Login
Watched in 2010 - Alusta alkaen
Sort by:
Showing 1-50 of 274
Decade:
Rating:
List Type:
101
6.8
7
Donkey Skin (1970)
27.12. PC
Delphine Seyrig -märätööniä, osa III.
Aivan pimeää, hupaisaa ja siistiä tarinasöpöilyperseilyä! Tuhkimomainen tarina hauskuttaa ja ihastuttaa täysillä ja meno on asiallista ja jännittävää, ainakin jossain määrin.
Delphine Seyrig -märätööniä, osa III.
Aivan pimeää, hupaisaa ja siistiä tarinasöpöilyperseilyä! Tuhkimomainen tarina hauskuttaa ja ihastuttaa täysillä ja meno on asiallista ja jännittävää, ainakin jossain määrin.
Kankku's rating:
718
8
7.8
26.12. DVD
Delphine Seyrig -märätööniä, osa I.
Delphine Seyrig -märätööniä, osa I.
Kankku's rating:
3158
8.3
8.3
Princess Mononoke (1997)
24.12. DVD
Rewatch joulutunnelmissa. Ei muutosta pisteytyksessä.
__________________________________________________________
12.3. elokuvateattereissa
Hayao Miyazaki on myös näitä ohjaajia, joita vasta olen löytänyt ja hänen kauttaan koko anime-gengreen tutustunut. Miyazakia takana Henkien kätkemä ja Kikin lähettipalvelu, joista ensinnämainittu iski erittäin kovaa. Eli kuten Kalatozovinkin kohdalla oli, nyt kolmannen nähdyn elokuvan perusteella uskaltaa ohjaajankin arvostella.
Ensin: haistakaa Finnkino paska. 11,50 leffalipusta on aivan liikaa. Toiseksi: McDonald's on Saatanan pesä. Taidettiin tajuta, että kyllä kannattaa Mononoke sitten viimeistään teatterilevitykseen tuoda. Studio Ghiblin elokuvat ovatkin Suomessa DVD-julkaisuillaan huiman suosion saavuttaneet, joten miksei nyt ennen DVD-julkaisua pyöritettäisi elokuvaa hetken aikaa elokuvateattereissa? Ja vielä törkyhintaan?
Eli riivattu jumala kulkee ihmisten vaivana metsissä, kunnes urhea Ashitaka saattaa tämän elämän päätökseen. Taistelusta hirmuisen jumalan kanssa jää kuitenkin syvät arvet, joita Ashitaka joutuukin mennä hoitamaan kauas kotikylästä. Kaukana jossain Ashitaka on täysin erilainen kuin muut, eikä tämä johdu vain ja ainoastaan isolaatiosta.
Visuaalinen ilme on sitä taattua Miyazakia, ellei enempää. Ensimmäisen jumalan tallusteltua ruudun laidasta laitaan suorastaan olin lumottu jo elokuvan myyttiseen maailmaan. Piirosjälki on jotain aivan uskomatonta. Kaikki hahmot ja miljöö tuntuu heräävän henkiin aivan uskomattomalla tavalla, jollaista en ennen ole piiroselokuvissa havainnut. Värimaailma on uskomaton ja muutenkin homma on ollut hyvissä käsissä.
Piirtäjälle on kyllä tarjottukkin niin uskomattomia aiheita piirrettäväksi ja tästä on suoriuduttu erityisen loistavasti. Jumalahahmot, samurait ja prinsessat ovat hahmoina erinomaisesti kirjoitettu, niin kui muutenkin koko juoni. Ensimmäisten minuuttien aikana sitä itselleen havahtui elokuvan ikärajoituksesta uudelleen: K-7? Tässäkin näytöksessä nyt oli näitä juuri seitsen- ja kymmenvuotiaita katselemassa, kun samurailta lensi raajoja irti ja valtavat määrät limaista verta valuu yhdestä jos toisesta ylimääräisestä reiästä ihmisruumiista. Elokuvan väkivaltaisuus on niin hurmaavaa ja ihailtavaa katseltavaa, että lähikatseluhistoriassa Prinsessa Mononoke hakee vertaistaan.
Ääniraitakin on loistavasti kunnossa. Kyse ei ole ainoastaan loistavista ääninäyttelijöistä, vaan myös yleisesta arjen melusta, hiljaisuudesta ja musiikista. Kaiken kaikkiaan kaikki kiitettävässä yleiskunnossa.
Kaikki kunnia käsikirjoittaja-ohjaaja Miyazakia kohtaan, sillä tässä nyt on virallinen taidonnäyte hänen työstään. Kolmesta näkemästäni Miyazakin elokuvasta Prinsessa Mononoke on se paras, ainut viisi tähteä tähän mennessä saanut. Kontrasti elokuvan loistokkuuteen painottui vielä, kun elokuvan jälkeen kävimme kaverin kanssa Mäkkärissä syömässä, kuten tekstin alussa vihjasinkin hieman.
Rewatch joulutunnelmissa. Ei muutosta pisteytyksessä.
__________________________________________________________
12.3. elokuvateattereissa
Hayao Miyazaki on myös näitä ohjaajia, joita vasta olen löytänyt ja hänen kauttaan koko anime-gengreen tutustunut. Miyazakia takana Henkien kätkemä ja Kikin lähettipalvelu, joista ensinnämainittu iski erittäin kovaa. Eli kuten Kalatozovinkin kohdalla oli, nyt kolmannen nähdyn elokuvan perusteella uskaltaa ohjaajankin arvostella.
Ensin: haistakaa Finnkino paska. 11,50 leffalipusta on aivan liikaa. Toiseksi: McDonald's on Saatanan pesä. Taidettiin tajuta, että kyllä kannattaa Mononoke sitten viimeistään teatterilevitykseen tuoda. Studio Ghiblin elokuvat ovatkin Suomessa DVD-julkaisuillaan huiman suosion saavuttaneet, joten miksei nyt ennen DVD-julkaisua pyöritettäisi elokuvaa hetken aikaa elokuvateattereissa? Ja vielä törkyhintaan?
Eli riivattu jumala kulkee ihmisten vaivana metsissä, kunnes urhea Ashitaka saattaa tämän elämän päätökseen. Taistelusta hirmuisen jumalan kanssa jää kuitenkin syvät arvet, joita Ashitaka joutuukin mennä hoitamaan kauas kotikylästä. Kaukana jossain Ashitaka on täysin erilainen kuin muut, eikä tämä johdu vain ja ainoastaan isolaatiosta.
Visuaalinen ilme on sitä taattua Miyazakia, ellei enempää. Ensimmäisen jumalan tallusteltua ruudun laidasta laitaan suorastaan olin lumottu jo elokuvan myyttiseen maailmaan. Piirosjälki on jotain aivan uskomatonta. Kaikki hahmot ja miljöö tuntuu heräävän henkiin aivan uskomattomalla tavalla, jollaista en ennen ole piiroselokuvissa havainnut. Värimaailma on uskomaton ja muutenkin homma on ollut hyvissä käsissä.
Piirtäjälle on kyllä tarjottukkin niin uskomattomia aiheita piirrettäväksi ja tästä on suoriuduttu erityisen loistavasti. Jumalahahmot, samurait ja prinsessat ovat hahmoina erinomaisesti kirjoitettu, niin kui muutenkin koko juoni. Ensimmäisten minuuttien aikana sitä itselleen havahtui elokuvan ikärajoituksesta uudelleen: K-7? Tässäkin näytöksessä nyt oli näitä juuri seitsen- ja kymmenvuotiaita katselemassa, kun samurailta lensi raajoja irti ja valtavat määrät limaista verta valuu yhdestä jos toisesta ylimääräisestä reiästä ihmisruumiista. Elokuvan väkivaltaisuus on niin hurmaavaa ja ihailtavaa katseltavaa, että lähikatseluhistoriassa Prinsessa Mononoke hakee vertaistaan.
Ääniraitakin on loistavasti kunnossa. Kyse ei ole ainoastaan loistavista ääninäyttelijöistä, vaan myös yleisesta arjen melusta, hiljaisuudesta ja musiikista. Kaiken kaikkiaan kaikki kiitettävässä yleiskunnossa.
Kaikki kunnia käsikirjoittaja-ohjaaja Miyazakia kohtaan, sillä tässä nyt on virallinen taidonnäyte hänen työstään. Kolmesta näkemästäni Miyazakin elokuvasta Prinsessa Mononoke on se paras, ainut viisi tähteä tähän mennessä saanut. Kontrasti elokuvan loistokkuuteen painottui vielä, kun elokuvan jälkeen kävimme kaverin kanssa Mäkkärissä syömässä, kuten tekstin alussa vihjasinkin hieman.
Kankku's rating:
6238
8.2
8.8
Inception (2010)
24.12. Blu-ray
Rewatch joulutunnelmissa. Ei muutosta pisteytyksessä.
__________________________________________________________
28.7. Elokuvateattereissa
Jotkut puhuvat tämän elokuvan olleen suuressakin hypessä, mikä saa toisaalta itseni melkoisen tyytyväiseksi, etten tuohon myrsynsilmään joutunut ennen elokuvaa. Facebookissa joo hehkuttelivat muutamat kaverit, mutten mihinkään inceptionismiin sentään ehtinyt törmätä. Hyvä niin, etten ehtinyt asettamaan pahemmin mitään ennakkoluuloja ja asennoitua muutenkaan pahemmin tätä pätkää kohtaan.
Inceptionin juoni onkin varmaan tullut tutuksi moneltakin listaajalta ja arvostelijalta, mutta kerrataanpa silti hieman. Eli uniin päästään ikään kuin tunkeutumaan isollakin ryhmällä ja tässä unessa jokainen toimii oman tahtonsa mukaan kuvitellussa unimaailmassa. Unissa päästään ryöstämään alitajunnan kautta oikeastaan mitä tahansa ja tästä on herra Cobb ystävineen tehneet rikollisen bisneksen. Epäonnistuneen keikan jälkeen kuitenkin Cobbille tarjotaan vielä keikkaa, joka voisi pelastaa hänet iänikuiselta pakenemiselta.
Jännäähän toisaalta uniseikkalu on, mutta tuntuu elokuva ontuvankin paikoin melkoisestikin. Toimintaa on melkoisen sopivalla maulla ja paikoitellen todella upeasti toteuttukin. Upeimmin toteutettuja kohtauksia varmaankin elokuvassa on eräs taistelukohtaus hotellissa, mutta jätetään siitäkin kertominen näin minimaaliseksi. Ratkaisuillaan elokuva pääsee pariinkin kertaan yllättämään pienoisesti.
Erikoistehosteita on käytetty hienosti ylimääräisiä mehutteluita säästellen maltilla, vaikka melkoisen upeasti käytetäänkin elokuvassa hidastusta paikoissa kuin paikoissa. Unen revetessä unimaailmakin repeää melkoisen komeasti katukivetysten lennellessä ilmaan ja talojen romahtaessa. Kameraa käytetään hienosti ja näin visuaalinen kokemus onkin melkoisen siisti.
Roolisuoritukset ovat melko tasaisesti hyviä. Ellen Pageakin katsoi ilolla, kun viimeksi näkemäni elokuva häneltä on Juno, joka iski meikäläiseen kovaa. DiCaprio on roolissaan hyvä, Tom Hardy on ihan hyvä ja Joseph Gordon-Levitt on roolissaan hyvä.
Pani elokuva kuitenkin miettimäänkin. Unissahan kaikki on toisaalta mahdollista, mikä tulikin esille paremmin kuin hyvin. Hahmot eivät kuitenkaan käyttäydy läheskään niin, mutta ehkä tämä on vain hyväksyttävä. Olisiko elokuva enää lainkaan niin uskottava - jos se siis nytkään todellakaan on - jos kaikki hahmot vain lentäisivät kuvitelluilla siivillään ja ampuisivat lasersäteitä silmistään X-Menin tapaan ja ratsastaisivat haluttaessaan yksisarvisilla? Toiminnallisen uskottavuuden lisäksi on oltava uskottava unen uhrille, ettei kyseessä ole vain uni ja kaikki voisi todellakin tapahtua aivan oikeasti.
Kuitenkin Inception on varsin hieno elokuva. Tarina ei lähde sooloilemaan tai ylimääräisiä twistailemaan ja pysyy varsin helppolukuisena ja selvänä jatkuvaan. Varsin nautittava paketti siis.
Rewatch joulutunnelmissa. Ei muutosta pisteytyksessä.
