Watched films in 2024

25.7.
SkyShowtime

Alkuun oikein lupaavaa ja hauskaa, vaikkei erityisen omaperäistä, nuoruuden nostalgisointia. Kelpo huomioita ravintoloiden ketjuuntumisista ja kotiseudun tylsistymisestä. Varsinaisen tarinan lähdettyä liikkeelle lopahtaa mielenkiinto tehokkaasti. Ei osaa loppua sitten millään.

23.7.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Riemukasta ja lämpöistä pollarielokuvaparodiaa olematta vain pollarielokuvaparodiaa. Viitteitä maaseutukauhuunkin joo, mutta ei tee pilkkaa, kuin korkeintaan itsestään ja toimii erinomaisesti erihauskana pollarielokuvana itsenäisestikin.

22.7.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Jännä, että näinkin suuresti ensikatselulla (2008) vaikuttanut fiilistelyelokuva sai vasta nyt ekan uusintansa. Tarinallisesti ei kummoinen, mutta antaa tapahtumille riittävän rungon. Tapahtumatkaan sinänsä ole kummoisia. Tunnelma, vapaus, spontaanit kohtaamiset, henkiset yhteydet ja vaivihkaa päähahmon sielun sisään kurkistava eksistentiaalinen pööpöily. En kyl vittu tiedä, ehkä parasta just nyt tähän hetkeen. Periaatteessa samalla tavalla minuutta ravistelevaa jumiutumistunnelmointia, kuin vaikka niin ikään ammoisista ajoista rakastamani Stalker, mutta vain niin sanotusti toimintaelokuvan muodossa. Toismaailmallista.

Puoli-ilmainen Saksa-BD on kelvollinen (kielitaidottomille kivasti suomitekstitkin, vaikkei mitään mainintaa olekaan) ja ihan selkeä parannus DVD:hen, mutta toivottavasti joskus vielä nähdään ansaitsemansa julkaisu. Lisensointiongelmat varmaan silti vastassa vielä tuomion päivänäkin.

21.7.
SkyShowtime

Uusintakatselu.

Tää olikin mainio nuorison kanssa katsottava, koska halusin sen muutenkin nähdä uudelleen. Enää ei häiritse, että uhan taustat avataan jo alkumetreillä. Antaa mahdollisuuden keskittyä paremmin sen allegorioihin. Tunnelma ja mielenkiinto pitävät erinomaisesti, eikä arkihuumori keskeytä jännitettä. Lopputwistikään ei välttämättä ole edes twisti, vaan mitä jos. Tuskin näin, mutta ainakin sillä väistäisi pari aukkoa logiikassa.

19.7.
Netflix

Pätevää sosiaalikuvaa ja traumaattisten kokemusten purkautumista. Harmillisesti parhaimmillaankin keskinkertaista kauhuelokuvaa. Osana projektia, jossa esikoinen pääsee tutustumaan kauhuelokuvaan kanssani ja vaikkei tää nyt missään nimessä huono ollut, kyllä kohta hypätään oman aikani kuviin.

18.7.
SkyShowtime

SkyShowtime ei sovelluksena jättänyt nykimisensä ja nimikkeiden tiuhan vaihtuuvuuden kanssa kauhean lämmintä muistoa, mutta jos kahdeksi kuukaudeksi saa neljällä eurolla, annan uuden mahdollisuuden siksi aikaa.

Green Room ei ole alkuunkaan niin omaperäinen, kuin muistan nettikriitikoiden sen julistaneen tuoreeltaan. Se on aika suoria Rio Bravo -jälkeläisiä, Night of the Living Dead ja Assault on Precint 13 -henkisesti häivyttäen tehokkaasti inspiraationsa. Ja se on aivan okei. Väkivaltaiset uusnatsit piinaamassa tavallista punk-bändiä kusisessa odotushuoneessa on jännä paikka ja katkoisin varmaan kaikki yhteydet henkilöön, joka ei kannustaisi bändiläisiä. Juonellisesti etenee aika odotetusti, mutta kerronnassa on kivasti virtaa.

17.7.
Netflix

Uusintakatselu.

