Watched in 2011

31.12.

Koukkunokkainen noita-akka tulee pistämään lapset nukkumaan, koska kiltit lapset eivät tee muuta kuin menevät nukkumaan. Colin Firthillä on liian kiire leikkiä ruumiiden kanssa, ja siksi hän ei huomaa sisäkön haluavan munaa. Ehkä juuri tämän takia hän vetää häissään morsmaikkua turpaan.

31.12.

Tylsää gladiaattoripullistelua, jossa Lou Ferrigno pullistelee lihaksiaan ja iskee varovaisesti ohi vihollisista, jotka kuolevat tästä. Ylinäyttelevä keisari on aivan mahtava, mutta häntä on ruudussa harmittavan vähän. Tissejä kaivattiin.

30.12.

Siinä on jotain pelottavaa, että katson Söderburgerin elokuvan, jossa Julia Roberts esittää vahvaa naista, ja pidän siitä.

30.12.

Leffassa kaikki on tehty ilman mitään taitoa, ja muutenkin se on niin tylsä, ettei se ansaitse paikkaansa elokuvahistoriassa. Ne, jotka hehkuttavat tämän olevan niin huono, että se on jo hyvä, ovat perseestä.

30.12.

Oikeastaan vain helvetin tylsä leffa, joka ei kuitenkaan ollut edes tarpeeksi tylsä saadakseen minua nukahtamaan keskellä yötä.

29.12.

Upeita kasariefektejä sisältävä sopivan roskainen kauhuelokuva, jonka oikeat erikoistehosteet ja sopivan tönkkö näyttely miellyttävät hyvinkin paljon. Välillä vedetään turbovaihde päälle ja käynnissä on kunnon demonipossessiot. Lopetus on loistava. Rennyn paras.

29.12.

Simon Westin Hurja joukko. Haikeat jäähyväiset Hollywood-toimintaelokuvalle, ja samalla lajityyppinsä merkittävimpiä teoksia, sekä 90-luvun tärkeimpiä aikalaiskuvauksia. Erään aikakauden loppu elokuvan historiassa.

29.12.

Robert Altman, mitä vittua? Onnistuit loukkaamaan minua ihmisenä. Shelley Duvallin "oooooooouuuuu, heeeeeeelp, ooooooouuuuuu" -huudosta näen aivan varmasti painajaisia.

29.12.

Hyvin tylsästi alkava ylipitkä epävirallinen Bond-elokuva, jonka keskivaiheilla on sitten sitä vanhaa kunnon veijarointia, jota Bondilta on tottunut näkemään. Rowan Atkinson on ihan perseestä, lopputaistelu tylsä, ja Kim Basinger näyttää edelleen crack-huoralta. Itse kyllä mieluummin myöntäisin Barbara Carreran olleen elämäni paras pano kuin räjäyttäisin hänet kappaleiksi, mutta Bond tekee mitä lystää, joten mikä minä olen tuomitsemaan.

28.12.

Ai että minä rakastan suomipaskaa. Pamela Tola käsikirjoittaa TV-saippuaa ja tajuaa, että kirjoittaa vähän niinkuin elämästään. Sitten Juha Veijonen spedeilee, kaikki menee perseelleen, missään ei ole mitään järkeä, ja elokuvan yritys satirisoida teatteria ja saippuasarjoja on upeaa, koska elokuva on itsessään niin umpimielinen, ettei sillä pitäisi olla oikeutta satirisoida mitään.

28.12.

Hercule Poirot kaappaa lentokoneen, Steven Seagal kuolee ja Kurt Russell on erittäin huolestunut, kun hänellä on apunaan sotilasjoukko, johon kuuluu John Leguizamo, Ozin pastori sekä Crusaden arkeologi.

27.12.