__________________________________________________________
28.7. Elokuvateattereissa
Jotkut puhuvat tämän elokuvan olleen suuressakin hypessä, mikä saa toisaalta itseni melkoisen tyytyväiseksi, etten tuohon myrsynsilmään joutunut ennen elokuvaa. Facebookissa joo hehkuttelivat muutamat kaverit, mutten mihinkään inceptionismiin sentään ehtinyt törmätä. Hyvä niin, etten ehtinyt asettamaan pahemmin mitään ennakkoluuloja ja asennoitua muutenkaan pahemmin tätä pätkää kohtaan.
Inceptionin juoni onkin varmaan tullut tutuksi moneltakin listaajalta ja arvostelijalta, mutta kerrataanpa silti hieman. Eli uniin päästään ikään kuin tunkeutumaan isollakin ryhmällä ja tässä unessa jokainen toimii oman tahtonsa mukaan kuvitellussa unimaailmassa. Unissa päästään ryöstämään alitajunnan kautta oikeastaan mitä tahansa ja tästä on herra Cobb ystävineen tehneet rikollisen bisneksen. Epäonnistuneen keikan jälkeen kuitenkin Cobbille tarjotaan vielä keikkaa, joka voisi pelastaa hänet iänikuiselta pakenemiselta.
Jännäähän toisaalta uniseikkalu on, mutta tuntuu elokuva ontuvankin paikoin melkoisestikin. Toimintaa on melkoisen sopivalla maulla ja paikoitellen todella upeasti toteuttukin. Upeimmin toteutettuja kohtauksia varmaankin elokuvassa on eräs taistelukohtaus hotellissa, mutta jätetään siitäkin kertominen näin minimaaliseksi. Ratkaisuillaan elokuva pääsee pariinkin kertaan yllättämään pienoisesti.
Erikoistehosteita on käytetty hienosti ylimääräisiä mehutteluita säästellen maltilla, vaikka melkoisen upeasti käytetäänkin elokuvassa hidastusta paikoissa kuin paikoissa. Unen revetessä unimaailmakin repeää melkoisen komeasti katukivetysten lennellessä ilmaan ja talojen romahtaessa. Kameraa käytetään hienosti ja näin visuaalinen kokemus onkin melkoisen siisti.
Roolisuoritukset ovat melko tasaisesti hyviä. Ellen Pageakin katsoi ilolla, kun viimeksi näkemäni elokuva häneltä on Juno, joka iski meikäläiseen kovaa. DiCaprio on roolissaan hyvä, Tom Hardy on ihan hyvä ja Joseph Gordon-Levitt on roolissaan hyvä.
Pani elokuva kuitenkin miettimäänkin. Unissahan kaikki on toisaalta mahdollista, mikä tulikin esille paremmin kuin hyvin. Hahmot eivät kuitenkaan käyttäydy läheskään niin, mutta ehkä tämä on vain hyväksyttävä. Olisiko elokuva enää lainkaan niin uskottava - jos se siis nytkään todellakaan on - jos kaikki hahmot vain lentäisivät kuvitelluilla siivillään ja ampuisivat lasersäteitä silmistään X-Menin tapaan ja ratsastaisivat haluttaessaan yksisarvisilla? Toiminnallisen uskottavuuden lisäksi on oltava uskottava unen uhrille, ettei kyseessä ole vain uni ja kaikki voisi todellakin tapahtua aivan oikeasti.
Kuitenkin Inception on varsin hieno elokuva. Tarina ei lähde sooloilemaan tai ylimääräisiä twistailemaan ja pysyy varsin helppolukuisena ja selvänä jatkuvaan. Varsin nautittava paketti siis.
Kankku's rating:
173
7.8
7.5
19.12. PC
Clairen polvi oli nyt itselleni kolmas elokuva Eric Rohmerilta, joka kahdella edellisellä lupaili jo jotain todella kovaa. Eric Rohmerin suuruudesta puhutaan paljonkin, mutta kaksi näkemääni, Keräilijätär (ransk. La collectionneuse) ja Rakkaus iltapäivällä (ransk. L'amour l'après-midi), iskivät omalla tavallaan mutta jotain suurempaa jäin varsin tietoisesti odottelemaan. Clairen polven takana seisovat odotukset olivat kutakuinkin valtavaa luokkaa. Elokuva kuuluu Rohmerin Contes moraux -sarjaan elokuvasarjan viidentenä ja toiseksi viimeisenä osana. Kaksi aikaisempaakin näkemääni kuuluvat samaan sarjaan. Moraaliset tarinat tuleekin näin katsottua aivan epäjärjestyksessä. Hyvä minä.
Jerome päätyy veneellään Lac d'Annecyyn lomailemaan kirjailijan, vanhan tuttavansa Auroran, luokse. Auroralla ja Jeromella tuntuu olevan oma historiansa, mutta pakkaa tulee osittain "sekoittamaan" Auroran teini-ikäinen tytär, Laura, joka on rakastunut Jeromeen. Kun loma-asunnolle saapuu myös Lauran siskopuoli Claire, on melkoinen sotku jo saatu melkein aikaiseksi. Clairella on kuitenkin oma poikakaverinsa, mutta hänenkin uskollisuus on koetuksilla.
Clairen polvi käsittelee Rohmerin tavanomaisesti hyvin paljon ihmissuhteita. Elokuva on toisaalta suuri rakkaustarina, mutta toisaalta taas rakkaus tuntuu olevan vain kaukainen käsite elokuvassa. Jerome on komeana vanhana miehenä mielenkiintoinen persoona, johon naisten tuntuu olevan käsittämättömän helppo rakastua. Aivan yhtä helppoa se ei tunnu olevan kuitenkaan Jeromella tuntea samoin ja hän tuntuukin käyvän rakkaudessa omaa peliään: Jerome on menossa naimisiin juuri, mutta silti häntä kiinnostaa kokeilla omia ja muiden rajoja rakkausrintamalla. Miksi pitäisi sitoutua yhteen naiseen, kun todellisuudessa on kiinnostunut useammasta? Ensimmäinen rakkauden pelin uhri on Laura, joka on rakastunut siis huomattavasti vanhempaan Jeromeen. Laura kertoo kyvyttömyydestään rakastaa samanikäisiä (Laura on n. 16-vuotias) poikia. Vanhemman miehen kanssa Laura tuntee olonsa turvalliseksi. Jeromen aikeet eivät ole välttämättä niinkään törkeitä, vaan jokseenkin viattomia. Hän testaa vain, pystyykö hän itse kiinnostumaan laisinkaan.
Jerome puolustelee motiiveitaan avoimesti Auroralle, sillä toisaalta olihan Aurora se, kuka kertoi Jeromelle Lauran tunteista häntä kohtaan. Jeromelle rakkaudessa iällä ei ole roolia lainkaan ja helpot naiset eivät häntä huijaa. Jerome tuntuu oikeastikin olevan kiinnostunut vain sisimmästä. Suhde Lauran kanssa ei tunnu Jeromesta laisinkaan mahdolliselta - vain kiusalliselta. Kun Claire astuu kuvioihin, on Jeromen nuppi enemmän tai vähemmän pyörällä. Vaikkei ulkonäöllä ole Jeromelle väliä, hän silti kokee Clairen ulkomuodoltaan täydelliseksi naiseksi (tai tytöksi) ja näin poikkeuksellisesti ulkonäöllä onkin rooli naisrintamalla. Toisaalta taas Jeromen tuleva vaimokin on varsin komea ilmestys, mutta Jeromen mukaan sillä ei ole oikeasti väliä. Erityisen kiehtovaa Clairessa on kuitenkin hänen polvensa. Polvi on kaunis, mutta enemmän Jeromea kiehtoo polven tuoma läheisyys, sen koskettaminen. Jerome on kuitenkin täysin voimaton Clairen lähettyvillä ja tässä paljastaa oikean ujon minänsä.
Tilanteiden etenemisen taustalla tuntuu jatkuvaan kummittelevan Jeromen tulevat häät. Jeromella ei ole enää kauaa omaa vapaata aikaa rakkausrintamalla, kunnes hänet on kahlittu avioliittoon ja tästä viimeisestä vapaudesta hän tuntuu nauttivan viimeiseen pisaraan asti. Ystävyyttä Auroran kanssa Jerome ei kuitenkaan ole valmis uhraamaan mitenkään, vaan leikittelee nuorempien kanssa. Kiusalliseksi kuitenkin tilanteessa on osoittautumassa vanhan ystävän vahvat suhteet nuoriin ovat vahvat. Kun Laura ei tunnu saavan minkäänlaista vastakaikua tunteilleen, etääntyy hän Jeromesta melkein täysin. Tilannetta ei tunnu ainakaan parantavan Clairen puuttuminen peliin. Aurorakin on kokeillut omaa viehättävyysvoimaansa nuorempiin miehiin ja omien kokemusten paljastaminen ja analysoiminen tuo tilanteeseen uutta sävyä: kyse on myös oman egon tyydyttämisestä.
Monitasoinen, jokseenkin vaikeaselitteinen mutta silti niin selvä tarina on aivan uskomattoman kaunis. Rakkaus tuntuu vaikealta ja suurelta, eikä sitä tässäkään ole helppoa pueta sanoiksi. Rohmerin kyky luoda ihmissuhteita on aivan käsittämätön ja kuhunkin hahmoon on saatu jotain todella kaunista ja ainutlaatuista. Hahmot ovat kertakaikkisen rakastettavia kaikki. Näyttelijät rooleissaan ovat aivan uskomattomia ja tämä tietenkin entisestään edesauttaa Rohmerin uniikkia työtä. Koko elokuva on kuvattu oikeastaan ulkotiloissa ja täten päästäänkin nauttimaan aivan valtavasti upeista järvimaisemista. Luonto on kaunis ja tätä myötä koko visuaalinen yleisilme on siisti. Aikalaismuoti loistaa simppelisti ja kaikki näyttää ja kuulostaa niin tavattoman upealta. Tässä nyt vihdoin oli se Rohmerin pommi. 70-luvun totaalinen helmi taitaa löytää paikkansa hyvinkin korkealta vielä hieman listatessani...
Clairen polvi oli nyt itselleni kolmas elokuva Eric Rohmerilta, joka kahdella edellisellä lupaili jo jotain todella kovaa. Eric Rohmerin suuruudesta puhutaan paljonkin, mutta kaksi näkemääni, Keräilijätär (ransk. La collectionneuse) ja Rakkaus iltapäivällä (ransk. L'amour l'après-midi), iskivät omalla tavallaan mutta jotain suurempaa jäin varsin tietoisesti odottelemaan. Clairen polven takana seisovat odotukset olivat kutakuinkin valtavaa luokkaa. Elokuva kuuluu Rohmerin Contes moraux -sarjaan elokuvasarjan viidentenä ja toiseksi viimeisenä osana. Kaksi aikaisempaakin näkemääni kuuluvat samaan sarjaan. Moraaliset tarinat tuleekin näin katsottua aivan epäjärjestyksessä. Hyvä minä.
Jerome päätyy veneellään Lac d'Annecyyn lomailemaan kirjailijan, vanhan tuttavansa Auroran, luokse. Auroralla ja Jeromella tuntuu olevan oma historiansa, mutta pakkaa tulee osittain "sekoittamaan" Auroran teini-ikäinen tytär, Laura, joka on rakastunut Jeromeen. Kun loma-asunnolle saapuu myös Lauran siskopuoli Claire, on melkoinen sotku jo saatu melkein aikaiseksi. Clairella on kuitenkin oma poikakaverinsa, mutta hänenkin uskollisuus on koetuksilla.
Clairen polvi käsittelee Rohmerin tavanomaisesti hyvin paljon ihmissuhteita. Elokuva on toisaalta suuri rakkaustarina, mutta toisaalta taas rakkaus tuntuu olevan vain kaukainen käsite elokuvassa. Jerome on komeana vanhana miehenä mielenkiintoinen persoona, johon naisten tuntuu olevan käsittämättömän helppo rakastua. Aivan yhtä helppoa se ei tunnu olevan kuitenkaan Jeromella tuntea samoin ja hän tuntuukin käyvän rakkaudessa omaa peliään: Jerome on menossa naimisiin juuri, mutta silti häntä kiinnostaa kokeilla omia ja muiden rajoja rakkausrintamalla. Miksi pitäisi sitoutua yhteen naiseen, kun todellisuudessa on kiinnostunut useammasta? Ensimmäinen rakkauden pelin uhri on Laura, joka on rakastunut siis huomattavasti vanhempaan Jeromeen. Laura kertoo kyvyttömyydestään rakastaa samanikäisiä (Laura on n. 16-vuotias) poikia. Vanhemman miehen kanssa Laura tuntee olonsa turvalliseksi. Jeromen aikeet eivät ole välttämättä niinkään törkeitä, vaan jokseenkin viattomia. Hän testaa vain, pystyykö hän itse kiinnostumaan laisinkaan.
