Summer holiday

Kuka nyt olisi uskonut, että kahdenkymmenen vuoden päästä julkaisusta elokuvaan ihastuttaisiin uudelleen? Turhaan uskotte ketään. Kovin tätä jonkun ankan supersankariseikkailuksi mainostellaan takakansissa jo. Tämän Howardin hehkutetaan olevan rivosuinen juoppo, todellinen naistenkaataja. Vaan heittäkää moisetkin mainoslauseet täysin unholaan. Howard nauttii muutaman oluen, kiroilee kerran koko elokuvan aikana, eikä naisia ankka ehdi missään välissä viekotella. Hävytöntä!
Kaikki tapahtuu oikeastaan täysin päinvastoin siitä, mitä annetaan katsojan odottaa. Howard the Duck on aivan liian lapsellinen ollakseen todellinen superankka. Pariin otteeseen saattaa elokuva olla menettelevän hauska, mutta pääasiassa Howard ei ole hahmona mitenkään vakavasti otettava edes humoristisessa mielessä, että hänelle jaksaisi edes nauraa. Toiminta on lapsellista, juoni aivoton ja lopputulos karmea. Parhaimmillaan yhtä kaunis kuin ensimmäinen Terminator.
Puolikkaan tähden heitän lisää elokuvan kyvystä nollata täysin aivotoiminta.

Loppuvuodesta ja ensi vuoden alussa ajattelin painottaa hieman enemmän viimeiselle vuosikymmenellä tehtyihin elokuviin listausprojektia viimeistelläkseni. Ei kenenkään maa vartosikin pidemmän aikaa katseluvuoroaan, kun joskus tuli ostettua täysin ennakkoluulottomasti koko elokuva. Nyt kuitenkin lukaisin takakannet uudelleen ja pistin välittömästi masiinaan.

Ensimmäiseksi silmään pistää kameratyöskentely, jota nykypäivänä taidetaan kutsua jotenkin tarantinomaiseksi. Yleisilme on uskomattoman kaunis ja jos tätä sitten jotenkin tarantinomaiseksi kutsutaan, ylittää kyllä mielestäni sen tarantinoriman kevyesti. Käsikirjoitus on helmellinen, todella jännittävä ja yllättävä. Roolisuoritukset kultakin päärooleissa nähtävältä erinomaiset. Käsittelee hauskasti aihetta, josta itse olin varsin epätiedossa mutta elokuva pohjustaa kyllä erinomaisesti sen, mitä tässä nyt on meneillään.

Karel Kachynaa tulee kyllä arvostaa hänen rohkeudestaan armotta. 70-luvun Tsekki ei Neuvostovallan alla ollut todellakaan paras paikka tehdä poliittisesti hyökkäävää elokuvaa maan hallitsevaa politiikkaa vastaan. Kachynan ote on kuitenkin täysin sensuroimaton ja rohkea, mikä ajoikin elokuvan 20 vuoden mittaiseen esityskieltoon. Vasta vuonna 1989 elokuva saatiin levitykseen. Neuvostopropagandan vastustaminen joutui aikoinaan Suomessakin ankaraan tarkkailuun ja tämän seikan saralla Kachynan ote on merkittävän mullistavaa varsin globaalisessa mielessä. Ei Suomi ollut Tsekkoslovakian ohella ainoat maat tarkkailevan silmän alla. Korva kuunteli ja silmä tarkkaili koko Eurooppaa.

Vaikka elokuva on poliittiselta sanomaltaan väkevä, ei saa kyllä aliarvioida elokuvan muuta sanomaa. Kauniisti elokuva käsittelee päähenkilöiden välistä avioliittoakin hieman poliittisisakin merkeissä Ludvíkin aatteiden saralla ja Korvan sekoittaessa kaikkia normeja. Loppuratkaisu ei kyllä kylmäksi jätä. Ratkaisu on äärinmäisen yllättävä ja katsojalle jää kyllä varmasti useampikin kysymys leijailemaan mieleen. Kirii kyllä aivan suosikkeihin.

En varmaankaan ikinä olisi katsonut tätä elokuvaa, mutta menin ostamaan sitten hyvää hyvyyttäni pikkusiskolle joululahjaksi. Ja kun aattoiltana on tapana ollut katsoa aina jokin joululahjaelokuvista, niin tämän aaton ohjelmaan kuuluin Night at the Museum number DOS!

Ja kun ykkösen on nähnyt, on kyllä nähnyt kakkosenkin. Sitä samaa vanhaa pyöritetään uudestaan ja uudestaan, mutta kaikkein ääliömäisintä on se elokuvan täsmällinen leikkauksellinen toisto joissakin kohdissa. Juoni juoksee samaa kaavaa kuin edeltäjänsä aivan täysin, eikä täten pääse missään vaiheessa yllättämään katsojaa. Uutta rakkaustarinaa on koitettu leimauttaa, mutta pääosin koko idea vain lemuaa hirvittävältä.

Smithsonianin museo on maailman suurin, mutta myös maailman helpoin ryöstökohde. Ikkunoita saa rikkoa ja vitriinejä räjäytellä minkä sielu sietää.
Ja parasta on kyllä DVD:lle laitettu vaihtoehtoinen suomenkielinen ääniraita! Äänet ovat aivan hirvittävät. Elokuvaa en niillä katsonut, mutta uteliaisuudesta sitten elokuvan jälkeen testasin niiden asiaankuuluvuuden. Suomenkielisillä äänillä katselukokemus olisi huomattavasti hupaisampi.

Anna Karina hehkuu lempeä ja lämpöä roolissaan. Hän on kyllä pelastanut ankeimmatkin hetkeni Godardin parissa, mutta Nainen on aina nainen ei tänne ankeaan päähän kuulu lainkaan. Godard onnistuu naurattamaan yksinkertaisillakin vitseillään ja tämän elokuvan tahdon laskea kovin rohkeaksi kokeelliseksi komediaksi.

Godard ajaa komedian äärirajoilleen puhuttelemalla suoraan kameralle ja vitsien älyttömyydellä. Angela (Karina) toimii kaiken pahan alkuna ja hyvän loppuna aina ja on kyllä niin erinomaisen loistava. Mihin typeryyksiin hän yllyttääkään kahta miestä. Musiikin ja värien käytön juhla on Godardin tyyliin loistossaan ja kasassa on ainutlaatuinen elokuva.

Oli muuten viimeinen elokuva Canalin Godard-boksista, joka oli vielä näkemättä. Nyt boksi on kaluttu läpi ja on kyllä yksistä parhaista sijoituksista omassa elokuvahyllyssäni.

Loppujen lopuksi, en edes ymmärrä, että miksi katsoin tämän. Ehkä yksi syyllinen on veli, joka oli vuokrannut tämän ja katsonut eilen ja täten minulle "suotiin" mahdollisuus tarkistaa ilmaiseksi koko tapaus. Vaan menipäs aika lailla hukkaan.
Michael Cera on saanut oman maineensa Hollywoodissa ja hahmo on aina näkemälläni kerralla ollut sama - "se hiljainen hauska kaveri". Ei siinä mitään sinäänsä, hyvin Cera suoriutuu roolistaan mutta hahmon/elokuvan käsikirjoitus vuotaa niin pahasti tällä erää. Jack Black on vakiinnuttanut asemaansa nykynaurattajien joukossa, eikä Blackkään ole päässyt siitä tietystä imagostaan irti. Year Onessa on jälleen kerran asetettu vastakkain ohukainen ja paksukainen ja samoille vitseille odotetaan katsojien yhä nauravan. Käsikirjoitus on kaikessa typeryydessään surkea ja täysin epäkiinnostava tapaus. Jos nyt plussia pitäisi jostain lätkiä, niin mainittakoon nyt pienoinen yhteiskuntakriittisyys ja vain muutamat hauskat kohdat. Ei tämä kyllä toimi.

