Watched in 2018

31.12.

Viidennen Aces Go Placesin ohjaajaksi päätyneen Lau Kar-leungin kädenjälki näkyy siinä, että elokuvassa nähdään aikaisempia osia enemmän perinteisiä taistelulajeja. Kamppailukohtauksissa on hyvää koreografiaa, mutta ne kärsivät siitä, ettei joku Karl Maka osaa oikeasti mitään vaativia liikkeitä. Aikaisempien osien rekvisiittahuumori tuntuu loistavan vitososassa poissaolollaan, jolloin kyseessä on ihan kelvollinen martial arts -komedia, joka tuntuu outolinnulta omassa elokuvasarjassaan.

31.12.

Daniel Day-Lewis ja hänen intiaaniperheensä juoksevat seikkailumusiikin soidessa kuin Legolas ja kumppanit konsanaan. Upeat maisemat saavat tuekseen hienon ja luontoa ylistävän kuvauksen. Rakkaustarina ja kostohommat toimivat, mutta Viimeisen mohikaanin audiovisuaalinen anti on sen suurin vahvuus. Ohjaajansa näköiseltä elokuva ei tunnu, mutta se ei tietenkään haittaa, kun tyypit juoksevat kallioita pitkin.

31.12.

Ringo Lamin muiston kunnioittamiseksi päätimme katsella Tarantinon Reservoir Dogsin esikuvan. En muistanut leffasta mitään, joten hämmennyin jopa hieman siitä, miten vähän samankaltaisuuksia leffoilla lopulta onkaan. Reservoir Dogsin kutsuminen tämän remakeksi on typerää, koska Tarantinon elokuva on vain saanut idean City on Firen loppukohtauksesta. Elokuvana City on Fire on hyvin perinteinen honkkarifilmi, jossa on vähän rikollisten bondaamista ja pyssyjen pauketta. Paikoitellen tarinankuljetus on jopa hieman tönkköä ja hyppivää.

30.12.

70-luvun Godard hieroo persettään yleisön naamaan selittämällä jopa melkoisen tarkkanäköisesti, että vallankumoukselliset nuoret ovat ainoita, jotka viitsivät tehdä asioille jotain, mutta juuri samat vallankumoukselliset nuoret ovat vielä niin kovin naiiveja, että tehtaita valloittamalla saataisiin aikaiseksi mitään järkevää. Muut taas eivät viitsi vaivautua karsimaan yhtään mitään omasta hyvinvoinnistaan, joten antaapi olla vain. Sama juttuhan se on nytkin.

29.12.

Suoraan sanottuna en onnistunut löytämään Koreedan hehkutetusta uutuudesta mitään, mitä ohjaaja ei olisi aikaisemmin tehnyt jo paremmin. Monessa paikassa tunnutaan kirjoitettavan, että perhe varastaa henkensä pitimiksi ja sen jälkeen hehkutetaan tällaisten ihmisten hyvyyttä ja sympatiaa, mutta elokuvassahan on selkeästi kyse vain taparikollisista, jotka haluavat parantaa elämänlaatuaan. Lopussa tottakai yritetään vähän moralisoida, mutta 100 minuuttia yhtä elokuvaa ja 20 minuuttia dagen efteriä on ainakin minulle vain töksähtelevä tapa tehdä elokuvaa. Perhedraamailu sentään on hyvin ohjaajansa näköistä perusvahvaa suoritetta.

Kävin Finnkinon normaalinäytöksessä ensimmäistä kertaa pariin vuoteen, ja olin jo mainosten kohdalla sitä mieltä, etten ihan hetkeen ole takaisin menossa. 15 minuuttia suuryritysten ympäristövastuullisuuden piereskelyä ja shokkileikattuja TÄNÄ KESÄNÄ. VANHA JENGI KOKOONTUU JÄLLEEN. -trailereita katsellessani tajusin, että elokuvissa käyminenhän on ihan perseestä tällaisissa puitteissa. Sen jälkeen kahden kulttuuriharrastajan avaama pussillinen yksittäiskäärittyjä suklaakonvehteja tuhosi myös jotain sisälläni. Pisin tauko aivan sietämättömässä rapinassa ensimmäisen puolen tunnin aikana taisi olla noin 7 sekuntia. Onneksi liput olivat joku työpaikalta saatu kannustin, eli niistä ei joutunut maksamaan. Silti tuntuu, että hävisin rahaa tässä yhtälössä.

27.12.

Dokumenttielokuva kertoo Stanley Kubrickin kotiorjana toimineen Leon Vitalin tarinan. Näyttelijänurasta Kubrickin henkilökohtaiseksi jokapaikanhöyläksi vaihtaneen miehen tarina on kiinnostava ja osoittaa, miten elokuvia ei syntyisi ilman niitä satoja ohjaajan lisäksi tuotannossa häärineitä ihmisiä. Tästä huolimatta dokumentti tuntuu kertovan turhan lyhytnäköisesti, että tällaiset ihmiset ovat juuri niitä, jotka vain auttavat ohjaajaa toteuttamaan oman upean ja täydellisen visionsa. Elokuva siis antaa arvoa rividuunareille, mutta silti vahvistaa auteur-myyttiä (mitä myös itse teen puhumalla elokuvista aina automaattisesti ohjaajakeskeisesti) esittäen elokuvatyöläiset vain ohjaajansa jatkeina.

