Films watched - Katselut 2011

Etenkin alkupuolella jopa oikein viihdyttävää toimintaspedeilyä joka sitten harmillisesti lässähtää melko väsyneeksi Indiana Jones-pastissiksi. Viihdytti kuitenkin kohtuullisesti kestonsa ajan kuten kunnon Golan-Globus-tuotannon kuuluukin ja jättiläishämähäkki aiheutti myös pienoiset hajoamiset.

Todella ärsyttävää ja tunnevammaista ihmissuhdekuraa, joka kuitenkin tarjoaa ihan hyvät repeilyt yleisestä älyttömyydestä, Tommi Korpelasta, kellariteatterista ja loppupuolen hassutteluista. Miten vihaankaan Mikko Leppilampea.

Olin nähnyt tämän joskus muinoin lähes kokonaan, ja pisteytyskin oli jo näemmä olemassa, mutta ajattelin nyt kuitenkin tarkistaa kokonaisuudesaan kun röpelö(!) tämän kerran näytti. Leffa itsessään täyttää suurimman osan tyypillisen Oscar-tyrkyn kriteereistä, mutta oli positiivista huomata että nyyhkyvasaraa tässä viljellään verraten vähän, ja ote oli aiheen kiistattomasta tärkeydestä huolimatta maltillinen, eikä oikein missään vaiheissa sorruttu ylilyönteihin tai rautalangasta vääntämiseen. Brody on jopa ihan sympaattinen ilmestys pääroolissa.

Monk saapuu perheineen yliluonnollisesta superlasista valmistettuun labyrinttia muistuttavaan kartanoon jossa sitten sattuu paljon hassuja kommelluksia. Aina kun aaveet ovat kehissä niin ruutu täyttyy todella ärsyttävistä välkehtimis-efekteistä jotka alkavat ottaa todella nopeasti pannuun.

Sandler vammailee ja huitoo tässä verraten vähän, mutta jo miehen naamavärkki riittää aiheuttamaan semmoisen vitutusaallon että paljoa ei ole enää pelastettavissa. Nicholson pyörähtää kuittaamassa kymmenen millin palkkashekkinsä.

Mainion hahmokaartin ja paljon kekseliästä dialogia sisältävän ryöstöhassuttelun kohokohdiksi noussee Michael Palinin epätoivoiset salamurhayritykset sekä sopivan hurtti ote monessakin mielessä.

Niko Kakku oppii että perhe-elämä on todella masentavan tylsää ja muutenkin perseestä, joten hän haluaa sen ehdottomasti itselleen.

Lapset on perseestä.

Ilmeisesti välityön tapainen Polakilta. Tämmöiset okkultismin ympärillä pyörivät mysteerit tuppaa yleensä olemaan jopa ihan kiehtovia. Ninth Gate on kuitenkin todella mallikas esimerkki erittäin keskinkertaisestä jännilystä jossa ei periaatteessa ole mitään vikaa mutta säväyttämään elokuva ei pääse oikein missään vaiheessa.
Lopetus on aika happoinen.

Alkuun tästä tulee mieleen joku Brooklyniin sijoittuva köyhän miehen Goodfellas, jollainen tämä kyllä enimmäkseen onkin. Johnny Knoxvillen vilahtaminen kuvissa aiheutti hämmennystä. Ihan kiva mutta ei nyt onnistunut herättämään tuntemuksia suuntaan kuin toiseenkaan.

Kuvaukseltaan ja puvustoltaan todella komeaa jumitusdraamaa kuten odottaa sopii. Tämän elokuvan kohdalla en kuitenkaan missään vaiheessa kokenut henkilöhahmoja tai heidän tilanteitaan järin mielenkiintoisiksi, ja myös Fassbinderille ominainen sielujamurskaava maailmantuska loisti poissaolollaan.

Niko Kakku on masentunut tässä oikeastaan ihan mukavassa arkielämän pienten helvetillisyyksien tutkielmassa. Sisältää todella paljon vaivaannuttavaa dialogia ja kiusallisia tilanteita, mutta liian vähän Cagen perseilyä. Elfin jälkeen tämä on kuitenkin mestariteos.

Will Ferrel on perseestä eikä tässä elokuvassa ei ole mitään hyvää.

Soundtrack oli ihan jeesh mutta muuten ihan vitun tylsää paskaa.

Joulu on iloinen asia.