Olen ilmeisesti jokusen onnistuneen toimintaelokuvan katsonut ekan katselun jälkeen, kun enää vähän vaikea nähdä, mitä niin ihmeellistä tässä olisi. Suoraviivainen ja sopivan mittainen kyllä. Tarpeettoman nopeat leikkaukset eivät herätä uskoa näyttelijöiden oikeista tappelutaidoista, vaikka sinänsä kova meno olisikin. Keskittyy oleellisuuksiin, mitä nyt turhaan tarviikin välillä korostaa tilanteen dramaattisuutta.

16.7.
Disney+

Uudellenlämmittely/esiosa haluaisi olla body horroria naisnäkökulmasta, mikä olisikin varsin tervetullutta amerikkalaiseen elokuvaan, mutta ei uskalla olla sitä ja tyytyy olemaan vaan laiska, vaikka ihan perspätevän näköinen selittely.

16.7.
Max

Uusintakatselu.

Ei kanna enää. Tapahtumat lähtevät vyörymään eri syystä, vaikka samalla kaavalla, mutta isommin ja hölmömmin. Ihan hauskoja hetkiä ja hyvää muusiikkiakin.

16.7.
Max

Uusintakatselu.

Laiskaa toistoa vain eri sijainnissa, mutta helppo ja hauska, joka palveli oikein hyvin tarkoitustaan, enkä osaa nyt olla kriittinen.

15.7.
Netflix

Oletetusti noin kaikki uudellenlämmitelyn haukotukset on mukana, vaikka kokonaisuutena harmiton onkin. Vähemmän haitallinen maailmankuvaltaan, kuin alkuperäinen, mutta myös siinäkin suhteessa vähemmän hauska. Homoerotiikkakin uupuu. Tom Cruise on aika kovassa tikissä kuuskymppiseksi pygmiksi. Tää oli sukulaispoikien valinta, jota ennen katsottiin joku Netflix-elokuva, mitä en seurannut sitten yhtään.

14.7.
Blu-ray

Uusintakatselu.

15 vuoden tauon jälkeen on Five Easy Pieces vieläkin huikea, patoutuneiden tunteiden soihdunkantaja. Hiljainen ja hillitty ilmaisu patoo sekin tunteita. Duunariudesta pakopaikkaa etsivä Jack Nicholsonin (joka muuten yhdessä hienoimmissa rooleissaan) hahmo ei osaa sitoutua mihinkään tai kehenkään, saati sanoittaa tunteitaan. Yrittäessään sattuu katsojaakin.

14.7.
Blu-ray

Historiikit (varsinkaan sellaiset, joiden se historiallinen konteksti on mulle aivan vieras) eivät yleensä lähtökohtaisesti ole mulle sellaisenaan kovin kiinnostavia, ellei niissä ole jotain tiedossa olevaa koukkua herättämässä kiinnostusta. Tässäkin kiinnosti ennakkoon lähinnä se, että tätä on kai pidetty Lucio Fulcin käänteentekevänä elokuvana. En ihan ymmärrä, sillä aiempi Massacre Time on paitsi elokuvana parempi, aivan yhtä tunnistettavasti tietyin kohdin fulcimainen. Kidutuskohtaukset ovat aika häijynnäköistä settiä ja kuvakerronta toimii itse tarinankuljetusta vahvemmin.

13.7.
Blu-ray

Umberto Lenzin post-giallo (hyvä termi, myönnän) hämmentää, miten tällä premissillä voi lopputulos olla liki tuskastuttavan tylsä. Ei tarjoa edes nauruja. Oliskohan ensimmäinen kerta, kun italotöhnä petti minut.

13.7.
Blu-ray

Yleisesti sekä Robert Bressonin että minimalismin mestariteoksena pidetty aasielokuva on yllättävän puhelias, eikä siksi tarjoa aivan saman mittaluokkan tajunnan räjäytystä, kuin Kuolemaantuomittu on karannut, vaikka ihmisyydestä ja elämästä nyt kertookin kaiken oleellisen. Aasinreppanan kohtalo satutti oikeasti ja siksi illan viimeisen elokuvan piti olla jotain, mikä ei menisi tunteisiin.

