Watched films in 2024

17.4.
Tallenne

Tavoittaa hyvin ja autenttisesti ysärinostalgian eikä vähiten erinomaisen musiikinkäytön ansiosta, mutta samalla huutaa olevansa kakstuhatlukulaista indie-elokuvaa kakstuhatlukulainäsen indie-elokuvan tähden.

13.4.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Pikauusinta oli jokseenkin väistämätön uusversion tammikuisen uusinnan jälkeen ja saattoi The Street Fighter myös tehdä verenhimoiseksi. Pidin vähän yllättäenkin vielä enemmän, kun jo tiesi kuviot. Hervottoman absurdia splatteriä, joka toimii erinomaisesti sekä ihan yksinään että osana Evil Dead -metaversumia tai mikä sitten korrekti termi onkaan. Kaikki on hauskaa ja hauskuutta ei ole tarpeen korostaa. Yhteydet edeltäjiinsä muistuttaa enemmän Shaun of the Dead -tyyppistä rakastavaa viittailua, kuin varsinaista jatko-osailua ja over-the-top-läträys taas The Story of Rickyn asennetta.

13.4.
Blu-ray

Sonny Chiba pätkii ansiokkaasti ja verisesti pahiksia. Bruce Lee -jutuista poiketen Chiba on vähintään yhtä suuri pahis, kuin pätkimänsä pahikset.

13.4.
Blu-ray

Periaatteessa vailla konventionaalista juonta ja selvästi Uuden Hollywoodin nuorisosta inspiroitunut, seuraa poliisien työskentelyä Los Angelesin ongelmallisilla kaduilla keskittyen hahmodynamiikkaan ja ajankuvaan. George C. Scott pääsee myös kertaalleen rähjäämään. Ja tämähän käy.

11.4.
Netflix

Kliseisen ja hihityttävän pohjustuksen jälkeen ihan pätevää jännäilyä aidossa ympäristössä Pariisin katakombeissa. Super-älyllinen Danten Inferno -viittailu lentää kovaa yli ja jälleen hihityttää. Found footage -muoto ei tuo mitään lisäarvoa, vaan saa lähinnä keskittymään epäloogisuuksiin.

7.4.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Kuten uumoilinkin, uusinnasta todella oli iloa viimekerran väsymyksen ynnä muiden jälkeen. Tarkoituksella ja toki Tigonin toiveista, Witchfinder Generalin kannuksilla, mutta pureutuu silti erilaisiin huoliin ja on ihan oma elokuvansa. Nuoriso on epäilyttävää sakkia ja tämän tajuttuaan jopa tyhmien maalaisten mielestä viisasta kaupunginherraa tarvitaan järjestyksen palautukseen. Luokkayhteiskunta-ajattelun kyseenalaistaminen ei ole järin harvinaista brittielokuvassa yleensä, mutta näin ohimenevän hienovaraisena sitäkin onnistuneempaa. Nuorison mukana kulkevat parit varttuneemmat henkilöt taas muistuttavat karismaattisten kulttijohtajien vaaroista, mikä sekään ei valmistumisajankohtansa huomioiden varmasti ihan vahingossa ole mukana. Kauniissa kuvissa ja häiritsevissä tunnelmissa kulkeminen tässäkin tapauksessa saa sydämet silmiini, kuin siinä emojissa. Ikiaikaisen Pahan palvonta (vähän liiankin) nuoren Linda Haydenin vetämänä on sekin tietty syvästi liikuttavaa.

4.4.
Blu-ray

Joo. Elokuva, jossa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään, mutta tavoittaa kaikessaan sellaisen ankeuden kuvan, että lopussa on lopen uupunut ja silti täysin haltioissaan. Sanattomana ilmaa puhallellen. Maalaukselliset kuvat, pitkät otot ja hypnoottinen musiikki saavat aikaan aivan älyttömän raa'asti sisäänsä imevän tunnelman. Tämä oli aika kiva tutustuminen Béla Tarriin jotain liki 20 vuoden haikailun jälkeen. Jonkin verran on kauhun ja jännäreiden parissa aikaa vietetty, mutta ei hetkeen ole sydän samaan tapaan pysähtynyt, kuin kesken perunansyönnin katseensa nostaneiden päähahmojen kanssa kummastellessa. Ajaton-termiä tulee silloin tällöin käytettyä ja silti se ei usein ole näin paikallaan. Mieleeni hiipi elokuvan päätyttyä yhtäläinen tunne Burzumin monotonisista ja pitkistä instrumentaaleista, as in Filosofemin viimeiset 'bout kolme varttia. Hirveän palkitsevaa, vaikka tavallaan aika koettelevaa.

