Watched in 2022

31.12.

Alien: Resurrection on mielestäni ollut aina hieman aliarvostettu tekele leffasarjassaan. Ehkä tämä johtuu osittain juuri siitä, että kokonaisuudesta tuli liian iso, jotta katsojat olisivat kiinnostuneita ihan pätevästä ysäritoiminnasta, joka jatkaa sarjaa periaatteessa sellaisesta tilanteesta, että jatko-osien teon piti olla mahdotonta.

Otusta sisällään kantanut Ripley siis kloonataan. Tällä kertaa pahiksina toimivat Maan puolustusjoukot pahan suuryrityksen sijaan, mutta lopputulos on suurin piirtein sama. Aivan liian antaumuksella otuksia rakastava Brad Dourif päätyy otusten murkinaksi ja avaruusasemalla oleskelevien pitäisi päästä karkuun. Selviytymistä yrittää tällä kertaa Ripleyn lisäksi joukko sotilaita sekä alienien kasvattajakehoiksi tarkoitetut kovaonniset asemalle tuoneet merirosvot, joiden joukosta löytyy muun muassa hyväntahtoinen androidi, pakkomielteisesti kaiken irtilähtevän varasteleva ukkeli, eurodance-bändin taustatanssija sekä rikollisen seksikkäästi muriseva Michael Wincott.

Hieman hiitahkosti alkava leffa parantaa reippaasti jälkimmäisellä puoliskollaan, kun mukaan saadaan enemmän äksöniä. Sen osalta homma pelittää oikein mallikkaasti. Avaruusasema näyttää lavasteidensa osalta taas kiinnostavalta ja nelos-Alien sisältää vähän ehkä vahingossakin elokuvasarjan parasta pohdintaa muukalaisrodun hyödyntämiseen pyrkimisen eettisyydestä. Lopputulos on todennäköisesti ohjaajansa Jean-Pierre Jeunet'n paras elokuva.

Vuodesta 2010 lähtien olen kirjoittanut jokaisesta katsomastani kokopitkästä elokuvasta Listaliin. Pitkään tämä oli suuri ilo, mutta tänä vuonna kirjoitusjono piteni huomaamattani eikä tekstiä meinannut tulla sitten millään. Huomasin jossain vaiheessa syksyä jopa aktiivisesti vältteleväni elokuvien katselua, jotta en jäisi liikaa jälkeen päivyrissäni. Tämän vuoksi taitaa olla aika pistää peli poikki ja keskittyä nauttimaan harrastuksesta sen sijaan, että se aiheuttaisi ahdistusta. Vuoden 2023 katselulista tulee siis olemaan vain lista ilman sepustuksia ellen muuta mieltäni jostain syystä.

31.12.

Alien 3 oli edelleen juuri niin tylsä ja mitäänsanomaton kuin muistinkin. Tällä kertaa seikkaillaan lavasteköyhällä masuunivankilaplaneetalla, jossa kaikki näyttävät samalta. Vaikka tämä sopisi juonikuvioon, on se silti ihan hemmetin tylsää seurattavaa. Kahden ensimmäisen osan putkiscifi ja gigeriläiset perseenrepijät puuttuvat ja tilalla on harmaata betonia. Kun tähän lisätään CGI:llä tehty hirviö, mennään pahasti metsään.

Pystyn tavallaan löytämään joidenkin mainitsemia neuvosto- ja kommunismiallegorioita, mutta kun leffa näyttää näin tylsältä ja rumalta, ei minun tee mieli paneutua niihin sen enempää.

31.12.

Aliensissa ykkösosan kauhuilu muutetaan äksönpaukutteluksi, kun ihan sietämättömän toksinen merijalkaväkiosasto lähetetään otusten ruoaksi. Onneksi tyyppien ei olekaan tarkoitus olla mitenkään miellyttäviä mussukoita, vaan tykin- ja facehuggerin ruokaa.

Jatko-osa tekee siis jotkut käänteis-Predatorit ja onnistuu myymään toimintaelokuvan kauhuna siinä missä Predator myy kauhuelokuvan toimintana. Ratkaisu on toimiva ja äksönpuoli riittävän hyvää viihdyttämään. Lavasteet ovat edelleen enemmän kuin kunnossa ja ainoa valittamisen aihe löytyykin elokuvan 135-minuuttisesta kestosta. Aliens on hyvä elokuva, mutta se siirtää loppujen lopuksi melko simppelin ja pienimuotoisen klaustrofobisen kauhun megaelokuvaluokkaan. Tässä siirtymässä on omat ongelmansa, vaikkei se ensimmäinenkään leffa nyt mikään minibudjetin indie ollut.

31.12.

Jonkun elokuvasarjan katsominen on muodostunut uudenvuodenperinteeksi, joten tällä kertaa soittimeen päätyivät Alienit.

Ensimmäinen Alien osoittautui hieman muistikuvia paremmaksi, sillä rakastan 70- ja 80-lukujen scifi-lavasteita, joissa Nostromo-alus kunnostautuu. Vaikka leffan pointtina on katsella, kuinka hirviö murhaa itsensä eristäviä miehistönjäseniä, vältytään halvoilta shoutgageilta. Otuksen puvustus on hienoa katsottavaa ja elokuva tajuaa olla näyttämättä sen, mikä olisi liian vaikeasti toteutettavissa. En ole aikaisemmin edes miettinyt, miten loistava cast leffassa onkaan.

Pelasimme tätä katsoessa listimisjärjestyspeliä, jossa veikkaamme muistikuvien ja arvausten perusteella järjestyksen, jossa tyypit kuolevat tai selviytyvät pois vaarasta. Lähes 20 vuoden tauko edellisestä katselusta näkyi, kun päädyimme tasapisteisiin 3/7. 2 näistä pisteistä ovat tyyliin ilmaisia, jos on ikinä lukenut mitään elokuviin liittyvää.

30.12.

Ruggero Deodaton poismeno sai tarttumaan pitkään katselulistalla roikkuneeseen omituisuuteen. Uponneen sukellusveneen nostaminen saa Atlantiksen asukkaiden jälkeläiset muuttumaan nahkaiseksi biker-jengiksi koska elokuvan juoni sanelee niin. Bullshit-aspektit ovat huipussaan, mutta meininki on hyvinkin no bullshit, sillä suvantovaiheita ei juuri nähdä, vaan lähes koko ajan joko ammuskellaan tai pullistellaan.

En edes yritä arvailla ajatusketjua, jolla Atlantikseen kytketään postapojengiläisgimmickit, mutta meno nostaa hymyn suupielille hyvinkin nopeasti. Tällä kertaa ei nähdä niin sanottua Deodato-efektiä, eli elokuva ei saa katsojaa tuntemaan oloaan epämukavaksi, koska hän halusi katsoa tällaista, vaan homma on tyhmää roskaa ilman sen kummempia. Tyhmänä roskana Atlantis Interceptors toimiikin lähes yhtä hyvin kuin ketsupin laittaminen makaronilaatikkoon ennen uunia.

28.12.

1960-luvun roskassa mennään megakäpän ytimeen. Avaruuszombeja tehtailevan tiedemiehen ja varteenotettavien hallitusjäpiköiden seikkailuja seuraileva tekele alittaa kaikki objektiivisella tavalla hyvän elokuvan rimat ja vyöryttää sen verran kovatasoisesti artikuloivia näyttelijänsuorituksia, että hurraus vaihtuu nopeasti epätoivoksi, vaikka John Carradine jaksaa aina naurattaa tällaisissa tapauksissa.

Kaikki näyttää ja tuntuu halvalta ja ammattitaidottomalta. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii tiedemieskohtaus, jossa Carradinen apuri heittää mikrosirun pahvilaatikkoon ja käyttäytyy kuin jotain tapahtuisi. Hommassa on liikaa Manos-aspekteja, jotta siitä voisi nauttia, mutta jotain viehätysarvoja löytyy sen verran ettei tälle kehtaa antaa kaikkein huonoimpia mahdollisia pisteitä.

27.12.

Windows 95:n julkaisukampanjoinnissa käytetty VHS opettaa mullistavan käyttöjärjestelmän tärkeimpiä ominaisuuksia Matthew Perryn ja Jennifer Anistonin tähdittämän "cyber sitcomin" keinoin. Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että näyttelijät esittävät itseään Frendit-roolihahmoinaan, mutta nimiä mainitsematta, jolloin Microsoft välttyy tekijänoikeuskanteilta ja lisenssimaksuilta. Homma on juuri niin hauskaa miltä se kuulostaakin, eli sitcom on tekoajalleen tyypillisen loukkaava ja rasistinen, mutta vitsit keskivertoa verrokkiaan heikompia ja tekninen toteutus megakäppää.

Puolituntisen sitcomin jälkeen seuraa normaali opetusvideo, jossa käydään esitysmuodossa läpi samat asiat, jotka sitcomissa nähtiin. Osio tuntuu todella tarpeettomalta ja on aivan totaalisen puuduttava. Siitä on turha sanoa enempää eikä kukaan katso tätä loppupuoliskon vuoksi. Cyber sitcom on kaikesta hirveydestään huolimatta mielenkiintoinen reliikki omasta aikakaudestaan ja ysärin asenteista tietokoneita käyttäviä ihmisiä kohtaan. Kaikesta paistaa läpi epätoivoinen yritys saada iso yleisö uskomaan, että tietokoneita voi käyttää ihan tavallinenkin ihminen eikä Windows 95:n parissa tarvitse olla joku säälittävä hyypiö. Kokonaisuus on aivan sietämätön, mutta siitä huolimatta paketissa on jotain väärällä tavalla kiehtovaa.

26.12.

Ilmeisesti hyvin löyhästi WestWorldin ideaa soveltavassa SexWorldissa syrjäisen lomakylän asiakkaat voivat toteuttaa fantasioitaan, olivat ne mitä tahansa. Alun bussimatkalla käydään flashbackien muodossa läpi, miksi tyypit ovat lähteneet mukaan leikkiin ja sitten paikan päällä keskitytään nautintoon. Juonipuoli ei paljoa muuta tarjoile eikä elokuvassa nähdä mitään robottien kapinamurhailuja, mutta SexWorldin tapauksessa tämä riittää ja välissä nähtävät psykologien arviointihaastattelut siirtävät elokuvan aktista toiseen tarpeeksi hyvien aasinsiltojen kautta. Loistava tunnari jää pyörimään korvamadoksi päässä.