Jerome puolustelee motiiveitaan avoimesti Auroralle, sillä toisaalta olihan Aurora se, kuka kertoi Jeromelle Lauran tunteista häntä kohtaan. Jeromelle rakkaudessa iällä ei ole roolia lainkaan ja helpot naiset eivät häntä huijaa. Jerome tuntuu oikeastikin olevan kiinnostunut vain sisimmästä. Suhde Lauran kanssa ei tunnu Jeromesta laisinkaan mahdolliselta - vain kiusalliselta. Kun Claire astuu kuvioihin, on Jeromen nuppi enemmän tai vähemmän pyörällä. Vaikkei ulkonäöllä ole Jeromelle väliä, hän silti kokee Clairen ulkomuodoltaan täydelliseksi naiseksi (tai tytöksi) ja näin poikkeuksellisesti ulkonäöllä onkin rooli naisrintamalla. Toisaalta taas Jeromen tuleva vaimokin on varsin komea ilmestys, mutta Jeromen mukaan sillä ei ole oikeasti väliä. Erityisen kiehtovaa Clairessa on kuitenkin hänen polvensa. Polvi on kaunis, mutta enemmän Jeromea kiehtoo polven tuoma läheisyys, sen koskettaminen. Jerome on kuitenkin täysin voimaton Clairen lähettyvillä ja tässä paljastaa oikean ujon minänsä.
Tilanteiden etenemisen taustalla tuntuu jatkuvaan kummittelevan Jeromen tulevat häät. Jeromella ei ole enää kauaa omaa vapaata aikaa rakkausrintamalla, kunnes hänet on kahlittu avioliittoon ja tästä viimeisestä vapaudesta hän tuntuu nauttivan viimeiseen pisaraan asti. Ystävyyttä Auroran kanssa Jerome ei kuitenkaan ole valmis uhraamaan mitenkään, vaan leikittelee nuorempien kanssa. Kiusalliseksi kuitenkin tilanteessa on osoittautumassa vanhan ystävän vahvat suhteet nuoriin ovat vahvat. Kun Laura ei tunnu saavan minkäänlaista vastakaikua tunteilleen, etääntyy hän Jeromesta melkein täysin. Tilannetta ei tunnu ainakaan parantavan Clairen puuttuminen peliin. Aurorakin on kokeillut omaa viehättävyysvoimaansa nuorempiin miehiin ja omien kokemusten paljastaminen ja analysoiminen tuo tilanteeseen uutta sävyä: kyse on myös oman egon tyydyttämisestä.
Monitasoinen, jokseenkin vaikeaselitteinen mutta silti niin selvä tarina on aivan uskomattoman kaunis. Rakkaus tuntuu vaikealta ja suurelta, eikä sitä tässäkään ole helppoa pueta sanoiksi. Rohmerin kyky luoda ihmissuhteita on aivan käsittämätön ja kuhunkin hahmoon on saatu jotain todella kaunista ja ainutlaatuista. Hahmot ovat kertakaikkisen rakastettavia kaikki. Näyttelijät rooleissaan ovat aivan uskomattomia ja tämä tietenkin entisestään edesauttaa Rohmerin uniikkia työtä. Koko elokuva on kuvattu oikeastaan ulkotiloissa ja täten päästäänkin nauttimaan aivan valtavasti upeista järvimaisemista. Luonto on kaunis ja tätä myötä koko visuaalinen yleisilme on siisti. Aikalaismuoti loistaa simppelisti ja kaikki näyttää ja kuulostaa niin tavattoman upealta. Tässä nyt vihdoin oli se Rohmerin pommi. 70-luvun totaalinen helmi taitaa löytää paikkansa hyvinkin korkealta vielä hieman listatessani...
Kankku's rating:
837
7.9
7.9
The Holy Mountain (1973)
14.12. DVD
Yhdellä sanalla kuvailtuna: eihelvetinkuustoistamikäelokuva. The Holy Mountain oli nyt itselleni kolmas Jodorowsky ja samalla myös kolmas viiden tähden Jodorowsky. Visuaalisella tasolla Jodorowskylla on aivan oma tyylinsä ja on siellä aivan omiaan muiden mestareiden seassa ja tarinankertojanakin Jodorowsky on hämmästyttävä. Hahmot ovat mitä erilaisempia aina kädettömästä ja/tai jalattomista kääpiöistä (kumpaakin siis löytyy: sekä vain jalattomia että täysin raajattomia) paskasta kultaa vääntäviin alkemisteihin. Visuaalinen juhla on aivan tajutonta ja kaksi tuntia kuluu kirjaimellisestikin siivillä. Jodorowskyn surrealistin taidepelleily vie täysin mukanaan.
Pitänee nyt varmaankin El Topokin tsekkailla uudestaan, kun en nyt tahdo osata päättää, että kummanko nyt 70-luvun listaukseen mukaan heittäisin.
Yhdellä sanalla kuvailtuna: eihelvetinkuustoistamikäelokuva. The Holy Mountain oli nyt itselleni kolmas Jodorowsky ja samalla myös kolmas viiden tähden Jodorowsky. Visuaalisella tasolla Jodorowskylla on aivan oma tyylinsä ja on siellä aivan omiaan muiden mestareiden seassa ja tarinankertojanakin Jodorowsky on hämmästyttävä. Hahmot ovat mitä erilaisempia aina kädettömästä ja/tai jalattomista kääpiöistä (kumpaakin siis löytyy: sekä vain jalattomia että täysin raajattomia) paskasta kultaa vääntäviin alkemisteihin. Visuaalinen juhla on aivan tajutonta ja kaksi tuntia kuluu kirjaimellisestikin siivillä. Jodorowskyn surrealistin taidepelleily vie täysin mukanaan.
Pitänee nyt varmaankin El Topokin tsekkailla uudestaan, kun en nyt tahdo osata päättää, että kummanko nyt 70-luvun listaukseen mukaan heittäisin.
Kankku's rating:
313
4.8
4.7
The Marine (2006)
6.12. TV (rewatch, yllättäen ei muutoksia pisteytyksessä)
Kankku's rating:
401
7.6
7.4
Death in Venice (1971)
22.11. DVD (rewatch, muutoksia pisteytyksessä)
Luchino Viscontiin olen tässä onnistunut rakastumaan pikkuhiljaa aina vain enemmän. Ensimmäisenä häneltä katsoin Rocco ja hänen veljensä -elokuvan, jonka jälkeen melkein perään katsoin Kuoleman Venetsiassa ****½
Luchino Viscontiin olen tässä onnistunut rakastumaan pikkuhiljaa aina vain enemmän. Ensimmäisenä häneltä katsoin Rocco ja hänen veljensä -elokuvan, jonka jälkeen melkein perään katsoin Kuoleman Venetsiassa ****½
Kankku's rating:
58
4.7
5.9
Priest of Evil (2010)
20.11. Elokuvateattereissa
Selityksen makua. Pankki lahjoitti kaksi ilmaista elokuvalippua kiitollisena valinnastani valita heidät. Liput viruivat kaksi kuukautta hyllyllä, kunnes huomasin, että ne vanhenevat 21.11. Jotain oli tehtävä. Elokuvateattereissa pyöri Harjunpää ja pahan pappi. Sai kelvata, kun kerran ilmainen oli.
Olli Saarela on siis saanut käsiinsä muokattavaksi Matti Yrjänä Joensuun samannimisen romaanin. Saarela oli päättänyt jo ennalta kavereineen, että tästä tulee jotain suurta ja kaunista, jotain vitun jenkkimäistä mukakikkailua. Helsingin metroissa tapahtuu ihan saatanan mystisiä kuolemia, joita pistetään selvittämään Peter Franzénin esittämä Timo Harjunpää, joka on ihan down. Perhe-elämä ei ole ihan raiteillaan ja sitä vituttaa. Flashbackit kiusaa sekä sankariamme että katsojia ja vitutus on tarttuva tauti.
Elokuva on toteutuksena aivan tajuttoman perseestä. Kaikki näyttää ja kuulostaa niin tajuttoman rumalta. Visuaalinen yleisilme on olevinaan jotain tajuttoman suurta ja kaunista kaikkine symboleineen (mahtavia valkoisia kyyhkysiä), mikä saa oikeasti vain haromaan hiuksia. Kertakaikkisen mahtavan tästä elokuvasta tekee ylenpalttisen tauoton soundtrack, joka kiusaa katsojia koko elokuvan ajan. Musiikit ovat niin tajuttoman mahtipontisia, että ne hautovat moneen kertaan kaikkien näyttelijöiden äänet alle. Visuaalinen yleisilme on perseestä mutta niin on elokuvan leikkauskin. Flashbackejä on tungettu sinne sun tänne ja kaikki aivan turhaan. Niiden avulla elokuva venyy vain ylisentimentaaliseksi ja ylipitkäksi pikkuhiljaa minuutti minuutilta. Vihaksi pistää.
Hahmot ovat niin kiinnostavia ja moniulotteisia, etten edes jaksa aloittaa. Tarina on toteutukseltaan olevinaan niin ylinerokas, että pistää voimaan pahoin. Lieventävä tekijä on kuitenkin nyt se, että oli sentään ilmainen. Not. Hävytön pökäle.
Selityksen makua. Pankki lahjoitti kaksi ilmaista elokuvalippua kiitollisena valinnastani valita heidät. Liput viruivat kaksi kuukautta hyllyllä, kunnes huomasin, että ne vanhenevat 21.11. Jotain oli tehtävä. Elokuvateattereissa pyöri Harjunpää ja pahan pappi. Sai kelvata, kun kerran ilmainen oli.
Olli Saarela on siis saanut käsiinsä muokattavaksi Matti Yrjänä Joensuun samannimisen romaanin. Saarela oli päättänyt jo ennalta kavereineen, että tästä tulee jotain suurta ja kaunista, jotain vitun jenkkimäistä mukakikkailua. Helsingin metroissa tapahtuu ihan saatanan mystisiä kuolemia, joita pistetään selvittämään Peter Franzénin esittämä Timo Harjunpää, joka on ihan down. Perhe-elämä ei ole ihan raiteillaan ja sitä vituttaa. Flashbackit kiusaa sekä sankariamme että katsojia ja vitutus on tarttuva tauti.
Elokuva on toteutuksena aivan tajuttoman perseestä. Kaikki näyttää ja kuulostaa niin tajuttoman rumalta. Visuaalinen yleisilme on olevinaan jotain tajuttoman suurta ja kaunista kaikkine symboleineen (mahtavia valkoisia kyyhkysiä), mikä saa oikeasti vain haromaan hiuksia. Kertakaikkisen mahtavan tästä elokuvasta tekee ylenpalttisen tauoton soundtrack, joka kiusaa katsojia koko elokuvan ajan. Musiikit ovat niin tajuttoman mahtipontisia, että ne hautovat moneen kertaan kaikkien näyttelijöiden äänet alle. Visuaalinen yleisilme on perseestä mutta niin on elokuvan leikkauskin. Flashbackejä on tungettu sinne sun tänne ja kaikki aivan turhaan. Niiden avulla elokuva venyy vain ylisentimentaaliseksi ja ylipitkäksi pikkuhiljaa minuutti minuutilta. Vihaksi pistää.
Hahmot ovat niin kiinnostavia ja moniulotteisia, etten edes jaksa aloittaa. Tarina on toteutukseltaan olevinaan niin ylinerokas, että pistää voimaan pahoin. Lieventävä tekijä on kuitenkin nyt se, että oli sentään ilmainen. Not. Hävytön pökäle.
Kankku's rating:
1631
6.5
6.6
Machete (2010)
20.11. PC
Macheten oli tarkoitus olla vain Grindhouse-traileri Robert Rodriguezin Planet Terrorissa, mutta ideaa lähdettiinkin viemään eteenpäin aina suureksi omaksi elokuvaksi. Grindhouse-trailerin perusteella jo Machete vaikutti lupaavalta idealta, joten varsinainen toteutus vaikutti erittäin mielenkiintoiselta noin ennalta. Elitistinkin arvostelussa Machetesta povattiin Rodriquezin parasta elokuvaa. Kun tätä väitettä lähdettiin tutkimaan, piti kuitenkin pitää jalat maassa, sillä onhan Rodriguezilla tuotannossaan sellainenkin helmi kuin Sin City. Mukana on nyt lärvää jos jonkin moista. Nimikkoroolissa nähdään Danny Trejo. Lisäksi mukana ovat mm. Robert De Niro, Michelle Rodriguez, Jessica Alba, Lindsay Lohan ja Steven Seagal.