13.7.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Brian De Palman onnistuneimpia tasapainoiluja törkyn ja teknisen nerouden välillä. Murhamotiivien suhde transsukupuolisuuteen (se oli spoileri) on aika yksoikoinen, mutta ei nyt ihan loukkaavaanakaan näyttäydy, sillä itse elokuva ei sekään minusta kovin vakava ole.

12.7.
Blu-ray

Samana vuonna, mutta aiemmin, Halloweenin kanssa julkaistu sleazefest on slasher-kentällä merkittävä, muttei välttämättä siellä vakavastiotettavassa päädyssä. Naishahmoja ei voi kutsua edes yksiulotteisiksi ja murhailu on pitkälti pornografista, mutta aikansa edustajana rehtinä eksploitaationa ihan kiinnostava ja aivan riittävän viihdyttävä. Häiritseviä virikkeitä heitellään, mutta ei varsinaisesti käsitellä. Näyttely herättää paikoin melkoista hihitystä. Lopputekstien alla pyörivä tunnelmointi on oikeastaan erinomaista ja ainakin noin kolmas elokuva yhden puoltoistatuntisen sisässä. Kuriositeetti, joka ei varmaan paljoa anna, jos ei ole alagenrestä kiinnostunut, mutta kiinnostuneelle ehdottoman tarpeellinen.

4.7.
Katsomo

Uusintakatselu.

Kertaalleen nähty, ehkä kakskytä vuotta sitten. Ei tarjonnut yllätyksiä. Muistikuviin nähden hajuttomampi.

19.6.
Netflix

Uusintakatselu.

20 vuoden takaisten muistikuvien mukaan aivan pätevä jännäri olikin liki tuskastuttavan mitäänsanomaton. Kaikissa ratkaisuissaan niin tylsän turvallinen, ettei oikeastaan voida enää puhua edes ratkaisuista. Silti ärsyttävästi just sen verran harmiton, ettei nyt vihatakaan osaa.

17.6.
Teatteri

Uusintakatselu.

Poikkeuksellisen vähän keskityin itse elokuvaan, oli vähän muuta, mutta en havainnut syytä uudelleenpisteytykselle. Kokemuksesta viis tähtee.

13.6.
Blu-ray

Perusspagettilänkkäri on niin perusspagettilänkkäri, ettei siitä jää oikein mitään sanottavaa - hyvässä tai pahassa. Kai budjettisyistä todella minimalistinen miljöö kyllä miellytti. Kivaa väsykatseltavaa.

13.6.
Blu-ray

Massimo Dallamanon viimeiseksi jäänyt ohjaustyö ennen poistumistaan auto-onnettomuudessa, kuinkas muuten, sisältää jonkinnäköisen juonen lisäksi hulluja stuntteja ja hyvin pätevää kameratyötä. Hullujen stunttien tuottama energia riittäisi yksinäänkin aika pitkälle.

9.6.
Netflix

Kappas, Netflix-tuotanto, joka huutaa Netflix-tuotantoa. Törkeän kliseistä, rumaa, tylsää ja ylipitkää paskaa, josta joku voi saada jotain lisärvoa, että on thai-elokuva ja siksi muka eksoottinen. Minä tietysti en, mutta siitä sain, että katselin sen esikoisen kanssa, joka on nyt kiinnostunut kauhusta. Syvään päätyyn ei ihan vielä viitsi.

7.6.
Teatteri

Alejandro Jodorowskyn keskeisistä se helppo elokuva vaatii sekin jonkin verran sulattelua. Yltäkylläisen karnivalistinen ilmaisu ottaa jännästi ja luontevasti giallostakin vaikutteita sekä omaa melko tavanomaisesti kulkevan juonenkin. Mielenterveysongelmat saavat poikkeuksellista ymmärrystä ja kantaja teoistaan huolimatta myötätuntoa.

28.5.
Teatteri

Mahotonta audiovisuaalista pahoinpitelyä, joka myös paneutuu samalla hahmoihinkin hetkin rauhoittuen, muttei hidastaen. Hiljaisuuskin tuntuu. Rauhallisempinakin ja jopa puheliainakin hetkinä George Millerin kuvakerronnan taito vakuuttaa, kuten ennenkin. Parit pikkupulmat eivät edes kiinnosta täydellisen hallitun ylettömyyden keskellä. Vähän sitten lopputekstien tullen. Mittakaava on valtava, mutta postapolle oleellinen pieni absurdius pitää sen eksploitaatiossa rehdisti kiinni.