Aktit ovat sitten sitä itseään, mutta pornoelokuvien parissa jostain kumman syystä katsoja osanneekin odottaa tällaista. Fantasioista ja parin näyttelijän habituksesta välittyy hauskuus, ja rajumpikin kama on nimenomaan siihen ryhtyvän oma toive, jolloin se on huomattavasti enemmän ok kuin pelkkä pakottaminen. Tämän aikakauden pornoja nähneelle Kay Parkerin ja Annette Havenin kaltaiset nimet ovat tuttuja, mutta Desiree Westin hulvaton linssikarisma nousee kaiken muun yläpuolelle. Ujoa naista esittävä Sharon Thorpe näyttää välillä aivan Sanna Marinilta, mikä on varmaankin jonkinlainen meriitti ja asian miettiminen rikos, johon ajatuspoliisi tulee vielä palaamaan.

26.12.

Leslie Cheungin ja Loletta Leen tähdittämässä romanttisessa komediassa jäbäporukan pääjehu ihastuu bussia odottavaan naiseen ja toimii hongkongilaisen komedian mukaisesti voittaakseen tämän sydämen. Käytännössä tämä tarkoittaa siis omituista juonittelua, epärehellisiä toimintatapoja ja omien kaverien nolaamista ja moukuttamista. Kaiken tämän jälkeen Cheungin virnuilun pitäisi sitten saada katsoja puolelleen - ja tavallaan elokuva onnistuukin tässä...

Elokuvan hahmot ovat siis lähes poikkeuksetta limaisia ja inhottavia. Huumori on typerää ja loukkaavaa kohkaamista, joka ei kuitenkaan pääse lajityyppinsä parhaimmiston tasolle. Tästä huolimatta katson tämän aikakauden honkkaria näillä näyttelijöillä ihan koska vain hymyissä suin, vaikka jäbäporukan toksisuus lähenteleekin jotain Troma-tasoja. Eräässä kohtauksessa Cheung pistää kaverilleen ihan vaan veljespuuhien lomassa pari kylkimoukaria. Tämän seurauksena kaveri tarvitsee munuaisensiirron pysyäkseen hengissä. DVD:n subeissa ei taaskaan ole yritetty mitenkään erityisen paljoa, jolloin kaverusten dialogi sisältää tahtomattaan aivan erinomaisen ja aukottoman perustelun olla luovuttamatta molempia munuaisiaan:

-Why don't you donate your kidneys?
-It might affect my kidneys.

Loppuratkaisussa munuaisensiirron tarvinnut kaveri kuolee, mutta hän ehtii viimeisillään toivoa, että Cheungin ja Leen hahmot alkaisivat seurustella keskenään. Tästä leikataan suoraan arkunlaskemisseremoniaan. Cheung saa naisensa ja kaikki on hyvin. . Semmoista tällä kertaa.

25.12.

Mel Gibsonin ja Goldie Hawnin tähdittämä toimintakomedia alkaa, kun Bill Duke noukkii vankilasta vapautuneen David Carradinen laitoksen porteilta ja kaksikko lähtee kiittelemään Mel Gibsonia menneistä vuosista haulikoiden kanssa. Todistajansuojeluohjelman myötä paikkakuntaa ja nimeä vaihtanut kakkakeppostelija onkin lirissä, mutta sattumalta paikalle osuva eksä auttaa ja tästä alkaa loppuleffan kestävä pakomatka.

Bird on a Wiren alku yllätti minut äärimmäisen positiivisesti, sillä huumori on Tappavia aseita muistuttavaa sanailua ja naljailua eikä kaatuilua ja hönöperseilmeitä. Gibson ja Hawn ovat toimiva parivaljakko. On myös jokseenkin yllättävää ja hienoa, että tällaiseen rooliin on otettu Hollywood-elokuvassa nelivitonen naisnäyttelijä, kun useimmiten vastaavat roolit menevät reilusti miesnäyttelijää nuoremmille.

Vahvan alun jälkeen leffa valitettavasti vain jotenkin lässähtää kasaan. Hauska sanailu ja kelvollinen toiminta loppuvat lähes kokonaan siinä puolivälin kieppeillä ja sen jälkeen homma vaan vedetään jollain tavalla maaliin. Jos tahti olisi pysynyt alun kaltaisena, olisi Bird on a Wire huomattavasti parempi esitys.

23.12.

Paikalleen jämähtäneen kulmamarketin kamppailusta kertovassa Supermarket Womanissa hyvätahtoisen yrittäjän naapuriin avataan halpa riistomarketti, joka vie vähäisetkin asiakkaat. Tilanne vaikuttaa toivottomalta, mutta Fractured Follies -tyyppisellä vakoilureissulla törmätään vanhaan ihastukseen, joka palkataan hoitamaan oma kauppa kuntoon.

Japanilainen komedia ei ole oikein koskaan iskenyt minuun, mutta Jûzô Itami tuntuisi olevan poikkeus tähän sääntöön. Melkoisen kesy ja hyväntahtoinen huumori on omiaan joulutunnelman lisäämisessä ja joulusesonkiin sijoittuva elokuvan loppuhuipennus saa katseluajankohdan tuntumaan oikealta. Jos joulumeiningit puuttuisivat kokonaan, kiinnittäisin varmaan enemmän huomiota esimerkiksi siihen, että kaupan asiakaskunta on aina täysin sama tai siihen että leffan mukaan markkinataloudessa pärjää parhaiten olemalla aito ja karsimalla omista voitoistaan asiakkaan onnellisuuden vuoksi.

Tosiaan Fractured Follies on juonikuvion vuoksi lähin vertailukohtani Supermarket Womanille, ja todennäköisesti Itamin leffa saa hieman lisäpisteitä muistuttamalla minua Chow Yun-fatista ananaspuvussa. Oli miten oli, Supermarket Woman onnistuu joulufiiliksen kasvattamisessa erinomaisesti hyväntuulisuudessaan.

23.12.

Joulunaikaan sijoittuvassa mykkäkauhussa Lionel Barrymore esittää rahavaikeuksissa pyristelevää moniyrittäjää, joka haluaisi vieläpä päästä kunnallispolitiikkaan. Pikkufirmojen lainat pitäisi vaan saada maksettua, mutta pätäkkää ei tule ovista ja ikkunoista. Asiaa selittää melko hyvin esimerkisi se että tyypillä on paha tapa tarjota ilmaisia juomia kapakassaan - saahan sillä äänestäjien suosion.

Eräänä iltana kylään saapuu juutalainen matkamies, jonka rahavyö kiinnittää vähän turhankin paljon Lisäparrun huomion. Muutamaa veitseniskua myöhemmin lainat on maksettu ja ongelmat ratkaistu - ainakin aluksi. Veljensä murhaajaa etsivä uusi tulokas ja hänen sidekickinään roikkuva Boris Karloffin esittämä hypnotisoija eivät ainakaan edistä päähenkilön stressivapaata eloa ja alkaapa se syyllisyyden taakkakin nousta harteille.

Loppuleffa meneekin melkoisen tehokkaasti Barrymoren syyllisyydentuskan parissa. Mykkäelokuville tyypillinen tunteiden esittämisen yliampuminen toimii erinomaisesti ja kotikutoiset erikoistehosteet esimerkiksi aaveiden luomisessa viehättävät silmää. Valoilla ja varjoilla luodaan paljon ja visuaalinen puoli onkin pätevää seurattavaa. Lyhyt kesto menee ohi huomaamatta, vaikka loppuratkaisu saakin sisäisen moraalinvartijani kurtistamaan kulmia.

20.12.

Italialaisessa kasariroskassa nimiroolin nuori nainen matkustaa perheensä plantaasille. Jälleennäkemisen riemu päättyy venematkalla, kun kurarenuolet tappavat vanhemmat ja tainnuttavat päähenkilön. Paikallisten palkinnoksi päätyminen ei piristä päivää sitten yhtään, mutta neuvokas nainen päättää selviytyä hinnalla millä hyvänsä.

Leffa kerrotaan Cannibal Holocaustin tyyliin kaikki tositapahtumaksi naamioimalla. Catherine selittää tarinaansa toimittajalle vuosia tapahtumien jälkeen. Kerrotut tapahtumat ovat pelastumisenjälkeisestä oikeudenkäynnistä, jossa naista syytetään kahdesta murhasta. Takaumat takaumien sisällä tuntuvat turhalta gimmickeilyltä eivätkä ne anna elokuvalle kunnollista lisäarvoa, vaan ratkaisu oikeastaan sotkee juonenkuljetusta, kun päähenkilö kertoo takaumina myös tapahtumista, joissa hän ei ole ollut osallisena.

Jossain vaiheessa viidakkoseikkailua lempi leimahtaa vanhempien päät irti hakanneen miehen kanssa. Kielimuurin ylittämisen jälkeen alkaa selvitä jotain odottamatonta jokilaivaretkestä ja lopulta tajutaan, että valkoinen siirtomaariistäjä on paljon pahempi kuin omien tapojensa mukaan elävä paikallinen. Tässä kaikessa on kieltämättä totuuden siemen, mutta Amazonian pääpaino on tisseissä ja goressa kunnollisen sanoman sijaan. Täysin kuvottavan väkivaltapornon äärelle ei onneksi päädytä, jolloin Amazonia ei ärsyttänyt, vaan tuntui lähinnä yhdeltä lisäsivulta genrebuumiin, jossa yksi teos on jo tehnyt kaiken niin paljon apinoijiaan paremmin ettei kopioilla oikein ole mitään annettavaa minulle.

13.12.

Tatsuya Nakadai saavutti kunnioitettavan 90 vuoden iän, joten merkkipaalun kunniaksi katseluun päätyi oleellistakin oleellisempi hongkongilainen scifitoiminta, jossa tyyppi huitelee menemään jumbojetillä ratsastavana nosferatuna.

