing, ja välillä leffassa on sellainen ihan pienoinen menneiden kulta-aikojen muistelun tuntu. Leffassa vilautetaan mahdollisuutta mukavan epätavanomaiseen lopetukseen, mutta viime hetkellä Madhouse muuttuu kunnon joukkopiereskelyksi, joka valitettavasti syö puolikkaan lopullisesta arvosanasta.

20.11.

Kriitikot kirjoittavat Vincent Pricen esittämästä Shakespeare-teatterinäyttelijästä murska-arvioita. Tästä huolimatta Price on varma näyttelijäpalkinnon voittamisesta. Kun palkinto meneekin jollekin toiselle, Price murtuu ja yrittää itsemurhaa. Joukko juoppoja kodittomia pelastaa miehen, ja sitten on aika kostaa kriitikoille.

Vaikka leffan Arvostelutuomarit(tm) nyt ovatkin melko yksi yhteen kuvaus Laajakuvan toimittajakunnasta, on kriitikoille vähättelevään sävyyn kuittaileminen taideteoksessa itsessään melko lapsellista melkeinpä millä tahansa alalla. Parhaimmillaan Theatre of Blood onkin, kun Pricea katsoo kuin Sabrina teininoidan Salem-kissaa - naureskelemalla erilaisille hassuille asuille, joita hänellä on päällään.

Leffan lopussa nähdään myös shokkitwisti, kun Pricea murhissa auttanut viiksekäs afron ja aurinkolasien taakse naamioitunut naisen äänellä puhuva tappaja onkin elokuvan ainoa naishahmo, jota ei murhata. Lisäksi en ymmärrä, miten HELVETISSÄ Price kuvitteli voittavansa parhaan näyttelijän palkinnon, jos hänestä on kirjoitettu pelkästään negatiivisia arvosteluja...

19.11.

Lähdin odottamaan Caligulalta järkyttävän tylsää pornontäytteistä borefestiä, mutta yllätyin siitä huolimatta, että oletukseni osuivat melko oikeaan. Leffan puitteet ovat hulppeat, ja sikailun lisäksi elokuvassa ei oikeastaan tehdä mitään muuta kuin patsastellaan jähmeästi. Tämä sopi minulle oikeastaan ihan hyvin, koska eihän nyt epookkien kultakaudenkaan tekeleissä mitään tapahdu. Nyt minua hymyilytti ihan liikaa se, että massiivinen budjetti on mennyt lähinnä genitaalien näpräämisestä koostuvan elokuvan tekemiseen. Joku Ben-Hurkin olisi huomattavasti parempi elokuva, jos siinä välillä vain pysähdyttäisiin fistaamaan asioita kaikessa rauhassa. Chuck Hestonin ilmeestä päätellen siinä tehdäänkin niin...

19.11.

Nyrkkeilyn maailmaan sijoittuvat elokuvat ovat minulle aina iso turnoff, sillä pidän nyrkkeilyä about maailman paskimpana urheilulajina heti käsimunan jälkeen. Asiaa ei auta se, että lähes jokaisella isolla Hollywood-ohjaajalla pitää olla oma nyrkkeilyelokuvansa siellä WWII-/Vietnam-filmin vieressä. Fat Cityssä tapahtuu paljon muutakin, ja kaikki nyrkkeilykehän ulkopuolella tapahtuva on jees. Stacy Keach ja etenkin Susan Tyrrell ovat erinomaisia rooleissaan alkoholisteina. Aina kun ollaan kehässä, alkaa haukottelu. Tämä johtuu puhtaasti vihastani lajia kohtaan.

19.11.

Taas oli vuorossa Vincent Pricen tähdittämä kolmesta pienemmästä tarinasta koostuva elokuva. Tällä kertaa kestoa oli kaksi tuntia, joten tarinoissa oli aivan liikaa tylsää paikallaanjunnaamista. Muuten pari tarinaa oli ihan ok, mutta keskimmäinen oli mielestäni todella tylsä. Kirjoitan tätä tekstiä puoli tuntia elokuvan loppumisen jälkeen, enkä enää muista, mistä siinä edes oli kyse.

17.11.

Cormanin ties kuinka monennessa Vincent Pricen tähdittämässä Edgar Allan Poe -filmatisoinnissa nähdään kolme lyhyttä tarinaa.

Ensimmäisessä Vincent Pricen esittämä mies on katkeroitunut vaimonsa kuolemasta hieman tyttärensä syntymän jälkeen. 26 vuotta myöhemmin tytär palaa Pricen luokse kohtaamaan halveksuntaa. Kuollut vaimo palaa haudan takaa kostamaan. Tarina on tunnelmaltaan kiehtovin ja visuaalisesti näyttävin. Episodissa tapahtuu vain yksi asia, mutta se riittää erittäin hyvin.

Toisessa tarinassa Peter Lorren esittämä juoppo ryyppää vaimonsa rahat kunnes tapaa Vincent Pricen esittämän viininmaistelijaekspertin. Price ja vaimo rakastuvat, ja Lorre janoaa kostoa (ja viiniä). Osio koostuu lähinnä siitä, että Lorre ja Price ryyppäävät keskenään hupsutteluääniefektien saattelemana. Tavallaan en pitänyt siitä yhtään, mutta onhan siinä nyt kuitenkin Lorre ja Price ryyppäämässä, joten ei se mitenkään ihan hirveästi rasittanutkaan.

Kolmannessa osiossa Pricen esittämä mies hypnotisoidaan kuolinhetkellä, ja hänen tietoisuutensa jää leijailemaan. Osio vajoaa tahattoman komiikan puolelle vähän turhan usein.

15.11.

