Watched in 2010

Kiitokset kaikille lukijoille. Vuosi vaihtui ja takana on 411 elokuvaa. Siis enemmän kuin yksi elokuva päivässä. Sairasta hommaa, mutta yllättävän palkitsevaa. Dundee jäi vuoden viimeiseksi, eikä se oikeastaan hullumpi tapaus ollutkaan. Hogan oli ihan symppis. Ja alla oleva kuva kertoo sitten loput.

Lopullinen vinksahdus taitaa olla tulossa, koska Arskan Isäni on Turbomies ei ollutkaan aivan kakkainen teos. Alussa nähtävä turbimiessarjan jakso on mitä mainiointa camppia. Power Ranger -spooffi on toteutettu niin kieliposkella, jotta sitä on pakko rakastaa. Myös Arskan kamalaa roolisuoritusta on pakko arvostaa sekä postinjakajana nähtävää Sinbadia. Postimies pitää siitä kun on joulukorteista vitsaillaan. Tämän voin sanoa muutaman vuoden ammattikokemuksella. Eikä toki sovi unohtaa, miten hienosti Arnold mätää pahoja pukkeja pataan. Kahden ja puolen tähden taidetta!

Cage on tälläkin kertaa varsinainen pallinaama. Pakkocool -meno ei iske ollenkaan, ja koko homma on aivan käsittämätöntä paskaa. Cagen rinnalla Jay Baruchel on melkein pallinaamaisempi. Ei voi pysty muuta sanomaan.

Affleckin Ben on rasittava, mutta juuri siksi onnistunut hahmo tässä elokuvassa. Vaikkakin kyseessä on melko tarkkaan laskettu jouluelokuva, niin sen jaksaa katsoa loppuun ilman suurempia ongelmia.

Laurel & Hardy vetävät hulvattomat tuplaroolit. Tilanteet etenevät mukavan verkkaisesti ja juoni on varsin eheä. Huumoria saadaan revittyä monista erinäisistä sekaannuksista. Antisankareiden "kaksoisveljet" tekevät kaikkensa, että kaikki menisi pieleen. Daameille tarjotaan ruuat, mutta lasku jätetään maksamatta. Helppo päätellä keiden niskaan tämäkin soppa kaatuu. Melko varmasti paras elokuva näiltä koomikoilta. Hyvä fiilis jäi.

Alku muistuttaa jopa hitusen Russ Meyer -tyylistä perseilyä. Ainoastaan sillä erotuksella, että naiset ovat paljon vanhempia ja kurttuisempia. No mutta siitähän tässä ei oikeastaan ole kyse. Kun alun jälkeen päästään siihen oikeaan asiaan, eli suureen kusetukseen. Kaksi huijaria kehittelevät idean, jonka seurauksena heistä tulisi miljonäärejä. Ensin heidän pitää vain tehdä floppi broadwaylle. Asiasta saadaan revittyä yllättävän riemukasta huumoria, kun kaverukset päättävät tehdä uusnatsin kässäristä näytelmäversion Hitlerin elämänvaiheista.

Mel Brooksin esikoinen eroaa aikalailla ohjaajan parodiapainotteisista elokuvista. Siksipä The Producers onkin raikas poikkeus ohjaajan melko latteassa filmografiassa. Toki tämänkin elokuva sisältää aimo annoksen parodiaa, mutta husin paljon paremmin tehtynä. Mikä voisi mennä pieleen, kun hinttarihitler laulaa provosoivia lauluja natsisaksan mahtavuudesta. Silkkaa taidetta.

Danten Riiviöt tarjoavat juuri sopivanlaista joulumieltä. Kyseessä on toki hitusen hankala tapaus arvioitavaksi, kun sisältö on paikoitellen kauhun rajoja hipovaa, mutta ulkoasu pehmeän lapsekas. Omalta osaltani elokuvaa on kaiketi vähän helpompi arvostaa, koska lapsena pelkäsin ja rakastin tätä yli kaiken. Efektit ovat vieläkin loistavia, ja onkin vaikea uskoa elokuvan olevan 26 vuotta vanha. Nykyaikana CGI:llä ei saada aikaiseksi edes puolia siitä, miltä Gremlinit näyttävät. Kokonaisuutena tämä on minulle täydellinen muisto lapsuudesta, samalla myös parhaita jouluaiheisia elokuvia. Musat rullaavat ja Riiviöt rikkovat kaiken mikä eteen sattuu. Täydellistä!

