2014

31.12.

Ebola-vuosi on hyvä lopettaa ebola-elokuvaan.

30.12.

30.12. TV

30.12.

30.12.

29.12.

Enemy on sinänsä pätevää mindfuckeilua surrealistisella otteella, joka pitää katsojan valppaana ja täyttää IMDb:n keskustelupalstan erinäisistä tulkinnoista. Rakenne vaikuttaa olevan kunnossa ja tekijöillä on selkeä näkemys siitä missä mennään ja mihin tullaan, jotta vihjeitä voidaan ripotella sinne tänne pitkin elokuvaa. Toisin sanoen juoni on juuri sopivan yksinkertainen, jotta siitä kuitenkin saisi vedettyä useita eri johtopäätöksiä. Pidin tästä yksinkertaisuudesta ja pohdittuani hetken aikaa näkemääni pääsin jonkinlaiseen johtopäätökseen siitä, mikä on homman nimi. Kuitenkin se, miksi pidän tätä keskinkertaisena, johtuu tekijöiden läpinäkyvästä motiivista tehdä juuri tällaista elokuvaa, jossa mysteerisyys on itseisarvo, eikä esimerkiksi hahmoon syventyminen kuvaamalla tämän alitajuntaa. En myöskään pidä kovin vaikuttavana tehokeinona yksittäisen symbolin (tässä tapauksessa hämähäkin) tunkemista useisiin eri kohtauksiin.

29.12.

29.12.

28.12.

28.12. Finnkino

27.12.

27.12.

27.12.

Cage on tällä kertaa dementikko, joka haluaa vielä viimeiseksi työkseen napata 20 vuotta kateissa olleen terroristipomon. Koska kukaan ei usko dementikko-Cageen, on hänen lähdettävä Romanian kautta Keniaan ja tekeydyttävä terroristin lääkäriksi. Koska koko elokuva on käytännössä täysin pilattu muuttamalla Paul Schraderin alkuperäistä suunnitelmaa, lopputulos on sen verran repaleinen, ettei tästä voi kuin yrittää repiä jotain huumoriarvoa tai toisin sanoen Cage-arvoa irti. Valitettavasti Dying of the Light ei ole myöskään kovin hauska.

27.12.

Jumala kutsuu hyvät ihmiset taivaaseen. Pahat ihmiset ja ei-kristityt taas jäävät maanpäälliseen helvettiin, mutta onneksi heillä on Cage.



Vaikka Cage tuntuukin usein menevän sieltä mistä aita on kaikkein matalin, Left Behind saattaa olla Cagen uran lopullinen pohjanoteeraus. Vammausaste (asteikolla 1-10): 10.

25.12.

Hyvää joulua, Kukkakaali.

23.12.

Teoriassa "elokuva, joka yhdistää lännenelokuvan 1950-klassikot genren 1970-luvun kokeiluihin ja tutkii älykkäästi ihmisen kahta puolta". Käytännössä yksi suht hyvin tehty pankkiryöstökohtaus, jonka jälkeen Marlon Brando sössöttää melkein kaksi ja puoli tuntia jostain mistä en aina ihan saanut selvää. Tämä oli myös niin tylsä, että sen katsominen vei minulta sellaiset kolme päivää.

22.12.

(BFI) 100 scifielokuvaa: 84/100

22.12.

20 vuotta heviä -Cage:

21.12

20.12.

19.12.

19.12.

19.12.

18.12.

18.12.

17.12.

17.12.

Nykypäivän standardeilla Gigi vaikuttaa hieman häiriintyneeltä. Elokuva alkaa Maurice Chevalierin laululla "Thank heavens for little girls", ja koko tarinan keskiössä on melko nuorelta vaikuttava Gigi (alkuperäisessä tarinassa 15), jota koulutetaan kurtisaaniksi. Gigi kuitenkin päätyy yhteen, ei nyt huomattavasti, mutta varmastikin ainakin 10 vuotta vanhemman perhetutun kanssa, joka kohtelee tätä aluksi kuin lasta. Epäilyttävä juoni ei ole kuitenkaan (ainoa) syy elokuvan keskinkertaisuudelle (tosin omalla asteikollani lähes kaikki musikaalit ovat keskinkertaisia). Minnellin musikaaliksi Gigi on yllättävän tavanomainen ja vähemmän mieleenpainuva kuin ohjaajan merkkiteokset.

17.12.

16.12.

Oscaria tavoittelevat Hollywood-ohjaajat tuntuvat ajattelevan elokuvista kuin jotkut peniksestä: mitä pidempi sen parempi, koska pituudella voidaan aina kompensoida muita osa-alueita ja varmistaa myös että tarina on tarpeeksi eeppinen. Elokuvan dramaattisimmat otoksetkin vaikuttavat heti paremmilta kun mitään ei ole tapahtunut viimeiseen puoleen tuntiin.

16.12.

16.12.

15.12.

15.12.

Sabiinitarten ryöstöön perustuva häpeilemättömän seksistinen (huom! molempia sukupuolia kohtaan) musikaali vaimo(je)n ryöstöstä. Kuitenkaan en jaksanut loukkaantua vaimo nyrkin ja hellan välissä ja miehen on oltava mies -vitseistä, ottaen huomioon että tarina sijoittuu 1850-luvulle. Loppujen lopuksi koko elokuvan sanoma painottaa enemmän tasa-arvoa kuin naista miehen kylkiluuna, vaikkakin yksittäiset kohtaukset menevät jo ihan selkeästi seksismin puolelle. Tarinan sijaan Seven brides for seven brothersin parasta antia onkin selkeästi elokuvan keskeinen tanssikohtaus, joka Stanley Donenin elokuvien tapaan on viimeisen päälle koreografioitu.