Yhdysvaltain maahanmuuttopolitiikka on perseestä ja kaikki kaipaa siihen jonkinlaista muutosta. Toiset haluavat helpottaa, toiset vaikeuttaa entisestään. Yhdysvallat on meksikoistumassa, eikä tällainen peli vetele. Siinä on elokuvan yhteiskunnallinen kritiikki, joka todellisuudessa jää kokonaan elokuvan verinaamion ja äijäilyn taakse varjoon. Niin kauan kun viidakkoveitsi (tai mikä tahansa muu teräase) heiluu ja Seagalilla on hauskaa, on katsojillakin hauskaa. Väkivalta on värikästä ja kauniin yliampuvaa ja toimii sellaisenaan hienosti.
Humoristinenkin yliampuva väkivalta antaa elokuvalle omaan yleistunnelmaan sävyä. Hahmot ovat kaikki joko hienosti yliampuvia perseilijöitä tai.. sitä samaa. Huumori toimii helkutin hienosti ja koko elokuva onkin mukavaa naurua alusta loppuun. Machete ei sorru siihen samaan lievään idioottimaisuuteen kuin Planet Terror kun yliampuvuus on toteutettu hyvin huumorin rajoilla. Nautittavaa viihdettä.
Macheten oli tarkoitus olla vain Grindhouse-traileri Robert Rodriguezin Planet Terrorissa, mutta ideaa lähdettiinkin viemään eteenpäin aina suureksi omaksi elokuvaksi. Grindhouse-trailerin perusteella jo Machete vaikutti lupaavalta idealta, joten varsinainen toteutus vaikutti erittäin mielenkiintoiselta noin ennalta. Elitistinkin arvostelussa Machetesta povattiin Rodriquezin parasta elokuvaa. Kun tätä väitettä lähdettiin tutkimaan, piti kuitenkin pitää jalat maassa, sillä onhan Rodriguezilla tuotannossaan sellainenkin helmi kuin Sin City. Mukana on nyt lärvää jos jonkin moista. Nimikkoroolissa nähdään Danny Trejo. Lisäksi mukana ovat mm. Robert De Niro, Michelle Rodriguez, Jessica Alba, Lindsay Lohan ja Steven Seagal.
Yhdysvaltain maahanmuuttopolitiikka on perseestä ja kaikki kaipaa siihen jonkinlaista muutosta. Toiset haluavat helpottaa, toiset vaikeuttaa entisestään. Yhdysvallat on meksikoistumassa, eikä tällainen peli vetele. Siinä on elokuvan yhteiskunnallinen kritiikki, joka todellisuudessa jää kokonaan elokuvan verinaamion ja äijäilyn taakse varjoon. Niin kauan kun viidakkoveitsi (tai mikä tahansa muu teräase) heiluu ja Seagalilla on hauskaa, on katsojillakin hauskaa. Väkivalta on värikästä ja kauniin yliampuvaa ja toimii sellaisenaan hienosti.
Humoristinenkin yliampuva väkivalta antaa elokuvalle omaan yleistunnelmaan sävyä. Hahmot ovat kaikki joko hienosti yliampuvia perseilijöitä tai.. sitä samaa. Huumori toimii helkutin hienosti ja koko elokuva onkin mukavaa naurua alusta loppuun. Machete ei sorru siihen samaan lievään idioottimaisuuteen kuin Planet Terror kun yliampuvuus on toteutettu hyvin huumorin rajoilla. Nautittavaa viihdettä.
Kankku's rating:
508
7
7.2
17.11. DVD
Lars von Trieriä olenkin tainnut viimeiseksi nähdä valitettavan kauan aikaa sitten. Mikäli lokikirjani pitävät paikkansa, viimeisestä von Trieristä on aikaa lähemmäs yhdeksän kuukautta. Janoa paikkailtiin jokseenkin tutuissa merkeissä, kun masiinaan tungin Manderlayn, josta voidaan puhua jatko-osana pari vuotta vanhemmalle Dogvillelle. Dogville ja Manderlay ovat kumpikin osia von Trierin USA: Land of Opportunities –trilogiaa. Trilogian kolmas osa, Wasington, on vielä toteuttamatta.
Manderlay jatkaa melkeinpä siitä, mihin Dogville jäi. Grace (Bryce Dallas Howard) on jättänyt Dogvillen taakseen ja lähtenyt matkaamaan USA:ta ristiin rastiin etsien salamyhkäistä määränpäätään isänsä (Willem Dafoe) kanssa. Autosaattue törmää kuitenkin pienelle alabamalaistilalle. Hätääntyneenä autosaattuetta kohti juoksee tumma nainen, joka kertoo kauhistuneena jonkun miehen joutuvan ruoskituksi jälleen. Grace lähtee katsomaan tilannetta ja pelastaa kohta ruoskittavan miehen. Kohta paljastuukin, että mies oli orja. Orjuus on kuitenkin lakkautettu lailla jo 70 vuotta sitten elokuvan tapahtumista, sillä elettiin jo 30-lukua. Grace ottaa tehtäväkseen palauttaa inhimillisyydet kartanon ”orjille” ja rankaisee orjuuttajia. Kaikki vaikuttaa niin helpolta vielä.
Merkillepantavaa on, että vaikka elokuva jatkaa suoraan tapahtumia Dogvillestä, on näyttelijäkaarti uudistettu kokonaan. Gracen roolissa nähdään Bryce Dallas Howard, kun Dogvillessä samassa roolissa nähdään Nicole Kidman. Isän roolissa on Willem Dafoe, kun Dogvillessä saman roolin vetää James Caan. Varsin hauska seikka on myös se, että Lauren Bacallin ja Chloë Sevignyn voi bongata kummastakin elokuvista, mutta täysin eri rooleista. Ei tämä häiritsevää ole, kun kuitenkin toteutus on näinkin upea, kuin se Manderlayssa on. Kertojan äänenä toimii jälleen kerran uskomattoman vahva John Hurt.
Visuaalisilta seikoiltaan Manderlay on hyvin samanlainen kuin Dogville. Lavasteet on minimalisoitu, vaikka niitä ehkä aavistuksen enemmän nähdään nyt Manderlayssa. Esimerkiksi uusi puutavara jätetään lautoina pystyyn ja rakennukset ovatkin täten moniulotteisempia kuin edeltäjässään. Myös luonnonmaisema on jokseenkin erilaista, kun paikoitellen myös puita on sellaisenaan pystyssä. Kuitenkin esimerkiksi peltotöitä tehdään kuokkimalla ilmaa (käyttäkää hyvät ihmiset mielikuvitusta!) ja kanalan äänet kuuluvat kovana, vaikkei ainuttakaan kanaa elokuvassa nähdä. Muuten sitten taas esimerkiksi hevonen ja aasi kuvataan ihka aitoina kaviollisina. Kun on Dogvillen visuaaliseen ilmeeseen rakastunut, on helppo rakastua myös Manderlayhin. Kuitenkaan Manderlayn ilmeeseen en päässyt aivan samalla tavalla rakastumaan kuin Dogvillen – lieneekö tässä vaikuttavana tekijänä silloinen asian tuoreus ja ennenkokemattomuus. Minimalistinen lavasteiden käyttö hurmaa ja niin hurmaa elokuvan kameratyöskentelykin. Käsivarakamera liikkuu mukavasti ja leikkauspöydällä on oltu tarkkoina. Lopputekstien aikana pörräävä kuvasarja on myös ehdottomasti katsomisen arvoinen.
Musiikillinen puoli on hoidettu oivasti myös. Klassinen ilmapiiri kaipaa sille uskollista musiikkia ja tämä onkin hoidettu valtaosin Vivaldin toimesta. Sopivaa ja tyylikästä.
Tarina käsittelee historiallisesti arvokkaita teemoja ottaessaan käsittelyyn pieniä mustia aukkoja historiasta. Mihin todellisuudessa orjuuden lakkauttaminen johtikaan? Oliko orjuus koskaan oikein? Mitä orjille oikeasti tapahtui lakisäädäntöjen astuessa voimaan? Kaikkea tätä von Trier käsittelee Manderlayssa, eikä kovin kevyesti käsittelekään. Syyllisiä ei tunnu olevan helppo hänenkään löytää, vaikka syytöksiä esitetäänkin. Käsikirjoituksesta löytyy munaa ja voimaa ja elokuva jaksaa pysyä erityisen mielenkiintoisena. Yllätyksiltä ei Manderlayssakään vältytä. Elokuva on jaettu kahdeksaan kappaleeseen kuin teatterinäytös konsanaan ja toimii tämäkin juonellisena tehokeinona erinomaisesti.
Roolisuoritukset ovat kaikin puolin vahvoja. Bryce Dallas Howard vetää roolinsa hienosti läpi, eikä pistä välttämättä Kidmania ikävöimään. Hienosti esiintyy myös Isaach De Bankolé roolinsa. John Hurtin mahtavasta kertojaäänestä ehdinkin jo jotain ylistävää sanoa, joten jätän nyt sen toistamatta. Gracen hahmo on edelleen mielenkiintoinen ja seksuaalinenkin ilmestys. Dogvilleen verrattuna hänen asemansa on muuttunut kylästä toiseen muuttaessa täysin.
Manderlay on kaikin puolin nautittava kokemus. Ehkä Dogville pääsi iskemään kuitenkin kovempaa kuin Manderlay, muttei Manderlay missään nimessä huono tai edes OK-tapaus ole. Kyseessä on hyvä ja nautittava elokuva aivan ehdottomasti. Juoneltaan elokuva on koskettava, vaikka ehkä hieman liikaa itseään tai sanomaansa toistava. Von Trier kuitenkin uskaltaa tehdä paljon sellaisia asioita kameran edessä, mihin monellakaan ohjaajalla ei olisi tarpeeksi munaa (osa uskaliaista tempuista jäi mainitsematta pilaamatta kenenkään elokuvanautintoa). Munakas elokuva saa siis varsin munakkaat pisteet. Erittäin vahva neljä tähteä.
Lars von Trieriä olenkin tainnut viimeiseksi nähdä valitettavan kauan aikaa sitten. Mikäli lokikirjani pitävät paikkansa, viimeisestä von Trieristä on aikaa lähemmäs yhdeksän kuukautta. Janoa paikkailtiin jokseenkin tutuissa merkeissä, kun masiinaan tungin Manderlayn, josta voidaan puhua jatko-osana pari vuotta vanhemmalle Dogvillelle. Dogville ja Manderlay ovat kumpikin osia von Trierin USA: Land of Opportunities –trilogiaa. Trilogian kolmas osa, Wasington, on vielä toteuttamatta.
Manderlay jatkaa melkeinpä siitä, mihin Dogville jäi. Grace (Bryce Dallas Howard) on jättänyt Dogvillen taakseen ja lähtenyt matkaamaan USA:ta ristiin rastiin etsien salamyhkäistä määränpäätään isänsä (Willem Dafoe) kanssa. Autosaattue törmää kuitenkin pienelle alabamalaistilalle. Hätääntyneenä autosaattuetta kohti juoksee tumma nainen, joka kertoo kauhistuneena jonkun miehen joutuvan ruoskituksi jälleen. Grace lähtee katsomaan tilannetta ja pelastaa kohta ruoskittavan miehen. Kohta paljastuukin, että mies oli orja. Orjuus on kuitenkin lakkautettu lailla jo 70 vuotta sitten elokuvan tapahtumista, sillä elettiin jo 30-lukua. Grace ottaa tehtäväkseen palauttaa inhimillisyydet kartanon ”orjille” ja rankaisee orjuuttajia. Kaikki vaikuttaa niin helpolta vielä.
Merkillepantavaa on, että vaikka elokuva jatkaa suoraan tapahtumia Dogvillestä, on näyttelijäkaarti uudistettu kokonaan. Gracen roolissa nähdään Bryce Dallas Howard, kun Dogvillessä samassa roolissa nähdään Nicole Kidman. Isän roolissa on Willem Dafoe, kun Dogvillessä saman roolin vetää James Caan. Varsin hauska seikka on myös se, että Lauren Bacallin ja Chloë Sevignyn voi bongata kummastakin elokuvista, mutta täysin eri rooleista. Ei tämä häiritsevää ole, kun kuitenkin toteutus on näinkin upea, kuin se Manderlayssa on. Kertojan äänenä toimii jälleen kerran uskomattoman vahva John Hurt.