26.5.
Max

Kyllä siellä on ihan aitoa taitoa näytillä, mutta pienet kompastelut ovat liian häiritsevää nyyhkynykimistä, jotka tekevät kohtuuttomasti hallaa elokuvalle. Lopun muistelomateriaali menee ihan schindlerinlistaksi, which is not cool, man. Päähahmon inhimmillistäminen on toimivaa, sillä tämän rikollista puolta ei pyritä pyyhimään pois, eikä tästä tehdä sankaria ja siltä osin lähestyminen on neutraalia, mutta loppua kohden tulevat hetkelliset ylidramatisoinnit muiden hahmojen toimesta eivät istu mukaan ja pehmentävät iskua. Tosipohjainen, järjetön kuolema tulisi tuntua ihan itsessään. Nostan silti hattua, miten nykymittapuulla pienellä rahalla (900000 dollaritaalaa) tehty elokuva ei tunnu aloittelijan työltä, eikä ole salaisuus, että nautin 16 millisen filmin käytöstä, varsinkin digiaikana.

25.5.
Blu-ray

Paul Schraderin debyyttiohjauksella on palikat mallikkaasti tasapainossa. Se on vaivattoman hauska tavoilla, joilla elämä nyt on, erityisemmin yrittämättä olla hauska. Hahmoilla on kotona haastavaa ihan arjen ja taloudellisten murheiden kanssa ilman ylimääräistä draamaa ja työkaverien kanssa ei juuri päihteiden käyttöä syvempää yhteyttä töiden ulkopuolella ole, mutta se on se mikä joinkuin pystyssä pitää. Liiton isokenkäiset ovat ahneita ja itsekkäitä mulkkuja, jollaiseksi muuntuu väistämättä. Tämä on virkistävä kulma duunarielokuvaan. Haluan tämän pakolliseksi katsottavaksi kaikille ay-pampuille.

24.5.
Netflix

Ok-tason jännärillä on niin paska loppu, etten halua senkään vertaa kehua.

23.5.
Tallenne

Uusintakatselu.

Aika pitkälti ulkoahan El Topo tuli nuorena opeteltua, joten ei se kauheasti yllätyksiä enää tarjoile. En vieläkään pysty kaikkea sanoittamaan, enkä aio yrittääkään. En edes itsekseni, mutta se on yhä ensisijaisesti kokemus. Kokemus, jota voi katsoa yrittäen tulkita sisältöä niin paljon, kuin ehtii tai ihan vaan heittäytyä ja nauttia kyydistä. Symbolikokoelma saattaa käydä järkeenkin, mutta sillä ei ole väliä. Kuvat ovat itsessään vahvoja. Järjestäytyneen uskonnon kritiikki on näkyvää, kuten on myös vahva ajatus, kuinka hengellisyyttä on ilman uskontoakin.

21.5.
Netflix

Raivostuttavat someen syntyneet myöhäisteinit tekevät kärpäsistä härkäsiä, panikoivat pimeässä ja ilman wifiä sekä puhuvat kielillä, joka tekee tolkun ihmisen itsetuhoiseksi. Tämä on varmaan satiiriksi tarkoitettu, mutta sellaisena se ei nyt välity, koska hahmot ovat rasittavuudessaan niin luontevia. Tai sitten tämä oli ihan vaan mulle kohdistettua vittuilua ja mun pitäisi katsoa peiliin. En silti arvosta. Niin sanottu loppuratkaisu on ihan hauska ja juonikuvio kantaa riittävästi.

17.5.
Blu-ray

Richard Franklin, tuo tutkan alla liidellyt Hitchcockin opetuslapsi, vakuuttaa jälleen. Teknisesti taidokasta tieteisjännäriä kiintoisilla ja vähän häiritsevilläkin teemoilla ja kuvastolla, jopa ilman mitään törkyä. Robert Thompsonin kirjaimellinen ilmeettömyys nimiroolissa saa vähän epämukavan olon.