Alussa oli tosi paljon sikailua, mutta loppua kohden elokuvan teemaat alkavat keventyä, joka ainakin omalta osaltani pilasi elokuvan kokonaisuutta. Sikailu vain yksinkertaisesti toimi paremmin. Joulupukki kusee turhautuneena housuihinsa, kittaa viinaa aamusta iltaan, panee lihavia naisia perseeseen pukuhuoneessa. Näissä asioissa on juuri sopivaa perseilyä, joka lopussa pilataan turhalla hempeilyllä. Onneksi kuitenkin kyseessä on niin mainio Thorton show, että tämän jaksaa katsoa monta kertaa. Kaikesta huolimatta melko hyvä jouluaiheinen elokuva.

Irrallisesta alustaan huolimatta Way Out West on ihan mallikas komedia. Mestarikoomikot Laurel & Hardy joutuvat jälleen väärinkäsitysten seurauksena aikamoiseen soppaan. Alkukantainen slapstick -huumori toimii yllättävän hyvin, ja hymy on herkässä. Muutoin jäin kyllä kaipaamaan hitusen tiukempaa satiiria ja huumoripainotteista yhteiskuntakritiikkiä, jota mainio A Chump at Oxford tarjosi.

Polanski ei oikeastaan koskaan ole tuottanut minulle pettymystä. Kerta toisensa jälkeen olen saanut huomata ohjaajan olevan nero. Bitter Moon ei tee poikkeusta. Se saa jopa iki-inhokkini Hugh Grantin näyttämään oikealta ihmiseltä (näyttelijältä). Seksuaalisia perversioita sisältävä tarina jaksaa hätkähdyttää aina loppuun asti, jossa seisoo todellinen palkinto. Aluksi se jättää tyhjän olon, mutta pienen mietinnän jälkeen siitä alkaa pitää ja se tuntuu oikealta.

Tovin olen Burtonin tuotantoa dissannut, mutta nyt täytyy ottaa vähän sanoja takaisin tämän elokuvan kanssa. Eihän tämä edelleenkään mikään viiden tähden mestariteos ole, mutta varsin koskettava tarina kuitenkin. Depp on roolissaan varsin hyvä, mutta todellisen potin vie Elfmanin koskettava soundtrack yhdistettynä Burtonin luomaan visuaaliseen maailmaan. Lähiö on värimaailmaansa kanssa aivan toista luokkaa, mitä Edward edustaa. Burton-tyylisen gootti meiningin yhdistäminen siihen luo mallikkaan kontrastin. Kahta erilaista on vaikea saada sopimaan yhteen, ja sopeutumisestahan tässä loppupeleissä on kyse. Hyväksyntä on myös yksi elokuvan suurimpia kysymyksiä.

Eihän tällaisessa leppoisassa joulutarinassa oikeastaan ole mitään vikaa. Ainoastaan se, että se tapahtuu jouluna on pienoinen rasite. Koska se omalta osaltaan nakertaa elokuvan kestävyyttä. Nyt tämän voi ehkä katsoa joka toinen joulu, jos silloinkaan. Murray toki on hyvä roolissaan ja vanha kunnon Saiturin Joulu -tarina on kääntynyt ihan kivasti moderniksi.

Universalin klassikkohirviöt sekä vähemmän klassikko Mustan Laguunin Hirviö samassa elokuvassa. Dracula haluaa tuhota maailman ja kasaa oman tiiminsä, johon kuuluvat Frankensteinin Hirviö, Muumio, Ihmissusi sekä aiemmin mainitsemani hirviö mustalta laguunilta. Kaikki tämä on pakattu tiukaksi setiksi, joka sopii hyvin monstereista kiinnostuneille lapsille. Tämä siksi, koska tarinan sankarit (The Monster Squad) ovat lapsia. Muksuna olisin varmaankin siis saanut tästä paljon enemmän irti, mutta nyt ehkä tajusin joitain läppiä, jotka olisivat lapsena menneet ohi. Wolfmanilla on pallit, ja niitä voi potkia. Myös muutamat parodia kohdat potkivat ihan kivasti. Muutoin kyseessä on aika perus kasarisetti, joka on höystetty vanhoilla hirviöillä.

Kyllä pidän edelleen Nolanin elokuvista, eikä Inception ole lainkaan hullumpi elokuva. Toki se on matkalla maailman yliarvostetuimmaksi leffaksi, mutta se ei silti poista sitä etteikö se voisi kuitenkin olla hyvä. Yritän nyt kasata asioita, jotka miellyttivät ja niitä jotka eivät miellyttäneet.

Ensiksi, kuvaushan on aivan törkeän hienoa työtä. Vaikkei kyseessä varsinaisesti olekaan efektielokuva, niin on tehosteisiin panostettu huolella. Toiseksi, Nolanin unimaailma on ehkä turhan selkeä, mutta toimiva. Totta kai se voisi olla surrealistinen sekoilu, joskin epäilisin sen toimivuutta siinä muodossa. Näinhän se toimii ihan hyvin, koska unet ovat jokaisen omassa päässä, ja voivat näyttää tältä tai sitten joltain omituiselta sekoilulta. Kolmas asia, joka pisti silmään, tämä taitaa olla ensimmäinen elokuva, jossa Nolan ei lähde selittelemään lopun tapahtumia. Sehän toimi oikeastaan aika kivasti, ja takaa vielä toisen ja varmaan kolmannenkin katselukerran.