3.4.
Blu-ray

Mario Bavan muun muassa rahoitusongelmista kärsinyt murhailutarina sisältää hetkittäin ihan kivaa kamerankäyttöä, josta nyt kaiken rehellisyyden nimissä selviytyy vähemmän päteväkin elokuvantekijä ja Bavan tasoinen vahingossa, mutta sen suurimmat arvot ovat tällä kertaa siellä hassuarvoissa.

31.3.
Netflix

Tylsä, iloton ja tarpeettoman kikkaileva elokuva tuntuu moneen kertaan nähdyltä Bava/Argento/Polanski-homagelta, eikä siitä nouse juuri mitään mainittavaa esille. Ärsyynnyin muistaakseni myös Baby Driverista, joten en yllättynyt, ettei Edgar Wright enää näemmä kykene oikeasti toimivaan kokonaisuuteen, enkä sitä kyllä odota jatkossakaan.

29.3.
Netflix

Uusintakatselu.

Harrison Fordin pakomatkan ja Tommy Lee Jonesin yrmyilyn seuraaminen on kauhean viihdyttävää, mutta laiskat ratkaisut latistavat. Etenkin loppu.

28.3.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Kauniissa kuvissa painavaa sanottavaa herran sanasta (oikeammin varmaan sen ns. väärinkäytöstä), vallan ja satuttamisen himosta, naisvihasta, kaoottisesta valtiojärjestyksestä ja ihan vaan ihmisperseistä. Vincent Price se vaan on edelleen tässä mahtava ilmestys ja aivan eri tavalla, kuin Roger Cormanin elokuvissa. Ihan ei enää yllä täysiin pisteisiin, vaikka loppukohtaus parhaansa mukaan yritti muuta vakuutella.

27.3.
Blu-ray

Heti Cannibal Holocaustin perään valmistunut House on the Edge of the Park on monin tavoin vieläkin haastavampi. Se pistää, kuten tunnettua, todella pohtimaan muun muassa, miksi ei saa katsetta irti hirveästä ja realistisesta väkivallasta, jota katsoo kuin köytettynä sivustaseuraajana. Miksi taas nautin kevyestä väkivaltaviihteestä, jossa läträtään verellä ja sisäelimillä satakertaisesti? Miksi se ei ole yleensä painostavaa tai herätä iloa tai turvallista yökötystä kummempia tunteita? Tässä ei ole mitään hauskaa tai kevyttä, ja sen ilmeinen tarkoitus on järkyttää ja saada tuntemaan. Väkivaltaviihteen vastakohta, mutta väkivaltainen sellainen. Ruggero Deodaton kyky luoda se ääripainostava tunnelma (tällä kertaa ilman näkyvän alleviivaavaa kritiikkiä) hämmästyttää. Siinä missä selvä esikuva Last House on the Left aavistuksen hapuili ansojenvirittelyn ja koomisten poliisihahmojen tuomien hengähdysten kanssa, ei House on the Edge of the Park anna oikein armoa, eikä missään vaiheessa tahdo aavistaa, mihin suuntaan edetään. Kaikki tuntuu olevan mahdollista - paitsi usko ihmisyyteen. Emotionaalisesti raskas ja tämän kautta myös palkitseva elokuva. En suosittele kenellekään, mutta silti kaikille, jotka ovat aidosti avoimia sen suhteen, mitä elokuva voi antaa.

22.3.
Elisa viihde

Kun on pitkälti toistakymmentä vuotta kasvattanut odotuksia elokuvaa kohtaan, ei sen katselu välttämättä ole ihan optimaalisilla lähtökohdilla. Vahvoja kuvia, jotka aina huikeiden Fabio Frizzin musiikien kanssa saavat mielenkiintoisen tunnelman. Gore-efektit ovat yllättäen myös huikeita. Valitettavasti en osannut olla katsomatta juonivetoisena elokuvana. Ensi kerralla sitten varmaan räjähtää tajunta, kun muistan unohtaa juonen ja keskittyä kunnolla painajaislogiikkaan.

21.3.
Disney+

Uusintakatselu.