Äärimmäisen tylsää poliittista murhajännäriä, jossa ei ole edes mitään kunnollista jännärin tuntua. Ammuntaa ja äksöniä tässä on häpeällisen vähän ja ysäritoimintaan yleensä hyvin istuvat huumoriarvot loistavat nekin poissaolollaan.

Turvallista ja tylsällä tavalla kilttiä sankarointia. Chris O'Donnelin naama ärsyttää todella paljon ja muu cast puolestaan aiheuttaa erinäisiä repeilyjä. Kyllähän tämän oikein kivutta katsoi mutta tarina jotenkin vain lipui silmien ohitse eikä mikään oikein jaksanut kiinnostaa.

Ihan mukavaa yöjumitusta tämäkin, mitä nyt puoliunessa katsoessa kokonaisuus jäi osittain vähän sekavaksi. Koko leffasta paistaa kyllä ikävästi läpi että nyt yritetään olla todella rroughhh ja rikkoa niin paljon tabuja kuin mahdollista. Olihan tässä muutamat ihan hienot iljetykset kyllä ja tunnelma on muutenkin sopivan painostava mutta ei tämä mitään niin järkkyä nyt ollut kuin voisi lukemansa perusteella kuvitella.

Hyivittu.

Miksei DePalma tee enää tällaista? Teknisesti erinomainen jännäri pitää harvinaisen hyvin otteessaan ja John Travolta ei ole niinkään limainen ilmestys mysteerin sankariksi kuin aluksi ehkä luulisi. Lopetus oli tässä jotenkin todella tyylikäs.

Ollaan onnekkaita ja sitten ei enää ollakaan niin onnekkaita ja sitten rakastutaan ja opitaan vihdoin myös elämästä. Samaa kakkaa, ei tätä jaksa.

Suhteellisen isojen aukkojen paikkailua. Mitäpä tästä osaisi sitten sanoa? Helvetin komeaa jälkeä niin teknisesti kuin tarinaltaankin ja Shakespearea ja vanhoja japanilaisia myyttejä sekoittavat teemat ovat ajattomia. Kuvasto on aivan huikeaa ja joukkokohtaukset lyövät lattiaan massiivisuudessaan.

Ylipitkää ja sielullisesti onttoa paatosta jossa Colin Farrel hämmästelee paljon maailman ihmeitä ja kuolaa Jared Leton perään. Val Kilmer on ihan hauska.

Tylsää ja ärsyttävää joulupaskaa jossa psykoottiset naapurit piinaavat pariskuntaa joka ei tahdo viettää joulua. Lopussa onneksi Tim Allen oppii elämästä ja solidaarisuudesta.

Näitä hyvin toteutettuja ja erinomaisesti näyteltyjä oikeussaliruamoja on tullut lähiaikoina katsottua ihan mukavasti ja tämä Kramerin teos pääsee omissa kirjoissani jopa haastamaan 12 Angry Menin koukuttavuudessaan. Tieteen ja uskonnon väliset ristiriidat ja niiden puinti on lähtökohtana aina mielenkiintoinen, ja pääosakolmikko vetää jokainen todella upeat roolisuoritukset. Etenkin Spencer Tracyn osakeet nousivat ihan huimasti tämän leffan myötä.

Tässä oli oikein kiinnostava idea eikä toteutuksessakaan ole sinänsä mitään vikaa. Will Ferrel vaan tuntuu jotenkin täysin väärältä tyypiltä tähän elokuvaan. Ferrelin naama kuitenkin onnistuu vituttamaan keskimääräistä vähemmän.

Ei kyllä nyt ollut ihan parasta Akia tämä. Tutut teemat solidaarisuudesta ja elämän pienistä suurista asioista ovat toki jälleen mukana mutta kaikki tuntuu jotenkin nähdyltä. Pakolaispojan tarina ei ole lopulta edes mitenkään kauhean mielenkiintoinen ja kenties krapulasta johtuen myöskään elokuvan yltiopäinen sadunomaisuus ei hirveästi kolahtanut.

Baarista ja grilliluukulta kotiuduttua puoliunessa katsottu hassuttelu jossa Simon Pegg ja Andy Serkis hankkivat yliopiston proffille tuoreita ruumiita tutkimusmateriaaliksi. Muistikuvat on varsin hämärät ja Christopher Lee taisi vilahtaa tässä jotain minuutin, mikä aiheutti hämmennystä.