Äärimmäisen vaivaannuttava elokuva, jossa toisistaan erkaantunut perhe kokoontuu illalliselle samoihin tiloihin. Perheen isä ja äiti tuovat omat rakastajansa mukanaan ja yllättyvät, kun heidän liikuntarajoitteinen tyttärensä on mukana tapaamisessa. Molemmat ovat hylänneet lapsensa tämän vamman myötä, ja nykyisin he eivät enää tunne tytärtään kohtaan muuta kuin vihaa. Hyvin ilkeää haavojen auki repimistä alusta loppuun, ja elokuva olisi varmasti jättänyt loputtuaan hyvin masentuneeksi, ellei Listalissa olisi juuri tämän lopetettuani tapahtunut erästä Paul Loganiin liittyvää asiaa, jolle repesin totaalisesti.

26.12.

Idiooteille suunnattua paskaa, jossa tyyppi rakentaa arkin ja pelastaa eläimet, koska Jumala.

26.12.

Muistin juuri, miksi en halua lapsia. Koskaan. Ice Cube arvosteli ennen mustia, jotka ovat myyneet itsensä valkoisille.

25.12.

Rick Moranis on aivan perseestä ja muuten elokuva ei jaksa kiinnostaa yhtään, mutta molempien perheiden teini-ikäisten lapsien välille kehittyvä romanssi on oikeastaan hyvinkin symppis ja kannattelee koko elokuvaa.

24.12.

Elokuvallisesti ensimmäinen Puhallettu 60 sekunnissa on tehty aivan päin vittua, mutta sen loppukohtaus kestää puolet leffasta ja siinä ajetaan keltaisella Mustangilla karkuun poliiseja, joten pisteet ovat korkeat.

19.12.

Autumn Tale on varmaankin Rohmerin kevytkenkäisin elokuva siinä mielessä, että siinä ei tapahdu muuta kuin naiset yrittävät naittaa viinitilaa pitävää ystävätärtään mielestään sopiville ehdokkaille. Hahmot on kuitenkin kirjoitettu hyvin mielenkiintoisesti, ja Rohmerin elokuville tuttuun tapaan pääosaan nousee loistava dialogi sekä vahvat naishahmot. Hieman yllättävästi Tales of Four Seasons on Rohmerin elokuvasarjoista se paras, vaikka ne kaksi muuta tuntuvat saavan aina enemmän huomiota miehen tuotannossa.

14.12.

Äärimmäisen tyylitietoisesti tehty rikoselokuva, jossa kaikki on niin helvetin coolia, että tämän pitäminen minään muuna kuin mestariteoksena ei ole mahdollista. Delonin viikset, Volontèn junapako, lähes äänettömästi tehty ryöstökohtaus, ja lopun tylytys ovat sitä tavaraa, että on pakko todeta itsekseen elokuvan olevan lähes täydellinen kaikessa.

14.12.

On alkuun ihan helvetin rasittava, mutta jossain kohdin tähän kehittyy tietynlainen sietokyky. Huumori on hauskaa ehkä kahden satunnaisen hymähtämisen verran, mutta jostain syystä henkilöhahmot muuttuvat ihan symppiksiksi jossain vaiheessa elokuvaa.

13.12.

Ei ehkä niin tylsä tapaus kuin kaikkien muiden mielestä tuntuu olevan, vaan oikeastaan mitäänsanomattoman keskinkertainen. Wesley Snipes ja presidentti hämmästelevät tapahtunutta murhaa ja sitten on salaliitto ja Pohjois-Korea ja joo o.

13.12.

Alkaa törkeän rumalla adhd-filtteritoiminnalla, josta ei saa mitään selkoa. Sen jälkeen tulee se elokuvan pakollinen veijarisoluttautumisvarkauskohtaus, joka on oikein kivasti tehty, ja heti sen perään siltataistelu, joka on yhtä kaunista katsottavaa kuin alunkin toiminta. Cruise on pääosassa neutraali ja muusta kaartista kukaan ei jää mieleen, paitsi Maggie Q surkeiden näyttelijänlahjojensa vuoksi. Loppua kohden tulee ihan kelvollista henkilöhahmojen rakentamista, minkä vuoksi elokuvaa ei pysty teilaamaan täysin. Miksi nykyisissä toimintaelokuvissa kameramiehellä ei ole enää jalustaa ja hänen on oltava koko ajan humalassa? Tai siltä kuvaus ainakin näytti lähes koko elokuvan ajan.