Kubrickiin liittyvässä dokumentissa on tietenkin hirveät määrät Kubrickin pikkutarkkuuden hehkuttamista, vaikka omaan silmään se alkaa tuntua jo pelkältä pakkomielteiseltä kusipäisyydeltä upean taiteellisen vision sijaan. Miksi Kubrickin tapauksessa on siistiä hehkuttaa, että lavastaja lähti tuotantovaiheessa valkotakkisten mukaan henkisen hajoamisen vuoksi, kun muut tuotantotiimiään kaltoin kohtelevat ohjaajat teilataan armotta?

26.12.

Äärimmäisen kauniisti kuvatussa Houn palkintomagneetissa on mukavan verkkainen etenemistahti, joka tuo komeat kuvakompositiot hyvin esille ja antaa aikaa niistä nauttimiselle. Valitettavasti The Assassinin juonipuoli on kovin köykäistä ja mitäänsanomatonta seurattavaa, vaikka idea kohteensa tappamisesta kieltäytyvästä salamurhaajasta on lähtökohtaisesti ihan kiva.

25.12.

Ensemble castin tähdittämässä siirappifestivaalissa on todella romanttista videokuvata kaverinsa vaimoa stalkkausmielessä, pilata ulkopoliittiset suhteet Yhdysvaltoihin tai huudella lähtevänsä Amerikkaan ison munansa kanssa hankkimaan sänkyynsä tyhmiä bimboja. Kestin elokuvan paremmin, kun dubbasin Alan Rickmanin kaikki repliikit kertomaan konetuliaseiden salakuljettamisesta Nakatomi Plazaan. Bill Nighy ja pornonäyttelijöiden sijaisnäyttelijät ovat elokuvan ainoita valopilkkuja.

24.12.

Ensimmäisessä koskaan näkemässäni Rohmerissa nainen päättää menevänsä naimisiin ja ilmoittaa tästä lähipiirilleen ennen kunnollista tutustumista päättämäänsä sulhaseen. Kammottavan huonon rom-comin alkuasetelma muovautuu nopeasti melko surulliseksi kuvaukseksi "oikeanlaisen" rakkauselämän etsimisestä. Päähenkilö kuvataan välillä melkoisen inhottavassakin valossa, mutta hän ei siltikään ole elokuvassa kuin tavallinen ihminen hyvine puolineen ja vikoineen. Lopullinen syy ihanan avioliiton kariutumisellekin on itsekeskeisyys, jota sitäkin pidetään aina huonona asiana, vaikka jokaisen ihmisen tehtävä tässä maailmassa ei ole elää jotakuta toista varten.

24.12.

Fritz Langin jämäpaskassa kirjailija murhaa sisäkön, kompastuu portaissa ja hirttää vahingossa itsensä verhoihin. Elokuvaa katsoessa heitin muutamankin kerran vitsiä siitä, että jossain Langin vähemmän tunnetussa leffassa pääpahis oikeasti kuolee siihen, että hän kaatuu portaissa ja hirttää itsensä verhoihin, mutta en siltikään missään vaiheessa ennen porrasmeininkejä muistanut nähneeni katsomani elokuvan aikaisemminkin.

23.12.

Nököhampainen Peter Lorre etsii tällä kertaa kansainvälistä salamurhaajien liigaa Englannista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että arvokkaan näköiset herrasmiehet keskustelevat konjakkilasi kädessä takkatulen äärellä. Supersalaiset salamurhaajatkin vaikuttavat olevan vain muutama juoppo jossain esikaupunkien räkälässä. Arvokas takkatulikeskustelu tappaa tehokkaasti kaiken kiinnostuksen seurata elokuvaa yhtään. Taistelukohtauksissa Peter Lorre kasvaa mystisesti noin 15 senttiä ja laihtuu kymmenisen kiloa.

Nyt on boksillinen jotain elokuvasarjaa katsottu. En voi tajuta, miten vaikeaa oli saada katsottua vuoden aikana kolme elokuvaa, jotka eivät kiinnosta minua, kun vielä kuusi vuotta sitten katsoin 52 vastaavanlaista yhden viikon sisään. Silloin minulla oli kyllä vapaa-aikaakin ja niin edelleen.

23.12.

Hieman muistikuvia paremmassa Rohmerissa lomamatkalla koetaan ihastumista, rakastumista, seksiä, kusipäistä kohtelua, muiden ihastumisen pilaamista ja yleistä rannalla loikoilua.

On muuten aivan helvetin rasittavaa yrittää kirjoittaa kommentteja, kun joka neljäs Save-napin painaminen tallentaa tekstin Could not connect to database 1:n sijaan.

