Films watched - Katselut 2014

Stephen Fry syö palleja ja jossain vaiheessa raahataan läskiä kääpiötä koska hän on läski.

Temppuilua on lopulta hieman liian vähän, mutta eihän näistä voi olla tykkäämättä. Fairbanks lähinnä tekee kiusaa jengille ja virnuilee räkäisesti päälle.

Kaikkien kehujensa arvoinen. Plussa vielä siitä, että en ole koskaan oikein lapsielokuvia arvostanut koska en ole kovin lapsi-ihminen. Suosittelen siis kaikille lapsenmielisille.

Antti Reini ja kumppanit ovat bändi, joka laitetaan jonkun goottibimbon taustabändiksi ja pian opitaan elämästä ja musabisneksen raadollisuudesta. Ihan sympaattinen pikkufilmi.

Paljon juostaan.

Tylsää pallinaamailua.

Oikein osuvaa sunnuntaipäivän jumitusta. Kuvastot ovat kauniita ja alkuun hivenen sekavalta tuntunut asetelma saadaan lopulta loogiseen päätepisteeseensä.

Hyvinkin eroottinen kolmetuntinen, mutta olosuhteisiin ja väsymykseen vedoten uusintakatselu on paikallaan. Lena Olin on Hot.

Bogart ja sekopäinen Lorre tekevät jotain ja Lollobrigidalla on hyvät lollot.

Ei niin paska kuin oletin, ja Sean Bean ei kuole.

Kolme starttia se otti, että Othello lähti käyntiin, etenkään koska en ole Bardin kovin fani vieläkään. Dialogi on sitä perusjäykkkää teatterikamaa, ja Orsonin läsnäolo ja kekseliäät kuvakulmat jaksavat pitää mielenkiinnon yllä. Jonkin aikaa. Shakespeare come on. Mutta onhan tämä ihan vitun komea.

Orson on natsi ja pakenee Eddie G:tä. Tavanomaiseen tapaan, kuvaus on helvetin komeaa, ja kissa- ja hiiri leikki tiivistyy hyvin nopeasti. Harmillisesti lopetus on niin perustavaraa, että kliimaksi jää harmillisen latteksi. Ja niin, tämä on jo toinen elokuva, jossa Eddie G ei ärsytä köyhän miehen käkättämisellään. (Se toinen on )tällä hetkellä Double Indemnity. Jotenkin Eddie G:n hahmossa on samaa vibaa kuin edellämainitussa Wilderin filkassa..

Supersankarielokuvaa. Jee. En voi sanoa saaneni tästä juurikaan mitään irti, etenkin koska Kapteeni Amerikka oli tyyliin homoin supersankari minulle jopa silloin, kun ysärin alussa luin Marvelin sarjiksia, enkä tiennyt mitä sana homo tarkoitti. Mutta, joo, olihan tämä ihan viihdyttävä olosuhteisiin nähden. En ole tosin nähnyt Avengersia lukuunottamatta näitä muita moderneja Kapteeni-elokuvia. Sanon vain siis mehh.

Yllättävän hyvä, vaikka en seurannut ensimmäistä puolikasta kovinkaan tarkasti. Arnoldilla on ehkä vielä mahkuja saada se viimeinen Kova rooli. Muutenhan tämä oli aika perinteistä whodunit-puukkohippaa.

Orson taikoo kaikki polvilleen.

Smith vetää perus paskaansa Westborosta ja Teräsmiehestä. Ohan viihdyttävää settiä. Teräsmies on silti, ja tulee aina olemaan perseestä.

We still miss you Charles. Michael Parks oli mukavan överi ysäriä hehkuva pahis. Bronson.

Huomasin jokusen vuosi sitten tapahtuneen Bronson-putkeni aikana, että jotenkin onnistuin skippaamaan kaksi viimeistä Death Wishiä. Noh, bucket list ei kuitenkaan ole koskaan valmis ilman kaikkia Bronsoneita joten: Tämä oli tylsää paskaa. Bronsonilla on joku nainen, hänen tytär tapetaan ja Bronson ihmettelee kunnes lopussa räjäyttää pahiksen ihan hienosti. We miss you Charles. Niin, ja Danny Trejon räjähtäminen oli hauskaa(spoiler).

Veskun kartoittaminen jatkuu. Miehen tuotannosta kenties psykedeelisin, ja wanhojen mykkäfilmien estetiikan kanssa flilttailu oli todella jeesh. Bill Murrayta oli tosin liian vähän, Dafoe on vittu hullu ja lopetus oli melkoisen hieno antikliimaksi.
Kenties kuulemme tästä Weskusta vielä joskus. (huom, homo rivinvaihto.)

Bill Murray tappaa kaikki ja on krapulassa.

Ihan mukavaa epookkia, mutta Geoffrey Rush ei ole Patrick Stewart, ja kukaan miehistä ei ole Errol. Cate ei myöskään ole Bette Davis, ja se on toisaalta hyvä. (Bette Davisia ei ole mitään vastaan tosiaan, mutta hänen versionsa Elizabethista on vain vähän liian överi.)

Tästä Cagesta en muista yhtään mitään, paitsi sen, että Cage ei ollut vihainen.

Liam Neeson ei tappanut Tim Rothia Skotlannissa, vaan taisteli jotain tylsää järjestöä vastaan lentokoneessa. Ei edes Susia.