13.12.

Puuduttavan tylsä propagandadokumentti, jossa Errol Flynn kertoo, että Batista on hyi ja Fidel Castro jees.

13.12.

Tähän asti nähdyistä Fassbindereistä ylivoimaisesti pimein. Kurt Raabin esittämä runoilija ei saa inspiraatiota mistään, joten hän rupeaa haastattelemaan huoraa. Samalla hänen vajukki veljensä yrittää naida kärpäsiä, ja paikallinen poliisi tutkii seksileikkien aikana tapahtunutta murhaa. Raabin hahmo päättää tämän keskellä olevansa vanha saksalainen runoilijalegenda, ja palkkaa ihmisiä toteuttamaan hänen unelmaansa. Hän myös rupeaa häikäilemättä käyttämään hyväkseen erästä faniaan eikä hän myöskään kiinnitä mitään huomiota kuolemansairaaseen vaimoonsa. Koko homma on niin randomia perseilyä alusta loppuun, että nauroin lähes tauotta. Elokuvan päättävä onnellinen loppu on aivan helvetin mielisairas.

12.12.

Moi, mä oon kaivurikuski, joka ajaa huoran päältä vahingossa, ja siten tekee koko elokuvan turhaksi. Tämä oli siis elokuvan loppuratkaisu. Jos et halua spoilaantua niin nyt on vähän liian myöhäistä.

12.12.

Loistava kertomus teini-ikäisten tyttöjen seksuaalisesta heräämisestä ja sitä kautta tapahtuvasta aikuistumisesta äärimmäisen vanhoillisessa yhteiskunnassa, jossa nämä asiat yritetään pitää tabuina muuttuvista ajoista huolimatta. Tunnelma on koko ajan piinaavalla tavalla mystinen, ja erinomainen soundtrack onnistuu synnyttämään tavallisiltakin vaikuttaviin kohtauksiin joko jännittävän tai tietyllä tavalla eroottisen alavireen. Parhaassa tapauksessa molemmat. Visuaalisestihan Picnic at Hanging Rock on pelkkää juhlaa. Uskomattoman upeat luontokuvat, viimeisen päälle suunniteltu puvustus ja mielettömän hienot lähikuvat ovat kaikki sitä kamaa, että tekee mieli itkeä ilosta. Blu-rayn teräväpiirtokuva antaa visuaaliselle ilmeelle niin paljon lisäarvoa, että paljon parempia tapoja käyttää kymmenisen euroa ei ole olemassakaan. Uusintakatselulla elokuva iski paljon kovempaa kuin aikaisemmin, vaikka pisteet olivatkin jo valmiiksi viidessä tähdessä. Picnic at Hanging Rock kiilasi heittämällä suosikkielokuvieni joukkoon, ja uskaltaisin väittää, että elokuvan ensimmäiset 40 minuuttia ovat parasta, mitä elokuvateollisuus on koskaan tarjonnut.

11.12.

Elokuvan aloittamiseen minulla oli tasan sama syy kuin Blood and Sandissakin. 105-minuuttisen elokuvan 65 ensimmäistä minuuttia ovat jotenkin epätasapainossa elokuvan kanssa, koska ne ovat vain jotain esiosaa itse elokuvan varsinaiselle tarinalle ja niiden aikana ei paljoa tapahdu. Fairbanks sentään hyppii puiden kautta kivasti kerran muurien yli. Viimeiset 40-minuuttia ovatkin sitten aivan ultimaattista poikain seikkailua: kierreportaissa miekkailua, kuolemaa uhkaavia hyppyjä, veijarimaista virnuilua ja sankarikuolemia. Niiden ansiosta elokuva onkin sitten jo lähestulkoon mestariteos, etenkin kun tarina itsessään on hieman haikea lopetus jo tutuille muskettisotureille. Se sopii vieläpä siihen faktaan, että tämä oli Fairbanksin viimeinen mykkäseikkailuelokuva, joten mikäpä olisi parempi tapa lopettaa eräs aikakausi kuin virnuilemalla ja seikkailemalla kuin vanhat veijarit aikanaan.