22.12.

Päätimme aloittaa Rohmerin Comédies et proverbes -sarjan uudelleenkatselun, koska Rohmer nyt vain sattuu olemaan kaikkien aikojen parhaita ohjaajia, ja Arrow'n BD-boksi taas huokuu laatua ja yleistä parhautta. Leffana Full Moon in Paris on hyvä kuvaus siitä, miten vapauden kaipuu parisuhteessa voi tuhota koko parisuhteen odottamattomalla tavalla. Siinä samalla seurataan erinomaista keskusteluvetoista draamaa ja kuullaan Elli et Jacnon mahtavaa soundtrackia.

22.12.

Takeshi Kitano lähtee jouluna ryyppäämään poikien kanssa.

22.12.

Satyajit Rayn elokuvassa liberaali älykkö huomaa, että hänen on vaikea pitää homma kasassa, kun ulkomaisia vaikutteita pois ajavan ryhmittymän johtohahmo on paljon karismaattisempi keulakuva aatemaailmalleen. The Home and the World on hyvä kuvaus siitä, miten aatteet etenevät helposti henkilö edellä, koska silloin ihmiset kokevat samaistumista, saavat ohjeita ilman ajattelun tarvetta ja voivat kuvitella, että vahvalla johtajalla on homma edes jollain tavalla hallussa.

16.12.

Halvalla tehdyssä ja paikoitellen hyvinkin amatöörimäisessä sössötysdraamassa viisikymppiseltä Laajakuvan toimittajalta näyttävä autokorjaamoyrittäjä palkkaa entisen vangin, joka rakastuu pomon tyttäreen. Oikeastaan melkoisen kämäisilläkin juonikuvioilla varustettu dialogivetoinen elokuva on omalla tavallaan viehättävä kokemus juuri siksi, ettei sitä katso ihan samoilla silmillä kuin uusinta palkintolaarien tyhjentäjää. Pikkuviat on helppo antaa anteeksi, koska pinnan alta löytyy jotain tartuttavaakin.

16.12.

Neljännessä Aces Go Placesissa Indiana Jones ykkösen Gestapo-agentin imitaattori yrittää varastaa Kodojakin (tässä hienovaraisesti Baldy) ja King Kongin hallussa olevan prisman, jolla hän voi pyyhkiä ihmisten muistin pois ja tehdä heistä supervoimakkaita tappokoneita. Natsimme tokaisee esittäytyessään "Hi, Hitler!", mikä osoittaa tehdyn taustatyön määrän ja elokuvan sävyn. Huumori on edelleen sitä, että kaljupäämme joutuu vaimon kurmottamaksi väärinkäsitysten jälkeen, ja tästä mitään oppimatta kuitenkin juoksee itse koko ajan nuorten naisten perässä lirkuttelemassa. Elokuvan alussa kuoleva professori vain antaa tyttärensä King Kongille eikä tässä ole mitään ongelmaa kenellekään paitsi King Kongille silloin kun hän haluaisi olla rauhassa.

15.12.

Pusikosta löytyy nuoren naisen ruumis, joka herättää kysymyksiä rasismista. Tavallisten ja muille hyvää tahtovien ihmisten perustelematon viha ulkomaalaistaustaisia kohtaan kuvataan elokuvassa pätevästi, mutta osa elokuvassa nähtävistä yleistyksistä ja sen ajan luultavasti tieteellisenä totuutenakin pidetyistä tulkinnoista ovat tulkittavissa rasistisiksi ("mustilla on rytmi verissä", jonka jälkeen musiikki alkaa soida ja paikan ei-valkoisilla alkaa jalka vipattaa). Osa elokuvan näyttelijöistä vetää siirtomaaherroille suunnatulla tyhmennetyllä "yes boss" -moodilla, joka sekään ei aivan osu maaliin. Aihe on kuitenkin tekoaikakaudelleen moderni ja toimiva.

9.12.

Syyriassa soditaan. Dokumentti näyttää arjen karuuden vaikuttavalla tavalla, mutta materiaalia on liikaa eikä kaikki siitä ole ollenkaan tarpeellista tai elokuvan rytmityksen kannalta toimivaa. Loppu on sitten jo aika pysäyttävää tavaraa. Materiaali on suhteellisen ammattimaisen oloisesti kuvattua, kun lähin referenssipisteeni tälle on Mogadishu Soldier, jossa rivisotilaat kuvaavat käsivaralla zoomi pohjassa mitä sattuu.

8.12.

Huolestuneen näköinen Roy Scheider ja superpaskasti näyttelevä Adam Baldwin esittävät palkkatappajia, jotka kidnappaavat näsäviisaan pikkukakaran. Kakara juonittelee tappajat toisiaan vastaan, mutta kaikki on silti hyvin tylsää. Suurimmaksi osaksi huomio kiinnittyy siihen, miten auttamattoman kujalla Baldwin on psykopaattia esittäessään. Joissain öisissä ajelukohtauksissa on potentiaalia.