Ei se nyt niin paska enää ollut, kun sitä osasi odottaa. Ongelmia on etenkin logiikassa enemmän, kuin kahdessa edeltäjässään yhteensä, mutta se on niin helppoa viihdykettä, ettei sille voi olla (enää) vihainen. Sama kiva seikkailuhenki kantaa hölmöilyn yli riittävästi. Objektiivisesti hyväksi kutsuminen olisi tietty kaukaisesta galaksista haettua, mutta ei tää niin vakavaa tarvi ihan aina olla. Esiosatrilogian jälkeen ei voi mennä kuin ylöspäin, joten tää uusi trilogia oli kokonaisuutenaan ihan kiva. Spin-offit ei kyllä kiinnosta, vaikka niiden pisteytys ei varmaan nyt ihan ajantasalla ole.

20.3.
Disney+

Uusintakatselu.

Kivaa seikkailuhenkeä, uskoa tulevaan sekä hyvän ja pahan välimaaston tarkkailua, mutta kaikki on niin suoraan alkuperäistrilogian oppikirjasta, ettei ainakaan omaperäisyydestä pääse kehumaan. Harmiton tämäkin.

19.3.
Disney+

Uusintakatselu.

Viime vuonna katsoin alkuperäisen trilogian oikeista syistä ja esiosatrilogian päästäkseni toteamaan, ettei sitä tarvi enää koskaan vapaaehtoisesti katsoa. Uusi trilogiakin oli totta kai uudelleenarvioinnin edessä. Varsinkin kun muistin, että sen turhauttava päätösosa sai epäilemään, että pidin kahdesta edeltävästä aivan liikaa (neljän tähden verran kummastakin).

Skeptikko-minä sanoisi, ettei uuden trilogian avauksella ole muuta syytä olemmassaololleen, kuin varma rahanteko ja alkuperäisen sankarikolmikon mukaansaanti. Mikä vaikuttaa oleellisesti myös rahantekoon. Oikeasti se on aivan harmiton elokuva, joka ei ota alkuperäiseltä trilogialta mitään pois, vaikkei nyt mitään oleellisesti annakaan. Käytännössä Uuden toivon toisinto Imperiumin vastaiskun tietyillä käänteillä, mutta se on ihan okei. Sisältää ihan siistejäkin kohtauksia, eikä näytä paskalta. CGI ei tietty korvaa pienoismalleja, mutta se ei ole ruminta ikinä ja joitain selvästi aitojakin lavasteita sentään on.

18.3.
Netflix

Uusintakatselu.

Epätyydyttävästi (perinteisessä mielessä) päättyvä pakkomiellekuvaus ankeista aiheista, joka vahingossa näyttää paikoin entistä ahdistavammalta Netflixin kropatulla kuvalla.

17.3.
Netflix

Tuore australialainen rikosjännäri on sitä ilmaisua, mitä arvostan, vaikkei ihan originelleintä olisikaan. Hitaasti kypsyvä ja tummanpuhuva kahden hahmon sielunmaisematutkailu päättyykin jotakuinkin antiklimaattisesti, eikä turhia selittele aukottomaksi kenenkään lopullista kohtaloa. Kuten sopii toivoakin. Pitkälti riisuttu viihteellistämisestä ja senkin vuoksi sitä seuraa kiinnostuneena.

14.3.
Blu-ray

Kello kävi uhkaavasti kohti puolta yötä, mutta ei tätä älyä unella rakennettu, joten Maissilasten väitetysti viimeinen uhraus piti ehdottomasti vielä saada jatkeeksi. Se oli toiveitteni mukaisesti hillitöntä shaibaa. Pitkään muistettavissa kohtauksissa muun muassa mummo lentää pyörätuolilla bingohallin ikkunasta sisään ja kirkonkävijä ruiskii itsensä tyhjäksi nenästään, korvistaan ja silmistään aidosti hyvännäköisillä gore-tehosteilla.

14.3.
HBO

Uusintakatselu.

No eihän näistä kuvista voi edelleenkään olla vaikuttumatta ja liikuttumatta. Kirkon ja valtion symbioosi paha. Naisviha paha. Maria Falconetti hyvä.

14.3.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Visuaalisesti kiinnostava absurdi "romanttinen komedia", jonka päähahmon kevyet siskojen aiheuttamat traumat ja niiden kanssa eläminen ovat samanaikaisesti hauskoja sekä surullisia ja jollain tapaa samastuttavia. Aika helposti luettavissa myös kuvaukseksi autismin kirjolla olevan miehen elämästä ja sellaisenakin toimisi erinomaisesti. Kertoo myös rakkauden voimasta. Sen en myönnä liikuttaneen, ettei maine mene. Adam Sandler on loistava.