Toisen kerran näin elokuvan ensimmäisen puolituntia. Edelliskerralla lainasin elokuvan kirjastosta ja levy oli niin naarmuinen, ettei päästänyt elokuvassa puolta tuntia pidemmälle. Vitutus oli suunnaton mutta nyt Teema pelasti rahojen kulutukselta näyttäessään sitten koko kauneudessaan.

Olihan tämä kaiken sen hehkutuksen arvoinen. Elokuva pitää jännitystä juuri niin korkealla kuin suo ja sopii ja vallan erinomaisella tavalla. Elokuva lähtee jopa vaatimattomasti liikkeelle tavattoman hiljaisesta Lontoosta mutta kätkeepä hiljainen Lontoo alleen tuhat ja yksi salaisuutta. Alastomuutta otetaan rohkeasti esille pitkin koko elokuvaa kuitenkaan yliampumatta lainkaan. David Hemmingsin ja Vanessa Redgraven roolisuoritukset ovat loistavia. Loppukohtaus on myös aivan mahtava.

Kotimainen elokuva on valitettavan etäinen käsite ollut minulle aina. Oma mieltymykseni suomalaisiin elokuviin on aina perustunut niihin mamman ja papan kanssa katsotuihin virallisiin suomimusikaaleihin, jossa joka kymmenes minuutti joku älykääpiö löytää haitarin selkänsä takaa ja sitten veisaillaan yhdessä kovaan ääneen. Ja kovin usein pappakin laulujen sanat osasi, joten sitä laulua sitten kuulikin monesta tuutista.

Vaan ei ole Elokuu lainkaan tässä sarjassa. Musiikki on hillitty sivuelementti läpielokuvan, eikä veisut nyt ole muuta kuin juomalauluja pienoisissa flashbackeissä. Kassila on ohjaajana minulle tuttu monesta Komisaario Palmu -elokuvista, eikä kyllä Palmutkaan tässä musikaaliluokassa paini. Elokuu on kyllä huomattavasti kypsempi elokuva vielä kuin yksikään (muistamani) Palmu.

Viestillään Elokuu iskee kyllä tavallista syvemmälle. Elokuva kertoo toisilleen luomattomista ihmisistä, avioparista. Avioliitto tuntuu pelkältä kulissilta ja tämän on aviomies Viktorkin (Toivo Mäkelä) huomannut. Viktor hakee elämäänsä virikkeeksi miestä väkevämpää ja tämä ei kyllä pysy hänellä kontrollissa lainkaan.
Mäkelän roolisuoritus on kyllä aivan tajuttoman kova. Viktorin epätoivo ja kaipuu kukkii erinomaisesti ja muutenkin rooli iskee kuin mikäkin. Heikki Savolainen on suosikkejani Tuntemattomassa sotilaassakin ja niin kyllä tässäkin roolisuoritus on hieno. Käsikirjoitus pohjautuu F.E. Sillanpään kirjaan, joten käsikirjoituksen nerokkuuden pisteet kuuluu ehdottomasti sinnekin suuntaan. Kassilan sovellus on kuitenkin loistava ja tätä kuuluukin kunnioittaa myös itsenäisenä teoksena.

Näissä päälaelleen käännetyissä saduissa on aina jotakin lumoavaa. Tideland painii juuri tällä lumoavuusasteikolla varsin korkeassakin sarjassa ilmeensä kanssa.
Pan's Labyrinthiin tätä usein on verrattu, enkä itsekkään voi olla ottamatta tätä seikkaa esille. Molemmissa elokuvissa on tätä lapsuuden kaihoa ja tutkiskelevaa silmäilyä ja tällä osalla Tideland onnistuu loistavasti. Jeliza-Rosen lapsuus ei ole siellä sateenkaaren loppupäässä vietetty. Normaalia rakkautta hän ei ikinä ole saanut kokea vanhemmiltaan näiden huumohortoilujen temmellyksessä ja elokuva paljastaakin karusti heidän surkean kasvatuksensa.
Jodelle Ferlandin roolisuoritus pääosassa on aivan loistava. Omaa paikkaa hakeva nuori tyttö on hahmonakin niin sympaattinen ja hurmaava. Tähän kun ujutetaan sekaan vielä hänen "sivupersoonansa" hänen nukkejensa päiden ääninäyttelijöinä, on kasassa yksi unohtumattomimmista lapsinäyttelijän roolisuorituksista. Roolisuoritukset sivurooleissa nähtäviltä Brendan Fletcheriltä ja Janet McTeeriltäkin ovat kumpikin loistavia.
Liisa Ihmemaassa -tarinan raapaisu toimii hienosti. Visuaalisilla kikoilla toimii hienosti ja tarina on hieno oksettavuuden ja hyvän maun rajamailla.

Sanotaan niin, että Coenien viihde-/laatutakuu. Musta huumori kukkii mitä loistavimmin. Katsojia yritetään vetää syvälle puolelle vakuttaen, että elokuva muka sijoittuisi tositapahtumiin ja ehkä tämä hivenen auttaakin hahmoihin samaistumisessa. Hahmojako kyllä karsii ankarasti, että kehenkä tässä nyt edes voi samaistua: henkilökaartista löytyy mitä idioottimaisimmat rikolliset (Buscemi ja Stormare), antimikkihiirietsivä (McDormand) ja läjäpäin täydellisiä idiootteja - hahmojen kirjo on siis aivan loistava mitä hienoimmilla roolisuorituksilla.
Käsikirjoitus on kyllä se elokuvan vahvin puoli. Paikoitellen päästää yllättämään kovinkin ja dialogi toimii hienosti. Loppuratkaisu onnistuu yllättämään. Kameratyöskentely moitteentoa ja näin kasassa onkin varsin kelpopaketti.

Tämä teos pyöri iät ja ajat Want to Watch -osastolla ja nyt lauantain-sunnuntain välisenä yönä löysin loistavan kolon tarkastaa tämä. Elokuva löytyi puoli vahingossa Youtubesta, sillä hakusanana toimi Samuel Fullerin White Dog -niminen elokuva. Onni onnettomuudessa ja ensimmäisenä ponnahtikin Man Bites Dog.

Elokuva kertoo todellisesta maailmanomistajasta. Suomenkielisestä käännöksestä elokuvalle (Man Bites Dog - Ammmatti: tappaja) voikin päätellä kovinkin rankasti elokuvan sisältöä. Ben puolustelee ammattiaan mitä synkimmin perustein ja lähtee paikoitellen harjoittamaan sitä jopa hetken mielijohteesta. Vaan Benin teot ovat peruuttamattomia ja anteeksiantamattomia, eikä kyllä hahmo saa elokuvan aikana minkäänlaista sympatiaa. Tekoja yritetään puolustella kovinkin, eikä kameraryhmä välitä pätkääkään, minkälaiseen soppaan ovat itsensä keittäneet. Elokuva on siis toteutettu jonkinmoisessa dokumenttimuodossa, sillä kuvausryhmää esitellään Benin ohella roolijaossakin.