8.12.

Jatko-osassa jatketaan poliittisella metaelokuvalla, jossa keskitytään sukupuolirooleihin, uskonnon vaikutukseen ihmisten elämässä ja luokkaeroihin. Sininen on silmissäni edeltäjäänsä parempi, koska sen käsittelemät aiheet ovat enemmän pinnalla tänä päivänä, joten se on nykyihmiselle helpompi käsitellä ja samaistua. Se myös osoittaa, miten edistynyt Ruotsi on ollut ihmisten ajatusmaailmojen osalta jo pimeällä 60-luvulla, mutta miten silti tästä huolimatta normaaleja rooleja toteutetaan tiedostamatta.

7.12.

Kinuyo Tanakan ohjaustyössä käsitellään 50-luvun japanilaiselokuvalle ja yhteiskuntarakenteelle epätyypillisiä aiheita eli avioeroa, rintasyöpää ja perhe-elämästä irtautumista. Kaikki tämä kerrotaan 50-luvun japanilaisen melodraaman tyyliin, jolloin aihealueet jäävät tavanomaisen kerronnan alle. Näin ollen The Eternal Breastsista pitäminen riippuu hyvin pitkälti siitä, pitääkö 50-luvun japanilaisesta melodraamasta. Tekstejäni lukevat varmaankin ovat päätelleet, että minä pidän sellaisesta.

Erityisen haikean kokemuksesta teki se, että elokuva oli luultavasti viimeinen, jonka katson KAVI:n pyörittämässä Elokuvateatteri Orionissa. Vuonna 2015 pääkaupunkiseudulle muuttaneena tuntuu, että pääsin käyttämään teatterin palveluksia liian vähän - varsinkin kun töiden jälkeen harvoin olen jaksanut enää lähteä mihinkään. Tiettyihin käyttäjiin verrattuna olen siis todellinen kevytsarjalainen, mutta kyllä minullekin Orion tuntui asiakkaan näkökulmasta erityisen tärkeältä paikalta. Huomasinkin näytöksen aikana tutkailevani kaikkia mahdollisia pylväitä ja sisäkaton koristeita aivan tyhmänhaikeana. Oli erittäin hienoa, että pääsin katsomaan näytöksen tutulta vakiopaikalta parven takanurkasta ilman yhtäkään näytöksen aikana kuulunutta rapinaa tai random-tyyppien paskanjauhantasessiota, jotka ovat alkaneet yleistyä myös Orionissa viime aikoina.



Päätin kaivaa esille kaikki säilyttämäni Orionin leffaliput. Ennen vuotta 2015 minulla oli tavallisiin näytöksiin usein itse tulostettu ennakkolippu, joita en ole älynnyt säilyttää.

Kivaa oli. Harmi, että asiat muuttuvat.

7.12.

Liialliseen minäkertojan käyttöön kirjeen kirjoittamisen muodossa sortuva Almodóvarin uutukainen sisältää turhan paljon takaumia ja epäuskottavia hahmojensa vanhenemisia ollakseen täysin ongelmaton. Näistä huolimatta Julieta onnistuu esittämään kornin saippuasarjamaiset juonenkäänteensä ohjaajalleen tyypillisesti vakavan taide-elokuvan muodossa. Siksi elokuva onkin erittäin kivuton ja välillä jopa uskottava ja koskettava.

6.12.

Nyt täytyy kyllä myöntää, etteivät Jacques Tatin sirkustemput napanneet minua mukaansa. En löytänyt mitään syytä sille, miksi Paraden pitää olla elokuva, koska sirkusesityksen kuvaaminen videolle ei itsessään oikein riitä. Esiintyjien toilailujen katsominen toi mieleen Iloisen Linnanmäen, jossa sentään tapahtui numeroiden välissä jotain. Nyt puolitoista tuntia pelkkää keskinkertaista sirkusta ei kyllä toiminut millään tasolla elokuvana.

5.12.

Jack Nicholson matkustaa tapaamaan erittäin rehellisesti virnuilevaa veljeään, jolla on hyvä kiinteistöbisnessuunnitelma. Mukana on kiinnostavasti pohjustettua naisnäkökulmaa, joka valitettavasti lakaistaan aina maton alle, jotta voidaan keskittyä oikeisiin (miesten) ongelmiin. Naisnäkökulman pohjustaminen oikeastaan onnistuu jopa vaikuttamaan The King of Marvin Gardensiin negatiivisesti, koska nyt elokuva selvästi tiedostaa asian, mutta päättää jättää sen käsittelemättä. Tällainen on haitallisempaa kuin totaalinen kujalla oleminen, koska silloin kehittymispotentiaalia sentään on vielä jäljellä.

2.12.