The Wicked Cityssä Leon Lai ja Jacky Cheung metsästävät hirviöitä (jotka kutsuvat itseään hirviöiksi). Otukset voivat olla muodoltaan oikeastaan mitä sattuu, mutta suurin osa niistä tuntuu rakastavan ihmislihaa tai verta - tarpeet ja ravinto kun tuntuvat muuttuvan hirviökohtaisesti. Martial arts -konkari Yuen Woo-ping johtaa Men in Blackiä muistuttavaa agentituuria, jonka palkkalistoilla päähenkilöt ovat. Asiaa mutkistaa toisen sankarin rakastuminen Michelle Reisin esittämään hirviöön. Samalla päivänsankari Nakadain hyvishirviö selvittelee välejään Roy Cheungin esittämän pääpahiksen kanssa.

Leffan ongelma on sen japanilainen lähdemateriaali ja animemaisuus. Vaikka ruudulla tapahtuu paljon omituista kamaa ja kohkaamista, on se muodoltaan sellaista, joka ei iske minuun eivätkä goreilut ja 90-lukulainen futurismi toimi. Juonenkuljetus on kökköä ja siihen keskitytään turhan paljon. Onneksi leffassa on kuitenkin kohtaus, jossa Nakadai muuttaa hissiksi naamioituneen hirviön moottoripyöräksi ja vetää tällä kekkeä ikkunalasin läpi. Jos tyypin urasta kasataan joskus jotain palkintogaalaa varten montaasi, on tuon kohtauksen parasta olla mukana. Muuta muistamisen arvoista The Wicked City ei oikein tarjoa.

12.12.

Teresa Woon toimintaleffa alkaa turhia kursailematta. Huumeplantaasin reunamilla hiiviskelevät poliisit lähtevät juoksemaan aseet laulaen ja kasvattajat juoksevat karkuun konetuliaseiden paukuttaessa sarjaa toisen perään. Mitään tyylittelyjä tai koreografiaa ei nähdä vaan ainoastaan silmitöntä törkyteurastusta, joka muistuttaa heroic bloodshed -klassikoiden sijaan enemmänkin jotain Frank Harrisin Kill Pointia. No bullshit -asenne imaisee hyvin mukaansa ja kun jo alkumetreillä tehdään selväksi, mitä kannattaa odottaa ja mitä ei, niin tekomaansa tavanomaisempien asioiden puuttuminen ei häiritse ollenkaan.

Iso rikollisorganisaatio ei tietenkään pidä siitä, että huumeplantaasi ja sen tuottama rahavirta ovat mennyttä. Tämän vuoksi he alkavat listiä operaation suunnitteluun osallistuneita poliiseja. Myllerryksen keskellä Yukari Ôshiman esittämä pahisnaurusta nauttiva opportunisti nousee organisaation arvoasteikossa muuttaen meiningin väkivaltaisemmaksi ja arvaamattomammaksi.

Iron Angels on ehdottomasti parhaimmillaan, kun siinä paukutetaan menemään. Rikollisia jahtaava sankariorganisaatio ei tarjoile kovinkaan kummoista juoniaspektia, mutta sen varjolla leffan loppuun saadaan kuitenkin erittäin pätevä Moon Leen ja Yukari Ôshiman välinen potkumittelö. Tämä on jopa hieman outoa, sillä elokuvan muu martial arts -tarjonta on hyvin mitäänsanomatonta ja huonosti editoitua tavaraa.

11.12.

Deron McBeen tähdittämä ysäripallitoiminta alkaa kohtauksella, jossa päätähti pudottaa vahingossa setänsä kallionkielekkeeltä. Tätä seuraa 4:3-croppauksen mahdollistama majesteettinen rajaus könsikkään haaroväliin. Tätä kovempia lajityypinautentikointipisteitä ei todennäköisesti ole mahdollista saada elokuvan alkumetreillä.

Tämän jälkeen meksikolaisen huumeparonin veli tapetaan amerikkalaisvankilassa. Gangsteri päättää matkustaa Yhdysvaltoihin ja tappaa kaikki murhaan mahdollisesti kytkeytyneet osapuolet. Samalla tyyppi päättää listiä jokaisen veljen vangitsemiseen vaikuttaneen poliisin. Lopulliseen murhaajaan liittyvä twisti on muuten niin idioottimaisen typerä, että siitä irtoaa kelvolliset naurut.

Jossain vaiheessa kytätkin tajuavat, että McBeen esittämä jostain typerästä väkivaltasyystä johtuen vankilassa istuva jäpikkä on paras itsepuolustuskeino. McBee vastaa avunpyyntöön pussaamalla habaansa. Tyypin tapa mässyttää purkkaa lähes jokaisessa kohtauksessaan vain lisää arvostustani.

Päätähden törkeä pallinaamahabitus onkin niin voimakasta kamaa, että The Killing Zonen suvantovaiheen ja roskakoritason kämätoiminnan antaa helposti anteeksi. Elokuvassa on kyse vain ja ainoastaan tiukoissa farkuissa ja paljastavassa yläosassa boustailevasta päätähdestä, joka jauhaa purkkaa, ajaa prätkällä ja näyttää muille, mistä kana kusee.

11.12.

Ohjaaja Yoshishige Yoshidan kuolema helpotti katseluvalinnan tekemistä ja sai minut tarttumaan pitkästä aikaa hyllyn päällä vuosia pönöttäneeseen Arrow'n BD-boksiin.

Coup d'etat kertoo tosielämän epäonnistuneesta sotilasvallankaappauksesta, jota innoitti fasismia älykköpiireissä huudelleen kirjailija Ikki Kitan teos. Elokuvassa pääroolia esittävän Rentaro Mikunin tulkinta kirjailijasta on kiinnostava, sillä kaikesta paistaa läpi muita vähän vahingossakin inspiroineen tyypin tajuaminen siitä, että joskus teoilla on seurauksensa. Kun rattaat ovat lähteneet pyörimään ja ihmisiä makaa maassa kuolleena, on perääntyminen enää mahdotonta, joten jossain vaiheessa on hypättävä liikkeen aallonharjalle ja toimittava vallankaappausyrityksen esikuvana.

En ole täysin varma tosielämän tapahtumista tai siitä, miten tarkkaan niitä seurataan, mutta elokuvan tapahtumat ovat kiinnostavia ja epäröivä näkökulma sen verran harvoin elokuvissa nähty vivahde, että Coup d'etatin temaattinen puoli on kunnossa, vaikka katsoja ei olisikaan samaa mieltä filmin toimijoiden kanssa. Ohjaajalle tutut ylivalotetut kuvat ja tarkkaan harkitut kamerakulmat taas saavat erinomaisen BD-julkaisun näyttämään mielettömältä.

6.12.

Japanista Yhdysvaltoihin muuttavan perheen elämä järkkyy, kun unelmien omakotitalo paljastuukin paikallisten rikollisten saaliinvaihtopaikaksi. Homma mutkistuu entisestään, kun vaihtoa tekemässä ollut likainen poliisi päättääkin pitää helyt itsellään. Rikolliset tietenkin luulevat, että Shô Kosugin esittämällä maahanmuuttajalla on näppinsä pelissä.

Vaimon ja lapsen päältä lavapakulla ajavat pahikset eivät kuitenkaan satu tietämään, että perheenisä on myös salaisen ninjakonklaavin jäsen ja aika pirun kova jätkä mättämään muita turpaan. En koskaan muista Shô Kosugin kasvonpiirteitä, koska hänen elokuvissaan on aina tällainen juonenkäänne ja suurin osa tyypin promokuvista on otettu ninjamaski kasvoilla. Tämä on jopa hieman sääli, sillä tyyppi on myös äärimmäisen pätevä yrmyilijä eikä hänen puhtaaseen pahisvihaansa voi olla yhtymättä.

Leffan pääpahiksella on myös ihastuttavan "I told you I was hardcore" -meininki päällä, sillä hän Kosugista ärsyynnyttyään vetää ranteensa auki päästäkseen samaan sairaalaan, jossa päähenkilön vaimo ja lapsi makaavat. Poliisijoukkojen tehottomuus tulee todistettua sairaalareissun aikana melkoisen hyvin, joten ninjaileva vigilantismi on ainoa oikea ratkaisu. Se on myös elokuvan kannalta hyvä ratkaisu, sillä mättäminen on sekä sopivan eksoottista että yhdysvaltalaiselle kasaritoiminnalle tyypillistä käppäistä vääntöä, jollaisen parissa viettää 95 minuuttia oikein mielellään.

5.12.

King Hu tuntuu olevan minulle jonkinlainen acquired taste. Wuxiasta vuosituhannen vaihteessa innostuneena olin hyvin pettynyt ohjaajan tunnetuimpiin vaijerihyppelyihin, mutta sittemmin olen tykästynyt tyypin usein toistamaan tapaan tehdä Dragon Gate Inn uusiksi jotain varioiden.

The Fate of Lee Khan kertoo korkea-arvoisesta mongolialaisvirkamiehestä, jonka saapuminen kiinalaiskylään saa kapinalliset kauhistumaan ja punomaan juoniaan. Majataloa pyörittävä madame pyrkii nappaamaan mongolisortajan mukana kulkevan kartan, jonka avulla kapinalliset voisivat vihdoin saada yliotteen pohjoista uhkaa vastaan.

Elokuva sijoittuu siis lähestulkoon kokonaan yhteen majataloon. Puolituntinen alkukohtaus taputtaa tahtia, kun hämärätaustaiset tarjoilijattaret ja asiakkaiksi saapuvat matkalaiset arvuuttelevat, kuka on tällä kertaa milläkin asialla. Kapinalliset pyrkivät paljastamaan Lee Khanin tiedustelijat ja tiedustelijat selvittämään kapinallisten henkilöllisyyden. Kaikki esittävät ettei kukaan tietäisi vastustajan läsnäoloa. Kohteliaisuussääntöjen mukaan etenevä epärehellisyys rajatussa tilassa toimii jälleen kerran erinomaisesti, ja vaikka Khanin saapumisen jälkeen juonittelu muuttuu vähän Dragon Gate Inniä omanlaisemmaksi, pitää salailuaspekti mielenkiinnon korkealla.

The Fate of Lee Khan kuitenkin vetää ohjaajansa vastaavia tekeleitä pidemmän korren minulle tutuilla honkkarinäyttelijöillään, tarjoilijattarien kung fu -taidoilla sekä Sammo Hungin taistelukoreografioilla. Komea toiminta ja loppuunsa hiottu mielenkiintoinen kaava tekevät vähäiselle huomiolle jääneestä elokuvasta reilusti A Touch of Zeniä tai Come Drink with Me:tä kiinnostavamman tapauksen.