Heikkouksia ovat lähinnä DiCaprio pääroolissa. Leo on leimaantunut tämän tapaisiin rooleihin samalla tavalla kuin aikanaan leimasi itsensä teinitähdeksi. Mutta elokuvan suurin heikkous onkin sitten siinä, että se selittelee koko kestonsa ajan tapahtumia (loppua huomioimatta). "Nyt ollaan unessa, hei tää on unta" -tapaiset kohdat ovat todella rasittavia. Etenkin kun aletaan puhumaan unesta unen unen sisällä. Kiva, että on tasoja joilla luoda pohja tarinalle, mutta turhaa selittelyä ja kikkailuahan tämä vain on.

Beatles-laulut sopivat vallan mainiosti musikaalin teemaksi. Itse en ole musikaalien ystävä, mutta tämä Beatles-seikka toimi varsin hyvänä kuriositeettina. Ihan toimivastihan nuoret näyttelijät laulunsa lauloivat, ja sanoitukset olivat yksinkertaisuudessaan kauniita. Vähän jäin silti kaipaamaan enemmän LSD-tyylistä psygeilyä, jota Beatles parhaimmillaan edusti. Lisäksi Harrisonin sanoituksia ei pahemmin leffassa kuultu, eikä myöskään Ringon loistavaa Octopus Gardenia. Loppupeleissä tämä oli kuitenkin todella hieno ja omaperäinen kuvaus radikaalista ajasta, jolloin Vietnamin sota oli pahasti kesken ja hipit jakoivat rakkautta ympäri universumia.

Hyvin hämärän juonen ympärille rakentuva elokuva ei ole homon hauska. Homoilua viljellään siellä sun täällä ja sen tulisi olla hulvatonta. Kuitenkaan sanan hintti tai homo toistaminen ei ole huvittavaa. Sandler on jälleen kerran rasittava oma itsensä. Homoilu on miesten hommaa, mutta tosimiehet eivät homoile, koska se olisi ihan hinttiä.

Kyllä olen myös aina pitänyt tästä jatko-osasta melko paljon. Vigo-taulu ei toki ole niin kova jätkä, mutta ajaa asiansa pääpahiksena.

Onhan tämä edelleen parhautta. Rewatchin jälkeen pisteet 4½/5.

Mukanerokas ja melankolinen elokuva, jonka pitäisi avata suomalaisen miehen sielunmaailma. Suurin osa tarinoista on melko tylsiä, ja mikä pahinta ne eivät herätä mitään tunteita. Lisäksi päälle liimatut maisemakuvat sekä niihin yhdistetty musiikki kuvastavat, kuinka laskelmoidusta kokonaisuudesta on kyse. Sääli sinänsä, koska ideahan on varsin relevantti, mutta se lässähtää liialliseen tunteiden alleviivaamiseen. Ainoastaan muutama tarina on koskettava, joka ei pelasta Miesten Vuoroa. Omissa silmissäni tämä ei onnistu tuomaan sitä viestiä katsojalle, jota sen soisi tuovan. Myös osa keskusteluista tai pikemminkin monologeista tuntuu kovin teennäisiltä. Jos niitä olisi karsittu ja tilalle olisi otettu lisää koskettavia tarinoita, sitten voitaisiin puhua aidosta elämänmakuisesta elokuvasta. Tällaisena leffa jää auttamatta ontoksi. Se on sääli, koska ideassa ei ole mitään vikaa. Ainoastaan tarinoiden laatu ei ole kokonaisen elokuvan arvoinen.

Kokonaisuutena tämä oli yksi hämmentävimpiä elokuvia. Olipa tämä sitten surrealismia tai ei. Arakin mukaan tämä on hänen heteroseksuaali elokuvansa, tosin tässäkin on jotain homoilua. Ilmeisesti se ei kuitenkaan ole tarinan syvin olemus, joskin tässä ei taida edes sellaista olla. Kaikki vain tapahtuu ja elokuva on yhtä suurta tajunnan virtaa. Uusnatseja soittamassa USA:n kansallislaulua, splatteria, road-movieta ja monta muuta "mitä vittua" hetkeä. Tämä on niitä elokuvia joita joko rakastaa tai vihaa. Itse rakastuin elokuvan sattumanvaraisuuteen täydellisesti. Lisäksi leffan musat olivat raikkaat ja sopivat täydellisesti elokuvan tyyliin. Yllättäen lopussa tuli tyhjä olo, ja tippakin meinasi tulla linssiin.