Masaki Kobayashin elokuvassa karmivin nököhampain varustettu vuokranantaja haluaa häätää vuokralaisensa pois epärehellisin keinoin. Apuun palkataan Tatsuya Nakadai, jonka pahisjoukko tekee sitten pahojaan samalla kun ensimmäisessä isossa roolissaan viilettävä sankarimme raiskaa ja pakottaa raiskaamansa naisen orjakseen kunniakysymysten ja muiden upean patriarkaalisten asioiden varjolla. Kenelläkään ei mene kovin hyvin. Sodanjälkeinen Japani toimii erinomaisesti karujen kotiolojen, raunioiden ja yleisen alakulon miljöönä.

1.12.

Creepysti virnuileva japanilainen Peter Lorre suorittaa arkeologisia kaivauksia Kambodžassa. Taivaalta tipahtaa naispäähenkilö, eikä kestä kauaa, kun joenmutkasta saadaan mukaan muutama rehti amerikkalainen seikkailija. Nämä sankarit sitten kohtelevat ukkapukkamaan ali-ihmisiä kuin paskaa rehdin siirtomaavalloittajan tyyliin. Menossa on mukana aimo annos vanhan ajan rasismia ja jotain etäisesti poikain seikkailua muistuttavaa. Esitystapana toimii 1930-luvun puiseva B-elokuva. Kestoa on mukavan lyhyet 65 minuuttia. Lavasteet ovat aikaisempia osia näyttävämpiä.

1.12.

Arska valehtelee Sullylle, kiskaisee random-sotilasta kirveellä munaskuille, sulloo Branscombe Richmondin kaappiin ja ilmoittaa virheistä yläasteen matikanopettajan antaumuksella. Metsästyskaupasta mukaan tarttuu raketinheitin. Rivipahisten tehtävä on suorittaa akrobaattisia kuolinkoreografioita päähenkilömme ampuessa paikallaan seisten lonkalta niin kuin kunnon erikoisjoukkojen tappokoneen kuuluukin. Lopputaistelussa on vahva eroottinen lataus.

1.12.

Erittäin mehukkaan lähtöasetelman tarjoileva dystopia kaatuu laitosmaisuuteensa. Tavallaan pidän maailmankuvan harmaudesta ja yleisestä karuudesta, mutta jostain syystä se onnistui myös hieman vieraannuttamaan. Mitään järkevää syytä minulla tälle ei ole, koska ei 1984:n maailman varmaan pitäisikään olla täynnä värikkäitä yksisarvisia ja tikkunekkukujia. Rekvisiittapuolella nähdään joitain oikein kivoja ideoita. Ideatasolla ajateltuna tämän pitäisi kaiketi olla silmissäni parempi.

25.11.

Koomasin vanhempien sohvalla kaverin kolmekymppisten jälkeen ja tämä pyöri jostain tallenteelta. Robert De Niron kuumottava tuijotus vävyn jokaisen sanan tahallisen väärinymmärtämisen jälkeen jopa hymyilytti hieman. Dustin Hoffman taas ei hymyilyttänyt kertaakaan. Loppua kohden elokuva muuttuu aivan sietämättömäksi, kun mukaan saadaan agenttihuumoria, elämästä oppimista ja toisten ymmärtämistä. Ensimmäisen tunnin sanoisin kuitenkin olleeni ihan positiivisesti yllättynyt sellaisella "tämä on mielestäni yksi Hayden Christensenin parhaista roolisuorituksista" -tasolla.

17.11.

Suhteellisen hulppeilla tuotantoarvoilla varustetussa italialaisessa jämäpaskassa Terence Stamp rakastuu prostituoituun, jonka raiskaamisella Marcello Mastroianni pröystäilee. Sitten pohditaan rikkaiden ongelmia ja seksijuttuja tai rikkaiden seksiongelmia ja ...juttuja. Teknisellä puolella on osattu tehdä elokuvaa, mutta parituntinen leffa on pahasti ylipitkä, kun oman arvion mukaan sen pitäisi varmaankin päättyä pian kellon tyrmätessä illuusion näyttämällä, että tämän parissa pitää kestää vielä kokonainen tunti.

17.11.

Nanni Moretti tuijottaa naapureita ja kirjaa kaiken ylös pakkomielteisesti. Kolmekymppisen miehen aikuistuminen on hankalaa, kun arkielämän perustaidot ovat hukassa. Sosiaalisella puolella on omituisen itsekeskeisiä käsityksiä parisuhteista ja yleisestä vuorovaikutuksesta muiden kanssa. Tämä voisi toimia erinomaisena satiirina italialaista machoilua ja mammanpoikakulttuuria kohtaan, mutta homma vesittyy hieman murhajutuilla, jotka tekevät muuten hyvin kirjoitetusta hahmosta vain normaaleista ihmisistä poikkeavan sekopään.

17.11.