3.12.

Kasaricoolissa postapossa lapset lähetetään aivopesuvankileireille, jotta heistä kasvaa (tuhoutuneen) yhteiskunnan tukipilareita. Leiriä johtavaa pahista kuitenkin harmittaa, kun teinit hipsivät öisin pelaamaan post-apokalyptistä versiotaan rullakiekosta. Itse asiassa rullaluistimet tuntuvat olevan osa kaikkea teinien tekemistä, koska ne ovat olleet tekijöiden mielestä pähein mahdollinen tapa ilmentää nuoruutta.

Myöhäisteineistä koostuva hyvisjoukko roikottaa mukanaan superkuluneesta troopista ammentaen kuuroa pikkupoikaa, koska sympatiapisteitä kerätään maskotilla. Eräänä päivänä poika sitten löytää taikapallon, joka tuntuu kelpaavan vähän kaikille, mutta pöllölle kuiskaileva aavikkolapsi varastaa laitteen ensimmäisenä.

Tästä alkaa huimaakin huimempi seikkailu aavikoiden halki rullaluistellen ja woohoota huudellen. Leffan päähenkilöt eivät selviä ja onnistu missään vaiheessa omaa nerouttaan, vaan siksi, että kaikki elokuvan pahikset ovat vaaraksi itselleen ja läheisilleen. Elokuvan pääpahikset jopa kuolevat niin, että toinen sytyttää itsensä tuleen ja juoksee kasarisähkökaappia päin ja toinen taas kävelee oman tappajarobottinsa puristusotteeseen. Munailun lisäksi nähtävät profesian valitut ja kukkaismaan lässynlää käyvät nopeasti niin puuduttaviksi ettei edes rivipahiksena nähtävä Bruce Payne onnistu pelastamaan mitään, mikä on itsessään jo pienoinen ihme.

2.12.

Tom Selleck esittää tulevaisuuspoliisia, jonka tehtävänä on käydä korjaamassa kansalaisten hajonneita kotityöläisrobotteja. Jo pelkkä ajatus siitä, että tällainen kuuluu poliisille, sai minut hymyilemään. Työläisrobottien suloinen peltipurkkimaisuus sulattaa sydämiä. Tällaisten muuttuminen murhanhimoisiksi kostajiksi taas tarjoilee puitteet yllättävänkin kiinnostavalle scifitoiminnalle.

Gene Simmonsin esittämä ilkeääkin ilkeämpi tiedemies aikoo siis muuttaa kodinhoitajat tappokoneiksi tehdäkseen rahaa ja levittääkseen pahaa. Itsensä aivan liian vakavissaan ottava muusikko vetää lastenelokuvapahismoodissa tehdessään kaikkensa pilatakseen elokuvan. Onneksi tyyppiä ei nähdä ihan liikaa ruudulla, vaan pääpaino on Selleckin ja hänen uuden työparinsa buddycop-tutkinnassa.

Vaikka kodinhoitorobotit ovat tarkoituksellisen söpöjä ja kämäisiä, on elokuvaan visualisoitu hämmentävän hyvin myös sellaista tekniikkaa, jota käytetään nykyisin. Esimerkiksi elokuvan dronet ovat kaikesta kasarimaisuudestaan huolimatta hyvinkin uskottavia ilmestyksiä. Niihin lisätty kasarisähkö on sitten pelkkää silmäkarkkia.

Pidin siis Runawaystä kasarityhmää äksöniä ja kiinnostavaa scifeilyä yhdistelevänä pakettina enemmän kuin luulinkaan. Tämän vuoksi Simmonsin hahmo harmittaa entistä enemmän, sillä ilman häntä leffa olisi voinut nousta jopa jollain tavalla minulle erityisten tapausten joukkoon.

1.12.

Charlton Hestonin tähdittämässä unohdetussa megaepookissa eri maiden suurlähetystöillä on vaikeuksia jatkaa toimintaansa Pekingissä, kun boksarikapina suoltaa länsivihamielistä murhaajaa ovista ja ikkunoista. Länsimaisten näyttelijöiden esittämät kiinalaisjohtajat eivät väittämänsä mukaan ole länsimaisten esittämiä länsimaisia vastaan, mutta eipä heitä tunnu ihan hirveästi haittaavan, jos jokunen menettää henkensä.

David Nivenin esittämä brittikomentaja on sitä mieltä että Kiinastahan ei lähdetä, joten kaikki muutkin joutuvat sitten hengailemaan mukana, kun kaupungin piiritys alkaa ja hengenlähtö on lähellä. Onneksi siinä välissä voidaan kuitenkin käyttää noin tunti elokuvan kestosta sietämättömän puuduttaviin ylimystövalssiaisiin. Torvien ja symbaalien täyttämä äänimaailma tuntuu kovemmalta sotarikokselta kuin mikään, mihin kapinalliset pystyisivät.

Lopussa nähdään komeita megataisteluita, mutta ne alkavat elokuvan massiiviseen kestoon nähtynä liian myöhään. Rahaa on palanut vaikka kuinka, mutta olisin halunnut nähdä enemmän muurinmurtajia ja hestonilaista pystypainia kuin paikallaan pönöttäviä keski-ikäisiä ukkoja. Tavallaan hyvän epookin aineksia on olemassa, mutta elokuva lähestyy suuruusluokkaansa väärästä näkökulmasta. Loukkaavissa silmämeikeissä kiinalaisia esittävät länsimaalaiset näyttelijät hoitelevat viimeiset naulat arkkuun.

30.11.

Chuck Norrisilla on omituinen tapa deittailla naisia, joiden perässä on maailmanlaajuinen ninjakonklaavi. Ensimmäisen deitin kuolema voi mennä vielä vahinkona, mutta kun toinenkin uusi tuttavuus tuntuu imevän heittotähtiä kuin magneetti, on aika mumista itsekseen että ninjat ovat paha juttu ja vain minä tiedän niiden olemassaolon. Tämän jälkeen nähdään flashbackeja, joissa päätähden poika treenaa japanilaisten kanssa.

Paikallinen ninjakoulu tuottaa pahaakin pahempaa terroristia samalla, kun Norris yrittää esittää ettei häntä kiinnosta ottaa osaa tähän taisteluun. Mystinen itsekseenkuiskailu kuitenkin ajaa miehen ninjojen koulutuskeskukseen potkimaan. Toiminta on suurimmaksi osaksi ihan kelvollista mätkintää, mutta sitä on elokuvan kokonaiskestoon nähden aivan liian vähän. Nostan kuitenkin hattua kohtaukselle, jossa Norris joutuu vetämään Ninja Warrior -temppuradan läpi taistellen samalla suoritusta pilaavia ninjoja vastaan.

The Octagonia vaivaa vähän sama ongelma kuin muitakin Norrisin tähdittämiä leffoja, eli toiminnan vähyys ja muun materiaalin tylsyys. Tämä on aina yhtä suuri harmi, koska parhaina hetkinä pätkä on hyvinkin autenttinen lajityyppinsä edustaja, mutta muut tuntuvat tekevän asiat reilusti paremmin.

On myös ironista, että minun on vieläkin vaikea tarttua Chuck Norrisin leffoihin 15 vuotta vanhan ärsyttävän nettimeemin takia ja sitten kun kerrankin rohkaistun, on leffassa pahis nimeltä Doggo...

30.11.

Syrjäisen japanilaissaaren vankileirille sijoittuva Hammerin sotaelokuva kuvastaa brittisotilaiden kärsimystä sadistisen komentaja käsissä. Pois pitäisi päästä, mutta komentajan kunniakäsitykset estelevät tätä tehokkaasti - tyyppi kun on luvannut murhata jokaisen vangin ja polttaa leirin pienimmänkin vastoinkäymisen sattuessa.

Tästä saadaan myös muuten hyvin geneerisen oloisen vankileirielokuvan kiinnostavin aspekti. Eräänä päivänä yksi vangeista kuulee varastetusta tavarasta kyhätyllä radiovastaanottimella kaappaamastaan lähetyksestä, että sota on loppunut. Hajonneesta radiokalustosta kärsivä leiri on ollut hyvän aikaa eristyksissä muusta maailmasta, joten japanilaiset eivät vielä tiedä tästä. Vankien on siis aktiivisesti salailtava tietoa sodan päättymisestä, koska muuten kaikki teurastetaan vinksahtaneen kunniakoodin vuoksi.

Tämä salailu on paljon kiinnostavampaa kuin tavanomaisen pakoreissun suunnittelu vastaavassa elokuvassa olisi. 80-minuuttinen kesto on tällaiselle juuri sopiva, ja The Camp on Blood Islandista haluaisikin pitää enemmän. Valitettavasti yksi häiritsevän iso tyylirikko ovat japanilaiskomentajia esittävät britit. Heitä ei nähdä kovin usein, mutta tilanteen irvokkuutta oikein korostaa se, että tyypit puhuvat keskenään japania huutamalla lyhyitä virkkeitä selvästi ymmärtämättä mitä he itse edes puhuvat. Ratkaisu oikein korostaa sitä, että ihan yhtä hyvin näihin rooleihin olisi voitu palkata joku niihin paremmin sopiva.

28.11.

Totaalisesti flopanneessa ja nykyisin unholaan vaipuneessa Hollywood-elokuvassa Nick Nolten esittämä toimittaja lähtee Nicaraguaan taltioimaan vallankumousta. Puolueettomana sotareportterina on vaikea toimia, kun toisen osapuolen teot alkavat vaikuttaa aina vaan hirveämmiltä ja toinen osapuoli vaikuttaa olevan ihan oikealla asialla. Konfliktin keskellä kuvien napsiminen on myös vaarallisempaa kuin voisi kuvitella - luodit kun eivät hirveästi välitä siitä lukeeko rinnassa lehdistö vai ei.