13.3.
HBO

Uusintakatselu.

Tää oli taas jo alkuun jännittävä kokemus tää uusinta, sillä Stalkerhan oli vuosia mulle se ensteks lemppari. Reilut 15 vuotta taas viimekerrasta ja jälleen hieno huomata, millaisen jäljen on elokuva jättänyt ja paitsi herättää ne samat tunteet, palauttaa ikään kuin ajassa taaksepäin. Pitkien ottojen, tajuttoman hienon kuvaston ja äänisuunnittelun voimin mystinen tunnelma imee sisäänsä irti päästämättä siinä määrin, ettei muuta edes tarvittaisi, mutta ihmisyyspohdiskelu on kiva lisä. Sci-fi -juttujen pitäminen minimalistisesti käytännössä vain repliikkien varassa taas pitää huolen, ettei Stalker ikäänny varmasti jatkossakaan.

12.3.
Blu-ray

Uusintakatselu.

John Hustonin synkeä henkilökuva ei oikeastaan ole vanhentunut. Ahneus, paranoia ja terve itsesuojeluvaisto elävät tilanteiden mukaan, mikä on palkitsevinta katsojalle, jolla on normaalisti kehittynyt kyky tulkita erilaisia persoonia. Ensiluokkainen näyttely pitää mielenkiintoa tähän yllä tehokkaasti. Kolmikolla olisi myös ulkoisia vaaroja muitakin kuin muut ihmiset, mutta kumma kyllä se ihminen on ihmiselle suurin uhka, kun on mahdollisuus menettää omaisuutta, eikä esimerkiksi henki tai terveys ole niin oleellisia juttuja. Visuaalisesti upea elokuva muistuttaa ainakin katsojaa karun maaston vaaroista. Tarjoaa myös kaiken epäluottamuksen keskellä uskoa, että pohjimmiltaan rehti ihminen voi olla sitä loppuun saakka, vaikka se koviakin keinoja välillä vaatisikin.

11.3.
Blu-ray

William Friedkinin uusversio vaihtaa hahmoja, antaa näille selvät taustat, ja täsmentää tapahtumapaikkaa. Friedkinin mukaan tämä ei ollut missään nimessä uusintaversio, vaan täysin uusi skenaario - go figure. Billy, I loovee you man, mut vittu sä olit välillä pihalla näissä lausunnoissasi. Tuotantotaustoiltaan valtavan vaikuttavaa paneutumista, mikä nyt ei tietenkään automaattiaesti elokuvasta tee parempaa, mutta kyllähän se ainakin tässä tapauksessa näkyy. Ilmestyskirja Nyt ja Fitzcarraldo tulevat mieleen. Jännite saa rystyset valkoisiksi ja hahmojen taustat muuttavat motiiveja keikalle niin, ettei ainakaan vain ahneudesta ole enää kyse keikkaan tarttuessa. Aika liki alkuperäisen tehoja, vain pienin muutoksin ja silti jotenkin kummasti selvästi omansa. Neutraali ihmiskuva saa toivomaan ei-niin-hyville ihmisille parempaa huomista, mutta peruskyynisyys ihmisessä tietää paremmin. Tangerine Dreamin electroscore on mehevä.

11.3.
Tallenne

Hauskoja ja kasvavissa määrin absurdimpia tilanteinta yhdessä tapahtumapaikassa mainion näyttelyn ja kuvaustyön kantamana. Home invasion -elokuva niin sanotusti twistillä.

10.3.
Tallenne

Uusintakatselu.

En ollut Inhoakaan reiluun 15 vuoteen nähnyt ja jotakin oli sillekin tapahtunut. Jännä väliinputoaja maastossa, jossa Buñuel-vaikutteinen surrealismi ja aina kiinnostava mielenterveyden hidas rapistuminen kyllä purevat, mutta tätä ympäröivä kuvailu ei enää saa samalla tavalla sisäänsä. Esimerkiksi miesten sikailu vaikutuksineen kävisi selväksi vähemmälläkin rinnanhakkaamisella, jolloin jäisi myös enemmän päänrapsuteltavaa. Ja vastaavasti useammatkin selvästi Inhosta vaikuttuneet, vaikka eri teemoilla pelaavat, elokuvat (mukaan lukien jännästi Polanskin oma Vuokralainen ja erityisesti Eraserhead) onnistuivat paremmin tasapainoilemaan ehkä todellisuuden ja varmasti ei-todellisuuden kanssa. Absurdia yleensä myös tukee kumma huumori. Vertailu näemmä väistämätöntä. Luultavasti myös liian pitkä katseluväli, kun luulin olevan tuttu, muttei se aivan ollutkaan. Tunnelma ja kuvasto ovat parhaimmillaan edelleen varsin häiriintynyttä ja Catherine Deneuven hauras olemus saa kaikki sympatiat puolelleen.