11.12.

Rapelissa ajattelin katsoa poikain seikkailua, ja Blood and Sand petti sen osalta, koska se on vain hahmovetoista ruamaa. Mutta kukapa voisi sanoa ei Tyrone Powerin ja Rita Hayworthin tähdittämälle kulta-ajan Hollywood-elokuvalle, jonka Technicolor-kuvaus on aivan uskomattoman kaunista. Puvustus antaa oman lisänsä väriloistoon, ja sen minkä elokuva häviää loppupuolen paatoksellisuudessaan, se voittaa visuaalisuudessaan.

10.12.

Visuaalisesti ihan mieletön surrealistinen trippi, joka voisi hieman lyhyempänä saada jopa täydet pisteet. Häröilyä, syviä ajatuksia sekä tajunnanvirtaa. Onkin siis selvää, että tämä pitää katsoa keskellä yötä.

10.12.

WKW:n elokuva on huikeasti kuvattu ja näyttää erittäin hienolta alusta loppuun, vaikka korealainen DVD onkin laadultaan aivan jäätävää huutopaskaa. Vaikka hahmojen käymät keskustelut ovat välillä mielenkiintoisia, niin silti hahmot jäävät hyvin ontoiksi. Ja uskokaa, tätä minun ei ole helppo myöntää, koska olen koko elokuvaharrastukseni ajan hehkuttanut WKW:tä ja taistellut onttouskommentteja vastaan, ja nyt sitten itse joudun myöntäneeni olleeni väärässä. God was wrong.

9.12.

Otin DVD-hyllyä katsoessani toisen leffan esille, mutta Enter the Dragonin DVD tippui sitten lattialle, ja sitä takaisin hyllyyn laittaessani huomasin, että siinähän on kaksi täyspitkää Lee-dokkaria ekstramateriaaleina. Lee-dokumentteja on tullut katsottua sen verran paljon, etteivät ne enää oikein tuo mitään uutta, ja ovat siksi puuduttavia, joten A Warrior's Journey oli piristävä poikkeus, koska se ei vain selitä Leen elämää kronologisesti hänen tekemiensä elokuvien kautta, vaan keskittyy oikeastaan vain Leen filosofiaan Game of Deathin kuvausten aikana, ja kertoo muun elämän sitten sitä kautta. Lisäksi lopussa nähdään koko Game of Deathin valmis taistelukohtaus, josta pääsi Robert Clousen raiskausversioon muutama hassu minuutti. Kohtaus osoittaa, että Lee oli kyllä aivan mahtava koreografi ja taistelija, mutta muuten elokuvantekijänä ei niinkään erikoinen.

9.12.

Adam Sandler valmentaa vangeista koostuvaa jenkkifutisjoukkuetta siihen asti, kunnes Burt Reynolds tulee valmentamaan sitä - olihan Reynolds sentään alkuperäisessäkin. Sitten isketään kaikki vuoden 2005 kuumat nimet mainstream-rapin ja WWE:n parista ja vammaillaan helvetillisen pitkältä tuntuvat kaksi tuntia. Puoli tähteä lisää siitä, että Chris Rock räjähtää yrittäessään sulkea radiota.

9.12.

Yöjumitukseksi yksi täydellisimpiä mahdollisia valintoja. Nainen menee lomalle merenrannalla olevaan majataloon ja sitten hän kummastelee siellä aikaansa viettävien outoja tapoja hetken aikaa ja alkaa samaistua heidän tekemisiinsä. Tässä oikeastaan koko elokuvan tapahtumat. Merenrantakuvat ovat komeita, tunnelma hyvin rauhallinen ja elokuvaa katsoessa naamalla jatkuvasti pienoinen virne. En suosittele aloittamaan elokuvaa ennen keskiyötä.

