Leffapäiväkirja 2020

Visuaalisesti erinomaisen tyylikäs tapaus, kuten nyt 20-luvun lopun mykkäleffalta usein on lupa odottaa. Tarina on ihan kivaa hyvin dramaattiseksi vedettyä draamaa alkoholin vaaroista perhesuhteille ja yksilön hyvinvoinnille ylipäänsä. Loppuratkaisussa on tosin sitten tehty ihan yhtä tyhmä ratkaisu kuin tuossa aiemmassa tänä vuonna katsomassa mykkäleffassa, Ten Nights in a Ballroomissa, eli alkoholin väärinkäytön haitat laitetaan kokonaan myyjien vastuulle. Ja kun alkoholi saadaan kieltoon niin kaikki alkoholistin ongelmat taianomaisesti katoavat. Sinänsä historiallisesti mielenkiintoista että kieltolakiliike oli niin globaali ilmiö, vaikka sitä ei enää venäjällä ilmestymisvuonna ollut voimassa (nopea googletus kertoo että kieltolaki venäjällä päättyi 1925).

Tarinaltaan aika kämäinen elokuva, mutta helvettivisuaalit ovat kyllä oikein kivoja ja mielikuvituksellisia. Juonenkäänteet ovat tosiaan suht koomisia monin paikoin, eikä sinänsä vakava kerronnallinen tyyli oikein sovi yhteen tämän kanssa. Tapa millä ihmiset tunaroivat itsensä hengiltä päähenkilön ympärillä esim. on varsin hölmöä juonenkuljetusta.

Oikein hyvä kuvaus sekä alkoholismista, että valta-asetelmien muuttumisesta kahden toisensa kanssa asuvan henkilön välillä. Tyyliltään elokuva lainailee rikostarinoita juonenkulussaan myös, kun eri hahmojen motiivit pysyvät alkuun mysteerin peitossa ja alkavat pikkuhiljaa avautumaan. Erinomaisen hyvät roolisuoritukset tässäkin.

Eri tyylistä ilmaisua ja eri genrejä (mm. exploitaatileffaa) yhdistelevä romanttinen komedia ja pohdinta uskonnoista ja uskontokulteista. Tai jotain sinnepäin. Tavallaan tätä katsoessa tuli monesti mieleen että tämän mieltäisi paljon paremmin animeleffana kuin live actioninä. Monesti komediallinen ilmaisutyylikin on hyvin liioitellun animetyylinen efekteineen, näyttelytyylineen ja leikkauksineen. Välillä asia häiritsi hieman, mutta toisaalta kokonaisuudessaan homma joka tapauksessa jotenkin kummallisella tavalla toimii, joten mitä sitä turhia nipottamaan.

Kestoa elokuvalla on reilusti (4 tuntia), mutta paikoittaista juonen rautalangasta vääntämistä lukuunottamatta tyhjäkäyntiä ei sinällään ole. Leffa myös vaihtaa tyyliään virkistävästi useaan otteeseen ja juoni lähtee ihan uusille poluille kun hahmojen väliset suhteet ja tilanteet yllättäen kääntyvät päälaelleen.

Hyvin yllättävää löytää tällaista. En muista nähneeni ainuttakaan kokopitkää mykkäleffaa jossa olisi ainoastaan afroamerikkalaisia näyttelijöitä. Enkä ole varma että olenko lyhäriäkään. Niin ikään en muista nähneeni ainuttakaan aikansa leffaa jossa kaikkia mustia hahmoja esittävät mustat itse, ei valkoiset blackfacessa, ja vieläpä niin että kaikki rotustereotypiat loistavat täysin poissaolollaan.

Itse elokuva on teknisesti ja kerronnallisesti ihan mukiinmenevän tyylipuhdas tapaus, joskaan ei sen enempää. Alkuun nyt esitellään aivan turhan monta hahmoa putkeen, ja kaiken lisäksi kaksi kolmesta pääjuonesta ovat muutenkin aika lailla tynkiä ja turhia. Ainoastaan alkoholismiin taantuneen perheenisän tarina on kiinnostava ja tarpeeksi syvälle aiheeseen pureutuva. Leffan loppuratkaisu nyt on varsin typerä, ja siinä näkyy ihan liikaa kieltolain aikainen saarnaava sanoma siitä kuinka alkoholi ja sen saatavuus itsessään on se ongelma, eikä alkoholin käyttäjä niinkään itse. Hyvin mielenkiintoinen tapaus vähintäänkin elokuva -ja kulttuurihistoriallisesti joka tapauksessa.

Ensin pieni pohjustus. Tässä on viimeisten vuosien aikana allekirjoittaneella alkanut alkoholi maistumaan vähän turhankin paljon. Näinpä tuli tuossa uutenavuotena mieleeni mielestäni melko nerokas idea: korkki kiinni määrittelemättömäksi ajaksi, ja aiheen analysointia sillä samalla harrastuksella jonka olen osaltaan lisääntyneen alkoholinkäytön myötä laiminlyönyt. Elikkäs, kokosin listan alkoholismiaiheisista leffoista ja alan niitä nyt käymään lävitse. Muistakin aiheista aion katsella leffoja toki ja herätellä näin vanhaa harrastusta henkiin muutenkin.

Withnail & I valikoitui ensimmäiseksi aiheen leffaksi koska se nyt vaikutti vielä näkemättömistä siltä ehdottomalta klassikolta kaiken maailman hollywood B -melodraaman ym. joukosta. Oikein hyvä kulttileffahan tämä onkin.

Vahvat roolisuoritukset ja naseva dialogi ovat tämän teoksen se juttu. Alkoholistiteemasta saadaan irti sekä huumoria että samaistuttavaa draamaa. Withnail-hahmon tavoitteiden priorisointi seuraavan alkoholiannoksen saamiseen on totuudenmukaisen oloista, ja tosiaan vuoroin hahmolle tosiaan nauraa ja vuoroin sitä säälii.

Hävyttömän tyylikäs taidekauhuleffa. Överit värifiltterit ym. toimivat tässä yllättävän hyvin tahdotun tunnelman saamiseksi, tietenkin yhdistettynä mahtavaan soundtrackiin. Harvoinpa sitä missään elokuvassa kuulee näin puhtaasti ei -elokuvamusiikkityylistä musiikkia. Tässä tapauksessa taustalla soi jonkinnäköinen horror synth / dark ambience / drone metal, ja kuullaampa yhdessä kohtauksessa melkeinpä lähinnä black metal -henkistä matskua. Osuvaa, kun ottaa huomioon että seuraavassa kohtauksessa ja nähdään palava kirkko.

Itse tarina nyt on se heikoin osa leffaa, ja pidin alkupuoliskosta enemmän kun loppupuoliskon kostotarinaosuudesta. Kostotarinapuolessa on kyllä siinäkin sentään hienoja retrotyylisiä efektejä (ei CGI-gorea jne), joten sekin kyllä on sinänsä oikein viihdyttävää katsottavaa. Nicholas Cagen roolityöstäkin nyt voi olla montaa mieltä, välillä vedetään niin Cage-tyyliin överiksi että naurataa. Ei sekään silti varsinaisesti huono asia ole.