Odotin Under Firen olevan jotain kepeää toimintaseikkailua, jolloin sen poliittisuus ja rohkeus arkaluontoisten asioiden käsittelyssä yllätti minut positiivisesti. USA:n osallistuminen konflikteihin kyseenalaistetaan ja markkinatalouden voima diktatuurien ylläpidossa ja murtumisessa tuodaan esille melko raadollisesti. On myös kiinnostavaa, kuinka elokuvassa täysin hyvään pyrkivä tilanteiden taltioiminen voi tarkoittaa väärissä käsissä jotain aivan muuta. Voimaannuttaviksi tarkoittavat kuvat kapinallistaistelijoista ovat myös kiistattomia todisteita valtiovaltaa vastaan toimimisesta ja vievät ainoastaan teloitusryhmän eteen.

Under Fire on yhtä paljon elokuva USA:n omiin intresseihin pohjaavasta sekaantumisesta muiden maiden politiikkaan kuin itse Nicaraguan vallankumouksesta. Ehkä tämän vuoksi se floppasikin totaalisesti, mutta juuri tämän ansiosta elokuva on paljon kiinnostavampi kuin olisin voinut odottaa.

27.11.

Matkani Albert Pyunin elokuvien parissa alkoi huhtikuussa 2003, kun sain veljeltäni synttärilahjaksi kasan Anttilan alekorin DVD:itä. Niiden joukossa oli Scanboxin julkaisu Tuomiopäivän kolmikosta. En ensikatselulla tajunnut elokuvasta yhtään mitään, mutta jokin sen uskomattomassa kämäisyydessä sai minut tutustumaan ohjaajan muihin teoksiin tarkemmin. Noin kymmenisen vuotta myöhemmin olin katsonut kaikki ohjaajan jotain kautta kotitallenteille asti julkaistut elokuvat ja pitänyt kahdesta tai kolmesta. Loput sijoittautuivatkin sinne aivan toiseen ääripäähän.

Kun tieto ohjaajan kuolemasta saavutti minut, oli muistonäytöselokuva helppo keksiä. Oli siis aika palata alkulähteille ja laittaa sängynaluslaatikoihin kohdistuneen etsintätuokion jälkeen ensimmäinen Pyun-kokemukseni pyörimään.

Leffa on edelleen luokattoman huonosti kerrottua ja rumasti tyyliteltyä ja filtteröityä sekamelskaa, jossa Rob Lowe varastaa jotain Ice-T:ltä ja sitten ammuskellaan. Suominimen vastaisesti elokuvassa ei ole mitään kolmikkoa ja olenkin suhteellisen varma, että käännösnimi on vain heitetty kanteen, kun jostain julistekuvasta on katsottu kolmen isoimman niminäyttelijän kombo ja luultu että alkuperäisnimi Crazy Six liittyy jotenkin johonkin ihmisjoukkoon ja suominimikin tarvitsee numeroita.

Tuomiopäivän kolmikkoa katsellessa muistin hyvin nopeasti, miksi ohjaajan elokuvat ovat niin huonoja. Enää en tällaisen meriitin vuoksi ehkä lähtisi katsomaan kokonaisia tuotantoja, mutta parikymppisenä tällaisella uhoaminen on ollut yllättävänkin kova tapa luoda nimeä ja asemaa, joten kaipa se selittää, miksi olen hommaan lähtenyt alun perin. Vaikka olisin nykyisin eri mieltä menneisyyden itseni kanssa, on minun myönnettävä, että Pyun on omalla tavallaan yksi koko elokuvaharrastukseni merkittävimpiä nimiä ja tämän vuoksi hänen poismenonsa tuntuu henkilökohtaisesti merkittävämmältä asialta kuin jonkun kaanon-ukkelin kuolema 96-vuotiaana. Levätköön hän siis rauhassa.

21.11.

60-luvun lopun samuraikauhussa pröystäilevä lääninherra huijaa sokeaa neuvonantajaa go-pelissä. Kun neuvonantaja huomauttaa tästä, on kyse kovan luokan kunnianloukkauksesta jota ei voida hyvittää kuin verellä. Itsestään varmasti hyvin ylpeä lääninherra yrittää piilottaa ruumiin, mutta asia päätyy nopeasti neuvonantajan siskon tietoon.

Sisko tekee kuten kuka tahansa tässä tilanteessa tekisi: tappaa itsensä kissansa edessä, jotta kissasta tulee vampyyridemoni, joka kostaa molempien puolesta lääninherralle. Karvaturri ymmärtää tämän ehkä hieman väärin, sillä loppuleffa kuluu lääninherran linnan naispalvelijoita tappaessa ja paikallisen karppilammen asukkaita popsiessa.

Leffan yleisilme on sopivan pöhkö, mutta välillä vampyyridemoni näyttää irvokkaalla tavalla karmivalta. Tämän vuoksi The Haunted Castle toimii yllättävän hyvin lyhyen kestonsa ajan, vaikka mitään elämää suurempaa on turha odottaa. Visuaalisesti kaikki on kunnossa myös roskaisemmalla puolella.

4.11.

Viimeistään ysärin alussa Harrison Ford -friikit olivat todistaneet, että aarteenmetsästysseikkailu vetää yleisöä. Donnie Yenin tähdittämässä seikkailussa metsästetään mystistä MacGuffinia, jonka voimista tai potentiaalista minulla ei ole enää minkäänlaisia muistikuvia.

Lupaavasta näyttelijäkaartistaan huolimatta Crystal Hunt osoittautui pettymykseksi. Toimintapuoli on parhaillaan vain ok-tasoa ja äksöniä nähdään muutenkin aivan liian vähän. Liiallinen editointi ja vaijerihyppely myös laimentaa potkutuokioiden tehoa. Onneksi sentään pahispuolella nähtävillä John Salvittilla ja Michael Woodsilla on aivan uskomaton hypermoodi päällä pahishabituksessaan. Ainakin Crystal Hunt sai odottamaan näiden sankarien muiden teosten näkemistä, kun muuten se on vain valitettavan mitäänsanomaton esitys.

30.10.

The Avenging Quartet pistää kaksi hyvistä (Moon Lee ja Cynthia Khan) vääntämään kahta pahista (Yukari Ôshima ja Michiko Nishiwaki) vastaan. Yksinkertainen alkuasetelma kuulostaa kiehtovalta, koska kaikki neljä ovat useampaankin kertaan todistaneet kuuluvansa menevän äksönpotkimisen kärkikastiin. Juonipuoli kertoo taidevarkaudesta, jossa lähestulkoon jokaisen exää tai nyxää esittävä Waise Lee on jostain syystä suojelemisen arvoinen yksilö kaikesta säätämisestään ja rikostelustaan huolimatta.

On harmillista nähdä, että näin osaavan näyttelijäjoukon kamppailulajitaidot valuvat lähes täysin hukkaan. Tämä johtuu pitkälti keskinkertaisesta koreografiasta, jota vaimennetaan entisestään liian hektisellä leikkauksella, jolloin liikesarjoista on vaikea saada kunnon kokonaiskuvaa ja ihmiskehon äärimmilleen venyttäminen tuntuu turhalta, kun ruudulla näkyy lähikuva heiluvasta jalkapohjasta. Toimintaa on myös aivan liian vähän, jotta puolitoistatuntinen potkiskelu tekisi mitään muuta kuin vaipuisi unholaan, vaikka mikään ei ole totaalisen pielessä ja hyviäkin hetkiä nähdään silloin tällöin.

29.10.

Eric Tsangin esittämällä Downhillillä on ollut syntymästään lähtien huono tuuri kaikessa. Tämä näkyy myös hänen työpaikkansa laskeneissa myyntiluvuissa, joten kaikkien työlainsäädäntöjen mukaisesti tyypille annetaan tympeät potkut, joita säestää koko henkilökunnan iloinen hurraaminen siitä, että nyt päästiin eroon idiootista. Pettymyksestä alkanut ryyppyreissu vaihtuu onnettomuuden jälkeen vierailuksi Manalan porteilla, jossa hevosnaamaripäisen Fui-on Shingin tulkitsema Demon In Hell antaa Tsangille listan ihmisistä, joiden kuoleman jälkeen on epäonnen kuninkaan vuoro.

Downhill päättää siis estää listalla olevien ihmisten kuolemat pysyäkseen itse hengissä, mutta jo ensimmäisessä tienmutkassa päälle lentää ohiajavasta autosta heitetty ruumis ja yhden nimen voi ruksia pois listalta. Vähitellen alkaa selvitä, että kaikki listalla nähtävät tyypit ovat mukana kidnappaus- ja kiristysjuonessa. Tätä yrittää ratkoa myös Vaaleanpunaista pantteria apinoiva Richard Ng, jonka tulkinta Peter Sellersistä on ilahduttavan hongkongilainen, mutta masentavan Peter Sellers.

Huumoripuolella tasapainoillaan siis hyvän kaman ja rasittavan raivopaskan välillä. Näyttelijäpuolella nähdään ilahduttavan paljon honkkarikomedian vakiokaartia, joten Heaven Can Help jää lopulta plussalle, vaikka välillä tekeekin tiukkaa.

29.10.

Ruben Östlundin alppeilussa lumivyörynkaltainen sekottaa keskiluokkaisen perheen pasmat, kun tilannetta alkuun vähätellyt faija nappaa iPhonensa ja juoksee karkuun auttamatta perhettään. Katastrofielokuvan sijaan hommassa on kyse ihmisten olettamuksista ja toisilleen ja itselleen asettamistaan rooleista. Isä ei alkuun myönnä toimineensa niin kuin toimi, ja myöntämisen jälkeen taas mökötellään, kun oma miehisyys on kadoksissa.

Tilanteesta revitään ohjaajalle tuttuun tapaan mustaa huumoria, joka paljastaa nais- ja miesroolien absurdiuden sekä keskiluokkaisen elämäntavan checklist-suorittamisen kestämättömyyden. Tämä puoli elokuvasta onkin enemmän kuin kunnossa, mutta valitettavasti Turistin visuaalinen ulosanti tuottaa pettymyksen. Ohjaajan aikaisempiin elokuviin verrattuna kasvanut budjetti tarkoittaa tässä tapauksessa kliinisen mitäänsanomatonta kasvolähikuvaa. Pitkistä ja vaativista otoista minulle tutuksi tullut ohjaaja vaikuttaa tehneen liikaa kompromisseja, jotta mikään Turistin visuaalisella puolella tuntuisi enää erikoiselta tai kiinnostavalta.

29.10.