16.5.
Blu-ray

Ainakin kuudellatoista eri nimellä kulkeva alhainen italotöhnä on tutkielma siitä, kuinka paljon elementtejä voi kopioida suoraan Dawn of the Deadistä olematta silti suora Dawn of the Dead -kopio. Muun muassa Goblinin musiikit ovat viety sellaisenaan, koska säästö, ja toimivat tässäkin. Gore-setit ovat parhaimmillaan aivan hillittömiä, eivätkä ainakaan alenna nautittavuutta. Espanjassa kai ilmaiseksi kuvattu ja Papua-Uuteen-Guineaan sijoittuva elokuva sisältää uskottavuuden vuoksi aika paljon dokumentti-inserttejä, joiden käyttötavan aiheuttamat reaktiot vaihtelevat ärsytyksestä hirnumiseen. Olen aika varma, että vähintään norsuja ja antilooppeja sisältävät insertit ovat Afrikasta. Alagenrensä sisässä ei ihan sieltä vakavastiotettavimmasta päästä, mutta jestas mitä ryönää.

12.5.
Netflix

Juonipointeiltaan höntti, mutta ehkä osin siksi aivan perspätevä nykykauhu sen ei-hedelmälliseltä jaksolta. Kovasti yrittää erottua muista ja perustuukin vissiin sen käsikirjoittajan kirjaan, mutta odotetusti eroaa pitkälti vain pinnallisesti siitä harmaasta massasta. Ei kuitenkaan selvästi luule itsestään liikoja ja viihdyttää kivasti. Jokunen riemastuttava gore-efektikin on ja vähemmän yllättäen CGI herättää hihitystä.

11.5.
Netflix

Hajuton, mauton ja harmiton 2000-luvun alun paskakauhu ei ole millään tavalla muistettava, eikä se oikein toimi hassuttelunakaan, mutta epäilenpä, että se olisi jokusen kerran katsottu jos olisin sen nähnyt tuoreeltaan.

7.5.
Tallenne

Uusintakatselu.

Ei taida kauheesti alle 20 vuotta olla Solariksenkaan edellisestä katselusta. Yllättävän suoraviivainen ja puhelias tieteistarina katsoo ihmisen sisään aikamoisella intensiteetillä. Menetetyn rakkauden personoitunut muisto tahtoo repiä katsojaltakin haavoja auki. Visuaalista upeutta ei kai erikseen tarvisi mainita.

5.5.
Netflix

Uusintakatselu.

20 vuoden takaiset muistikuvat pitivät hämmentävän tarkkaan kutinsa. Ainoastaan Schindlerin hahmon lähtötila hyväksikäyttäjänä ei soittanut kelloja. Tämän kaliiperin elokuvasta on helpompi löytää vikoja, joita meinaan riittää, kuin kehuttavaa. Tekniseltä puolelta, kuten Spielbergiltä nyt vihdoin näin avoimena odottaakin, ei löydy moitteita ja jotain on kerronnallisestikin aika hyvin paikallaan, kun reilu kolmetuntinen elokuva ei tunnu ollenkaan pitkältä. Sentimentalismi ottaa lopussa vallan ja olisin voinut saada vielä yhden -nyyhkytys lähinnä naurattaa. Schindlerin haudalla käynti taas tuskastuttaa. Muutaman minuutin ei voi antaa kuitenkaan pilata ihan koko elokuvaa, niin kovaa kuin yrittääkin ja silti vähän irvistellen päädyn positiiviseen pisteytykseen. Englanninkielinen replikointi (etenkin natiivin englanninpuhujan murtaminen) häiritsee tosissaan, kun ekstrat puhuvat kuitenkin monin kohdin puolaa ja saksaa.