Visuaalisilta seikoiltaan Manderlay on hyvin samanlainen kuin Dogville. Lavasteet on minimalisoitu, vaikka niitä ehkä aavistuksen enemmän nähdään nyt Manderlayssa. Esimerkiksi uusi puutavara jätetään lautoina pystyyn ja rakennukset ovatkin täten moniulotteisempia kuin edeltäjässään. Myös luonnonmaisema on jokseenkin erilaista, kun paikoitellen myös puita on sellaisenaan pystyssä. Kuitenkin esimerkiksi peltotöitä tehdään kuokkimalla ilmaa (käyttäkää hyvät ihmiset mielikuvitusta!) ja kanalan äänet kuuluvat kovana, vaikkei ainuttakaan kanaa elokuvassa nähdä. Muuten sitten taas esimerkiksi hevonen ja aasi kuvataan ihka aitoina kaviollisina. Kun on Dogvillen visuaaliseen ilmeeseen rakastunut, on helppo rakastua myös Manderlayhin. Kuitenkaan Manderlayn ilmeeseen en päässyt aivan samalla tavalla rakastumaan kuin Dogvillen – lieneekö tässä vaikuttavana tekijänä silloinen asian tuoreus ja ennenkokemattomuus. Minimalistinen lavasteiden käyttö hurmaa ja niin hurmaa elokuvan kameratyöskentelykin. Käsivarakamera liikkuu mukavasti ja leikkauspöydällä on oltu tarkkoina. Lopputekstien aikana pörräävä kuvasarja on myös ehdottomasti katsomisen arvoinen.
Musiikillinen puoli on hoidettu oivasti myös. Klassinen ilmapiiri kaipaa sille uskollista musiikkia ja tämä onkin hoidettu valtaosin Vivaldin toimesta. Sopivaa ja tyylikästä.
Tarina käsittelee historiallisesti arvokkaita teemoja ottaessaan käsittelyyn pieniä mustia aukkoja historiasta. Mihin todellisuudessa orjuuden lakkauttaminen johtikaan? Oliko orjuus koskaan oikein? Mitä orjille oikeasti tapahtui lakisäädäntöjen astuessa voimaan? Kaikkea tätä von Trier käsittelee Manderlayssa, eikä kovin kevyesti käsittelekään. Syyllisiä ei tunnu olevan helppo hänenkään löytää, vaikka syytöksiä esitetäänkin. Käsikirjoituksesta löytyy munaa ja voimaa ja elokuva jaksaa pysyä erityisen mielenkiintoisena. Yllätyksiltä ei Manderlayssakään vältytä. Elokuva on jaettu kahdeksaan kappaleeseen kuin teatterinäytös konsanaan ja toimii tämäkin juonellisena tehokeinona erinomaisesti.
Roolisuoritukset ovat kaikin puolin vahvoja. Bryce Dallas Howard vetää roolinsa hienosti läpi, eikä pistä välttämättä Kidmania ikävöimään. Hienosti esiintyy myös Isaach De Bankolé roolinsa. John Hurtin mahtavasta kertojaäänestä ehdinkin jo jotain ylistävää sanoa, joten jätän nyt sen toistamatta. Gracen hahmo on edelleen mielenkiintoinen ja seksuaalinenkin ilmestys. Dogvilleen verrattuna hänen asemansa on muuttunut kylästä toiseen muuttaessa täysin.
Manderlay on kaikin puolin nautittava kokemus. Ehkä Dogville pääsi iskemään kuitenkin kovempaa kuin Manderlay, muttei Manderlay missään nimessä huono tai edes OK-tapaus ole. Kyseessä on hyvä ja nautittava elokuva aivan ehdottomasti. Juoneltaan elokuva on koskettava, vaikka ehkä hieman liikaa itseään tai sanomaansa toistava. Von Trier kuitenkin uskaltaa tehdä paljon sellaisia asioita kameran edessä, mihin monellakaan ohjaajalla ei olisi tarpeeksi munaa (osa uskaliaista tempuista jäi mainitsematta pilaamatta kenenkään elokuvanautintoa). Munakas elokuva saa siis varsin munakkaat pisteet. Erittäin vahva neljä tähteä.
Kankku's rating:
110
7.5
8
The Stoning of Soraya M. (2008)
15.11. DVD
Naisen kivitys (The Stoning of Soraya M.) käsittelee nimensä mukaisesti hyvin arkaa yhteiskunnallista seikkaa nykypäivänä: naisen asemaa. Naisen kivitys sijoittuu Iraniin, joka elää hartaasti islamin kiihkossa. Islamin aukkokohtana on ehdottomasti naisen arvon totaalinen nollaus. Naisen täytyy vältellä vieraita viekottelevia miehen silmiä verhoutumalla kankaisiin ja oikeuden edessä nainen on täysi nolla.
Pieneen Iranin kyläpahaseen eksyy toimittaja autonsa rikkouduttua. Kylässä alkaa pienoinen häslinki vieraan saapuessa sinne ja pian kylähullun omainen ja kylähulluksi nimitelty Zahra kutsuu toimittajan vierailulle matalaan majaansa. Zahran aikomuksena on kertoa tarina Sorayasta, naisesta, joka koki ankaran kohtalon. Zahran tarina paljastaa todellisuuden kyläläisistä: kuka on hullu ja kuka ei ja miten naisia kohdellaankaan kaltoin.
Miesviha on elokuvassa aistittavissa oikeastaan heti lähtölaukauksessa. Elokuvan teemat eivät jää epäselväksi elokuvan nimenkään perusteella ja katsojalle onkin todellisuus varsin selvää jo alkuhetkillä: kuka/ketkä kylässä todellisia hulluja ovat. Katsojaa ei tällä saralla onnistuta huijaamaan aivan samalla tavalla kuin tositarinan toimittajaa, joka todellisuudessa joutuu pohtimaan, mikä on hyvää ja mikä on pahaa. Naisen kivitys houkuttaa nimellään, eikä elokuva ole tarkoituskaan juonellisilla kikoillaan ja käänteillään ketään huijata. Dokumentaarinen tyyli sopii elokuvaan ehdottoman erinomaisesti.
Elokuvan sanomaa ei tule lainkaan vähätellä, vaan suorastaan ylistää. Naisen kivitys pistää todellakin miettimään nyky-yhteiskunnan tilaa ja ihmettelemään, miten tuonkaltaista epäoikeutta voi todellisuudessa vielä tapahtua jossain vielä tänäpäivänäkin. Koko kylä on jakautunut tylysti miesten ja naisten porukoihin ja tästä vielä valtaa pitävien miesten kuppikuntiin. Valtaa pitävillä miehillä on täydet oikeudet hallita kyläänsä yksin ilman että naiset saavat sanaansa mihinkään. Naimakaupatkin hoidetaan vain ja ainoastaan miesten ehtojen mukaan. Esim. leskeksi jäänyt mies ei millään kykene yksin kotitöistänsä poikansa kanssa, vaan miehet ”kauppaavat” Sorayan hoitamaan hänenkin kotityöt omiensa ohella. Naiset kuvataan siis ahkerina ja vahvoina hahmoina kaiken kaikkiaan.
Vastapainona vahvoille naisille on siis kylän heikot miehet. Kaikille ei tunnu löytyvän edes kunnollisia töitä ja miehillä on täysi valta alistaa vaimonsa tahtoonsa ja huvikseen vaikka hurjastella kylillä autonsa kanssa. Perheetkin jakautuvat naisiin ja miehiin, tai ainakin Sorayan perheessä: pojat tukevat isäänsä ja tulevia naima-aikeita kun taas tytöt ovat äitinsä huollettavina. Sorayan mies, Ali, on pettynyt vaimoonsa hänen laiminlyödessään vaimon virkaa ja onkin löytänyt uuden vaimoehdokkaan. Alin huolena on kuitenkin Soraya, sillä kahden vaimon pitäminen on mahdoton ajatus. Sorayasta on siis päästävä eroon – keinolla millä hyvänsä.
Vahvojen naisten ja heikkojen miesten rooleissa nähdään kertakaikkisen vakuuttavia roolisuorituksia. Mozhan Marnò on Sorayan roolissa vetää showta hienosti. Varsin hyvin vetää Navid Negahbankin roolinsa. Plussaa myös hienoista lasten roolisuorituksista.
Musiikillinen puoli on painottunut itämaisia kulttuureita kunnioittaen itämaiseen musiikkiin, mikä onkin oikeastaan ainut vaihtoehto elokuvassa. Visuaalisesti elokuva on kuitenkin erityisen vahvoilla. Kamera liikkuu hienosti ja visuaalinen yleisilme on erinomainen. Karuudessa ei säästellä ja kaikki näyttää juuri niin paskalta kuin todellisuudessakin.
Naisen kivitys on varsin onnistunut elokuva. Elokuva panee miettimään ja ihailemaan ja onnistuukin tehtävässään erinomaisesti. Kirjastokorttia höyläämällä elokuvanautinto oli nyt ilmainen, mutta ei ole todellakaan mikään hukkasijoitus elokuvaan sijoittaakin. Hieno on elokuva kaikin puolin.
Naisen kivitys (The Stoning of Soraya M.) käsittelee nimensä mukaisesti hyvin arkaa yhteiskunnallista seikkaa nykypäivänä: naisen asemaa. Naisen kivitys sijoittuu Iraniin, joka elää hartaasti islamin kiihkossa. Islamin aukkokohtana on ehdottomasti naisen arvon totaalinen nollaus. Naisen täytyy vältellä vieraita viekottelevia miehen silmiä verhoutumalla kankaisiin ja oikeuden edessä nainen on täysi nolla.
Pieneen Iranin kyläpahaseen eksyy toimittaja autonsa rikkouduttua. Kylässä alkaa pienoinen häslinki vieraan saapuessa sinne ja pian kylähullun omainen ja kylähulluksi nimitelty Zahra kutsuu toimittajan vierailulle matalaan majaansa. Zahran aikomuksena on kertoa tarina Sorayasta, naisesta, joka koki ankaran kohtalon. Zahran tarina paljastaa todellisuuden kyläläisistä: kuka on hullu ja kuka ei ja miten naisia kohdellaankaan kaltoin.
Miesviha on elokuvassa aistittavissa oikeastaan heti lähtölaukauksessa. Elokuvan teemat eivät jää epäselväksi elokuvan nimenkään perusteella ja katsojalle onkin todellisuus varsin selvää jo alkuhetkillä: kuka/ketkä kylässä todellisia hulluja ovat. Katsojaa ei tällä saralla onnistuta huijaamaan aivan samalla tavalla kuin tositarinan toimittajaa, joka todellisuudessa joutuu pohtimaan, mikä on hyvää ja mikä on pahaa. Naisen kivitys houkuttaa nimellään, eikä elokuva ole tarkoituskaan juonellisilla kikoillaan ja käänteillään ketään huijata. Dokumentaarinen tyyli sopii elokuvaan ehdottoman erinomaisesti.
Elokuvan sanomaa ei tule lainkaan vähätellä, vaan suorastaan ylistää. Naisen kivitys pistää todellakin miettimään nyky-yhteiskunnan tilaa ja ihmettelemään, miten tuonkaltaista epäoikeutta voi todellisuudessa vielä tapahtua jossain vielä tänäpäivänäkin. Koko kylä on jakautunut tylysti miesten ja naisten porukoihin ja tästä vielä valtaa pitävien miesten kuppikuntiin. Valtaa pitävillä miehillä on täydet oikeudet hallita kyläänsä yksin ilman että naiset saavat sanaansa mihinkään. Naimakaupatkin hoidetaan vain ja ainoastaan miesten ehtojen mukaan. Esim. leskeksi jäänyt mies ei millään kykene yksin kotitöistänsä poikansa kanssa, vaan miehet ”kauppaavat” Sorayan hoitamaan hänenkin kotityöt omiensa ohella. Naiset kuvataan siis ahkerina ja vahvoina hahmoina kaiken kaikkiaan.
Vastapainona vahvoille naisille on siis kylän heikot miehet. Kaikille ei tunnu löytyvän edes kunnollisia töitä ja miehillä on täysi valta alistaa vaimonsa tahtoonsa ja huvikseen vaikka hurjastella kylillä autonsa kanssa. Perheetkin jakautuvat naisiin ja miehiin, tai ainakin Sorayan perheessä: pojat tukevat isäänsä ja tulevia naima-aikeita kun taas tytöt ovat äitinsä huollettavina. Sorayan mies, Ali, on pettynyt vaimoonsa hänen laiminlyödessään vaimon virkaa ja onkin löytänyt uuden vaimoehdokkaan. Alin huolena on kuitenkin Soraya, sillä kahden vaimon pitäminen on mahdoton ajatus. Sorayasta on siis päästävä eroon – keinolla millä hyvänsä.