Mustavalkoinen käsikamerakuvaus on kyllä aivan uskomattoman tehokasta. Dokumentaarisena teoksena väkivalta on aivan pelottavan realistisen tuntuista. Verta suhteellisen hyvässä maussa ja se äänimaailma - hyytävää. Kuinka monta kertaa huomasinkaan itseni ihan vääntyilevän ja kääntyilevän tuolissani. Väkivalta vietynä ääripäihin on niin järisyttävää.

Mitä vielä roolisuorituksista. Benoît Poelvoorde on loistava pääroolissa ja koko pakka on loistavasti muutenkin kasassa. Kuvausryhmän epävarmuus koko projektiin lähtemisestä ja projektin aiheuttama epävarmuus ovat kumpikin loistavia esimerkkejä heidän roolisuorituksiensa vahvuuksista. Tajuttoman kova elokuva, suosittelen ehdottomasti jokaiselle ihmisolennolle.

(Youtuben versiosta oltiin leikattu varsin ymmärrettävistä syistä elokuvasta suurta älämölöä aiheuttanut raiskauskohtaus pois mutta tämän seikan myötä en pisteitä ole laskemassa yhtä ainutta pykälää alaspäin. Kohtaus kestää vaivaisesti muutaman kymmenen sekuntia, kuvaa ei näy mutta kaikki äänet kuuluvat.)

Aivan kaikken ensi-iltaisemmassa näytöksessä James Cameronin Avatar. 10 000 asukkaan kyläpahasessa maailman ensi-ilta? Kyllähän näin taisi päästä käymään. Ensikosketukselta teatteriin pientä smalltalkia tykinkäyttäjän kanssa, jonka jälkeen astuminen saliin. Eturivissä viisi juuri elokuvan ikärajakriteerin täyttänyttä äitinsä kanssa, takana vanhempi herra yksin, nainen ja tytär ja kaverini ja tämän tyttöystävä. Maailman ensi-iltaan eksyi siis täältä suunnasta 10 ihmistiä.

Avatar elokuvana hyökkää kivasti suoraan asiaan. Pahemmin ei kerronta lähde pyörimään ylitunteellisesti Jake Sullyn menneisyyden varjoissa ja selittelemään velirukan kohtaloa. Kuin hetkessä katsoja on liidätetty suoraan Pandora-planeetalle mitä ihmeellisimpien tietokonetehosteiden saattelemana. Jake Sully on saanut veljensä paikan ns. Avatar-projektissa tutustuakseen Na'vien kulttuuriin ja ollakseen täten yksi heistä. Jake on täysin sopimaton projektiin karulla esikosketuksellaan ja ylimiehisenä liipasinherkkänä taistelijana kaikkien näiden tietokoneiden keskelle. Perimpänä ajatuksena "muukalaisilla", eli ihmisillä on tässä tapauksessa hakea Pandorasta jotakin hypermetallia, jonka arvo on 20 000 000$ per kilo. Suurin esiintymä on Na'vien asuinpakalla ja nämä penteleen on saatava siirtymään. Tähän avaimena toimikoon Jake Sully.

Sully joutuu kuitenkin painimaan vahvasti moraalisten kysymysten välillä. Na'vien ja ihmisten välitilassa hän joutuu todella miettimään todellista paikkaansa, eikä rakkaustarina asiaa ainakaan helpommaksi tee.

Heti alkumetreillä iskee jonkin moinen deja vu. Vahvasti tuntui siltä, että jossakin tämän olen nähnyt varmastikkin ennenkin ja sitten osasinkin yhdistää tämän palapelin: Pocahontas. Elokuva seuraa niin vahvasti tätä Pocahontas kaavaa, jossa ihmiset saapuvat "villien" keskelle tarjoamaan sivistystä avosylin, mutta vastaanotto ei aina ole kaikkein lämpimimmästä päästä.

Tiedä sitten, että kuinka tarkoituksella James Cameron tappoikaan Jumalan. Ajatuskin siitä, että jossakin tuolla toisella planeetalla olisi älyllistä elämää herättää varmasti joissakin lahkoissa suurta inhoa ja tällä teolla Cameron selvästikin on tappanut Jumalan. Ja tähän armomurhaan kun liitämme vielä kohtaukset, joissa ihmiset pätevät tiedollaan ja tutustumuksellaan Na'vien kulttuuria kohtaan. Kuinka oikeassa heidän käsityksensä luonnosta ja elämän kiertokulusta onkaan.

Avatar koittaa vakuuttaa kauneudellaan niin kovin, että tätä bittimaailma Pandoraa kuvaillaan milloin mistäkin kulmasta. Avatar luo katsojalle laajan kuvan maailmasta vain ja ainoastaan palvellakseen yhtä tarkoitusperää: elokuvan tekeminen tuli niin kalliiksi, että olisi suorastaan järjetöntä jättää hyödyntämättä uudelleen Avatarissa käytettyä maailmaa. Avatar tarjoaa nyt loistavan pohjan tulevalle. Rankaksihan elokuvan teko on tullut, sillä mittasuhteiltaan suunnaton Pandora on varmasti ollut erittäin haasteellineen tehtävä. Tähän vielä ynnätään hyperteknologia, jota ihmiset käyttävät ja kaiken maailman mörököllit Turokeista kuusijalkaisiin pokemonremixeihin.

Painotus visuaalisella puolella onkin jättää koko elokuvan muun merkityksen piiloonsa. Huiman 2h 45min kestonsa aikana lähinnä Pandorasta kuvaa luovan maalailun seurauksena tämä Pocahontas tarina ei missään vaiheessa pääse todella yllättämään ja muuten hurmaamaan. Eikä tuon koko keston aikana se Pandoran ihailu ja huimauskohtausten luonti korkealla puissa ja kallioissa kiipeillen tuo nautintoa tarpeen vaatien.

Ja mitä roolisuorituksiin tulee. Pääosassa nähtävä Sam Worthington on paikoitelen harmillinen tapaus. Kuinka vilpitön hän yrittääkään olla, mutta ontuu (noh, sanavalinta ei ehkä paras pyörätuolissa elävää kohtaan) typerissäkin paikoissa. Yrittää olla elokuvan väkevä vitsiniekka mutta sympaattiset naurut ovat jäädä kovinkin vähäisiksi. Mitä tulee Zoe Saldanaan? Tunteellisella tasolla haastavan roolin näemme vain ja ainoastaan animoituna, mutta hänkään ei silti ole ehkä vahvimmasta päästä. Joel Mooren suorituksesta vielä muutama sananen: mies on jumittunut täysin siihen yhteen roolihahmoon, mitä hänelle on koskaan tarjottu. Sitä samaa tarjotaan taas.

Huikeita kuvia korostetaan eeppisillä konsertoilla ja paikoitellen tilanteet tuntuvatkin jopa suorastaan häpeilyttävän karmeilta ylitemposuudessaan.

Kun Pocahontas kohtaa Star Warsin, lopputulos voi olla hyvinkin Avatarin tasoa. Visuaalisesti näyttävää settiä, paikoitellen mahtipontista bullshittiä. Ylilyönneistä rokotettakoon ja myöskin liian ennalta-arvattavasta kaavasta. Pitkä odotus on nyt siis palkittu. 3D:nä en elokuvaa siis nähnyt, mutta en usko moisen kokemuksen ainakaan arvosanaa nostavan yhtään ylöspäin. Tämä tietokoneilla leikkiminen oli aivan tarpeeksi kosketeltavissa aivan normaalilta laajakankaaltakin tarkasteltuna. En usko, että 3D:n myötä pääsisin yhtään syvemmälle elokuvaan, ehkä elokuva väin hyökkäisi päälleni.