Taika-Mika marssittaa ruudulle douchebag-pallinaamoja (ja Kevin Nashin!), jotka paljastavat aivan kaiken! ...paitsi tietysti niitä alueita, joilta elokuvan kusifiltterissä käytetty virtsa on purskahtanut ulos. Unohdin noin kahden minuutin välein, miltä Channing Tatum näyttää.

15.11.

Yôji Yamadan road moviessa kolme elämän päähänpotkimaa hahmoa kerääntyvät pieneen hatchbackiin ja ajelevat ympäriinsä maistellen samalla elämää. Sitten yhdestä paljastuu asioita, ja aletaan auttaa miestä, jotta hän saisi toisen mahdollisuuden. Meno on leppoisaa, mutta noin 20-minuuttinen flashback-jakso kesken elokuvan rikkoo sen rakennetta hieman. Olisin nauttinut huomattavasti enemmän vain eksistentialistisesta pööpöilystä road moviessa, mutta kyllä tämäkin kelpasi oikein mukavasti.

1.11.

Täysin vailla todellisuudentajua oleva "kirjailija" on päättänyt, että olisi tosi romanttista, jos kaikki hahmot saisivat oman rakastetun. Tämä ilmenee sitten sillä, että ihmissusi haluaa periaatteessa raiskata pikkuvauvan. Tästä huolimatta elokuva on aivan karmeaa scheisseä.

31.10.

Kahdella eri tyylillä tehty elokuva osoittaa, miten tietyt kuvaustekniikat, vallitseva aikakausi, miljööt, jne. voivat vaikuttaa saman tarinan ulosantiin. Tästä syntyi paljon hyvää keskustelua, mutta enhän minä näin pari viikkoa katselun jälkeen muista kirjoittaa siitä mitään. Jotain meni myös ohi ihan vain siksi, että kirkollinen erikoissanasto ei ole ihan suurimpia vahvuuksiani, vaikka elokuva kertoo enemmänkin instutuutioista kuin itse kirkosta.

31.10.

Banaanin hengestä kertova - Charlie Cholla varustettu - hongkongilainen kauhukomedia kuulostaa lähtökohtaisesti selvältä mestariteokselta. Harmi vain, että joukkohuuto puuttuu kokonaan, huumori on ala-arvoisen huonoa, ja elokuva yrittää olla myös joku vakavastiotettava romanttinen itkunyyhkyily epäonnistuen siinä surkeasti. Charlie Cho nähdään vain pienessä cameossa, johon homous iskee yhtä yllättäen kuin Lapinlahden linnuissa. Kohtaus on elokuvan paras kaikessa loukkaavuudessaan.

31.10.

Zalman Kingillä on hyvin suuria vaikeuksia ovien kanssa.

28.10.

Franco Nero yrittää huiputtaa kaikkia kullanhimossaan. Spagetismi on hyvin perinteistä, mutta on kiva, että sankari ampuu hyvin epäurheilijamaisesti vihollisensa piilotetulla konekiväärillä teurastustyyliin kutsuttuaan heidät ensin kaksintaisteluun.

28.10.

Nuori naisen alku taistelee ensimmäisten teinivuosiensa alkaessa oman seksuaali-identiteettinsä kanssa. Ympärillä muut läpikäyvät omia noloja ensi-ihastuksiaan. Leffan jätkät osaavat järjestää erittäin asiallisia kalsaribileitä.

28.10.

Mies ja nuori työkaverityttönen menevät lounastauolla hotelliin harjoittamaan haureutta. Miehen tarkoitus on pettää vaimoaan, mutta hän on oikeastaan melkoisen sympaattinen vässykkä, joka ei tee sitä mitenkään pahallaan. 60-luvun maailmassa tällaista ei katsota hyvällä, joten mies on joutunut säveltämään melkoisen tarinan saadakseen hotellihuoneen kahdelle. Tarinaa kertoessaan mies ajautuu aina vain syvemmälle suohon, ja tytön eläytymisen kautta miehelle tulee selväksi, miksi tähän pisteeseen on päädytty. Eläytymisen kautta tulevat flashbackit kuvitelmista ovat oikeastaan melko piristävä tapa kuljettaa elokuvaa.

12.10.

Krapulassa oli pakko katsoa jotain seikkailuelokuvaa mäkkärin hampurilaisten kanssa. Harmittavasti Sahara ei tarjonnut mitenkään mielekästä darrailua, koska siitä puuttuu oikeastaan kaikki seikkailun tuntu tai viihdyttävä tyhmä.

Brooke Shieldsin esittämä nainen haluaa ihan tosissaan voittaa pahamaineisen aavikkorallin, joten hän oikaisee heimosota-alueen läpi. Sitten rakastutaan, soditaan ja ollaan haaremissa, mutta lopulta tärkeintä on autokilpailun voitto, koska tyttö siis ihan aidosti haluaa voittaa. Huumori on wha-wha-whaa -tason vastoinkäymiskommellusta. Oikeastaan ainoa hurraamisen arvoinen kohtaus koko elokuvassa on se, kun John Rhys-Davies tempaisee Shieldsiä täysillä turpaan.

Monipäiväisessä rallissa Shields lähtee heti lopputaistelun jälkeen jatkamaan kilpailua. Tottakai kaikki kilpailijat ovat loppusuoralla samassa taistelussa, ja seuraa noin kymmenminuuttinen kilpa-ajokohtaus, jossa ei ole oikeastaan mitään jännitettä. Shieldsin sidekickit tulevat maalille noin minuutin Shieldsiä jäljessä, vaikka he ratsastivat koko matkan lopputaistelupaikalta maaliin kamelilla. Siis sen 10 minuuttia. Tämä syö aika paljon tehoa autokohtauksen vauhdin tunnulta, jos kerran kamelillakin köröttelee mukavasti kilpureiden perässä.