8.12.

Eipä oikeastaan vituttanut pahemmin, mutta Just My Luck on silti kuitenkin surkea leffa. Parit vammailut olivat sitä tasoa, etten tiennyt, vihasinko niitä vai nauroinko niille. Elokuvan käsitys hyvästä musiikista on ainakin ihan kamala.

8.12.

Minun on pakko myöntää, että oikeastaan pidin aparinelikon kolmesta jäsenestä, eli Freddie Prinze Jr.:n, Linda Cardellinin, sekä Sarah Michelle Gellarin esittämistä hahmoista. He ovat mukavalla tavalla toimivia parodioita 60-luvun hahmoista, ja jonain retrokomediana näillä hahmoilla olisinkin varmaan jo pitänyt elokuvasta. Nelikon viimeinen jäsen, Matthew Lillard, pitääkin sitten pieruhuumorilla huolen siitä, että leffa on ihan perseestä. Osansa soppaan kantavat vielä helvetin rumasti animoitu koira ja aivan vammaisesti elehtivä Rowan Atkinson. Tavallaan tässä olisi siis voinut olla jotain viehätysvoimaa. Linda Cardellini on tässä muuten jollain tavalla ihan uskomattoman söpö. Ehkä siksi, että oranssi villapaita ja otsatukka tuovat mieleen Anna Karinan Pierre Koralnikin Annassa.

5.12.

Aluksi ajattelin, että Hostelin jatko-osa on tarinankerronnaltaan paljon parempi, koska nyt asioihin yritetään keskittyä ykkösosaa paremmin. Sitten alkaa hassuhuumori ja elokuvasta yritetään tehdä kepeää viihdettä gorella höystettynä, ja sisäinen moraalisaarnaajani alkaa herätä. Huumori on vammaista, kidutuskohtaukset perseestä, ja elokuva heittää kaiken potentiaalinsa yhteiskuntakritiikistä roskiin aivan eri tavalla kuin ykkösosa. Tylsistyin tämän parissa hyvin nopeasti ja ajattelin, että tämä on huonompi kuin ykkösosa, mutta sitten tapahtui jotain, mitä en odottanut. Elokuva meinaan loppui kuin seinään silloin, kun ajattelin sitä olevan vielä noin 45 minuuttia jäljellä. Harvoin olen ollut oikeasti näin yllättyneen iloinen minkään elokuvan loppumisesta, kuin tässä tapauksessa, joten annan oikeastaan yhden tähden lisää siitä.

3.12.

Niin retardia vammailua, että sille on pakko nauraa. Mitä helvettiä Cam Neely, Hockey Fall of Famen jäsen, tekee tässä pikkuroolissa esittämässä redneck-homoa?

3.12.

Oksettavan rumaa paskaa. Kaikki on CGI:tä aina hahmojen naamojen varjostuksia myöten. Toimintakohtaukset ovat rumaa ja sekavaa adhd-leikkausta ja tarinassa itsessään ei mitään järkeä. Milla Jovovich on huono näyttelemään ja rumakin vielä.

3.12.

Rob Schneider perustaa nörttien kanssa baseball-joukkueen. David Spade on ihan perseestä ja elokuvan käsitys nörteistä periamerikkalainen. Aluksi en pitänyt tätä kovinkaan rasittavana, mutta tietyssä vaiheessa huusin raivosta naama punaisena. Dennis Dugan on kyllä yksi kaikkien aikojen huonoimpia ohjaajia.

1.12.

Yllättäen Bergmanin elokuvassa kuvasto on komeaa ja näyttelijät erinomaisia. Max von Sydown hahmon ahdistusta kuvataan hienosti, mutta liika surrealistisuus onnistuu olemaan minulle hieman häiritsevä tekijä, koska nyt esimerkiksi lopun itsensä etsiminen meni minulta hieman ohi (aka en siis kaiketi vain tajunnut, olen tyhmä).

1.12.