Ja se vanhempi mies yksin ja äiti tyttärensä kanssa olivat varmasti kaikki tulleet katsomaan Titanicin ohjaajan elokuvaa. Jäinkin hieman miettimään, että tiesivätkö Friida, Tilda ja Jocke tietää, että sama mies on ohjannut myös Terminator 2:n.

Elokuva on toteutettu lähinnä yhden miehen armeijan voimin. Ohjaaja Dziga Vertov vastaa koko elokuvan sisällöstä kuvauksesta käsikirjoitukseen ja ohjaukseen. Käsikirjoituksella tarkoitan ehkä tässä elokuvan perusideaa, sillä elokuvan alkuteksteissä hehkutellaan elokuvan käsikirjoituksettomuutta.
Mies ja elokuvakamera voi olla nimenä hyvinkin kahdessa mielessä ymmärrettävä: Vertovin kokeilunomainen elokuvanteko, taikka sitten elokuvan pääosassa nähtävän Mikhail Kaufmanin (Vertovin veli) tutkiskelevasta "kamera kainalossa" -kulkemisesta vihjaava nimi. Vertov ottaa upeasti käsittelyyn yhteiskuntaa riesaavan teollistumisen muutamaan otteeseen erittäinkin kauniisti.
Yksi päivä sisältää kokonaisen elämänkaaren ja muuttaa huomattavasti joidekin ihmisten elämiä. Lähes dokumentillinen epäsuora tarina on uskomattoman hieno mutta elokuvan vahvin osapuoli on sen visuaalisessa komeudessaan. Kuva urheilullisista sankareista hirvittävimpiin painajaisiin koskettaa varmasti jokaista katsojaa jollakin tasolla. Kokeellisen hieno leikkaus on armoitetun hienoa. Kamera-ajot ja elokuvan itsensä puhutteleminen elokuvana toimii erinomaisesti. Kaunista, niin kaunista. Ainutlaatuinen katselukokemus.

Burtonin varhainen lyhytanimaatio on jo suuri askel kohti tulevaa. Tyyli on jälleen kerran erehtymätöntä Burtonia. Teemaltaan elokuva raapaisee aavistuksen verran Frankensteinia (kuten alla mainittukkin), mutta "lopputwisti" kääntääkin kaiken nurinperin.
Ihan hauska ja toimiva.

Frankenstein koiraversiona. Saattaisi kuullostaa tuhoontuomitulta yhdistelmältä kenen tahansa ohjaajan käsissä, vaan onnistui Tim Burton hieman yllättämäänkin lyhärillään.
Burtonmaiset eleet kumpuilevista hautausmaista yleiseen gootti-ilmeeseen jälleen kerran kunnossa ja näyttäähän elokuva varsin tyylikkäältä pahvisessa komeudessaan. Frankensteinin suhdetta elokuvaan voi joko katsella sormien lävitse parodisessa mieless tai hirvittävässä typeryyden mielessä. Itse painin siinä välimaastossa, mutta en kyllä ainakaan pitänyt. Kovin on naiivi.

Toinen kosketus Miyazakin elokuviin. Vähän ettententten lähdin valikoimaan, että kumman katson nyt tällä istumalla koeviikon suolaksi: Naapurini Totoron tai tämän. Totoroa kohtaan kuitenkin odotukset ovat niin suuret ja Kikin pariin lähdin lähes ennakkoluulottomasti, joten päätin sitten säästellä makian kanssa.
Mukavan neutraali noitahahmo on kyllä luotu. Kiki ei liikoja manauksia tee, eikä mitään taikapalloja ammuskele. Noidat ovat lähellä Kikin yhteiskuntaa eikä niistä liikoja hössötetä, vaikka kovin erilaisia nyt ovatkin. Kikin hahmo on niin hellyyttävän sympaattinen. Kiki on siis noita kaikkein yksinkertaisimmillaan: musta kissa ja lentävä luuta.
Aivan yhtä syvältä ei kuitenkaan Kikin lähettipalvelu raapaissut kuin Henkien kätkemä. Piirosjälki on jälleen kerran loistava, mutta Henkien kätkemän saavuttama hurmos satumaisella kerronnallaan täysin fiktiivisillä hahmoilla ja upeillä mörökölleillä asetti vaatimukset parempaa kohtaan jo niin korkealle. Kikin lähettipalvelu onkin enemmän nuoren noidan kasvutarina, kuin mielikuvituksellinen seikkailu.
Hahmot ovat erittäin mukavia kukin ja musiikkimaailma jälleen kerran loistava.

Rewatch, eikä tuskin kenellekkään yllätys ettei pisteissä muutoksia.
Kun elokuva on keksivänään jotain todella hauskaa (mikä siis poikkeuksetta on jotain aivan muuta), viedään se täysin yli edes paskan maun rajan. Hävytöntä perseilyä, sortuu aivan liikaa tällä pissakakkapuolelle. Parodioinnilla elokuva koitta alituiseen naurattaa suorastaan säälittävin yrityksin. Kun on kerran maistanut paskaa, ei se toisella kerralla sen parempaa ole.
Jos elokuvasta väkisin aletaan etsimään jotain hyvää, niin sanottakoon Sara Paxton elokuvan ainoana hyvänä puolena. Roolisuoritus nyt ei ole kummoinenkaan, mutta ihan kivan näköinen likka. Ja jos tämä on elokuvan ainut hyvä puoli, niin jo on surullista. Pisteitä en moisen takia ala nostamaan. Se, että elokuva ei olekkaan yllätyksellinen puolitähteä, tulee se ylimääräinen puolikas puhtaasta myötähäpeästä koko elokuvan tekijöitä ja toteutuksessa mukana olleita kohtaan. Ja lopputekstien välissä pyörivät "poistetut kohtaukset" - mitään yhtä karmeaa en ole vähään aikaan nähnyt.
Ja miksi katsoin tämän uudestaan? Eikö kerta riittänyt? Paikallisessa ravintolabaarissa vietimme koulupäiväämme ja Canalilla pyöri ja sitten tuli kahvin ohella maisteltua jotain todella hirveää.

Kar Wai Wongin lyhytelokuva koostuu kokonaan vanhemmasta videonauhasta, joka on koottu kasaan aivan uskomattoman hienon laulun säestyksellä. Kuvan ja äänen yhteen pelaaminen vajaan kolmen minuutin ajan on komeaa. Toimii periaatteessa musiikkivideon tapaan itseeni, mutta vahvemmin. Hienoa.

Wajdan sotatrilogian toinen osa, Kanal, satuttiinkin näyttämään Teemalta. Sinäänsä kiva, sillä oli havitellut ostavani koko sotatrilogian Criterionin boksin, mutta näin säästyy mukavasti rahaa Teeman näyttäessä vielä Tuhkaa ja timantteja ensi perjantaina. Koko sotatrilogiasta siis Teema jättää kai Sukupolven näyttämättä, mikä sinäänsä sapettaa. Ellei tätä sitten lainkaan olla näyttämässä television kautta, taidan sittenkin kallistua sijoittamaan muutaman kirvelevän kympin Criterionin boksiin.

Kanal on idealtaan ja toteutukseltaan nerokas. Pisteleviä hahmoja, joiden persooniin tulee ensin syvennettyä "rauhallisen sodan merkeissä" näemme muuttuvan täysin eri ihmisiksi ahtaissa viemäritunneleissa. Roolisuoritukset ovat vahvat, erityisesti Wienczyslaw Glinskin haluan erikseen mainita. Viemäreiden lemun voi melkein haistaa läpi kuvaruudun ja kamala liete loistaa kauheudessaan. Ja se loppuratkaisu. Vähään aikaan en ole nähnyt mitän niin kaunista. Visuaalinen ilme on muutenkin kohdallaan, suorastaan ainutlaatuinen. Raunioitunut Varsova huutaa kuolemaa ja armoa.