15.12.

Steven Jay Schneiderin ja kumppaneiden mielestä jokaisen on ainakin kerran elämässään nähtävä kasa westernejä, joista vain murto-osa ansaitsee tämän "kunnian". Sen sijaan että jättäisi osan näistä keskinkertaisista länkkäreistä pois, on Schneider päättänyt jättää pois sellaisia vähemmän tärkeitä elokuvia kuten Human Condition I-III, Goodbye CP, Possession, On the Silver Globe, Anti-Clock, The Sacrifice, Nostalgia, War and Peace (1966), Scenes from a Marriage. Vain muutaman mainitakseni.

Gunfight at the O.K. Corral on jälleen kerran keskinkertainen länkkäri nimekkäällä näyttelijäkaartilla. Se on sitä paitsi jo toinen kirjassa oleva elokuva samasta tarinasta (ensimmäinen on My Darling Clementine).

15.12.

14.12.

DeMillen Kymmenen käskyä on kristillisten elokuvien tapaan ärsyttävyyteen ja naurettavuuteen asti yhtä totuutta alleviivaava. Uskonto on parasta huumetta -ihmiset ja Charlton Hestonin loppua kohden kasvava sekoilu jaksoivat välillä naurattaa, mutta ei yli kolme tuntia. Vaikka elokuvan ansioksi kristillisen sanoman sijaan onkin yleensä nostettu eeppinen lavastus ja technicolor-värien käyttö, en ainakaan itse pystynyt täysin katsomaan läpi sormien elokuvan sanomaa: Raamatun teksteissä piilevää sadismia ja sitä faktaa että jumala esitetään pahempana diktaattorina kuin kukaan ihminen, ja kaikki tämä on okei koska jumala on myös kaiken hyvän lähtökohta.

14.12.

14.12.

13.12.

13.12.

Shakespeare-filmatisoinnit eivät edelleenkään iske, vaikkakin tämä on varmastikin parhaimpia sellaisia. Visuaalisesti oikein tyylikäs, mutta dialogi jälleen kerran aivan liian kryptistä ja hahmot ärsyttävyyteen saakka suurieleisiä (ja -kokoisia).

13.12.

12.12.

...

12.12.

En muista mitä Uuno-elokuvia olen jo lapsena nähnyt, mutta koska tämä on 1001 elokuvaa -kirjan suomiversiossa, oli se katsottava. 5 minuutin kohdalla Kukkakaali totesi voisiko tämä jo loppua. Mutta se ei loppunut, vaan kesti vielä tuskalliset 75 minuuttia eikä naurattanut kertaakaan. Voi miksi, oi miksi, kukaan on keksinyt jotain näin aivotonta perseilyä.

12.12.

Tässä vitutti ehkä eniten se, että päähenkilö oli tekevinään erotutkimusta yliopistotutkijan valtuuksilla, kun koko juttu vaikutti enemmänkin naistenlehtiin soveltuvalta jutulta. Muuten tämä ei vituttanut ihan niin paljoa, mutta ei myöskään ollut millään tavalla hauska tai viihdyttävä. En oikeastaan edes osaa sanoa, miksi annoin kaksi tähteä yhden sijaan.

12.12.

Rakkauden rasvaprosentin jälkeen Korso vaikutti aluksi ihan hyvältä: ainakaan siinä ei keskitytty keskiluokkaisten luovissa ammateissa työskentelevien helsinkiläisten mitättömiin ongelmiin ja sukupuolirooleilla hassutteluun. Kuitenkin lähtökohta on sama, vaikka maailmaa tarkastellaankin sieltä kolikon toiselta puolelta (sen sijaan että kuvattaisiin sitä kolikkoa kokonaisuutena). "Korsolaisten" ongelmat eivät toki ole mitättömiä, mutta eivät ne ongelmat kumpua pelkästään siitä, että satutaan asumaan Korsossa, jossa kaikki on paskaa eikä sieltä kukaan pääse pois. Suomalaisten elokuvien suurin ongelma selkeästi on huonon käsikirjoituksen lisäksi aivan järkyttävä mustavalkoisuus - nämä toki lomittuvat yhteen, koska ei jakseta/osata kirjoittaa mitään todellisuutta vastaavaa. Ei sillä, etteikö Suomessa ja varsinkin pääkaupunkiseudulla olisi useita Korsossa kuvattuja alueita, joissa ongelmat kasaantuvat juuri niille, joilla niitä ongelmia jo ennestään on. Onneksi Korso myös tavoittaa osan tästä todellisuudesta. Kuitenkin aika paljon jää puuttumaan, mutta ehkä se puuttuva osa on jotain, mistä ei vain haluta tehdä elokuvaa, kuten unelmien totaalinen puuttumattomuus. Hollywoodin tapaan myös Suomessa halutaan tehdä elokuvaa, joka pyrkii peittämään todelliset ihmiskohtalot alleen.

12.12.

Päätimme Kukkakaalin kanssa järkätä suomipaskamaratonin, koska emme halua voida hyvin. Opimme paljon asioita.

Tästä opin että seksi ilman tunteita ei onnistu, itsekkyys ei kannata, rakkaus on absurdia ja aika monta ...eikun itse asiassa en oppinut mitään oleellista yhtään mistään. Sen sijaan tuntui kuin olisin katsonut pidennettyä turisteille suunnattua mainosta Suomesta. Taisin nauraa oikeasti vain kerran: runoillassa olleelle viimeisen päälle geneeriseksi hipsteriksi pukeutuneelle mieshenkilölle, jonka kuvaa en valitettavasti löytänyt googlen kuvahaulla.

11.12.

10.12.

10.12.

10.12.