Vahvojen naisten ja heikkojen miesten rooleissa nähdään kertakaikkisen vakuuttavia roolisuorituksia. Mozhan Marnò on Sorayan roolissa vetää showta hienosti. Varsin hyvin vetää Navid Negahbankin roolinsa. Plussaa myös hienoista lasten roolisuorituksista.
Musiikillinen puoli on painottunut itämaisia kulttuureita kunnioittaen itämaiseen musiikkiin, mikä onkin oikeastaan ainut vaihtoehto elokuvassa. Visuaalisesti elokuva on kuitenkin erityisen vahvoilla. Kamera liikkuu hienosti ja visuaalinen yleisilme on erinomainen. Karuudessa ei säästellä ja kaikki näyttää juuri niin paskalta kuin todellisuudessakin.
Naisen kivitys on varsin onnistunut elokuva. Elokuva panee miettimään ja ihailemaan ja onnistuukin tehtävässään erinomaisesti. Kirjastokorttia höyläämällä elokuvanautinto oli nyt ilmainen, mutta ei ole todellakaan mikään hukkasijoitus elokuvaan sijoittaakin. Hieno on elokuva kaikin puolin.
Kankku's rating:
1287
8
7.9
6.11. DVD (rewatch, ei muutoksia pisteytyksessä)
Varoituksen poikanen. Seuraava teksti spoilaa elokuvasta melkoisesti.
Viimekatsomasta onkin aikaa varmaan kolmisen vuotta ja piti taas tarkistaa, että rakastanko tätä elokuvaa yhä. Rakkaus kaipasi muistutusta ja muistutus tepsi loistavasti. Kyseessä siis Krzysztof Kieslowskin Kolme väriä -trilogian ensimmäinen osa. Trilogian teemana on Ranskan lipun kolme väriä, eli Sinistä seuraa Valkoinen ja Punainen.
Julie de Courcy on yhdessä tunnetun säveltäjämiehensä Patricen ja tyttärensä kanssa ajelulla. Autoilua kuvataan rauhallisesti ja pian kulman takaa iskeekin tunnelmaan ankara muutos: keli sumenee ja äkkiä räsähtää. Julie herää sairaalasta ja hänelle tuodaan suru-uutisia, kun sekä hänen miehensä että tyttärensä ovat kuolleet onnettomuudessa. Julie päättää aloittaa puhtaalta pöydältä aikomuksenaan pyyhkäistä vanhat muistot kokonaan syrjään. Julie on valmis myymään kaiken irtaimiston hänen ja miehensä yhteisestä kodista, eikä ole lainkaan kiinnostunut raha-asioista. Julien ykkösprioriteetti on päästä vain äkkiä pois. Julielle aukenee kuitenkin pikkuhiljaa miehensä salaisuudet ja näin menneisyys onkin vaikea jättää vain taakseen.
Teemoiltaan elokuva on aivan uskomattoman vahva. Kieslowski on ottanut käsiteltäväkseen hyvinkin vahvoja aiheita, eikä arkaile näiden esittämisessä. Julien menetykset ovat valtavia ja niistä selviytyminen on hyvinkin vaikeaa. Julien mieleen juolahtaa jopa totaalinen pakeneminen, tyttärensä ja aviopuolisonsa seuraaminen, muttei kuitenkaan tähän kykene. Totuuden hyväksyminen ei vaadi välttämättä Julielta paljoa ja ehkä tämänkin takia alusta aloittaminen ei tunnu Julielta mahdottomalta. Surussa viruminen ei tunnu olevan Julielle edes vaihtoehto ja tunteiden osoittaminen ulospäin näyttää olevan hänelle hyvin vaikeaa. Todellisuudessa kyse ei välttämättä ole vain vaikeudesta, vaan yksinkertaisesti sen tarpeettomuudesta. Miksi näyttää tunteensa muille, kun tietää itse varsin hyvin, mitä tuntee? Juliette Binoche myöntääkin, että hänen rooliaan inspiroi Annie Dupereyn kirja ”Musta enkeli”, jossa kerrotaan onnettomuudessa kuolleista vanhemmistaan. Duperey ei itkenyt lainkaan surusta huolimatta ja täten hahmot ovatkin helposti yhdistettävissä, vaikka Duperey oli vielä onnettomuuden aikoihin vasta lapsi.
Julieta eteenpäin pääsyssä yrittää auttaa hänen miesvainaansa avustaja Olivier, josta Julie saakin seksuaalistakin tukea tarpeilleen. Olivier tunnustaa äkkiä tunteensa Julieta kohtaan, mutta Julie tuntuu syystäkin kylmältä, eikä ole valmis ottamaan miehensä kuoleman jälkeen vakituista miestä elämäänsä uudelleen. Julie käyttää kuitenkin tilanteen hyväkseen ja päätyykin samaan sänkyyn (tai patjaan, sillä Julien talosta on kaikki kalusteet viety jo) Olivierin kanssa. Julie tekee tunteensa selväksi ja jättää Olivierinkin taakseen aloittaessaan uutta elämää kaupungilla. Kaupungilla Julie ottaa käyttöönsä tyttönimensä ja saakin ehkä hieman yllättäviä ystäviä.
Elokuvan käsikirjoitus on syntynyt Kieslowskin hyvän kirjoittajatoverin, Krzysztof Piesiewiczin kanssa. Tarina on aivan uskomattoman kaunis ja koskettava. Ihmissuhteet ovat upeita ja ne on kuvattu ja kirjoitettu mahtavasti. Kieslowski antoi kuvauksissa paljon vastuuta myös näyttelijöilleen, mikä antoi myös Binochelle melkoisen paljon luovia vapauksia.
Visuaalinen tykitys on valtava. Kameran eteen on tuotu symboleita ja kaikki toimivat hienosti. Kuvauksesta elokuvassa vastaa Kieslowskin opiskelijatoveri Slawomir Idziak, joka on onnistunut työssään erinomaisesti. Elokuvassa käytetään erinomaisesti lähikuvia ja kaikki näyttää uskomattoman kauniilta. Väriteemaakaan ei olla unohdettu visuaaliselta kantilta, sillä sininen väri on hyvinkin toistuva värimaailmassa. Sinistä nähdään niin esineissä ja valaistuksessa, milloin missäkin. Sininen merkkaa Ranskan lipussa vapautta, eikä toki tätäkään olla elokuvassa unohdettu teemoilta. Sininen loisto on elokuvassa kaunista katseltavaa.
Kun elokuvan visuaalisista vahvuuksista puhutaan, ei voi olla ottamatta puheeksi myös elokuvan miljöötä ohella. Ranska näyttää ihastuttavan kauniilta aina luonnonhelmasta rauhallisempaan keskustaan ja asuntoihin. Kaunista, niin kaunista.
Uskomaton kova on myöskin elokuvan soundtrack. Elokuvan musiikkimaailma on keskittynyt klassisen musiikin puolelle Patricen, Julien ja Olivierin sävellyksiin. Musiikillakin on oma symbolinen arvonsa, kun kuvataan hahmojen suhteita tai Julien kaipuuta tai kaivattua unohdusta Patricea kohtaan. Julie nähdään usein elokuvassa uimahallissa yksin uimassa, jolloin häntä piinaa eräs miehensä kappale, jota hän ei saa päästään. Musiikki on suuressa osassa elokuvaa ja toimiikin aivan uskomattoman hyvin: se kuullostaa kauniilta ja tuntuu sopivalta.
Näyttelijät rooleissaan ovat hyviä, mutta erikseen pitää vielä mainita aivan uskomattoman loistava Juliette Binoche. Roolin tulikinta on vahva ja hahmo on kertakaikkisen aito. Hienosti esiintyvät myös sivurooleissa nähtävät Julie Delpy ja Benoît Régent. Samoihin aikoihin valmisteltiin Jurassic Parkia, johon Binochea myös pyydettiin. Kahden väliltä piti valita: Sininen tai Jurassic Park. Luojan kiitos Binoche valitsi oikein.
Minulla ei vain ole mitään pahaa sanottavaa, pelkkää hyvää. Rewatch oli kohdallaan, kun en muutenkaan ollut Kieslowskia vähään aikaan katsellut. Elokuva näyttää, kuulostaa ja tuntuu uskomattoman kovalta – juuri siltä Kieslowskilta, josta niin suunnattomasti pidän. Pitkään omasta suosikki Kieslowskin paikasta kilpailivat Veronikan kaksoiselämä ja Sininen, mutta nyt Sinisen loisto on jotain aivan käsittämätöntä. Kyseessä on sekä suosikkini Kieslowskilta, sekä aivan ehdottomasti yksi suosikeistani ikinä. Mistään.
Varoituksen poikanen. Seuraava teksti spoilaa elokuvasta melkoisesti.
Viimekatsomasta onkin aikaa varmaan kolmisen vuotta ja piti taas tarkistaa, että rakastanko tätä elokuvaa yhä. Rakkaus kaipasi muistutusta ja muistutus tepsi loistavasti. Kyseessä siis Krzysztof Kieslowskin Kolme väriä -trilogian ensimmäinen osa. Trilogian teemana on Ranskan lipun kolme väriä, eli Sinistä seuraa Valkoinen ja Punainen.
Julie de Courcy on yhdessä tunnetun säveltäjämiehensä Patricen ja tyttärensä kanssa ajelulla. Autoilua kuvataan rauhallisesti ja pian kulman takaa iskeekin tunnelmaan ankara muutos: keli sumenee ja äkkiä räsähtää. Julie herää sairaalasta ja hänelle tuodaan suru-uutisia, kun sekä hänen miehensä että tyttärensä ovat kuolleet onnettomuudessa. Julie päättää aloittaa puhtaalta pöydältä aikomuksenaan pyyhkäistä vanhat muistot kokonaan syrjään. Julie on valmis myymään kaiken irtaimiston hänen ja miehensä yhteisestä kodista, eikä ole lainkaan kiinnostunut raha-asioista. Julien ykkösprioriteetti on päästä vain äkkiä pois. Julielle aukenee kuitenkin pikkuhiljaa miehensä salaisuudet ja näin menneisyys onkin vaikea jättää vain taakseen.
Teemoiltaan elokuva on aivan uskomattoman vahva. Kieslowski on ottanut käsiteltäväkseen hyvinkin vahvoja aiheita, eikä arkaile näiden esittämisessä. Julien menetykset ovat valtavia ja niistä selviytyminen on hyvinkin vaikeaa. Julien mieleen juolahtaa jopa totaalinen pakeneminen, tyttärensä ja aviopuolisonsa seuraaminen, muttei kuitenkaan tähän kykene. Totuuden hyväksyminen ei vaadi välttämättä Julielta paljoa ja ehkä tämänkin takia alusta aloittaminen ei tunnu Julielta mahdottomalta. Surussa viruminen ei tunnu olevan Julielle edes vaihtoehto ja tunteiden osoittaminen ulospäin näyttää olevan hänelle hyvin vaikeaa. Todellisuudessa kyse ei välttämättä ole vain vaikeudesta, vaan yksinkertaisesti sen tarpeettomuudesta. Miksi näyttää tunteensa muille, kun tietää itse varsin hyvin, mitä tuntee? Juliette Binoche myöntääkin, että hänen rooliaan inspiroi Annie Dupereyn kirja ”Musta enkeli”, jossa kerrotaan onnettomuudessa kuolleista vanhemmistaan. Duperey ei itkenyt lainkaan surusta huolimatta ja täten hahmot ovatkin helposti yhdistettävissä, vaikka Duperey oli vielä onnettomuuden aikoihin vasta lapsi.
Julieta eteenpäin pääsyssä yrittää auttaa hänen miesvainaansa avustaja Olivier, josta Julie saakin seksuaalistakin tukea tarpeilleen. Olivier tunnustaa äkkiä tunteensa Julieta kohtaan, mutta Julie tuntuu syystäkin kylmältä, eikä ole valmis ottamaan miehensä kuoleman jälkeen vakituista miestä elämäänsä uudelleen. Julie käyttää kuitenkin tilanteen hyväkseen ja päätyykin samaan sänkyyn (tai patjaan, sillä Julien talosta on kaikki kalusteet viety jo) Olivierin kanssa. Julie tekee tunteensa selväksi ja jättää Olivierinkin taakseen aloittaessaan uutta elämää kaupungilla. Kaupungilla Julie ottaa käyttöönsä tyttönimensä ja saakin ehkä hieman yllättäviä ystäviä.