Kieslowski Dekalogi (Kymmenen käskyä) käsiteltävissä pitkästä aikaa. Edellisestä, joka oli (yllätysyllätys) Ensimmäinen käsky, on kulunut jo hyvä aika kun katsoin ja lähimain lupasin katsella tätä kymmenosaista elokuvasarjaa eteenpäin. Vaan nyt vasta sain itseäni niskasta kiinni ja itseni pysähtymään tietokoneruudun ääreen hieman vajaaksi tunniksi.

Raamatussa kehotetaan, ettei tulisi käyttää väärin Jumalan nimeä. Mutta kuten Ensimmäinen käsky jo todisti, kovin väljästi Kieslowski aiheeseen hyökkää. 10 käskyä on enemmänkin suunta elokuvasarjalle, ei suora ohjekirja. Enemmän elokuva ottaa elämän eettiset arvot käsiteltäväksi kuin Raamatun ja tämänkin elokuva sitoo katsojan tyylikkäällä draamallaan. Zbigniew Preisnierin musiikki ja Halina Dobrowolskan kuva pelaa sopusoinnussa hienosti.

Varsin vahvalla dokumentaarisella tyylillä toteutettu sekaan upotettuna omalaatuista draamaa. Onnistuneesti Häxan ottaa tukea muista lähteistä ja erinomaisesti esitteleekin niitä. Kuinka karusti esitelläänkään esimerkiksi kidutusvälineitä tai muinaisia piirroksia.

Dokumentinomainen kerrotatapa on elokuvan yksi vahvimmista osa-alueista, mutta tuo kalpenee ehdottomasti elokuvan visuaalisen komeuden rinnalla. Erilaiset mörriäiset saatanasta sikoihin ovat aivan helkkarin komeita ja nämä vielä uskomattoman upeisiin lavasteisiin upotettuna. Paholainen pitkine kynsineen ja pitkällä naamallaan on hyytävä. Kauhun elementtejä käytetään hienosti. Nainen synnyttää kaksi pulleaa demonin poikasta ja paholaisen perseen pussaaminen ovat vain pieni osa elokuvan hulluutta ja sen kauneutta. Hienosti yhdistetään menneet nykyaikaan ja menneiden aikojen hulluutta ja epätietoa korostetaan vahvasti.

Ensin muistutan, että näkemäni oli nyt sitten se leikkaamaton versio Olkikoirista. Kyseessä oli toinen Peckinpahini ja kyllä on ohjaajan tyyli ja arvomaailma tullut vahvasti esille. Juomalaseihin ei istu muu kuin alkoholi (poikkeukseltaan vain kohtaus, jossa taikatempussa käytetään maitoa) ja naiset ovat objekteja. Olikohan Amy Sumneria esittävällä Susan Georgella oikeasti kertaakaan rintaliivejä? Tiukoista paidoista nännit nöpöttävät ja miehet ovat hämillään. Vastapainona täysin estoottomalla naisella on matemaatikko aviomiehenä, jonka roolissa nähdään loistava Dustin Hoffman. Hahmojen vastakkainasettelu on sinäänsä melko hieno ja hauska pikkuseikka, mikä johtaa loppujen lopuksi pahimpaan mahdolliseen.

Väkivalta on karua ja todella hyökkäävää. Taistelun temmellyksessä ei ole pahemmin väliä millä lyödään mihin ja tämä johtaa melko ennalta-arvattuun tilanteeseen. Hyökkäävyydestä ja aggressiivisuudesta kun on puhe, niin ei pidä unohtaa monesti tästä elokuvasta puhuttaessa mainittua raiskauskohtausta. Karua ja rajua katseltavaa todellakin, niinkuin lähinnä koko elokuva.

Ja niin kuin alla Räsynukesta oli puhetta kauniista suomennoksesta, ei Olkikoirat ainakaan heikoksi kakkoseksi jää.

Olen löytänyt jälleen yhden suosikkikonnistani valkokankaalta. Robert Mitchumin esittämä Harry Powell on aivan tajuttoman karu, kylmä ja silti hurmaava naistenmies. Pastorista mies on kaukana, pohjimmiltaan Powell on kuin itse Perkele. Ja ne tatuoinnit. Niistä on varmasti kaikki oleellinen kauneus ja symboliikka jo sanottu ja kirjoitettu, mutta kovin iskivät meikäpoikaankin. Pelkästään tämä ei ole demonin tanssia yksin, vaan tangoon tarvitaan kaksi. Toinen aivan helkkarin vahva roolisuoritus kaikessa hellyyttävyydessään on Pearl Harperin roolissä nähtävä Sally Jane Bruce. Vihaa tätä pikkutyttöä ja olet todellakin epäihminen.

Tarina on simppelin yksinkertainen ja vahva helppoudessaan. Mustavalkoisuus on loistokkuudessaan parhaimmillaan valolla ja varjolla leikitellessään useampaan otteeseen. Loistava kokonaisuus.

Ja suomennettu nimi elokuvalle: Räsynukke. Sarjassa 'oikeasti onnistuneet käännökset'.

Hayao Miyazakiin tuli eilen tutustuttu Henkien kätkemän merkeissä. Kyseessä siis ensimmäinen kyseisen ohjaajan elokuva ja vasta toinen kunnon anime-elokuva Akiran jälkeen.

Miyazakin luoma maailma on kyllä jotain aivan ällistyttävän hienoa. Mitä erilaisempia hahmoja toisia hullumpine persoonineen. Piirosjälkeä ei voi olla ylistämättä liikaa. Erilaiset hahmot vaativat piirtäjältä jo paljon ja kuitenkin yksinkertaisetkin mörököllit on saatu näyttämään omaan maailmaan sopivasti upeina ja ainutlaatuisina. Miljöö on elokuvan haasteellisin osa, mutta kieltämättä myös elokuvan vahvin. Vaativa tarina pyytää jo paljon ympäristöltään, eikä tässä kyllä piirtäjiä ole helpolla päästetty. Lopputulos on ainutlaatuinen. 2000-luvun parhaimmistoa. Puolen tähden nousu ei todellakaan kuullosta mahdottomalta toisen katselukerran myötä.

Kiesloswskin viimeiseksi jäänyt käsikirjoitus luotiin yhdessä pitkäaikaisen käsikirjoittajaystävän, Krzysztof Piesiewiczin kanssa. Itse elokuvaa Kieslowski ei ehtinyt koskaan näkemään kuolon korjattua hänet liian aikaisin. Kolmiosaiseen elokuvasarjaan kuuluu myös elokuvat L'enfer ja Nadzieja. Elokuvat perustuvat teemaltaan lähelle katolisen kirkon maailmanjakoa taivaaseen, kiirastuleen ja helvettiin. Projekti luovutettiin tulevaisuuden lupauksille ohjattavaksi.