8.3.
Blu-ray

Lucio Fulcin ohjaama ja Franco Neron sekä George Hiltonin tähdittämä spagettilänkkäri ei ihan ole se genren unohdettu mestariteos, jota odotin (en oikeesti), edes vaikka siinä on about kaikki spagettitroopit. Näyttää hyvältä ja kulkee kivasti, joten se on hyvä. Eräs ruoskimiseen liittyvä kohtaus näyttäytyy erityisen kiinnostavana, miten jo tässä vaiheessa uraansa Fulci kuvasi myöhempään tapaansa tunnistettavasti väkivaltaa perin inhottavasti, mutta naulitsevasti. Muu asiaankuuluva väkivalta on aika tyypillistä lajille tai ehkä enemmänkin sen häijymmälle päädylle.

6.3.
Netflix

Jälleen yksi kakstuhatlukulainen Le Samouraï -homage alkaa vahvasti ja antaa odottaa hidasta haahuilua, hiljaa päähahmon mielenmaisemaan tutustuen, mutta vähän niin kuin pettää lupauksensa ja jatkaa vain viihdyttävänä kostotarinana.

5.3.
Netflix

Tarinana, päähahmon kaarena varsinkaan, ei sinänsä erikoinen, mutta erinomaisen miljöökuvan ja näyttelyn voimin aito ja elämänmakuinen.

3.3.
Tallenne

Olen maailman toisteks huonoin kirjojen lukija. Shakaalin kuitenkin luin intissä, joten ei nyt ihan hiljan. Kerronta teki vaikutuksen ja jäi vahvasti mieleen. Tiivis ja seikkaperäinen. Jännite pitää koukuttavasti, koska haluaa sekä Shakaalin että tutkijoiden onnistuvan. Fred Zinnemannin elokuva tavoittaa tämän erinomaisesti. Ranskaan ja vähän Britteihin, Sveitsiin ja Italiaankin sijoittuvassa elokuvassa ei vain englannin puhuminen häiritse, kuten yleensä, vaan onnistuu jopa lisäämään nimihenkilön taustojen arvoitusta ja yleistä hämmennystä tutkijoiden seuraksi.

1.3.
Disney+

Joudun tunnustamaan, etten ihan niin hyvin ole kartalla avaruusteknologiasta- ja reissailusta tai varsinkaan näiden rahoituksesta, että voisin muuta kuin mutuilla, mutta mulla on ainakin vahva tunne, ettei tää ollut kaikessa kovin realistinen tarina. Paineen alla työskentelystä, ihmiskehon- ja mielen toiminnasta stressitilassa ja ihmisten keskinäisestä kanssakäymisestä esimerkiksi tiedän jo jotain, eikä nämäkään elementit aivan vakuuta. Matt Damon jää yksin Marsiin ja pari tuntia myöhemmin (elokuvan sisässä vähän pidempi aika) pelastetaan onnistuneesti. Klassisen kliseinen Hollywoodin hyvän mielen selviytymishömppä, mutta Marsissa, jossa kaiken järjen mukaan pitäisi raivostuttaa kaikki, mutta lähinnä ärsyynnyn itselleni, miten saatoin viihtyä näin kovin. Katsoisin uudelleen. Onneksi Disney+ varoitti tuotesijoittelusta, niin en järkyttynyt pahasti Fiskarsin pienestä lumilapiosta.

29.2.
Blu-ray

David Cronenbergin teknologiakummastelu ei taaskaan vaadi absurdin suuria siveltimenvetoja voidakseen tänä päivänä katsottuna sanoa, ettei setä ihan hukassa ollut. Tämän lisäksi kun ajatellaan sen valmistuneen Matrixin kanssa samoihin aikoihin, on eXistenZ "ikääntynyt" varsin arvokkaasti nopeasti ikääntyvän aiheensa kanssa. Ja ihan ilman nistilaseja. Efektit eivät nostata ruokahalua.