Visuaalisesti todella upeassa (jälleen kerran) kolmiodraamassa hahmoista tehdään alavinkkelistä kuvaamalla todellisuutta isompia ja merkityksellisempiä. Kuvasto muistuttaa hieman neuvostopropagandaa - etenkin kohtauksissa, joissa hahmot poseeraavat kärsivän uljaasti patsaiden edessä. Juonipuoli ei kiinnosta ketään, mutta visuaalista uljautta katsellessa tulee väkisinkin ajatelleeksi, että kehuikohan Meksikon suurlähetystön edustaja El compadre Mendozan alustuksessa nyt vahingossa väärän elokuvan visuaalisia ansioita, kun molemmat kerran kuuluivat samaan esityssarjaan. Sama tarina eri näkökulmista näytettynä on elokuvassa toimiva idea - varsinkin, kun hahmojen pukukoodi muuttuu kertojan näkökulmaan sopivaksi.

16.11.

Ärsyttävän nokkelalla sanailulla ja hollywoodmaisella elokuvaromantiikalla höystetty kummitustaloelokuva käyttää liikaa aikaa yleiseen pööpöilyyn ja liian vähän aikaa hyvään sekoiluun, joka alkaa vasta siinä vaiheessa, kun leffaa on jäljellä 25 minuuttia. Alkupuolisko on puuduttavaa seurattavaa, loppu oikein mainiota kohkausta. Lopputulos on näiden kahden summa ja erotus.

16.11.

Visuaalisesti upeaksi hehkutetussa meksikolaiselokuvassa maanomistaja esittää yhteistyöhaluista sekä kapinallisille että hallituksen joukoille säilyttääkseen oman elintasonsa. Ihastumisella vihjailevaksi kolmiodraamaksi äityvä elokuva on tyyliltään tavanomaista varhaista äänielokuvaa, josta en itse onnistunut löytämään kovinkaan paljoa niitä visuaalisia upeuksia. Tavanomaisena kolmiodraamana El compadre Mendoza on kuitenkin oikein perusvarma suoritus.

15.11.

Virolaiselokuva on kauttaaltaan erittäin suomifilmimäistä väärinkäsityskomediaa. Nuori nainen menee vahingossa sopimaan samanaikaiset treffit sekä superniljakkaan paskiaisen että iki-ihanan mussukan kanssa. Paskiainen kiinnostaa enemmän, mutta mussukalle pitää keksiä jotain. Onneksi kaksossisar menee treffeille toisen kanssa. Lopussa ajetaan kilpaa moottoripyörillä. Voittaja pääsee treffeille naispäähenkilön kanssa ja saa tiketin kansainvälisiin kilpailuihin. Paskiainen voittaa, mutta häntä näpäytetään loppujuhlissa, ja naisia kaltoin kohtelevalle pokausmestarille tungetaan syliin ruma (silmälasipäinen) nainen. Kaikki nauravat - myös ruma (silmälasipäinen) nainen. Lopuksi kilpailutoimikunta tulee ilmoittamaan, että paskiainen ei saakaan mennä kansainvälisiin kilpailuihin, vaikka hän voitti ja tiketti oli kisan pääpalkinto, vaan mussukka pääseekin huristelemaan isoissa kilpailuissa, koska oikeuden täytyy toteutua. Leffan parisuhde-, tapailu-, sukupuoli-, nuoriso-, jne.- käsitykset ovat kyllä niin elokuvamaisen ylivedettyä 50-lukua, että heikkohermoisempia hirvittää. Joitain tämä voi jopa huvittaa. Suurinta osaa katsojista meno luultavasti puuduttaa.

11.11.

James Whalen vähän-niin-kuin-sotaelokuvassa saksalaissotilaat palaavat kotiin ensimmäisestä maailmansodasta huomatakseen ettei yhteiskuntaan olekaan niin helppoa sopeutua sodan kauhujen jälkeen. Erittäin pätevä näkökulma menee hukkaan aikansa Hollywood-elokuvan keinoilla kuvattujen kiiltokuvanäyttelijöiden yrittäessä esittää ihmisraunioita hampaat kiiltäen ja selkä suorana. Näsäviisaat näpäyttäjät ja kansankoomikot eivät ole uskottavia niinä hahmoina, joita heidän pitäisi käsikirjoituksen mukaan olla. Lopun oikeussalikohtauksessa on ajatustasolla todella väkevää yhteiskuntakritiikkiä, mutta juuri tuon ajan elokuvanteko ja massaviihdemäisyys pilaavat tarkkanäköisen sanoman elämästä sodan jälkeen.

Sotakohtaukset ovat sentään todella hyvin tehtyjä. Sekin on juuri tämän elokuvan tapauksessa aika irvokasta.

10.11.

Rumasti animoidut eläimet perustavat sosialistisen ihannekommuunin, jossa siat/filth nousevat valtaan ja pilaavat kaiken, mikä aatteessa voisi olla hyvää. Sympaattinen elokuva on sellainen sosialismi for dummies -allegoria, jonka pintaraapaisulta tuntuvan aiheensa käsittelyn antaa tavallista helpommin anteeksi, koska siinä nähdään söpöileviä eläimiä ja Vanha Majuri.

Toivottavasti minä olen joskus Vanha Majuri.

10.11.