Käsikirjoitus laukaisee alussa sellaisen pommin, mikä pitää jännitystä pitkään yllä. Tutinoissa katsoja pysyy kyllä takuuvarmasti alun hyytävyyden seurauksina ovelahkon juonittelun astuessa esiin. Suuruuden sanomaa pohditaan niin rakkauden kuin moraalinkin välillä. Juonittelu kuitenkin loppuu valitettavan lyhyeeseen ja ratkaisu tulee liian yksinkertaisesti ja helposti. Vielä pitäisi 40 minuuttia katsella mitä? Loput 40 minuuttia Kieslowski ja Piesiewicz ovat kyllä soheltaneet valitettavalla tavalla. Sortuu ärsyttäviin tavanomaisuuksiin ja liian helppoihin ja rumiin ratkaisuihin. Suuressa finaalissa sidostetaan elokuvan alkua varsin ovelalla tavalla mutta toteutukseltaan tämä on varsin typerä.

Cate Blanchett jätti kyllä jossain määrin aukon minuun. Alussa nainen on hyvinkin vahva ja rooli lupaa hyvää, mutta loppuun mentäessä hänen otteensa herpanee ja on loppujen lopuksi ehkä yhtä hurmaava kuin gorilla giljotiinissä. Hän suorastaan kylmenee ja erkaantuu elokuvasta lähes kokonaan irti. Giovanni Ribisin kohdalla koin puolestaan ehkä jopa positiivisen yllätyksen. Kameratyöskentely on hienoa, eikä tältä puolelta miinusta tule. Korkeata ja matalaa kuvaa pääsee maistamaan kumpaakin mukavasti.

Tältä odotin jotain todella rankkaa, ja sitä kyllä tarjoiltiinkin. Bronson on hahmona aivan mielettömän karu ja cool, Tom Hardyn roolisuoritus on jotain niin hienoa. Bronsonin hulluus, sairaus, väkivaltaisuus ja inhimillisyys on Hardyn toimesta jotain todella hienoa katseltavaa.

Pelkkään Hardyn ylistykseen en kuitenkaan tekstiäni keskitä, vaikka aiheesta voisikin vaikka minkälaisen runon kirjoittaa. Bronsonin tositarina on jotain niin hienoa ja karua. Elokuvaan on onnistuttu tallentamaan niin hienon ahdistava, suorastaan kuolleen ahdistava tunnelma. Huumoria sopivassa maussa kertaakaan yliampumatta. Musiikkivalinnoista en itse niin satavarma ole. Paikoitellen ne sopivat tilanteisiin kuin nakutettu ja paikoitellen taas istuu niin huonosti. Tuo istumattomuus kuitenkin on hyvä mauste tuohon kuolleen tunnelman saavuttamiseen.

On tässä Kellopeliappelsiinimaisia elkeitä ja pikkuvihjauksia, mutta 2000-luvun Kellopeliappelsiiniksi en tahdo leimata. Bronsonin käsittelen mielummin itsenäisenä, täysin omalaatuisena elokuvana.

Kyseessä on toinen Yuriy Norshteynin lyhytanimaatio ja iski kyllä aivan yhtä kovaa, kuin Tale of Tales, joka on siis ensimmäinen näkemäni Yuriy Norshteynin elokuva. Stop motion iskee minuun kyllä niin törkeän kovaa ja tässä on sitä kyllä tarjoilla parhaimmillaan. Tähän ynnätään vielä kaunis tarina, niin on kokonaisuus uskomattoman hieno.

Johnny Cashistä pidän itse todella kovin, joten elokuva vaikutti todella mielenkiintoiselta. Digiboksilla viimekertainen TV-esitys oli odottanut liian oitkän aikaa ilmeisesti, sillä eilen maanantaina, 23.11, tuli elokuva jälleen televisiosta. Piti periaatteesta katsoa tallennettu, mutta päädyimpäs vain Subin ääreen.
Cashin elämää ei liian railakkaana kapinallisena ole kuvattu. Pelkkää ruusuilla tanssimista se ei ollut, mutta synkimmätkin hetket on kuvattu varsin miedosti. Joaquin Phoenixin suoritus on kelpo hyvä, yhdennäköisyyttä Cashin kanssa löytyy kuitenkin yllättävän paljon. Ihanan June Carterin roolissa näemmekin Reese Witherspoonin, joka roolistaan jopa mm. Oscarinkin nappasi.
Musikillisena elämänkertana elokuvan yksi aivan ehdoton vahvuus on musiikin puolella. Cash soi kovin ja hienosti, mutta kuullaanhan tässä Jerry Lee Lewisiäkin ja paljon muutakin! Tarinan kerronnaltaan ei niinkään erikoinen tai keskivertoa paljoa parempi ja aluksi lätkäisinkin 3½ tähteä, mutta nostinpas vielä puntaroituani pidempään musiikin loistavuutta, lavastusta ja puvustusta.

Elokuvan ensimmäiset sekunnit tarjoavat jo jotain, mitä itse vihaan melkein suunnattomasti: hirveän laulukohtauksen. Ei laulu välttämättä ole elokuvissa yleensä pahasta, mutta tässä tapauksessa vanhojen Aku Ankka -piirrettyjen tapainen laulu on ohi minun maun.

Ajatukseltaan varsin mukavakin elokuva ontuu paikoin toteutuksellaan. Kostoidea on oikeasti hieno, mutta tämän pitkittäminen epäasiallisesti pienin huumorinkukkasin ei toimi. Tällainen pienikoominen western ei iske meikäläiseen vain yhtään. No okei, muutamaan otteeseen vitsit olivat ihan osuvia, mutta niiden turhan tiuha tahti ja suuri epäonnistuminen ei hyvästä ole. Waynen äijyyttä korostetaan kovinkin eikä roolissa ole kyllä pahemmin moittimista. Kaikkien aikojen westerniksi tätä Hesarissa hehkutettiin, mutta ei tämä pääse lähellekkään sitä tunnelmaa mitä Leone ja Jodorowsky.

"Hyvä tavaton", pääsin jo sanomaan Kaipaan sivistystä, pikimmiten -listassani. Sitähän tämä on, aivan tavattoman hyvä. Täydellinen. Kaksi ikuisuutta olen luvannut itselleni, että katson tämän huomenna tai vähintään ylihuomenna ja tämä eilinen lupaukseni kävikin toteen.

Carl Th. Dreyerin maineikkaista maineikkain mykkäfilmi, Jeanne d'Arcin kärsimys valmistui jo 1928, mutta alkuperäinen nauha paloi traagisesti tulipalon myötä. Noin puoli vuosisataa myöhemmin kuitenkin, 1981, alkuperäinen tanskalainen kopio löytyikin norjalaisesta mielisairaalasta. Kopio restauroitiin aidon alkuperäisen kaltaiseksi tekstityksiä myöden.

Elokuva pohjautuu suuresti oikeudenkäynnin virallisiin pöytäkirjoihin. Elokuva ei juurikaan pohjusta, miksi ja miten Jeanne on syytettävänä, vaan selityksen katsoja saa vaivihkaa elokuvan mittaa, tosin jo hyvin alkumetreillä. Itse toimintaa ei siis näytetä. Alkumetrit lupaavat kuitenkin jo paljon tulevalta. Runsaasti dramaattisia lähikuvia niin Jeannesta kuin koko salista vähemmällä laajalla kuvalla. Jeannen tunteet vyöryvät, tai suorastaan pursuavat ja räjähtävät ruudun läpi katsojaan, tästä kiitos Maria Falconettille. Uskomattoman kaunis ja vahva nainen, jonka roolisuoritus on kyllä epäilemättä yksi elokuvahistorian vakuuttavimpia, ehdottomasti oma suosikkini. Vertaus ja rinnasteisuus Jeesukseen toimii.