20-luvun saksalaismykässä rehti ja varteenotettava jäpikkä päättää mennä töihin vahakabinettiin. Koska työnhaussa on kyse vain ja ainoastaan omasta viitseliäisyydestä, on paikka nuorukaisen ja hän aloittaa välittömästi. Työnkuvaan kuuluu taustatarinoiden sepittäminen kabinetin asukeille. Elokuva näyttää sitten nämä jäpikän kirjoittamat sepustukset itämaaeksotiikkaa ja ekspressionismia yhdistelevinä pikarykäisyinä.

Tyytyväisen omahyväistä pahisnaurua kirjoitellessaan vetävä tyyppi sepustaa jokaiseen taustatarinaan itsensä esittämän päähenkilön ja työtoverinsa esittämän naisen välistä mehukasta romanssia. Vaikka nykypäivänä tällaisesta joutuisi todennäköisesti syytteeseen, pääsee jäpikkä elokuvassa yllättävän usein kalifiksi kalifin paikalle uskomattoman seikkailun siivittämänä. Kohdemaiden kulttuurin ja infrastruktuurin täydellinen nollatuntemus ja ekspressionimista tutut piikikkään kaltevat rakennukset saavat homman tuntumaan fantasialta, mikä on vain hyvä asia. Tarkan autenttisena historiaepookkina kun tällainen ei toimisi sitten yhtään ja eksotisoinnista voisi löytää herkemmin ongelmallisia kohtauksia.

28.10.

John Saxonin tähdittämässä kauhuelokuvassa eteläamerikkalaiset tappajamehiläiset saapuvat USA:han, koska paikalliset liikemiehet haluavat tehdä suurta voittoa. Taivaan pimentävä parvi lähtee sitten kiertelemään ympäri maita ja mantuja piikittäen kaiken eläväisen kuoliaaksi matkallaan. Jostain syystä parvella on oma disco-tunnarinsa, jonka kuuleminen aiheuttaa aivan päinvastaista tunnetta kuin kauhua.

The Bees on suurimmaksi osaksi mitäänsanomattoman tylsää patsastelua, mutta mehiläisten itsensä hirmuteot ovat paikoitellen riittävän hauskaa seurattavaa. En myöskään muista törmänneeni aikaisemmin elokuvaan, jossa John Saxon saa YK:n aloittamaan rauhanneuvottelut mehiläisten kanssa. Tällaisia neronleimauksia pitäisi mielestäni löytyä useammastakin leffasta.

30.9.

Syyskuussa oli kaikkien kuolemantapausten lisäksi aihetta myös todelliselle hulinalle, kun pääsin juhlistamaan kahden kasari- ja ysäritoiminnan vakiogoonin 70-vuotissyntymäpäivää. Loppukuussa seitsenkymppisiään vietti Die Hardin välipalamiehenä tunnettu Al Leong.

Leffavalinta osui Brandon Leen tähdittämään ysäritoiminta Rapid Fireen, jonka olen halunnut katsoa uusiksi jo jonkin aikaa. Annoin leffalle surkeat pisteet joskus vuoden 2005 tienoilla, ja tämä ei voisi olla kauempana totuudesta. Tuolloin en vaan uskaltanut antaa hyviä pisteitä leffoille, jotka eivät ole jotenkin kriittisellä tarkastelulla uskottavia. Tätä samaa voi aistia lähes kaikista vanhoista pisteytyksistäni myös toisinpäin eli en ole uskaltanut antaa alle neljää tähteä jollekin ikiklassikolle, jonka katsominen olisi nykyisin pelkkää kidutusta.

Päivänsankarilla on kiitettävän iso rooli pääpahiksen oikeana kätenä. Huumekaupasta kertovassa juonessa Brandon Leen esittämä opiskelija todistaa pahisten välienselvittelyä ja päätyy tämän vuoksi poliisien suojeltavaksi ja pahisten tapettavaksi. Suojelevat poliisit eivät tee kovinkaan vakuuttavaa työtä, joten Leen on vedettävä itse kaikkea pataan. Puolivälin paikkeilla mukaan tulee "I'm too old for this shit" -moodissa vetävä Powers Boothen esittämä lakia mukaillen tulkitseva kyttä, jota kiinnostaisi ihan hirveästi saada pahikset vangittua.

Toiminta on mukiin menevää, mutta tosiaan Al Leongin ruutuaika on Rapid Firessä miehen muihin rooleihin nähden poikkeuksellisen suuri. Minuuteissa tämä tarkoittaa varmaan jotain kahdeksaa, mutta useimmiten tyyppi tosiaan vilahtaa jossain joukkokohtauksessa ottamassa turpaansa. Vaikka turpaan ottaminen ja muutamat hienot potkut ovatkin lähes aina ysäritoiminnan kohokohtia, onnistui Rapid Fire kutkuttamaan juuri oikeaa hermoa katselupäivänä. Kaiken kruunaa Brandon Leen ja naispoliisin täysin vailla kemiaa tai pohjustusta alkava seksikohtaus, jonka aikana nähdään leikkauksia Leongista salamurhaamassa ihmisiä. Elokuvat kaipaavat enemmän tällaisia tapoja ilmentää hekuman huippua.

26.9.

Louise Fletcherin kuolema jatkoi makaaberia gimmickeilyä Flowers in the Atticin muodossa. Alkuperäisteoksen insestisävyjä on ilmeisesti kevennetty melkoisen rankasti elokuvaversiota varten, mutta premissi sukulaisensa kanssa naimisiin menneestä naisesta, sen myötä hylätyksi tulemisesta ja hyväksynnän etsimisestä on edelleen läsnä. Kettumaisen ilkimyksen rooleistaan tunnettu näyttelijä on ainakin elementissään tympeänä isoäitinä.

Aviomiehen kuoltua perheenäidin on siis aika anella, että vanhemmat ottaisivat hylkiön takaisin, mutta jutussa on pienoinen juju. Insestin seurauksena syntyneet lapset lukitaan kartanoon äidin etsiessä hyväksyntää omilta vanhemmiltaan. Vuodet vierivät ja lapsikatras harventuu. Jostain kumman syystä äitikään ei enää vaikuta kovin kiinnostuneelta omista lapsistaan. Taustalla voi piillä jotain Fletcherin esittämän isoäidin sanelemista ehdoista. Ehkä lapset on tarkoitus jättää lukkojen taakse ikuisiksi ajoiksi.

Flowers in the Attic ei ole mitään tarinankerronnan juhlaa, ja huomattava insestisävyjen vaimentaminen tekee siitä valitettavan laimean tekeleen aiheensa "rankkuuden" huomioiden. Leffassa on siis vähnä 50 Shades -efektiä, jossa ollaan muka todella sadistisen eroottisia, mutta oikeasti vain läpsytellään pyllyjä. Onneksi pelastava tekijä löytyy lapsinäyttelijöiden pökkelöstä näyttelemisestä. Kun tähän yhdistää lukkojen takana olevien huoneiden seikkailevaa tutkimista, on meno kuin Summerin teinisarjaa, mikä viehättää yhden leffan verran aikamatkana ysärille.

18.9.

Henry Silvakin otti ja lähti, joten ruudulle päätyi pika-aikataululla jotain randomia jämäpaska-eurocrimeä, jossa tyyppi vaikuttaa pahaakin pahempana huumekauppiaana. Jean-Paul Belmondon esittämän virnuilevan säännöistä piittaamattoman kytän tehtävänä on saada bisneksen johtohahmo pois kuvioista, mutta lakikiemurat ja lavastuksen myötä tapahtuva siirto huonompiin tehtäviin haittaavat prosessia.

Le marginal sisältää aivan tarpeettoman vaarallisia stuntteja, joita katsoessa viihtyy erinomaisesti. Myös autotakaa-ajopuolella osataan luoda näyttävää kaahailua. Näitä täydentävät Ennio Morriconen musiikit tartuttavat päähenkilön virneen kotisohvillekin. 100-minuuttinen kesto sisältää kuitenkin pari kolme täysin turhaa juonen sivuhaaraa, joilla ei ole varsinaista funktiota leffan kannalta. Tämän takia leffan keskivaihe on melkoisen tylsää poukkoilua, jossa ei nähdä alun tai lopun tasoista äksöniä tai mitään niistä seuraavaa tai sellaisiin johtavaa. Loppua kohden päästään taas onneksi hyvän kaman äärelle, jolloin Le marginalista jää positiivinen fiilis. Leffa olisi kuitenkin reilusti parempi kompaktimpana esityksenä ilman harhailua.

13.9.

Godard otti ja meni - kirjoitushetken mukaisen tiedon mukaan vieläpä avustetusti oman käden kautta. Näin ollen hän ei jäänytkään viimeiseksi Ranskan uuden aallon tekijäksi, vaikka kovasti alkoi jo vaikuttaa siltä. Uutiset poismenosta kuitenkin antoivat hyvän tekosyyn tarttua useita vuosia hyllyssä koskemattomana pölyttyneeseen Masters of Cineman DVD:hen.

Leffa itse on godardilaista pierun pärinää, jonka takia nautin ja en nauti tyypin elokuvista. Tällä kertaa suurempi osa kestosta kului nauttimiseen, mutta homma olisi helposti voinut mennä myös toisin. Siltikään en voi kiistää etteikö JLG:llä olisi ollut melkoisen iso vaikutus elokuvaharrastukseni alkuvuosiin. Levätköön hän siis rauhassa.

10.9.

Shaw Brothersin Huangmei-oopperamusikaalissa varteenotettava ja koulutettu jäpikkä rakastuu paikallisen suurmogulin tyttäreen ja pestautuu talouteen apupojaksi päästäkseen riiustelemaan. Vastakaiku löytyy, mutta vanhemmat eivät halua tyttärensä avioituvan alhaisen palvelijan kanssa, joten äitipuoli laittaa palkkamurhaajat jäpikän perään ihan vain varmuuden vuoksi.