Elokuvan käsikirjoitus on syntynyt Kieslowskin hyvän kirjoittajatoverin, Krzysztof Piesiewiczin kanssa. Tarina on aivan uskomattoman kaunis ja koskettava. Ihmissuhteet ovat upeita ja ne on kuvattu ja kirjoitettu mahtavasti. Kieslowski antoi kuvauksissa paljon vastuuta myös näyttelijöilleen, mikä antoi myös Binochelle melkoisen paljon luovia vapauksia.
Visuaalinen tykitys on valtava. Kameran eteen on tuotu symboleita ja kaikki toimivat hienosti. Kuvauksesta elokuvassa vastaa Kieslowskin opiskelijatoveri Slawomir Idziak, joka on onnistunut työssään erinomaisesti. Elokuvassa käytetään erinomaisesti lähikuvia ja kaikki näyttää uskomattoman kauniilta. Väriteemaakaan ei olla unohdettu visuaaliselta kantilta, sillä sininen väri on hyvinkin toistuva värimaailmassa. Sinistä nähdään niin esineissä ja valaistuksessa, milloin missäkin. Sininen merkkaa Ranskan lipussa vapautta, eikä toki tätäkään olla elokuvassa unohdettu teemoilta. Sininen loisto on elokuvassa kaunista katseltavaa.
Kun elokuvan visuaalisista vahvuuksista puhutaan, ei voi olla ottamatta puheeksi myös elokuvan miljöötä ohella. Ranska näyttää ihastuttavan kauniilta aina luonnonhelmasta rauhallisempaan keskustaan ja asuntoihin. Kaunista, niin kaunista.
Uskomaton kova on myöskin elokuvan soundtrack. Elokuvan musiikkimaailma on keskittynyt klassisen musiikin puolelle Patricen, Julien ja Olivierin sävellyksiin. Musiikillakin on oma symbolinen arvonsa, kun kuvataan hahmojen suhteita tai Julien kaipuuta tai kaivattua unohdusta Patricea kohtaan. Julie nähdään usein elokuvassa uimahallissa yksin uimassa, jolloin häntä piinaa eräs miehensä kappale, jota hän ei saa päästään. Musiikki on suuressa osassa elokuvaa ja toimiikin aivan uskomattoman hyvin: se kuullostaa kauniilta ja tuntuu sopivalta.
Näyttelijät rooleissaan ovat hyviä, mutta erikseen pitää vielä mainita aivan uskomattoman loistava Juliette Binoche. Roolin tulikinta on vahva ja hahmo on kertakaikkisen aito. Hienosti esiintyvät myös sivurooleissa nähtävät Julie Delpy ja Benoît Régent. Samoihin aikoihin valmisteltiin Jurassic Parkia, johon Binochea myös pyydettiin. Kahden väliltä piti valita: Sininen tai Jurassic Park. Luojan kiitos Binoche valitsi oikein.
Minulla ei vain ole mitään pahaa sanottavaa, pelkkää hyvää. Rewatch oli kohdallaan, kun en muutenkaan ollut Kieslowskia vähään aikaan katsellut. Elokuva näyttää, kuulostaa ja tuntuu uskomattoman kovalta – juuri siltä Kieslowskilta, josta niin suunnattomasti pidän. Pitkään omasta suosikki Kieslowskin paikasta kilpailivat Veronikan kaksoiselämä ja Sininen, mutta nyt Sinisen loisto on jotain aivan käsittämätöntä. Kyseessä on sekä suosikkini Kieslowskilta, sekä aivan ehdottomasti yksi suosikeistani ikinä. Mistään.
Kankku's rating:
464
8.2
7.9
5.11. DVD
Eihän tää ollu muuta kuin loistava. Jännitystä piisaa ja meno aivan helvetin asiallista. Delon roolissaan loistava ja Melville osaa. Mestariteos, aivan huippuluokkaa.
Eihän tää ollu muuta kuin loistava. Jännitystä piisaa ja meno aivan helvetin asiallista. Delon roolissaan loistava ja Melville osaa. Mestariteos, aivan huippuluokkaa.
Kankku's rating:
1086
6.5
7.1
Kids (1995)
4.11. DVD
Lapset. Tai pikemminkin nuoret. Harmony Korinen, Larry Clarkin ja Jim Lewisin yhteistoimessa kirjoitetun elokuvan mukaan nuorilla ei olekaan muuta puhuttavaa kuin seksi. Elokuva alkaa väkevästi kahden nuorukaisen petelehtimisestä: poika tuntuu olevan huomattavasti kokeneempi, kun taas tyttö on vielä puhtoinen ja kokematon neitsyt. Kohta poika (Telly) pääsee taas rehvastelemaan kaverilleen (Casper), kuinka hän taas vei yhden tytön neitsyyden ja miten neitsyet ovatkaan hänelle varsinainen pakkomielle.
Elokuva ei liioin sorru inhotraagiseen kuvaukseen nuorten onnettomasta elämästä ja nyky-yhteiskunnan tilasta, vaan kaikki tunnutaan esittävän varsin tyylikkäästi ja realistisesti. Nuorten elämä tuntuu pyörivän vain seksikokeilujen ympärillä päihteiden valloittamina. Yhteiskunta näyttää synkältä sen salliessa lasten ja nuorten ajautua edes tämänkaltaiseen tilanteeseen. Perhearvotkin kyseenalaistetaan, eikä missään perheessä pahemmin vanhempia edes näy missään. Lapset ja nuoret ovat ajautuneet tuuliajolle ja hallitsevat näin omaa kulttuuriaan täysin omilla ehdoillaan.
Elokuvan hahmot on jaettu karkeasti kahteen sakkiin: tyttöjen ja poikien sakkiin. Kamera liikkuu kummassakin porukassa vuoronperään ja paljastaa samalla vääriä ennakkoluuloja, mitä mieltä pojat ovat seksistä ja mitä mieltä taas tytöt ovat seksistä. Lopulta porukat törmäävät hieman valitettavissakin merkeissä. Nuorten elämä sortuu aina vain enemmän päihteiden valtaan ja rikollisuuteen ja kaikki tämä näytetään olevan täysin hyväksyttävissä.
Elokuva rakentuu varsin oivallisesti ja tyylikkäästi. Sanottavaa elokuvalla on, eikä sanomaakaan ole mitenkään aivan mahdoton tästä bongata. Visuaalisesti karu kuvaelma kehystää nätisti elokuvan karua sanomaa entisestään ja visuaalinen ilme onkin hyvinkin asiallinen. Tupakat ja marisätkät käryvät ja nuoriso on aivan sekaisin. Nuoret näyttävät myös huoboa esimerkkiä nuoremmilleen, jotka vähitellen eksyvät vääriin piireihin veljiensä ja siskojensa kanssa.
Nuorisokulttuuria edustetaan elokuvassa hienosti myös musiikkivalinnoissa. Larry Clarkin ohjauksesta löytyy Korinellekin tyypillistä raskastakin raskaampaa huutometallia. Roolisuoritukset kaikin puolin asiallisia ja koko touhu tuntuu nuorilta tulevan varsin sujuvasti ulos. Dialogi on tiivistunnelmaista ja toimivaa ja nuoriso näyttää siinä voimansa. Mukana puuhissa on mm. Rosario Dawson, Leo Fitzpatrick sekä loistavan roolisuorituksen vetävä Chloë Sevigny.
Paikoitellen elokuva kärsii hieman Itsensä toistamisesta, mutta ongelma ei mikään aivan järkyttävä ole lainkaan. Varsin hyvin toimiva, karu ja asiallinen elokuva kyseessä.
Lapset. Tai pikemminkin nuoret. Harmony Korinen, Larry Clarkin ja Jim Lewisin yhteistoimessa kirjoitetun elokuvan mukaan nuorilla ei olekaan muuta puhuttavaa kuin seksi. Elokuva alkaa väkevästi kahden nuorukaisen petelehtimisestä: poika tuntuu olevan huomattavasti kokeneempi, kun taas tyttö on vielä puhtoinen ja kokematon neitsyt. Kohta poika (Telly) pääsee taas rehvastelemaan kaverilleen (Casper), kuinka hän taas vei yhden tytön neitsyyden ja miten neitsyet ovatkaan hänelle varsinainen pakkomielle.
Elokuva ei liioin sorru inhotraagiseen kuvaukseen nuorten onnettomasta elämästä ja nyky-yhteiskunnan tilasta, vaan kaikki tunnutaan esittävän varsin tyylikkäästi ja realistisesti. Nuorten elämä tuntuu pyörivän vain seksikokeilujen ympärillä päihteiden valloittamina. Yhteiskunta näyttää synkältä sen salliessa lasten ja nuorten ajautua edes tämänkaltaiseen tilanteeseen. Perhearvotkin kyseenalaistetaan, eikä missään perheessä pahemmin vanhempia edes näy missään. Lapset ja nuoret ovat ajautuneet tuuliajolle ja hallitsevat näin omaa kulttuuriaan täysin omilla ehdoillaan.
Elokuvan hahmot on jaettu karkeasti kahteen sakkiin: tyttöjen ja poikien sakkiin. Kamera liikkuu kummassakin porukassa vuoronperään ja paljastaa samalla vääriä ennakkoluuloja, mitä mieltä pojat ovat seksistä ja mitä mieltä taas tytöt ovat seksistä. Lopulta porukat törmäävät hieman valitettavissakin merkeissä. Nuorten elämä sortuu aina vain enemmän päihteiden valtaan ja rikollisuuteen ja kaikki tämä näytetään olevan täysin hyväksyttävissä.
Elokuva rakentuu varsin oivallisesti ja tyylikkäästi. Sanottavaa elokuvalla on, eikä sanomaakaan ole mitenkään aivan mahdoton tästä bongata. Visuaalisesti karu kuvaelma kehystää nätisti elokuvan karua sanomaa entisestään ja visuaalinen ilme onkin hyvinkin asiallinen. Tupakat ja marisätkät käryvät ja nuoriso on aivan sekaisin. Nuoret näyttävät myös huoboa esimerkkiä nuoremmilleen, jotka vähitellen eksyvät vääriin piireihin veljiensä ja siskojensa kanssa.
Nuorisokulttuuria edustetaan elokuvassa hienosti myös musiikkivalinnoissa. Larry Clarkin ohjauksesta löytyy Korinellekin tyypillistä raskastakin raskaampaa huutometallia. Roolisuoritukset kaikin puolin asiallisia ja koko touhu tuntuu nuorilta tulevan varsin sujuvasti ulos. Dialogi on tiivistunnelmaista ja toimivaa ja nuoriso näyttää siinä voimansa. Mukana puuhissa on mm. Rosario Dawson, Leo Fitzpatrick sekä loistavan roolisuorituksen vetävä Chloë Sevigny.
Paikoitellen elokuva kärsii hieman Itsensä toistamisesta, mutta ongelma ei mikään aivan järkyttävä ole lainkaan. Varsin hyvin toimiva, karu ja asiallinen elokuva kyseessä.
Kankku's rating:
33
7.8
6.8
Wandering Ginza Butterfly (1972)
27.10. PC
Olin vakuuttunut jo viiden Meiko Kajin elokuvan jälkeen, että tässä naisessa on jotain taikaa. Kuudes kerta vielä vain vakuutti tuon taian olemassaolon. Vaikka elokuva olisikin hieman kehnompi, Meiko Kaji pystyy omin voimin elokuvaa kantamaan yllä. Onneksi tuonkaltaisia elokuvia on vain yksi tullut vastaan, ja sekin oli täysin ylimääräinen lisäosa, neljäs Female Prisoner. Wandering Ginza Butterflya siis lähdin varsin mielenkiinnolla ja korkeahkoin odotuksin katselemaan sattuneista syistä.
Elokuva alkaa Meiko Kajille tutuista piireistä, kiven sisältä. Vankilajakso ei kuitenkaan ole kovinkaan pitkä, kun Meikon hahmo, Nami, vapautetaankin vankilasta äkkiä. Vielä on epäselvää, miksi Nami istui tuomiota, mutta tämäkin aukenee myöhemmin. Nami sulautuu äkkiä arkeen ja saa hyvän työpaikan. Rahaa tulee varsin kiitettävästi, mutta Nami lähettelee mystisiä rahakirjeitä ystävättärelleen. Kukaan ei todellisuudessa tiedä mistä he tuntevat toisensa, tai miksi Nami haluaa lähettää rahat anonyymisti. Namilla on ongelmat saavat äkkiä jatkoa, kun työpaikankin talous on epävakaalla pohjalla.