Dolppa vetää yrmyä ja Damme puolestaan virnistelee vammaisesti ja ihmettelee asioita. Toimintaa tässä oli harmillisen vähän mutta perseily- ja kaljoitteluarvoja sitäkin enemmän.

Klassista Chapua jossa kaikki toimii kuten pitääkin. Ei aiheuta tämäkään yletöntä huutonaurua mutta virne on tanakasti suupielessä koko keston ajan. Paulette Godard on ihana.

Muuten samat löpinät kuin edellisen osan kohdalla, mutta tähän lyödään päälle vielä massiivinen määrä oikeussalidraamaa. Tässä ei sitten ollut lesboilua tai random seksikohtausta kuten edellisissä osissa.

Jo ykkösosassa hyväksi havaitulla kaavalla jatketaan, eli kaiken mahdollisen voi selvittää hakkeroimalla. Elokuvan kahteen tuntiin sisältyykin sitten ihan vitusti hakkeroimista, mappien selaamista kahviloissa, kännykkään puhumista samalla huolestuneesti kävellessä, ja vielä vähän lisää hakkerointia. Sekä vähän lesboilua.

Alkuun jopa melko tylsältä vaikuttava Ford, josta kuitenkin kasvaa edetessään oikein kelpo kuvaus sotilaskunniasta ja sen perimmäisestä onttoudesta. Hieman yllättävästi myös Fordille ominainen ja tässä elokuvassa erityisen runsasmääräinen perseilyhuumori ei pääse ärsyttämään niin paljon kuin alkuun luulisi.

Mestariteos, 'nuff said.

Suhteellisen hämmentävä tapaus, jossa Joseph-Gordon Levittin esittämä, Metallicaa(Joo, Metallicaa) kuunteleva hippi spedeilee ympäriinsä ja opettaa koulukiusatulle pojalle ja tämän saamattomalle isälle tärkeitä asioita elämästä. Ihan kivaa yöjumitusta.

Yllättävän viihdyttävää perjantai-illan kaljoitteluviihdettä. Kevin Spacey sopii esittämänsä limaisen kuspiän rooliin oikein hyvin.

Visuaalisesti yksi upeimmista elokuvista mitä olen aikoihin nähnyt. Valitettavasti sisältö jää verraten suppeaksi eikä nunnien uskonnolliset kriisit vieraassa kulttuurissa ja moraalisesti epämääräisen miehen vaikutuksen alla jaksaneet oikein kiinnostaa.

James Dean on cool ja väärinymmärretty. Onhan tämän nuorisokuvaus melkoisen vallankumouksellista ja Ray on saanut nuorten näytelijöiden henkilökemiat tuntumaan uskottavilta. En nyt ihan mestariteosta tästä ainakaan ensikatsomisella saanut mutta katsellaan sitten myöhemmin.

Peruskiva dokkari, jonka parasta settiä ovat Alin paatokselliset pukuhuoneuhoamiset ja muutamat oikein näppärät pointit rotuerottelusta ja silleen. Katsomisen aikana kuitenkin väsytti sen verran että meni osittain vähän ohi jopa.

Pointseja Dariolle että on yrittänyt jotain uudenlaista lähestymistapaa suht. kaluttuun aihepiiriin mutta perse edellä puuhun mennään tämän kanssa. Asia Argento näyttää vähemmän yllättävästi suurimman osan aikaa siltä että ei olisi ollenkaan tietoinen siitä kuvataanko nyt vai ei. Gorea on lähes olematon määrä ja se on vieläpä menty korvaamaan täysin ala-arvoisilla digitaaliräpellyksillä. Ei näin.

Haukotus.

Bruce Willis välillä jopa perseilee melkein kiitettävästi tässä mutta sitten perseily latistuu ikävystyttävän pitkäpiimäiseksi ja pikkuhauskaksi hassutteluksi jossa opitaan rakastamaan toista tämän puutteista huolimatta. Plääh.

Tylsää ja yllätyksetöntä katastrofia missä Velinunna ja kumppanit toimivat juurikin niin typerästi kuin odottaa voisi.

Isot nimet sivuosissa eivät valitettavasti pelasta tätä äärimmäisen yhdentekevää elämästä oppimis-tarinaa vaipumasta totaaliseen unohdukseen. Puoli pistettä Seymour Casselin petipuheista.