Okei, kuvaaja tietää, minne kamera kuuluu suunnata ja sen sellaista, mutta elokuvana Hostel ei ensimmäisten 45 minuutin aikana liikuttanut minua mihinkään suuntaan. Kaikki on vain ihan helvetin tylsää siihen asti, että veriteot alkavat. Veriteot itsessään ovat sitä, että erikoistehosteosastolla on keksitty jotain kikkoja, jotka näyttävät kyllä suhteellisen hyviltä, mutta kun ei minua kiinnosta katsoa yksityiskohtaista väkivaltaa vain väkivallan itsensä vuoksi. Hommasta tekee vielä ärsyttävämpää se, että elokuvan aihe siitä, miten rikkaat ja rutiineihinsa kyllästyneet liikemiehet voivat ostaa elämäänsä jotain erilaista ja ainutlaatuista, mutta ihmisen luonnolle ominaista, tarjoaa itsessään puitteet pätevään yhteiskuntakritiikkiin. Eli Roth kuitenkin päätti, että yhteiskuntakritiikin sijaan hän voisi hieroa katsojan naamaan, että hän voisi tehdä jotain, mutta sen sijaan repii ihmisiltä silmiä päästä, koska väkivalta on cool.

1.12.

Jos sanoin Rickshaw Manin huumoria huonoksi, niin voi vittu Frank Millerin käsitys komediasta. Tai elokuvanteosta ylipäänsä. Kaikki tarinankerrontaan liittyvä kusee ihan totaalisesti. Eva Mendes on aivan oksettavan ruma ilmestys normaalistikin, joten The Spiritissä hänen cgi-siloiteltu naamansa saa kauhun valtaan. Scarlett törröttää vitun nolosti koko ajan ja enpä keksi elokuvasta mitään positiivista sanottavaa.

30.11.

Alkaa hassutteluhuumorilla, jossa Toshirô Mifune keittää valkosipulia teatteriesityksessä ja huutaa helvetisti kaikille. Kerrottuna tämä kuulostaa hauskalta, mutta oikeasti suurin osa leffan huumorista on ihan perseestä. Myöhemmin Mifunen hahmon elämään tulee pikkupoika, johon hän kiintyy, ja jota hän kasvattaa omanaan. Pojan kasvaessa elokuva jää junnaamaan paikalleen, mutta kun poika lähtee omilleen, ja elokuva keskittyy Mifunen hahmon yksinäisyyteen ja läheisten kaipuuseen, on Rickshaw Man aivan eri elokuva. Viimeiset puoli tuntia ovat kuin viiden tähden mestariteoksesta, mutta sitä ennen elokuva ei onnistu vakuuttamaan kunnolla.

30.11.

Frantisek Vlácilin elokuvat ovat kyllä semmoista visuaalista tykitystä, että niissä ei oikeastaan tarvitsisi edes tapahtua mitään, ja olisin aivan täpinöissäni. Keskiaika on aina kiehtonut minua, ja tarina uskonsa menettävästä ja Jumalan hylkäävästä ritarista ja häntä jahtaamaan lähtevästä entisestä ystävästä toimii erinomaisesti. Audiopuoli pelaa myös upeasti yhteen kuvien kanssa ja moraalikysymykset ja hahmojen itsensä etsiskely hitaaseen tahtiin ovat todella mielenkiintoista seurattavaa.

30.11.

Oikein mukavaa pelkotilojen kuvausta, vaikka itse ahdistusta kuvaava aaltoefekti on hieman tahattomasti koominen. Fassbinderin perusnäyttelijät ovat tottakai hyviä, mutta elokuva ei vain onnistu olemaan missään vaiheessa mestarillinen, kuten päädyin siltä odottamaan.

29.11.