Hollantilaisessa kidnappauselokuvassa ei selitellä mitään, vaan keskitytään kuvastamaan kidnappaajan perhe-elämää ja kidnapatun naisen poikaystävän pakkomielteistä totuuden selvittämistä vielä vuosienkin jälkeen. Ratkaisu on erittäin kiinnostava ja toimiva. Vapaudenriistosta aiheutuva epätoivo hiipii jostain mieleen, vaikka elokuva ei varsinaisesti käsittele sitä, vaan pureutuu enemmän juuri päätöksen etsimiseen ja näyttämään, miten tavalliseksi luullut ihmiset voivat tehdä jotain karmivaa ilman, että sen taustalla täytyisi olla mitään kaiken selittävää monologia lapsuuden traumoista tai vastaavista. Elokuva ei ole kuvastoltaan mitenkään raju, mutta jokin siinä kirpaisee todella syvältä. En oikein osaa selittää, miksi leffa ei ole minulle mestariteos, koska sitä miettiessä ajattelen vain sen vahvuuksia.

10.11.

Unholaan painuneessa jämäspagussa Anthony Quinn esittää hengellistä johtajaa ja toimittaa aseita pikkukaupunkiin alkuperäiskansojen murhaamista varten. Elokuva sijoittuu 1700-luvulle, mutta aikakautta ei oikeastaan huomaa muusta kuin elokuvassa käytettävien kiväärien malleista. Tämä ei ole elokuvan kannalta mikään miinus, koska nyt se on hyvin pitkälti tavanomaista genre-elokuvaa, joka ei aivan osu maaliinsa jokaisella yrittämällään. Loppuratkaisu tulee hieman töksähtäen ja kiireellä, kun ottaa huomioon, miten paljon elokuvassa ensin rakennellaan asetelmaa eeppiselle finaalille.

9.11.

Bill Paxton haluaisi löytää miljoonien arvoisen kaulakorun, mutta sen sijaan hän saa vieraakseen satavuotiaan mummelin, joka kertoo laivareissunsa panojuttuja.

9.11.

Matrixin jatko-osassa nu-metal on vaihdettu pirireiveihin, koska pomppivat kitarat olivat ilmeisesti menneet pois muodista alkuperäisen ja jatko-osan välissä. Jatko-osa siis jo osoittaa, miten nopeasti Matrix vanhenee ja muuttuu nolostuttavaksi - aivan kuin jatko-osallekin sitten kävi. CGI on persrumaa ja juonikuviot alkavat mennä aivan naurettaviksi. Silti jostain syystä en vihannut Reloadedia läheskään niin paljon kuin uumoilin muistikuvieni perusteella tekevän. Päädyin itse asiassa jopa nostamaan sen pisteitä.

Kaikki pitävät edelleen aurinkolaseja pimeissä tunneleissa ja varastotiloissa keskellä yötä. Morpheuksen sangaton malli on kestänyt aikaa Keanu Reevesin pirikiikareita paremmin.

7.11.

Kaksi rikasta perhettä istuu iltaa Kuka pelkää Virginia Woolfia -tyyliin laukoen kaiken toisten toiminnassa ärsyttävän tylysti päin naamaa. Esitystapana toimii amatöörimainen kasarielokuva, jossa on jotenkin todella omituisen karmiva alavire feedback-huminan ja melkoisen kämäistenkin kamera-ajojen luodessa murhatunnelmaa lopun kuolemia varten. Itse nautin yllättävänkin paljon, mutta en yhtään ihmettele, jos jonkun mielestä Sleepwalker on lähinnä tylsä tai liian ammattitaidottomasti tehty.

5.11.

Melkoisen tylsässä italialaismykkiksessä nainen rakastaa väkivaltaista miestä niin syvästi, että on valmis uhrautumaan tämän puolesta. Melodramaattinen juoni on peruskauraa isosta tragediasta ilman mitään suuria oivalluksia. Ongelmaksi muodostuu 1910-luvun elokuvantekotyyli, jossa vielä haetaan sopivaa ja sujuvaa muotoa. Isot ihmisjoukot pyörivät ympyrää aina samasta kuvakulmasta ja samalta etäisyydeltä, jolloin kuvallinen anti on liian rujoa eikä se tarjoile kovinkaan paljoa muuta kuin kuriositeettia. Orionin esityksessä kuultu "aito napolilaismusiikki" ei kuulostanut ollenkaan sopivalta elokuvan tai sen tapahtumien taustalle.

4.11.

Millennium-coolissa aikansa tekeleessä kaiken tajuavat siistit ihmiset kilpailevat siitä, kenellä on nopeimmat lasit ja kiiltävin nahkarotsi. Perus-scifinä juoni tekomaailmasta on ihan mukiinmenevää tavaraa, mutta filosofisena totuuden etsimisenä Matrix on aivan tajutonta tuubaa. Kaiken kivan lisäksi elokuva on nykyisin muodostumassa Oikean Totuuden ymmärtävän alt right -meiningin ydinteokseksi. Tyhmä kansa ei vain tajua sitä mitä juuri minä tajuan, koska liskofeministit haluavat tuhota miessukupuolen geenimanipuloiduilla vehnänjyvillä.