28.2.
Blu-ray

Abel Ferraran ensimmäinen ei-porno vastaa väkivallan osalta mainettaan hetkittäin, mutta slasherin tai oikeastaan kauhelokuvankaan kanssa yleensä sillä ei juuri muuten tekemistä ole. Ferraran esittämä päähahmo on vähemmän menestyksekäs taiteilija, jota alkaa vituttamaan punk-skene niin, että vain porakone deekujen ruhossa auttaa enää selviytymään ammatillisen ja henkilökohtaisen kriiseilyn kanssa. En tiedä, onko New York sleazeä käytetty laajemmalti terminä, mutta virallistan sen nyt viimeistään. Kiintoisaa ajan ja paikan kuvaa, asianmukaisen rujolla ja vakaalla otteella.

28.2.
Blu-ray

Ozploitaation ja biker-elokuvan jännästi vähän unohdettu, vaikka merkittävä edustaja ei ole juonivetoisena elokuvana välttämättä vahvimmillaan, mutta happoisessa tunnelmoinnissa ja lainsuojattoman elämäntavan tarkistelussa se on vahva. Kuin myös teknisissä ratkaisuissa. Loppu on mennä ihailuksi, mutta turpaan tulee.

27.2.
HBO

Uusintakatselu.

Totaalisen huumaavaa avantgardistista pierunhaistelua työnsä (ja elämänsä) punaisen langan löytämisesta kaaoksesta. Vapaa pudotus, sattuma, on joskus mitä tarvitaan näkemään tolkku. Visuaalisesti huikean elokuvan unelias tunnelma on useampaankin rakastamaani elokuvaan vaikuttanut, mutta silti jotenkin ainutlaatuinen.

24.2.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Maissilapset. Suusta suuhun -legenda ala-asteelta ja ensimmäisiä, ellei jopa ensimmäinen DVD-hankintani 20 vuotta sitten. Arrow:n BD on taas vähän eri juttu, kuin 14" Salora + Future Filmin DVD. Premissihän on häiritsevä. Sitä ei varsinaisesti tunnelmoinnissa ohikiitäviä hetkiä lukuunottamatta hyödynnetä, mitä nyt komeassa lavastuksessa. Joku voisi vetää ajatusviivoja ties mihin allegorioihin vaikka vallankumouksesta tai uskonnollisista lahkoista Amerikassa. Ääneen naurattavaa hassupaskaa riittää ja se jo yksinään riittää mulle. Juuri oikealla tavalla epätasapainoinen kokonaisuus hyötyy muutamasta virvokkeesta. Loppukohtauksen nokkela sanailu viimeistään kertoo, ettei tekijäporukkakaan ihan tosissaan voinut olla. Nyt ajatellen, jännä ettei päätynyt aikoinaan guilty pleasureksi asti. Eipä muistikuvatkaan tosin turhan lämpimät olleet, mutta siinä on voinut jo ryppyotsaisuutta sotkeutua vuosien aikana mukaan.

23.2.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Hienosti säilyttää Battle Royale vieläkin paukkunsa, vaikka aika monta kertaa on nähty silloin joskus. Satiirina hauska, melodraamana toimiva ja väkivaltaviihteenä mahtava. Kaikki (muutkin) puolet huomioiden ihastuttavan absurdi ja varmasti tulee seuraavan kerran katseltua vähän lyhyemmällä tauolla, kuin sen karkealla arviolla 18 vuotta, mikä edelsi. Takeshi Kitano on kova ja tämän traagisen välinpitämättömäksi, mutta kumman inhimmilliseksi lopussa muuttuva olemus jää jotenkin kummittelemaan.

20.2.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Clint Eastwood on vanha rasisti, jota vituttaa kaikki. Erityisesti kaikki ulkomaalainen ja ulkomaalaistaustaiset ihmiset. Kunnes oppii elämästä hmong-naapuriensa avulla. Periaatteessa sentimentalistista satuilua, mikä nyt osuu, koska oon jo vanha, mutta äkäisen kyrvän kaari ei tietyissä nyansseissaan kuitenkaan ole ihan noin yksoikoinen, vaan ihan uskottava ja noh - tavallaan liikuttava. Eastwoodin kiukkuinen murina ja lämpimän rasistiset herjat hymyilyttävät. Hollywoodin rapistuminen tulee väkisinkin katsellessa mieleen, sillä vaikka Gran Torino on ainakin mun näkökulmasta vielä uusi elokuva, ei sitä enää sellaisenaan saisi tehdyksi.