On erittäin huojentavaa, että vielä vuonna 2008, kun Hollywood on uponnut omaan perseeseensä, voidaan jossain tehdä elokuva, joka on viittauksista muihin elokuviin huolimatta täysin omaperäinen ja ainutlaatuinen. Neljä tuntia kuulostaa pitkältä kestolta, mutta Love Exposure on rytmitetty sen verran täydellisesti, ja se vaihtaa niin huomaamatta vakavasta kepeään useita kertoja, että kestosta ei voi valittaa yhtään. Itsessään elokuva herättää paljon ajatuksia uskontojen väärinkäytöstä ja kulttuurin tuomasta ihmismielen vääristymisestä, sekä hyväksynnän etsimisestä. Love Exposure on myös teinidraamana, mustana komediana ja väkivaltaviihteenä erittäin toimiva tapaus. Yksi 2000-luvun parhaita elokuvia.

29.11.

Bud Spencer -elokuvana tässä on kaikki kohdallaan. Spencer rupeaa pikkukaupungin sheriffiksi, ja sitten kaupunkiin hyökkää esimerkiksi cowboy-jengi, joka heittelee hevosten selästä dynamiittia, tai moottoripyöräjengi, johon kuuluu intiaani, jenkkifutari, viikinki sekä Skeletor. Jos koko leffa olisi tätä, niin antaisin about neljä tähteä hetkeäkään miettimättä. Harmittavasti leffa on vaan päivää aikaisemmin katsomani Supersheriffin jatko-osa, eli ärsyttävä alien-pikkukakara ja luokattoman huono scifi-meininki syövät kaksi kolmasosaa muuten niin lupaavan elokuvan kestosta.

29.11.

Kahvilaranskaa, prostituutiota ja mielettömän upeita kasvokuvia.

28.11.

Kung fu -elokuvana Maginificent Butcher tarjoaa todella pitkiä ja hävyttömän upeita taistelukohtauksia, joten sillä saralla kaikki on enemmänkin kuin kunnossa, jos ei oteta huomioon, että elokuvassa on kolme vanhempaa miestä, joista kaksi tekee näyttävät liikkeensä itse, mutta sen tärkeimmän vanhan mestarin näyttelijä valitettavasti käyttää itseään reilusti laihempaa stunttimiestä. Onneksi tämän miehen rooli huumoriosioissa stereotypisenä alkoholistina on hyvinkin hauskaa katsottavaa, ja muutenkin elokuvan huumori paikoitellen hyvällä tavalla niin vammaista, että sille repeilee huolella. Väliin tulee myös Sammo Hungille tyypillistä feminismiä, eli naiset äärimmäisen tylysti hengiltä ja katsoja miettimään. Ilman tökeröä stunttinäyttelijän käyttöä elokuva voisi hyvinkin saada puolikkaan enemmän.

28.11.

Alkaa aivan vitun rasittavalla Anna Faris bailaa ja on muka tyhmä blondiämmä -menolla, ja sitä kestää jonkun aikaa. Sitten Faris opettaa nörttisisarkunnan jäseniä olemaan huoria ja lopuksi opitaan, että huorana oleminen ei ole maailman siistein asia, mutta ei sitä ole nörtteilykään, vaan näiden kahden välimaasto. Vamma-arvot ovat välillä yllättävän korkealla, ja myönnän joissain kohdin jopa viihtyneeni leffan parissa. Jotkut sisarkunnan jäsenistä ovat jopa omalla tavallaan ihan symppiksiä eikä leffaa voi ihan huutopaskana teilata ennakko-odotuksista huolimatta.

28.11.

Takakannen perusteella tämän Bud Spencerin ja Terence Hillin leffan pitäisi olla sieltä kaksikon pimeimmästä päästä, mutta sekoilukuvien kohtaukset ovat valitettavan pienissä osissa itse elokuvaa. Siitä huolimatta leffa tarjoaa mukavia tappelukohtauksia, Spencerin koreografian juhlaa, kivaa veijarimeininkiä ja letkeää musiikkia. Harmi vain, että se on liian pitkä ollakseen odotusten arvoinen - etenkin kun ottaa huomioon, että DVD:n kannessa Spencer ja Hill ratsastavat robottidelfiineillä ja syövät jäätelöä.