2.5.
Yle Areena

Jostain syystä omaperäiseksi kehuttu tuore kotimainen saattaakin ehkä olla sitä, jos on ummistanut silmänsä kauhulta kokonaan. Nuoren tytön pakotettuja suorituspaineita kyllä käsittelee sinänsä mallikkaasti ja aihe on tärkeä, mutta koko touhu itsessään on pakotettua ja nähtyä. Jännite puuttuu, mutta sen nyt ei ongelma tarvi olla. Tasapaino on pielessä, kun Ilja Rautsin vekkulimainen genre-elokuvanörttiys yhdistyy liialliseen pyrkimykseen vakavastiotettavasta psykologisesta kasvutarinasta ja varmaan ihan esikoisohjaaja Hanna Bergholmin näyttämisen tarpeeseen. Somesatiiri on väsynyttä, koska se on niin ilmeistä ja tylsää. Jani Volanen on hauska.

29.4.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Final cut

Sietämätön hihhulikonstaapeli saapuu pienelle tiiviin yhteisön saarelle tutkimaan kadonneen tytön tapausta, mutta päätyy ottamaan nokkiinsa epäjumalallisesta toiminnasta ja keskittyy enemmän levittämään herran sanaa ilmeisen turhaan. Hyvinhän siinä käy. Folk horror -kruununjalokivi ottaa kaiken ilon irti valtauskonnon aseman absurdiuden näyttämisestä. Sympaattisten pakanoiden toimet ovat kristillisestä näkökulmasta häiriintyneitä, mutta ansaittua ihmisuhrausta lukuunottamatta niiden tuomitseminen olisi pitkälti vain uskontojen välistä sotaa, mikä jälleen näyttää, kuinka typerä ajatus on, että tietty uskonto olisi muita oikeampi.

29.4.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Peilikin on edelleen vaikuttava. Tajunnanvirtaa muistuttava, mutta hallittu kokoelma kauniita kuvia ja kaunista mutta haikeaa tunnelmaa muistuttaa muistin toiminnasta sekä muistojen asemasta ihmisyydelle. Muistot lapsuudesta, joita on vaikea hahmottaa tarkemmin aikajanalle, eivätkä välttämättä ole sinänsä tärkeistä tapahtumista, ovat yhtä kaikki silti tärkeää rakennusmatskua mielen sisäiselle maailmalle.

17.4.
Tallenne

Tavoittaa hyvin ja autenttisesti ysärinostalgian eikä vähiten erinomaisen musiikinkäytön ansiosta, mutta samalla huutaa olevansa kakstuhatlukulaista indie-elokuvaa kakstuhatlukulainäsen indie-elokuvan tähden.

13.4.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Pikauusinta oli jokseenkin väistämätön uusversion tammikuisen uusinnan jälkeen ja saattoi The Street Fighter myös tehdä verenhimoiseksi. Pidin vähän yllättäenkin vielä enemmän, kun jo tiesi kuviot. Hervottoman absurdia splatteriä, joka toimii erinomaisesti sekä ihan yksinään että osana Evil Dead -metaversumia tai mikä sitten korrekti termi onkaan. Kaikki on hauskaa ja hauskuutta ei ole tarpeen korostaa. Yhteydet edeltäjiinsä muistuttaa enemmän Shaun of the Dead -tyyppistä rakastavaa viittailua, kuin varsinaista jatko-osailua ja over-the-top-läträys taas The Story of Rickyn asennetta.

13.4.
Blu-ray

Sonny Chiba pätkii ansiokkaasti ja verisesti pahiksia. Bruce Lee -jutuista poiketen Chiba on vähintään yhtä suuri pahis, kuin pätkimänsä pahikset.

13.4.
Blu-ray

Periaatteessa vailla konventionaalista juonta ja selvästi Uuden Hollywoodin nuorisosta inspiroitunut, seuraa poliisien työskentelyä Los Angelesin ongelmallisilla kaduilla keskittyen hahmodynamiikkaan ja ajankuvaan. George C. Scott pääsee myös kertaalleen rähjäämään. Ja tämähän käy.

11.4.
Netflix

Kliseisen ja hihityttävän pohjustuksen jälkeen ihan pätevää jännäilyä aidossa ympäristössä Pariisin katakombeissa. Super-älyllinen Danten Inferno -viittailu lentää kovaa yli ja jälleen hihityttää. Found footage -muoto ei tuo mitään lisäarvoa, vaan saa lähinnä keskittymään epäloogisuuksiin.