Jude Law on kasvattanut viikset, ja koettaa olla erittäin rough. Välillä jopa hän onnistuu naurattamaan, vaikkakin elokuvasta muuten puuttuu semmoiset pikkuasiat kuin kiinnostavat hahmot, ja tarina. Loharimuija myös piipahtaa pariin otteeseen, hän on aivan yhtä kiinnostava kuin GoT:issa.

Pallo.

Hyvin, hyvin väsynyttä vanhojen miesten läppää. Danny Gloverin olemuksessa on vain aina jotain todella hillitöntä, etenkin näin vanhoilla päivillään.

Cranston on badass, pääosamuija ihan sympaattinen, itse stoori melko yhdentekevä.

Vitun tylsää paskaa.

Tämä meni melkeinpä komediasta. Kaveri Perse ja Carlyle ovat molemmat oikein hyviä, ja yleisilmapiiri on mukavan kieroutunut. Komediallisuus ja shickety-shackety-musiikit vievät välillä pois sitä parasta terää, mutta kyllähän tämän kanssa viihtyi. Lopputaistelu on kaikessa överibrutaalissa hilpeydessään todella muistettava.

Metallica soittaa paskan keikan. Joku heebo seikkailee siinä välissä. Ei tässä ole mitään hyvää. Pari hyvää biisiä toki, mutta nekin raiskataan.

Jasper on b-mies.

Elokuvavuosi on hyvä aloittaa tasokkaasti.

Etelä on paha paikka. Ja Mikko Koukilla ei seiso.

Kovaotteista, ja nykyään Skandinaviassakin yleiseen käyttöön tulleen heiluvan kameran hyödyntävää eurocrimeä, joka kirjan lukeneena jätti paljon ratkaisemattomia aukkoja seuraavia osia varten. Näyttelijät ovat sopivia rooleihinsa, etenkin serbit ovat vitun pahoja, koska ovat serbejä. JW:n ihmissuhdeongelmat ja perhedraamat on ilmeisesti säästelty filmatisoinneissa seuraaviin osiin, ja kirjassakin ne veivät paljon aikaa itse toiminnalta, vaikka hahmoja syvensivätkin oikein kivasti. Tästä on hyvä jatkaa.

Jo vanhassa Jackassissa nämä vanha mies-sketsit edustivat sitä heikointa osastoa, koska paljon hauskempaa oli nähdä tyhmien jenkkien satuttavan itseään, tai läskin jätkän jahtaamassa kääpiötä. Bad Granpan premissi ei siis läheskään kanna täyspitkän elokuvan verran, mutta muutamalle sikailulle kyllä myönnän revenneeni. Bonusta myös siitä, että lapsinäyttelijää ei tee mieli vetää heti turpaan.

Ns. olutnörttille draaman sijoittuminen panimoihmisten elämään oli todella piristävä puoli. Vaikka elokuva onkin hyvin Apatow-henkinen modernien nuorten aikuisten ihmissuhdekakan setvimistä ruotiva semiromanttinen draamakomedia, löysin siitä jotain perin sympaattista.

Tätä taidetaan pitää Weskun läpimurtoelokuvana, ja elokuvassa tiivistyykin hienosti kaikki mikä ohjaajassa on hienoa: Värikäs kuvasto, kiusallisen hilpeä dialogi ja osuvat valinnat leikkauksen ja musiikin saralla. Ja myös se tosiasia, että Owen Wilson ei ärsytä Weskun elokuvissa.

Hyvin perinteinen romskukomsku, mutta tässäkin on näemmä Apatow ollut mukana taustajoukoissa niin seassa on luonnollisesti paljon quirkya ja muuta. Hippikommuunista ei tapahtumapaikkana osata repiä oikein huumoria, ja lopetus on hyvin ennalta-arvattavaa ja elämästä oppivaa nönönnöötä.

Owen Wilson on oma tönkkö itsensä tässä Allenin pienessä postikorttifantasiassa, jonka idea on kyllä ihan kiva omalla lapsekkaalla tavallaan. Historialliset hahmot ovat lähinnä ohuita karikatyyrejä tosielämän henkilöistä, etenkin Adrien Brodyn lyhyt esiintyminen Salvador Dalina on kuin suoraan jostain huonosta sketsistä. Lopetus on kuitenkin mukavan erilainen kuin odottaisi tämän genren semiromanttiselta hömpältä, ja kyllä tämän suht. kivuttomasti muutenkin katsoi.

Onhan nyt myönnettävä, että tämä on kohereintein tapaus näistä Dicaprion ja Scorsesen yhteistöistä. Gangs of New Yorkista on todella ohuet muistikuvat, mutta mikään Shutter Island tämä ei todellakaan ole. Sekoilu on välillä oikein viihdyttävää, mutta kolme tuntia on ehkä vähän liikaa kestoa tälle, ja loppupuolen hipaisut parisuhdedraamaan tuntuvat todella ohkaisilta.

Kts. edellinen, miinus Sean Bean. Aarteenmetsästysstoori on kuitenkin mahdollisesti jopa hölmömpi kuin ensimmäisessä osassa.

Cage ei sekoile läheskään tarpeeksi, ja Sean Bean ei ole tarpeeksi paha. Unohdettavaa hömppää, jota ei oikein osaa vihatakaan

Kts. edellinen.

Kts. edellinen.