En ole koskaan pitänyt musikaaleista, mutta The Pearl Phoenixia katsoessani tajusin etten pidä Hollywood- tai Broadway-musikaaleista. Tämä johtunee pitkälti siitä etten voi sietää asetelmaa, jossa jostain tyypistä tulee TÄHTI ihan vain siksi, että hän on niin pirun lahjakas. Sitten TÄHTI vetelee hulppeissa musikaalinumeroissa, joissa pauhaa ihan liian monta tuhatta karmivalta kuulostavaa torvisoitinta. The Pearl Phoenixissa musiikkinumerot ovat rauhallisempia ja arkipäiväisempiä. Musiikkityyli myös onnistuu herättämään minussa omituisen kaipuun aikaan ja paikkaan, jota en koskaan ole kokenut, mutta johon tunnen jotain yhteyttä. Tämän vuoksi leffan musiikkinumerot onnistuivat viihdyttämään ja kiehtomaan ärsyttämisen sijaan.

Toinen kiinnostava vivahde elokuvaan saadaan ilmeisesti jossain määrin Huangmei-oopperalle tai sen elokuvaversioinneille tyypillisestä tavasta, jossa miespäähenkilöä esittää nainen. Tämä on kuin vastalause tietyille itämaisille teatterityypeille, jossa naisnäyttelijöitä ei sallittu pitkään aikaan. Efekti muuttuu kiinnostavammaksi, kun perheen tytär alkaa esittää elokuvan maailmassa mieshahmoa, ja samanaikaisesti miespäähenkilöä esittää nainen ilman että se liittyisi mitenkään elokuvan sisällä tapahtuvaan. Kahdella eri tasolla toimiminen luo elokuvaan nykyaikana täysin eri näkökulmaa tarjoilevaa aspektia, jota tuskin leffan tekohetkenä on mietitty millään tasolla.

7.9.

Nobuhiko Ôbayashin kasarielokuvassa nuori tyyppi saapuu syrjäiseen pikkukaupunkiin viettämään kesäänsä ja aiheuttamaan tekosyitä sen muistelulle takaumajaksoissa. Kaupungin menoon kuuluu arkirutiinien lisäksi kaikenlaisia rakkaussotkuja ja niiden miettimisiä juorujen kautta. Lopulta ihastukset ja ihastusten kohteet eivät välttämättä olleetkaan sitä, mitä ihmiset luulivat niiden olevan.

The Deserted Cityn suurin yllätys piilee siinä, että se on kaikin puolin niin perus-ok japanilaisdraama kuin mikään voi olla. Ohjaajalle tyypillinen omituinen häröily ja visuaaliset kikkailut ja gimmickit puuttuvat lähestulkoon kokonaan, jolloin en saanut ihan sitä, mitä odotin. Tavanomaisena pikkuelokuvana The Deserted City taas on pätevä, mutta helposti unohtuva tekele, jossa oikeastaan mikään ei nosta sitä esiin isosta samanlaisten elokuvien massasta.

6.9.

Kasari- ja ysäritoiminnan vakio-goon James Lew täytti 70 vuotta, joten minulla oli hyvä tekosyy pistää pyörimään ensimmäisenä eteen tuleva pallitoiminta, jonka näyttelijälistalta tyyppi löytyi.

Lorenzo Lamasin tähdittämässä äksönissä tyyppi esittää pois piireistä haluavaa katutappelijaa, jonka esiintyminen vakuuttaa japanilaisen miljonäärin sen verran kovaa, että vuosisadan matsi odottaa - halusi päähenkilö sitä tai ei. Matsaamisen sijaan Lamasia kiinnostaa enemmän strippiklubilla istuskelu ja Kathleen Kinmontin hurmaaminen. Pahaakin pahemmalle promoottorinilkille tällainen peli ei vetele, joten kidnappaukset ja murhat saavat Lamasin takaisin kehään.

Lopun kuolemanottelussa kohdataan sitten päivänsankari Lew. Viisiminuuttinen matsi on heittämällä elokuvan parasta antia. Tämä johtuu pitkälti siitä, että Night of the Warrior sisältää vain pari toimintakohtausta. Loppuaika kuluu tapittaessa puuduttavan tylsää ö-draamaa, jonka ainoa kiinnostava aspekti on Lamasin ja Kinmontin välisen kemian totaalinen puute, vaikka pääparin näyttelijät ovat olleet leffan tekoaikaan naimisissa keskenään.

5.9.

Kent Chengin tähdittämässä honkkarikomediassa tyypin esittämä monilahjakkuus keittelee tiedemiesvettä ja kehittelee laitetta, jolla voi hallita vampyyrejä. Käytännössä tämä tarkoittaa ylimielistä otsalapuilla pelleilyä, jossa homma lähtee lapasesta, kun laput päätyvät vahingossa väärään paikkaan.

Varsinainen pääjuoni alkaa, kun päähenkilö saa asiakkaan. Tätä seuraa aivan upealla tavalla mutkat suoriksi vetävä keskustelu, joka etenee seuraavasti:

-I need you to find somebody.
-Is it the copper vampire of West China?
-Yes.
-I have been looking for him for years and now I have found him.

Leffan muihin huippuhetkiin kuuluu kohtaus, jossa Cheng vetää röhönaurua liikuntakyvyttömäksi tehdylle vampyyrille samalla, kun lintu paskoo tyypin naamalle. Suuri tietäjä ilmoittaa tämän jälkeen vanhan viisauden: "Ripuloivat varikset eivät elä pitkään." Päähenkilö myös käy eräässä välissä syvällistä keskustelua Nina Li Chin esittämän jalkakylpynsä kanssa. Paikoitellen kummitusjuoksu ja kohkaaminen ovat myös aivan kultaa, mutta leffalla tuntuu kestävän ikuisuus käynnistyä kunnolla, jolloin pisteet eivät nouse tätä korkeammaksi. Parhaimmillaan Spooky Family on kuitenkin aivan erinomainen. Loppupuolella pienessä roolissa nähtävän Billy Laun roolihahmon nimi on Top Wizard ja käytös sen mukaista.

4.9.

Ö-luokan kökkökauhussa multimiljonääri on sanellut omituiselta kuulostavat ehdot testamenttiinsa. Sukulaiset saavat miljoonansa, mutta vain sillä ehdolla, että kaikki viettävät vähintään viikon syrjäseudulla sijaitsevassa kauhukartanossa. Jutun jujuna on se, että naamakohtainen perintöpotti kasvaa, jos muut perijät kupsahtavat ympäriltä. Jos kukaan perillisistä ei ole viikon jälkeen hengissä, menee koko summa palvelusväelle. Vähemmän yllättäen porukkaa alkaa kuolla about välittömästi.

Normaalitilanteessa minulla ei olisi ikipäivänä mitään syytä päätyä katsomaan Legacy of Bloodia, mutta halusin katsoa pitkästä aikaa Elviraa, joten Movie Macabre -versiossa kuullaan aina välillä yön kuningattaren esittämiä hurmaavan kuivia puujalkavitsejä. Kaikki Elvira-kohtaukset olivat reilusti kiinnostavampaa seurattavaa kuin puuduttavan tylsä ja huonosti tehty elokuva, josta minulla ei kyllä ole mitään hyvää sanottavaa.

Leffan jälkeen oli myös jokseenkin masentavaa tajuta, että minähän olen katsonut tämän aikaisemminkin vuonna 2013. Mikään ei kilisyttänyt kelloja missään vaiheessa leffaa, ja luulin itse asiassa katsovani ihan eri teosta, koska Listalista löytyi tällä nimellä aivan toinen leffa. En myöskään jostain syystä ollut merkannut tätä Movie Macabre -double featurea DVD-listaltani katsotuksi. Hämmennystä lisäävänä tekijänä toimii myös se, että kansien mukaan pakkauksessa olisi aivan eri elokuvat kuin levyillä on oikeasti. Säästynpähän nyt kaikesta huolimatta ainakin The Devil's Wedding Nightin uusintakatselulta, vaikka se näyttäisi olevan ainoa Elvira's Movie Macabrena katsomani elokuva, josta olen koskaan pitänyt edes jollain tasolla...

31.8.

Päätin katsoa leffahyllystä ensimmäisenä silmiini osuvan leffan, joka ei sano minulle suoraan yhtään mitään ja jonka ostamisesta minulla ei ole muistikuvia. Valinta oli tehty, kun törmäsin hyllyssä Arrow'n BD:hen Dwight H. Littlen toimintakomedia Bloodstonesta.

Leffassa Intiassa häämatkalla oleva pariskunta törmää junassa omituisen hermostuneeseen heppuun, joka piilottaa vastanaineiden matkalaukkuun museosta varastetun jättiläisjalokiven. Tästä alkaa hassuhuumoria täynnä oleva seikkailu, jossa piirikunnan poliisikomissaari yrittää narauttaa varkaan, pariskunta pyrkii pääsemään eroon jalokivijupakan aiheuttamista vaaroista, paikallinen onnenonkija tahtoo rikastua ja rikoksilla itsensä elättävä isokiho haluaa arvotavaran kokoelmiinsa.

Valitettavasti leffan huumori on Poliisiopisto-tasoista kaatuilua ja hönöäänellä puhumista. Tätä täydennetään loukkaavan rasistisilla stereotypioilla ja vihjailemalla, että epämiehekkäät miehet ovat jotain tiettyä seksuaaliselta suuntautumiseltaan. Toimintapuoli taas on aivan umpisurkeasti koreografioitua heijarin läiskimistä, jossa tappelijat eivät osaa mitään. Tämä oli minulle jopa pienoinen yllätys, sillä ohjaajan CV:stä löytyy kasarin ja ysärin vaihteesta hyvääkin toimintapallistelua, mutta jostain syystä tällä kertaa mennään pahasti metsään. Meiningistä ei myöskään löydy yhtään camp-arvoja, jolloin kokonaisuus on melkoisen hirvittävä kokemus.

30.8.

William Castlen historiallisessa käppäpaskassa Babylonin orjat eivät halua olla orjia vaan kuninkaita. Ratkaisu tähän on etsiä jostain kuningas, joka on valtiaista suurin. Sitten juonitellaan ja puonitellaan ja joku joutuu leijonan kitaan kieltäydyttyään palvomasta paikallista jumalaa. Onneksi luvattu maa odottaa, jos usko omaan vapahtajaan on tarpeeksi vahva. Loppu menee uskonnolliseksi piirileikiksi, kun Jumala heiluu ja huitelee menemään.