Mielenkiintoinen poliittinen elokuva, joka ei varsinaisesti ole trilleri, vaikka Nixonista helposti sellaisenkin olisi saanut tehtyä. Frost/Nixon käsittelee hienovaraisesti herrojen tv-keskustelun. Mikä pahinta Nixonista saa melkein inhimillisen kuvan, joka ei ole lähelläkään totuttaa. Totuutta toki hivotaan siinä, että Nixon tykkäsi nuoleskella kansaa ja kertoa heille sen mitä he tahtoivat kuulla. Juuri siksi hän elokuvassakin on ihmismäinen henkilö, jonka sisällä on petollinen mieli. Pidän siis elokuvaa sinänsä onnistuneena, ettei se anna täysin väärää kuvaa historiasta. Muutenkin Nixonin ajan politiikka on alkanut kiinnostaa minua, ja tämä on viihdyttävä ja asiallinen tapa tutustua siihen.

Totaalinen pahanmielen elokuva, jossa kaikki on niin ankeaa ja ahdistavaa. Siksipä tästä tykkäsinkin. Von Trier ei arkaile visionsa kanssa, vaan vyöryttää katsojan eteen kaiken mahdollisen. Tunnekuohu on valtava, kun elokuva lopulta on ohi. Muutamissa kohdissa voin henkisesti ja fyysisesti pahoin. Etenkin kohtaus, jossa Gainsbourg lyö Dafoeta halolla munille, ja tarttuu tämän jälkeen äijän tukevaan seisokkiin, runkaten sitä siihen asti, että lauetessaan penis roiskii verta. Itse en ainakaan saanut aivan täysin ensimmäisellä keralla avattua von Trierin sielunmaailmaa, mutta menettämisen tuskan lisäksi, elokuvan toinen teema voisi hyvinkin olla seksuaaliset patoumat.

Virka velvoitti katsomaan tämän kulttielokuvan. Kaiketi tämä oli ihan hyvin tehty, mutta kun tämän tyyliset leffat eivät sitten iske. No, nyt on kotona rauha ja saan jatkossa katsoa Serbian Filmejä ja Antikristuksia.

Kyllä vain Paul Anderson osaa. Event Horizon on hämmentävä teos, jossa on huonoa CGI:tä. Silti rakastin tätä elokuvaa niin hyvin kuin kykenin. Olin jopa hieman ylllättynyt kuinka verinen ja raaka tämä elokuva oli. En olisi aivan uskonut sitä, mutta turha sitä on kiistää. Sehän teki tästä varsin hyvän tapauksen Andersonin elokuvakimarassa. Juoni oli kamalaa huttua, ja muistutti ikään kuin pahuuden kartanoa avaruudessa. Kuvittele nyt itse miten aivottomalta kuulostaa avaruusalus, joka ilkeydellään manipuloi ihmisiä kuolemaan. Jepa jee, mutta sehän on tietysti silkkaa taidetta ja roskaa samassa paketissa.

Rewatchilla ei muutoksia tähtiin. Tyttöystävän kanssa päätin katsoa jonkun kepeän komedian.

Pikkusen on alkanut risoa Coenien tyyli, ja tuntuukin kuin heidän parhaat päivät olisivat jo takana. A Serious Man ei toki ole huono elokuva, mutta siinä on kaikki suvantovaiheen elementit. Tarina on toki Coen-tyyliin jotain draaman ja mustan komedian välistä. Tosin tälle en kyllä kertaakaan nauranut, joka olisi ilmeisesti ollut tarkoitus. Loppukohtaus oli melko hieno, joka korostaa varsin hyvin, etteivät Coenit kulje aivan valtavirran ehtojen mukaisesti.

Remake oli paikoitellen kamalaa huttua, eikä sen jatko-osa onnistu millään pitämään yllä hyvää tunnelmaa. Pari hienoa tappoa, mutta muuten tämä oli kyllä yhtä suurta aivovammaa alusta loppuun.

Tämä oli kertakaikkisen hämmentävä kokemus. En tiedä mitä mieltä pitäisi olla Browningin tavasta käsitellä vammaisuutta ja "friikkiyttä". Sirkusympäristö antaa kuitenkin elokuvalle puitteet käsitellä aihetta melko vapaasti. Eniten kummastusta herättää, että ohjaaja on hommannut rooleihin oikeita friikkejä. Aikanaan tämä on varmasti ollut varsin joviaali ratkaisu, mutta nykypäivänä se vain herättäisi paheksuntaa. Kaikella kunnioituksella Freaks on silti valloittava kuvaus aiheesta, joka on kestänyt varsin hyvin aikaa.