Hahmot ovat elokuvassa hyvinkin vahvoja ja kiinnostavia. Suuren huomion saa mystinen Nami, mutta kovin paljoa vähemmän kiinnostavia hahmoja ei oikeastaan kukaan elokuvassa ole. Pomot juonittelevat, pelimiehet vitsailevat ja yakuzat kiusaavat. Juoni etenee varsin rauhallisesti reilun 80-minuuttisen aikana, eikä elokuvalla ole lyhyestä kestostaan huolimatta kiire mihinkään. Silti rauhallisesta etenemisestään huolimatta elokuvan ongelmana ei todellakaan ole tapahtumattomuus, vaan kestoonsa nähden varsin kompaktisti pakattu ja esitetty kaikki. Tarina on loistava ja aidosti koskettava.
Elokuvan miljöö on tavattoman kaunis. Teknologia on kehittymäisillään ja miljöökin on osittain sen mukainen. Paljon elokuvassa tapahtuu sisätiloissa, jotka näyttävät sisustukseltaan loistavilta ja mukaansavieviltä baareilta. Baarimiljöö onkin elokuvassa yksi suurimmista alueista siltä saralta ja tuo onkin hoidettu erinomaisen tyylikkäästi. Visuaalista komeutta tahdittaa loistava soundtrack, jossa käytetään hienosti myös näkyvää musiikkia hyödyksi baarin livemusiikilla.
Kun kyseessä on vielä Pinky Violence pätkä, ei voi olla huomioimatta elokuvan väkivaltaista tyylikkyyttä. Tämän gengren elokuvan iskevät minuun lujaa, eikä Wandering Ginza Butterflyn väkivaltainen tyylittely gengren eliitin jalkohin jää. Valtaosa taisteluista toteutetaan samurain, milloin pienoiseksi ongelmaksi kuitenkin paljastuu taistelukoreografiat ja niiden lievä paikoittainen toimimattomuus. Ongelma jää siis vain pienoiseksi, jos siis tätä ongelmaksi jaksaa edes pahemmin laskea: tuohan se taas taisteluihin omaa pienoista hupia.
Olin vakuuttunut jo viiden Meiko Kajin elokuvan jälkeen, että tässä naisessa on jotain taikaa. Kuudes kerta vielä vain vakuutti tuon taian olemassaolon. Vaikka elokuva olisikin hieman kehnompi, Meiko Kaji pystyy omin voimin elokuvaa kantamaan yllä. Onneksi tuonkaltaisia elokuvia on vain yksi tullut vastaan, ja sekin oli täysin ylimääräinen lisäosa, neljäs Female Prisoner. Wandering Ginza Butterflya siis lähdin varsin mielenkiinnolla ja korkeahkoin odotuksin katselemaan sattuneista syistä.
Elokuva alkaa Meiko Kajille tutuista piireistä, kiven sisältä. Vankilajakso ei kuitenkaan ole kovinkaan pitkä, kun Meikon hahmo, Nami, vapautetaankin vankilasta äkkiä. Vielä on epäselvää, miksi Nami istui tuomiota, mutta tämäkin aukenee myöhemmin. Nami sulautuu äkkiä arkeen ja saa hyvän työpaikan. Rahaa tulee varsin kiitettävästi, mutta Nami lähettelee mystisiä rahakirjeitä ystävättärelleen. Kukaan ei todellisuudessa tiedä mistä he tuntevat toisensa, tai miksi Nami haluaa lähettää rahat anonyymisti. Namilla on ongelmat saavat äkkiä jatkoa, kun työpaikankin talous on epävakaalla pohjalla.
Hahmot ovat elokuvassa hyvinkin vahvoja ja kiinnostavia. Suuren huomion saa mystinen Nami, mutta kovin paljoa vähemmän kiinnostavia hahmoja ei oikeastaan kukaan elokuvassa ole. Pomot juonittelevat, pelimiehet vitsailevat ja yakuzat kiusaavat. Juoni etenee varsin rauhallisesti reilun 80-minuuttisen aikana, eikä elokuvalla ole lyhyestä kestostaan huolimatta kiire mihinkään. Silti rauhallisesta etenemisestään huolimatta elokuvan ongelmana ei todellakaan ole tapahtumattomuus, vaan kestoonsa nähden varsin kompaktisti pakattu ja esitetty kaikki. Tarina on loistava ja aidosti koskettava.
Elokuvan miljöö on tavattoman kaunis. Teknologia on kehittymäisillään ja miljöökin on osittain sen mukainen. Paljon elokuvassa tapahtuu sisätiloissa, jotka näyttävät sisustukseltaan loistavilta ja mukaansavieviltä baareilta. Baarimiljöö onkin elokuvassa yksi suurimmista alueista siltä saralta ja tuo onkin hoidettu erinomaisen tyylikkäästi. Visuaalista komeutta tahdittaa loistava soundtrack, jossa käytetään hienosti myös näkyvää musiikkia hyödyksi baarin livemusiikilla.
Kun kyseessä on vielä Pinky Violence pätkä, ei voi olla huomioimatta elokuvan väkivaltaista tyylikkyyttä. Tämän gengren elokuvan iskevät minuun lujaa, eikä Wandering Ginza Butterflyn väkivaltainen tyylittely gengren eliitin jalkohin jää. Valtaosa taisteluista toteutetaan samurain, milloin pienoiseksi ongelmaksi kuitenkin paljastuu taistelukoreografiat ja niiden lievä paikoittainen toimimattomuus. Ongelma jää siis vain pienoiseksi, jos siis tätä ongelmaksi jaksaa edes pahemmin laskea: tuohan se taas taisteluihin omaa pienoista hupia.
Kankku's rating:
342
7.7
7.1
26.10. PC
Turkkilaisia makeisia on itselleni vasta toinen Verhoevenin elokuva. Ennen tätä olin nähnyt vain Hollytuotannon RoboCopin, josta pidin kovasti. Turkkilaisia makeisia kuitenkin on matka Paul Verhoevenin varhaisempiin tuotantoihin kotimaasaan, Alankomaissa. Elokuva perustuu saman nimiseen kirjaan, jonka on kirjoittanut julisteessakin isosti komeileva Jan Wolkers.
Elokuva alkaa väkivaltaisilla shokkikuvilla tarinan sankarista pahanteossa. Erik Vonkin näytetään tekevän surmatöitä ja pelehtimässä naisen jos viiden kanssa. Kaikille teoille löydetään motiivi hyvinkin äkkiä: Erik kaipaa rakastamaansa naista, joka on lähtenyt toisen miehen matkaan. Shokkikuvista siirrytään pari kuukautta edeltäviin aikoihin - aikoihin, jossa kuvataan Erikin rakkautta ja sen löytämistä. Erikin rakkauden nimi on Olga. Olgan kanssa Erik hulluttelee ja hassutteleee ja Olgasta Erik saa inspiraatiota ammattiinsa - kuvanveistoon ja piirtämiseen.
Olgan ja Erikin suhteen kehittyminen on epäilemättä yksi upeimmista rakkaustarinoista ikinä. Erikin spontaani hulluus ja kaikki idioottimaisuus värittää suhdetta hienosti, mutta enennen pitkää suhde paljastaa todellisia kasvojaan. Alussa on tehty jo selväksi, että Olgalla ja Erikillä menee jossain vaiheessa välit poikki ja suhdekuvaus näyttääkin hienosti, miten siihen todellisuudessa ajaudutaan. Rakkauden rajoja koitellaan molemmin puolin hyvinkin ankarasti.
Ulkoisesti todella kaunis elokuva kyseessä. Seksuaalisuutta ei peitellä mitenkään erityisemmin ja paljasta pintaa keikkuu ruudulla melkolailla, genitaalit hieman harvemmassa jostainkummansyystä samassa ruudussa ovat. Väkivalta on tyylitelty aidonkaltaiseksi ja herättää suuresti ahdistusta kammottavuudellaan. Kamerateknisesti siisti, eikä mitään purnaamista. Asiaakin elokuvalla on ja asiaansa elokuva ajaa loistavasti. Soundtrack on simppeli ja toimiva, kuten koko elokuva. Todella tyylikäs kokonaisuus on kyseessä.
Turkkilaisia makeisia on itselleni vasta toinen Verhoevenin elokuva. Ennen tätä olin nähnyt vain Hollytuotannon RoboCopin, josta pidin kovasti. Turkkilaisia makeisia kuitenkin on matka Paul Verhoevenin varhaisempiin tuotantoihin kotimaasaan, Alankomaissa. Elokuva perustuu saman nimiseen kirjaan, jonka on kirjoittanut julisteessakin isosti komeileva Jan Wolkers.
Elokuva alkaa väkivaltaisilla shokkikuvilla tarinan sankarista pahanteossa. Erik Vonkin näytetään tekevän surmatöitä ja pelehtimässä naisen jos viiden kanssa. Kaikille teoille löydetään motiivi hyvinkin äkkiä: Erik kaipaa rakastamaansa naista, joka on lähtenyt toisen miehen matkaan. Shokkikuvista siirrytään pari kuukautta edeltäviin aikoihin - aikoihin, jossa kuvataan Erikin rakkautta ja sen löytämistä. Erikin rakkauden nimi on Olga. Olgan kanssa Erik hulluttelee ja hassutteleee ja Olgasta Erik saa inspiraatiota ammattiinsa - kuvanveistoon ja piirtämiseen.
Olgan ja Erikin suhteen kehittyminen on epäilemättä yksi upeimmista rakkaustarinoista ikinä. Erikin spontaani hulluus ja kaikki idioottimaisuus värittää suhdetta hienosti, mutta enennen pitkää suhde paljastaa todellisia kasvojaan. Alussa on tehty jo selväksi, että Olgalla ja Erikillä menee jossain vaiheessa välit poikki ja suhdekuvaus näyttääkin hienosti, miten siihen todellisuudessa ajaudutaan. Rakkauden rajoja koitellaan molemmin puolin hyvinkin ankarasti.
Ulkoisesti todella kaunis elokuva kyseessä. Seksuaalisuutta ei peitellä mitenkään erityisemmin ja paljasta pintaa keikkuu ruudulla melkolailla, genitaalit hieman harvemmassa jostainkummansyystä samassa ruudussa ovat. Väkivalta on tyylitelty aidonkaltaiseksi ja herättää suuresti ahdistusta kammottavuudellaan. Kamerateknisesti siisti, eikä mitään purnaamista. Asiaakin elokuvalla on ja asiaansa elokuva ajaa loistavasti. Soundtrack on simppeli ja toimiva, kuten koko elokuva. Todella tyylikäs kokonaisuus on kyseessä.
Kankku's rating:
Load more items (224 more in this list)
So this list contains all those movies I've watched between 1st of January and 31st of December 2010. Latest movie that I've watched is always the first on the list. Comments in Finnish and so is description from now on.
Samaa rataa jatketaan, mihin Summer holiday -lista jäi, eli leffapäiväkirjaa raapustellaan. Kommentit kirjoitain jokaiseen katsomaani leffaan aina niin pian kuin suinkin voin. Toisin kuin viime vuoden lista, tämä lista alkaa aivan vuoden ensimmäisestä päivästä ja päättyy vuoden viimeiseen! Myös kommentien ulkomuotoon on tulossa pienoisia muutoksia, sillä tällä kertaa kommenttiin liitän myös jo muutaman samaista listaa tekevän käyttäjän tavoin katselupäivän ja -tavan (DVD, PC jne). Viimeiseksi katsottu tuttuun tapaan ensimmäisenä.
Samaa rataa jatketaan, mihin Summer holiday -lista jäi, eli leffapäiväkirjaa raapustellaan. Kommentit kirjoitain jokaiseen katsomaani leffaan aina niin pian kuin suinkin voin. Toisin kuin viime vuoden lista, tämä lista alkaa aivan vuoden ensimmäisestä päivästä ja päättyy vuoden viimeiseen! Myös kommentien ulkomuotoon on tulossa pienoisia muutoksia, sillä tällä kertaa kommenttiin liitän myös jo muutaman samaista listaa tekevän käyttäjän tavoin katselupäivän ja -tavan (DVD, PC jne). Viimeiseksi katsottu tuttuun tapaan ensimmäisenä.
RSS Feed