3.11.

Vanha sankarinelikkomme D'Artagnan, Porthos, Aramis ja Cyrus "The Virus" Grissom juonittelee vaihtaakseen kansaansa kaltoin kohtelevan kuninkaan parempaan malliin, kun sellainen kerran sattuu virumaan vankityrmässä yllättävän kevyenoloinen valurautanaamio kasvoillaan. Koko elokuvassa on ilmeisesti kyse Porthosta esittävän Gérard Depardieun tai Gérard Depardieun esittämän Porthoksen erektio-ongelmasta. Hyvät tuotantoarvot menevät hieman hukkaan runsaiden kasvolähikuvien vuoksi.

31.10.

Jean Gabin pelastaa laivoja hinausaluksellaan samalla kun vaimo odottaa kuuliaisesti kotipuolessa. Toiselta alukselta pelastettu nainen kiinnostaa kuitenkin yhtäkkiä enemmän. Elokuvan taikaa heitellään paikoitellen huonon kaanonin tyyliin ympäriinsä eikä pettämishommia voida aloittaa ennen kuin vaimo kuolee sairauteen, jolloin kaikki menee "niin kuin pitääkin" eikä kenellekään tule moraalisia dilemmoja. Juuri tällainen elokuvankerronta antaa meille pitkässä juoksussa vääriä mielikuvia siitä, mitä parisuhteiden tulisi tarjota.

Erikoistehostetyöskentely on kuitenkin hienoa ja huonoimmillaankin oikeastaan melkoisen herttaista. Merillä tapahtuvat kohtaukset tuovat elokuvaan romanttisia kiemuroita suurempaa jännitettä. Jos Gabinin vaimon ei olisi täytynyt kuolla elokuvamaisen oikeellisuuden vuoksi, olisi loppukuva Gabinin tyhjyyteen tuijottavista kasvoista melkoisen voimakas. Nyt se tuntui lähinnä parodialta, koska kolmiodraamoja ei voida ratkaista kuin tappamalla yksi hahmoista.

29.10.

Alkuun pelottavan tylsältä vaikuttava yläluokkaisen naisen ongelmien kuvaus erottuu nopeasti edukseen kuvausteknisellä puolellaan. Siirtymät takaumiin tehdään samassa otossa kuvaan tulevilla hahmoilla, mikä toimii erittäin hyvin ja vaikuttaa tekoaikaansa nähden oikein kekseliäältä. Miss Juliessa on mukavasti naisen aseman käsittelyä, jolloin se ei ole pelkkä aatelistokuvaus. Pääosaa esittävä Anita Björk on erinomainen. Tapahtumien sijoittuminen pelkistettyihin ja rajattuihin tiloihin tuo esille teoksen näyttämötaustan, mutta juuri kekseliäät siirtymät kohtausten välillä saavat Miss Julien tuntumaan elokuvalta videokuvatun teatteriesityksen sijaan.

28.10.

Toinen Orionin kinokonsertin Bauereista onkin vähän vaikeampi tapaus, koska siinä ei ollut ollenkaan välitekstejä. Hahmot puhuvat kuitenkin sen verran paljon ja reagoivat toistensa sanoihin siihen malliin, että jotain olisi ehkä hyvä myös sanallistaa, koska tässä tapauksessa dialogin sisällöllä todellakin on väliä (toisin kuin vaikkapa Limitessä, joka nojaa ainoastaan tunnelmaansa eikä juoneensa). Puhekohtauksissa nähdyt mustat rastit filmikopiossa saattavat kertoa siitä, että näihin kohtiin kuuluisi tulla tekstit, mutta sellaisia ei ollut. Dialogittomana leffa on aivan mahdoton seurattava, joten pisteet tulevat nyt sen mukaan. Joku ei ilmeisesti vahvasta sairausmeikistä päätellen voinut hyvin ja sitten pälä pälä pälä EIKÄ pälä pälä pälä VIHAINEN TUIJOTUS.

Olen valmis antamaan uuden mahdollisuuden, jos elokuvassa oikeasti kuuluu olla jotain dialogia ja sen myötä tapahtumia selventävää.

28.10.

Orionin kinokonsertissa nähdyssä Jevgeni Bauerin melodraamassa balettitanssijan urasta haaveileva puhekyvytön nuori nainen saavuttaa unelmansa, mutta supertaiteilija haluaa ikuistaa tämän kärsimyksen taululle eikä onnellisuutta voida sallia ennen kuin naiselle on vetäisty louhimiehet. Elokuvan maailmassa lausahdus "on niin ihanaa ettet puhu" on tarkoitettu romanttiseksi, mutta jokin siinä on ehkä vähän pielessä... Lausahdusta ei myöskään heitä vain ja ainoastaan yksi kilpakosija.