7.4.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Kuten uumoilinkin, uusinnasta todella oli iloa viimekerran väsymyksen ynnä muiden jälkeen. Tarkoituksella ja toki Tigonin toiveista, Witchfinder Generalin kannuksilla, mutta pureutuu silti erilaisiin huoliin ja on ihan oma elokuvansa. Nuoriso on epäilyttävää sakkia ja tämän tajuttuaan jopa tyhmien maalaisten mielestä viisasta kaupunginherraa tarvitaan järjestyksen palautukseen. Luokkayhteiskunta-ajattelun kyseenalaistaminen ei ole järin harvinaista brittielokuvassa yleensä, mutta näin ohimenevän hienovaraisena sitäkin onnistuneempaa. Nuorison mukana kulkevat parit varttuneemmat henkilöt taas muistuttavat karismaattisten kulttijohtajien vaaroista, mikä sekään ei valmistumisajankohtansa huomioiden varmasti ihan vahingossa ole mukana. Kauniissa kuvissa ja häiritsevissä tunnelmissa kulkeminen tässäkin tapauksessa saa sydämet silmiini, kuin siinä emojissa. Ikiaikaisen Pahan palvonta (vähän liiankin) nuoren Linda Haydenin vetämänä on sekin tietty syvästi liikuttavaa.

4.4.
Blu-ray

Joo. Elokuva, jossa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään, mutta tavoittaa kaikessaan sellaisen ankeuden kuvan, että lopussa on lopen uupunut ja silti täysin haltioissaan. Sanattomana ilmaa puhallellen. Maalaukselliset kuvat, pitkät otot ja hypnoottinen musiikki saavat aikaan aivan älyttömän raa'asti sisäänsä imevän tunnelman. Tämä oli aika kiva tutustuminen Béla Tarriin jotain liki 20 vuoden haikailun jälkeen. Jonkin verran on kauhun ja jännäreiden parissa aikaa vietetty, mutta ei hetkeen ole sydän samaan tapaan pysähtynyt, kuin kesken perunansyönnin katseensa nostaneiden päähahmojen kanssa kummastellessa. Ajaton-termiä tulee silloin tällöin käytettyä ja silti se ei usein ole näin paikallaan. Mieleeni hiipi elokuvan päätyttyä yhtäläinen tunne Burzumin monotonisista ja pitkistä instrumentaaleista, as in Filosofemin viimeiset 'bout kolme varttia. Hirveän palkitsevaa, vaikka tavallaan aika koettelevaa.

3.4.
Blu-ray

Mario Bavan muun muassa rahoitusongelmista kärsinyt murhailutarina sisältää hetkittäin ihan kivaa kamerankäyttöä, josta nyt kaiken rehellisyyden nimissä selviytyy vähemmän päteväkin elokuvantekijä ja Bavan tasoinen vahingossa, mutta sen suurimmat arvot ovat tällä kertaa siellä hassuarvoissa.

31.3.
Netflix

Tylsä, iloton ja tarpeettoman kikkaileva elokuva tuntuu moneen kertaan nähdyltä Bava/Argento/Polanski-homagelta, eikä siitä nouse juuri mitään mainittavaa esille. Ärsyynnyin muistaakseni myös Baby Driverista, joten en yllättynyt, ettei Edgar Wright enää näemmä kykene oikeasti toimivaan kokonaisuuteen, enkä sitä kyllä odota jatkossakaan.

29.3.
Netflix

Uusintakatselu.

Harrison Fordin pakomatkan ja Tommy Lee Jonesin yrmyilyn seuraaminen on kauhean viihdyttävää, mutta laiskat ratkaisut latistavat. Etenkin loppu.

28.3.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Kauniissa kuvissa painavaa sanottavaa herran sanasta (oikeammin varmaan sen ns. väärinkäytöstä), vallan ja satuttamisen himosta, naisvihasta, kaoottisesta valtiojärjestyksestä ja ihan vaan ihmisperseistä. Vincent Price se vaan on edelleen tässä mahtava ilmestys ja aivan eri tavalla, kuin Roger Cormanin elokuvissa. Ihan ei enää yllä täysiin pisteisiin, vaikka loppukohtaus parhaansa mukaan yritti muuta vakuutella.