18.2.
Blu-ray

Cannonin tuottama jatko-osa on iloista ja rehtiä roskaa vailla mitään aiettakaan jarrutella miettimään, oikeastaan mitään. Jengiläiset nykyajassa, siis valmistumisajankohdassa, ovat totta kai huomaamattomasti post-apo-varusteissa. 101 Filmsin tekstittämätön BD hukkasi muminan alle varmaan jotain oleellista, mutta mahdoton tästä oli olla pitämättä.

10.2.
Blu-ray

Ihastuttavan vapaakulkuinen ja aidon samastuttava kuvaus miehisestä ja yllättävästäkin ystävyydestä, ikäeroista ja asemista huolimatta. Myös lopulta tunteettomasta vastuunkannosta, leipiintyneenä ammattilaisena. Jack Nicholsonin parhaita rooleja.

4.2.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Aika tuttu on jo, mutta suuria tunteita ja ajattelun aiheita tarjoaa vielä 19 vuoden ja ihan muutaman katselun jälkeenkin.

3.2.
Blu-ray

New York -sleazen pahamaineinen legenda on minusta aivan vakavasti otettava traumatisoituneen mielen kuva, josta varmasti olisin saanut enemmänkin irti, mikäli olisin saanut mahdollisuuden siihen keskittyäkin. Päähahmo, jonka murhailua ja tunnontuskia seurataan, on vähemmän viehättävä ilmestys, mutta samalla oudon kiinnostava tapaus. Vähän kuin itse pimeä ja räkäinen elokuvakin, 16 millisen filmin loistossaan. Tom Savinin tehosteet totta kai kultaa. Slasheristä puhuminen on vähän harhaanjohtavaa (88 Filmsin BD:kin on osa Slasher Classics -sarjaa), sillä Maniac on enemmänkin sitä vaivaannuttavan realistista murhaajan seuraamista vailla viihteellistämistä, saati paha saa palkkansa -aspektia, minkä Henry: Portrait of a Serial Killer myöhemmin teki aikalailla ylittämättömästi.

27.1.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Joka kerta aina vaan kovemmin ja kovemmin iskee hän. Henkilökuvana ja ihan elokuvallisena taidonnäytteenä aivan sitä kirkkainta kärkeä. Ajaton ja menneeseen elokuvaan syvään kumartava, mutta tyystin omansa, modernin klassikon perikuva. Perimmäinen ahneus ja hyväksikäyttö inhottavien, mutta auttamattoman karismaattisten ihmisten toimintaa ohjaavana tekijänä tarjoaa kiehtovaa henkilökuvaa sekä allegoriaa kokonaisen kansakunnan uudelleensynnylle. Synkkä kuvajainen ei epäinhimmillistä päähahmojaan, eikä suoraan tuomitsekaan. Näiden toiminta tekee sen ilman soosoottelua. Voi joku katsoja toki näitä ihaillakin. Ilmeisimpien Sierra Madren aarre -vaikutteiden ohessa muistuttaa mua etenkin, miten Kuin raivo härkä käsitteli päähahmoaan. Näin neljännelläkin katselulla pitäydyn toteamuksessani, että Daniel Day-Lewisin roolityö on sekin parhaimpia koskaan.

27.1.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Hiukan päälle kolmituntinen elokuva pitää esittelyvauhtia päällä johonkin puoliväliinsä saakka, jolloin tuntuu aikaa kuluneen korkeintaan vartin. Eepokseen pyritään ja siinä enimmäkseen onnistutaan virheettömästi, mutta loppupuolella nuoruuden innokkuus ja käytännössä rajattomat resurssit näyttäytyvät vähän epätoivotusti, joskaan ei nyt häiritsevästi. Yksinäisyydestä ja epäonnistumisista ihmissuhteissa puhuu niin, että osuu ja kirpaisee.

26.1.
Blu-ray

Jotain jää puuttumaan väkivaltaisessa ja vähän väärälläkin tavalla tunteettomassa elokuvassa. Kovasti yrittää peilata ajan tunnelmia tylyyn ja järjettömään puuhasteluun, mutta tarinallisesti olisi voinut tarjota muutakin tartuntapintaa.