Jeannen kärsimys ja hänen kokema väärinymmärrys on jotain niin tunteellista katsottavaa. Paikoitellen Jeannen kyyneleet suorastaan hyppäsivät minun poskiltani vierimään ja suolainen kyyneleiden maku valtasi suun. Vakaa uskonnollisuus ja sen aukoton pettämättömyys ja äärinmäinen marttyyrisuus on vain jotain niin kaunista. Ja kuten sanoinkin jo, tämän tunnevyöryn on Dreyer taltioinut aivan uskomattomilla lähikuvilla. Falconetti on meikitön ja aidoin aidoimmillaan. Neidon ensimmäiseksi ja viimeiseksi jäänyt on jotain todella nerokasta.

Pelkään pahoin, että mikään elokuva ei enää tule maistumaan samalta tämän jälkeen. Jeanne d'Arcin kärsimys ansaitsisi ylipisteitä, mutta taidan tyytyä vain siihen, että elokuva nostaa viiden tähden riman aivan uusiin ulottovuuksiin. Tämä elokuva on itse täydellisyys.

Ei tätä turhaan ylistetä Ki-dukin parhaaksi, tässähän on ainesta vaikka koko 2000-luvun parhaaksi elokuvaksi. Ki-duk teki sen taas vakuuttaessaan minut aivan täysin.

Ki-dukin hiljaiset elokuvat omissa kokemuksissani saavat erinomaista jatketta. Viisi vuodenaikaa (nimeltäänkin jo aivan käsittämättömän hieno) ei Hetki lyön ja Rautakolmosen tavoin vuorosanasateellaan juhli, hiljaisuus vähäisessä näyttelijäkaartissaan on suuri elementti elokuvassa. Hiljaisuuttakin kauniimpaa on kuitenkin elokuvan uskomaton ympäristö ja sen kauneus. Luonto ja tapa kuvata sitä on jotain aivan uskomatonta. Vuodenaikojen mukaan luonto kaunistuu kaunistumistaan saavuttamatta äärinmäistä kauneutta.

Kauneus ei ole jälleenkään vain silmin nähtävissä, vaan myös päämme sisällä pohtimista. Runollisen hieno juoni on ainoaa laatuaan. Hienot roolisuoritukset eivät tietenkään asiaa lainkaan pahenna. Tästä elokuvasta tykkäsin aivan suunnattomasti.

Jokaisesta näkemästäni Coenista olen pitänyt omalla tavallaan. Barton Fink on myös omalla tavallaan hurmaava pätkä Coenin veljeksiltä. Tuttuja naamoja aijemmin näkemistäni Coenien elokuvista ja jälleen kerran samat naamat hurmaavat. Goodmanin ja Turturron roolit kumpaiseltakin mainiot.

Käsikirjoitus on kuitenkin tässä se elementti, jossa Barton Fink vetää pisimmän korren. Ei mitenkään suuruuden hullusta käsikirjoittajasta, juuri elokuva-alalle siirtyneestä Barton Finkistä ja hänen luomisen tuskastaan on paikoitellen hyvin surullista ja paikoitellen hyvin hupaisaa katseltavaa. Osatekijä herra Finkin elämän seuraamisesta tekeekin niin mukavaa John Turturron roolisuoritus. Käsikirjoitus jättää niin mukavasti kohtia avoimeksi ja itse katsojalle mietittäväksi. Ohjaus-, lavaste- ja kameratyökin hyvässä mallissa. Aikalainen miljöö on siisti ja kamera-ajot ovat hienoja.

Nyt tuli testattua Blu-ray-soittimeni aluekoodittomuus, testielokuvaksi ostin Pienestä Leffakaupasta jo ennestään todellakin kiinnostavan Suicide Clubin.

Elokuvan teema raapaisee kyllä syvältä. Itsemurha on tavallisen oksettava aihe, mikä itseäni kyllä etoo ja suuresti. Elokuva kuitenkin lähtee väkevällä asialla hieman leikittelemäänkin aivan järjettömällä väkivallalla suunnattomien verivirtojen myötä. En nyt ole kovin varma tästä numeroilla pelaamisesta ja siitä, että pidinkö moisesta lainkaan. Ihan menevää trillerin purkua kuitenkin suurilta osin. Ei vaan tahdo ottaa itseään liian vakavasti kertaakaan.

Minä olen Kuuba.
Venäläisnero Mikhail Kalatozovin Soy Cuba on suorastaan eeppisen suuri elokuva. Elokuva vastarinnasta, kapinasta, rakkaudesta ja menetyksestä on yksi upeimmista elokuvakokemuksistani jälleen ja jälleen kerran herra Kalatozovin elokuvan parissa. Ehdoton suosikkini on, myös Kalatozovin ohjaama, Kurjet lentävät.

Soy Cuba osuu hyvin lähelle samoja kultasuonia, mihin Kurjet lentävät jo minuun osui. Uskomattoman hienoa kameratyöskentely vaihtelee niin pehmeäajoisesta kamerasta kaaoottiseen tunnelman luovaan käsikameraan pommitusten keskelle. Tunnelmanluonniltaan kameratyöskentely on aivan mielettömän hienoa. Kuvaa saadaan niin läheltä kuin kaukaa ja korkealta taivaankannen tuntumasta polvenkorkeudelle.

Jaksottainen tarinankerronta on rankkaa. Niin karua, totta ja kaunista. Vahvoilla roolisuorituksilla on osansa voimakkaasti etenevässä elokuvassa suuresti. Simppelisti yksi suosikeistani. Täydet pisteet ovat ehdottomat. Minä olen Fidel.

Jo kannet aukaistuani häkellyin aivan uskomattoman hienoa DVD-levyä. Kestäisikö elokuvan kauneus vielä pidempäänkin? Tätä ei tarvitse edes arvailla.

Elokuva on aivan uskomattoman kaunis. Kaunis luonto välittyy niin Treadwellin käsikameran välityksellä, kuin Herzogin oman kameran myötä. Treadwellin kuvaama tavara on jotain niin uskomattoman villiä, rajua, hauskaa ja hienoa, eikä hänen suorituksensa ohjaajana ja näyttelijänä omaan dokumentointiin ole surkea - päinvastoin aivan helmi. Läheisyys luonnon kanssa ja syrjäytyminen ihmiskunnasta on aivan erinomaisen hienoa katseltavaa.

Koko tragedia on kuitenkin surullinen. Treadwellin elämä ihmisten keskellä ja sen päättyminen luonnon helmassa äärinmäisen järkyttävällä tavalla. Kohtaus, jossa Herzog kuuntelee Treadwellin viimeistä nauhaa on aivan suunnattoman koskettava. Helpolla ei pääse.
Herzog on asettunut mukavasti puolitiehen yhteiskunnan ja Treadwellin välille. Treadwelliä hän ihailee mutta ei välttämättä niinkään puolustele. Kertojana ja dokumentin ohjaajana Herzog on suoranainen nero. Tässä on todellakin dokumentti parhaasta päästä.

Viimeiseksi (täysin ohi elokuvasta itsessään) haluan haukkua elokuvan tekstityksiä. Futuren teksteistä suomeksi löytyy niin ruotsia kuin englantia seasta ja muutenkin mielettömästi kirjoitusvirheitä suomen kielestä. Tekstin alustaa on turhanpäiväisesti maalattu turhaan mustalla ja rivivälit kusevat. Elokuvaa itseään nämä surkeat tekstitykset ei tuhoa, mutta osan katselunautintoa. Englannin kielen taitava ei siis menetä mitään tässä julkaisussa.

Editoitua: Ja tämän loistopätkän skipanneet voivatkin olla huoletta! Elokuva näytetään keskiviikkoiltana TV2:n voimin kello 22.45! Katsokaa!