Kuten ohjaajalle on ilmeisen tyypillistä, ovat lavasteet ja puvustus ala-astenäytelmän tasoa. Pystyn sulattamaan hyvin paljon, kun on kyse historiapoukkoilusta, mutta Castlen visio on ilmeisesti liikaa minulle. Muu leffa on pitkälti jähmeää patsastelua, joka sekin voisi toimia, mutta leffassa ei nähdä vahvoja persleukoja tai apinoita kiroavia halkoperseitä, jolloin puiseva pönötys ei sisällä minkäänlaisia huumoriarvoja.

29.8.

70-luvun lopun nuorisoelokuvassa oikeasti nuoret näyttelijät kipuilevat keskelle ei mitään pykätyn asuinalueen tylsyyden kanssa. Päihteet tarjoavat jotain tekemistä, kun muut virikkeet puuttuvat, mutta ne yksinään eivät riitä, kun vanhempien mielessä ei ole paljon muu kuin kiinteistöjen arvon nostaminen ja kaupunkikuvan kiillottaminen.

Nuorten kipuiluun tarjotaan valitettavan realistista vaihtoehtoa eli nuorten oleskelun kieltämistä kokonaan ja kokoontumispaikkojen sulkemista. Paikallinen nuorisokeskus nähdään uhkana sen sijaan, että nuorilla olisi paikka olla kasvatusalan ammattilaisen seurassa. Lasten kodeissa toistuvat perinteiset perhemallit, eli aikuisten on ok juoda joka päivä, mutta lapset ovat demoneja ottaessaan mallia tästä.

Over the Edge onnistuu nostamaan todellisen ongelman pöydälle, mutta se ei oikein tunnu tietävän, mitä se haluaa tehdä asialle. Nuorten näyttelijöiden käyttäminen tuo hommaan autenttisuutta, mutta samanaikaisesti nuoret ovat myös aivan uskomattoman surkeita näyttelijöitä. En myöskään pitänyt leffan elokuvamaisista ratkaisuista, vaikka jutun jujuna onkin ampua yli hieman eksploitatiiviseen sävyyn. Hahmoille vain tapahtuu liikaa, jotta he olisivat enää uskottavia teinejä, ja Over the Edgen suurin vahvuus on juuri niissä hetkissä, kun nuoret tuntuvat nuorilta.

18.8.

Ensimmäistä Sinbad-elokuvaa tähdittänyt - ja haluni katsoa Sinbad-elokuvia tappanut - Kerwin Mathews saa jollain saarella piilossa elävän yhteisönsä vihat niskoilleen riiustelemalla varatun naisen kanssa. Mikään ei ole kamalampaa kuin aviorikos, mutta onneksi kerettiläinen hupakko joutuu piraijoiden ruokalistalle, jolloin suurin osa rangaistuksista on jaettu. Mathews lähetetään viidentoista vuoden hupireissulle rangaistussiirtolaan pohtimaan tekosiaan, mutta jähmeäkasvoinen jäpikkä ei paljoa siellä viihdy, vaan lähtee juoksemaan käyttäen toista vankia ihmiskilpenään.

Pakomatkalla tyyppi törmää Christopher Leen johtamiin merirosvoihin, jotka haluavat omien sanojensa mukaan auttaa. Hyväuskoinen idiootti uskoo tämän ja kutsuu merirosvot vierailulle kotikyläänsä. Tässä vaiheessa ketään ei enää tunnu kiinnostavan se, että päähenkilö karkasi juuri rangaistussiirtolasta. Leellä on hechmeninään tyyppi nimeltä Mr. Hench.

Merirosvot eivät jostain kumman syystä haluakaan auttaa, vaan he haluavat kylän salaisen kulta-aarteen, jollainen Leen ajatusmallin mukaan löytyy kylästä kuin kylästä. Sen jälkeen teurastetaan kyläläisiä, kunnes kylän päällikkö suostuu paljastamaan, että salainen kulta onkin olemassa, mutta kyläläiset mieluummin kuolevat kuin antavat sen merirosvoille. Kyläläisistä tämä päätös ei välity millään tavalla, mutta alun piraijoilla alkaa jo olla nälkä ja leffan nimestä ja alun maalailuista voidaan päätellä, mitä tässä tulee tapahtumaan.

Valitettavasti koko leffa on alusta loppuun Indicatorin julkaisemaa Hammeria eli tylsääkin tylsempää jämäpaskaa, jolta haluaa odottaa enemmän, koska Hammer on tuotantoyhtiönä pystynyt luomaan äärimmäisen asiallista kamaa, Christopher Leen ja Oliver Reedin kaltaiset näyttelijät ovat aina ilo silmälle ja BD-julkaisun kuvanlaatu on aivan häkellyttävän tarkka.

13.8.

Useamman ohjaajan ja käsikirjoittajan sekamelskassa hypitään nykyajan cyberpunkahtavassa varastohalliversiossa, jonka hahmoilta löytyy perinteisemmän wuxia-kykyarsenaalin lisäksi millennium-coolia hopeasekatukkaa ja semiloukkaavaa käsitystä sukupuolista. Aaron Kwokin esittämä palkkamurhaaja lähtee kostamaan mestarinsa vammauttaneelle Anita Muille. Perinteiset keinot eivät oikein tunnu toimivan, koska Mui on vähän kovemman luokan kamppailulajitaitaja. Tätä paikatakseen Kwok nuuhkii myrkyllisiä aavekaasuja muuttaen Muin hahmon Horrible Angeliksi, mikä on varmaankin todella paha juttu.

Miespääosassa nähtävä Andy Lau vetää aivan mahtavassa Tony Leung Ka Fai Black Panther Warriorsissa -moodissa. Tämä tarkoittaa perseilyä, Anita Muin kaksossisaren/-veljen vahingossa tapahtuvaa väkivaltaista kurmottamista sekä typerää väärinkäsitystä seuraavaa Carina Laun esittämän Lady of Petsin kosimista ilman aikomustakaan naimisiinmenosta. Kosintaretki päättyy merirosvokapteenin kanssa käytävään kaksintaisteluun, koska miksipä se ei päättyisi.

Alusta asti on selvää ettei hommassa ole minkäänlaista järjen hiventäkään. Osa perseilystä on ihan huippukamaa, mutta valitettavasti mukana on noin viisi vuotta etuajassa tehtyä millennium-coolia, johon omat hassuhermoni eivät ainakaan vielä taivu. Lopussa melodraamavipu väännetään kymppiin ja katsoja unohtaa homman typeryyden ja alkaa ajatella, että suuret tunnereaktiot ovat sama asia kuin koherentti juoni ja tarinankerronta. Todellisuudessahan ne ovat paljon enemmän kuin nuo kaksi.

4.8.

1970-luvun japanilaisleffassa 16-vuotias tyttö lähtee kiertämään maita ja mantuja kulkurimentaliteetilla. Huolettoman rento matka alkaa folk-rockin siivittämänä fiilistelynä ja muuttuu vähitellen astetta synkemmäksi, kun itsekseen ilman tuloja tai majapaikkaa toimeen tuleminen ei ole ihan niin helppoa kuin teini voisi kuvitella.

Journey Into Solitudessa on premissin osalta paljon hyvää. Se käsittelee aikuistumista ja sisältää hienoja kuvia ja hyviä fiilistelyjaksoja. Valitettavasti elokuvaa katsoessa on mahdotonta olla pohtimatta, onko nuorten naisten vartaloiden kuvaaminen seksualisoiden ihan oikeasti tarpeellista, jos käsitellään isompana teemana sitä, miten itsekseen matkustavat nuoret naiset joutuvat kohtaamaan ahdistelua ja hyväksikäyttöyrityksiä. Aihetta itsessään voisi käsitellä reilusti paremmin, ja nyt nakuilukohtaukset tuntuvat enemmän likaisten ukkojen runkkufantasialta kuin luonnolliselta osalta elokuvan hahmojen kokemuksia.

30.7.

Näköjään tarvitsen nykyisin jo tekosyitä elokuvien katsomiselle, joten Arskan 75-vuotispäivänä pystyin kasaamaan itseni ja avaamaan muutaman kuukauden pölyä hyllyssä keränneen digiboksin katsellakseni Predatorin.

Ylitestosteroniseksi toimintapaukutteluksi naamioitu slasher onnistuu hämäämään kaltaistani ylitestosteronisesta toimintapaukuttelusta nauttivaa slasher-vihaajaa, jolloin leffa tuntui joltain aivan muulta kuin mitä se oikeasti on. Aivoni luulivat koko ajan katsovansa äksöniä, vaikka leffan rakenne on tosiaan seuraavan uhrin odottelemista ja nopean murhaefektin katsomista. Hämäyksen tehoa ei laimentanut edes puolisoni kanssa pelaamamme peli, jossa yritimme arvata tyyppien kuolinjärjestyksen oikein. Sain vain yhden oikein, vaikka olen nähnyt elokuvan aikaisemminkin...

25.7.

David Warnerin kuolema antoi hyvän tekosyyn paikata iso aukko elokuvasivistyksessäni. Gregory Peckin vauva kuolee synnytyksessä ja paikallinen trollailijapappi antaa tilalle saatanan jälkikasvun. Ensimmäiset viisi vuotta asiat menevät ihan okei, mutta sitten ihmisiä alkaa kuolla. Lastenhoitajien itsemurhat kielivät alkuun hyvin cartmanmaisesta käytöksestä, mutta hommassa on yliluonnollisempi alavire, jota alleviivataan DOMINUS SATANUS DOMINUS SATANUS -urkurevittelyllä.

Kaikki saatanameininki on tarkemmin ajateltuna ihan uskomattoman tyhmää käppää, jota nykyihmisen on vaikea ottaa vakavissaan. Tämä tarkoittaa kuitenkin ihan pirun viihdyttävää hupailua, josta löytyy paikoitellen pätevääkin tunnelmointia. Musiikkipuoli on ihan A-luokan kultaa eikä paukkeelle voi olla hymyilemättä.

Tällainen saatananpelkäily toimii erinomaisesti, ja vaikka leffasta löytyy paljon hölmöä, olen tavallaan pettynyt, etten ole voinut nähdä tätä sellaisena aikana, kun käppä ei ole ollut käppää. Nyt voin vain myhähdellä tyytyväisenä hyvälle menolle ja miettiä, miten pahalta Gregory Peckin loppupuolen toilailu näyttääkään poliisien silmin.