25.1.
Blu-ray

Cronenberg jr jatkaa valitsemallaan linjalla (samalla vakuuttaen että yhdessä etenkin Julia Ducournaun kanssa, on tällä kentällä vielä odotettavaa tulevaisuudessakin) identiteettikriisien kanssa, muttei millään toisinnolla kuitenkaan. Satiirinen puoli nousee esiin, miten olemme länsimaisina ihmisinä valmiita sulkemaan silmämme lomakohteen paikallisten oloilta ja kulttuurilta oman kivan vuoksi. Sielunmaisemakuva ei tässäkään ole ihan helppoa viihdykettä ja hälyttävää on, miten todentuntuiselta tuntuu ajatus tavallisen ihmisen olevan valmis tekemään ikävyyksiä, kun ei ole pelkoa todellisesta vastuunkannosta. Lain edessä, sisin ei välttämättä ole enää entisensä.

23.1.
Blu-ray

Brandon Cronenberg vakuuttelee olevansa isänsä poika häiriintyneellä sci-fi -tarinallaan, jossa yksinkertaistetusti palkkamurhaaja ottaa etänä kohteen kehon haltuunsa työvälineeksi. Pelkkää menestystä tällä ei saavuteta, jolloin päästään muun muassa mielekkäisiin indetiteettipohdintoihin, joita ei katsojalle väkisin syötetä. Todella hienot käytännön tehosteet ovat kirsikka kakun päällä. Epäuskoisen huuruinen tunnelma jää leijailemaan lopputekstien jälkeenkin.

20.1.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Martin Scorsesen uusversio on sinänsä hyvinkin onnistunut, sillä se päivittää teemoja ja hahmojen motiiveja omakseen, vaikkei se aina elokuvan eduksi laadun puolesta olisikaan. Kuten nyt olettaakin, ne vähemmän toimivat ratkaisut alkuperäiseen nähden korostuvat, vaikkei mitään varsinaista vikaa elokuvassa olekaan. Paitsi Juliette Lewis, joka on raskaampi, kuin koskaan. Robert De Niro on Robert Mitchumiin nähden supersankarielokuvan pahis ja se ei mun näkökulmastani ole elokuvan uskottavuuden kannalta eduksi.

19.1.
Blu-ray

Minä kun en ole honkkarikohnotuksessa päässyt edes alkuun, onnistuu The Story of Ricky tuottamaan sellaisen katselukokemuksen, ettei kovin usein vastaan tule. Itsetietoisen absurdi ja ehdottoman villi splatterkomedian ja tappeluelokuvan yhdistelmä on pelkistetyssä vankilamiljöössä, kuin lavasteettomalla teatterilavalla tapahtuva ääriväkivaltainen ja melkein uskottava kaaos. Typerä huumori naurattaa.

18.1.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Uusversion tarpeellisuuden voidaan tietty helposti kyseenalaistaa, mutta valmiina sen arvoa ei pysty. Paikoin aika häijy elokuva ontuu ainoastaan pienissä nyökkäyksissään alkuperäiselle (joita tuskin edes huomaa ellei sitä ole nähnyt yhtä monesti kuin esimerkiksi minä) sekä Kuolleiden kirjan käyttämisestä liiaksi ekspositio-välineenä vähän joka käänteessä, jolloin ei ihan katsojana tule tunne, että älykkyyteeni luotetaan. Mutta nämä tosiaan ovat pieniä vikoja, eikä mikään närkästyttänyt samalla tavalla, kuin BD:n käännös gasoline-sanalle muotoon kaasu. Useammin kuin kerran.

On yhdentekevää, puhutaanko uusintaversiosta, jatko-osasta tai molemmista. Kaava on sama tuttu, suunta ja tapa eroavat niin, että helpompi nähdä omanaan. Eikä turhia tukeudu menneeseen. Vakavampi luonteeltaan, muttei iloton tai edes huumoriton. Ei alkuperäisestäkään paljoa huumoria ehtinyt löytää ennen, kuin tuli tutuksi. Tehosteet ovat vissiin tulipalojuttuja lukuunottamatta käytännön tehosteita ja varsin hyvännäköisiä ovatkin. Suoraviivainen, tehokas ja osaa olla myös sopivan lyhytkestoinen sekä keskittyy enimmäkseen oleelliseen. Eli erilaisiin tapoihin satuttaa ihmistä näyttävästi. Huumeriippuvuuden rinnastus demoneihin on erinomainen idea. Taivaalta sataa verta, which is nice.