Chaplinia sieltä parhaasta, valitettavan vähäisesetä päästä, jota olen nähnyt. Chaplinin roolisuoritus kaikessa kieroudessaan, hauskuudessaan ja nerokkuudessaan on vain niin ällistyttävän hieno. Se tapa laskea rahat, ne pienet elekielet ja kaikki. Bellissimo!

Käsikirjoitukseltaan varsinkin ovela. Humoristinen, murhanhimoinen ja yhteiskuntakriittinen. Sotaa hehkutetaan ja saa kyllä kritiikkiä kerrakseen. Kaunis elokuva niin sisäisesti kuin ulkoisestikkin. Kaikki huipentuu jälleen loppuun päästessä. Kiitos Teema ja Elina Salo.

Kokopitkää Kieslowskia pitkästä aikaa ja kyllä taas maistui niin perkalaan hyvältä. Tuliaisina toin elokuvan itselleni Brittein saarilta, sillä ei Suomessa liiku elokuvasta DVD-painosta lainkaan.

Grazyna Szapolowskan roolisuoritusta ei vain voi ylistää tarpeeksi. Kaikki se tuska, epätoivo ja harvainen toivonpilke on jotain kerrassaan uskomatonta. Monen muun Kieslowskin elokuvan tavoin, onnistui Bez Konca luomaan suosikkihahmojeni listoille jälleen yhden lisää. Mitä epätoivoa ja rakkauden kaipuuta. Solidarisuuden Puolaa kuvataan aivan uskomattoman vahvasti ja väkevästi. Tunnelma ja aatteet hahmoilla ankarat. Elokuva yhdistää kerrassaan mainiosti Kieslowskin alkutuotannon, eli poliittiset dokumentit yhteen lopputuotannon, eli näytelmäelokuvat, pettämättömäksi yhdistelmäksi. Elokuvan loppu vielä on vain niin hyytävän koskettava.

En pidä mitenkään mahdottomana, että pisteet nousisivat täyteen viiteen toisella katselukerralla. Aivan mahtava kokemus!

Kavereiden kanssa oli tarkoitus mennä katsomaan Flickan som lekte med elden (Tyttö joka leikki tulella), mutta suunnitelmiin tulikin pienoinen poikkeus. Turkuun asti ajoimme täältä 80 kilometrin päästä ja Finnkinoon saapuessamme huomasimme, että varsin kohuttu Paranormal Activity olisi ensi-illassa. Tyttö tulitikkuineen saa siis odottaa vielä hetken, menkäämme tarkastelemaan Paranormaaliblogia. Ja vielä vitun etupenkistä. Ennen kuin elokuva alkoi, aulassa pyöri traileri, jonka välissä oli videoitua kuvaa amerikkalaisen yleisön reaktioista elokuvan aikana. Hirvittävän hyvältä vaikutti ainakin siinä suhteessa, mutta ehkä kuitenkin hyvä pitää odotukset melkoisen alhaalla.

Käsivarakuvaus ja hahmojen tiedostaminen, että "tässä nyt tehdään elokuvaa" toimi hyvin. Suoranaisia roolihahmoja taisi elokuvassa olla vain neljä kipaletta, mutta hienosti kukin veti roolinsa. Paikoitellinen pieni säpsähdyskauhu tiuhaan tahtiin piti otteessaan tiukasti, mutta yli-innokkaiden teinityttöjen kirkunat pienimmässäkin pelotuskohtauksessa olivat hieman liikaa. Joo. Tunnelmaltaan hyvin latautunut, toteutukseltaan varsin onnistunut, kaikenkaikkiaan melkoisen keskivertotapaus.

"Siis vähäx mää kirkusin muutamaan kertaan", kertoivat teinit toisilleen ulko-ovella tupakkapaikallaan. Tottakai tämä ylireagoinnin riemu jaetaan vielä kavereien kesken uudelleen!

Tämä elokuvan jatko-osa oli tarkoitus mennä eilen (13.11) katsomaan Turkuseen kaverin kanssa, mutta enhän minä pentele ollut nähnyt edes ensimmäistä osaa! Mutta kuten ylläolevasta selvisi, tuli suunnitelmiin pienoinen muutos.

Män som hatar kvinnor on osakseen kohunsa ansainnut. Kertakaikkisen karmeat (todellakin hyvässä mielessä "karmeat") raiskauskohtaukset olivat kyllä jotain melkein ainutlaatuista. Kerrassaan tylyä ja röyhkeää, mutta juuri tässä tylyydessä ja röyhkyydessä piileekin elokuvan viehätysvoima. Miehet todellakin vihaavat naisia. Värimaailmaltaan mukavasti elokuvan synkänpuhuttelevuuteen sopiva, melkein jopa maukas.

Roolisuoritukset naispääosan Noomi Rapacelta ja miespääosan Michael Nykqvistilta hienot, varsinkin ensinmainitulta. Lisää odotan ja innolla.

Jean Vigon matkassa, osa III.

Zéro de conduite: Jeunes diables au collège kokonimeltään, on Jean Vigon kolmas elokuva. Vigo on niitä harvoja ohjaajia, joiden tuotokset olen tietoisesti katsotunut täydellisessä aikajärjestyksessä ensimmäisestä alkaen.

Zéro de conduite on puolet pidempi, mitä Vigon esikoinen ja neljä kertaa pidempi, mitä aikaisempi teos. 40 minuutin ajan saammekin nauttia kaikesta siitä, mitä Vigo on tarjonnut meille kahdella aikaisemmalakin teoksellaan mutta siis vielä enemmän. Hidastuksella herkutellaan vielä Taris, roi de l'eauta enemmän ja entistäkin maukkaammin kerrassaan valtavan upeassa tyynysodassa. Hienosti elokuvaan on upotettu myös animaatiota ja todella toimivalla tavallakin vielä. Mustavalkoinen maailma surrealistisin maustein on jälleen kerran kerrassaan hurmaava. Vigon vaikutuksen Truffautin teokseen 400 kepposta voikin napata tästä varsin selvästi lähes identtisestä kohtauksesta.

Enää odottaa digiboksilla katseluvuoroaan L'Atalante. Aikaa sille liikenee viikonlopulla.

Jean Vigon matkassa, osa II.

Jean Vigon lyhytelokuva Jean Tariksesta on idealtaan naurettavan helppo, voisi verrata vaikka Pikku Kakkosen U I U I Uimakouluun. Mitään ei elokuva siis kertoa suoranaisesti, vaan lähinnä esitellään, ihaillaan ja opetellaan Jean Tariksen kanssa uimaan.
Kameran käyttö on kuitenkin hienoa jälleen kerran Vigon parissa. Hidastuksen ja vedenalaisen kuvan käyttö on hienoa. Kelausta käytetään hienosti ja hauska leikkauskin.

Tuli mietittyä juuri, että vaikka olenkin Canal+:n maksava asiakas niin urheilusta kuin elokuvista ja tv-sarjoistakin, tulee todella harvoin kumpaakaan kahdesta viimeksi mainitusta katsottua. Tämän tajuttuani päätin siis välittömästi, että tänäiltana katsoisin Canalilta elokuvan. Ohjelmistossa seisoikin mukavasti Horton.

Tarinaltaan yllättävän pohdiskeleva ja ehkä jopa kriittinen yhteiskuntaa kohtaan. Universiumin olemassa oloa ja ulottuvuutta tyrkytetään kovin ja mietimään jäämmekin, että entä jos asiat onkin niinkuin Hortonissa esitettiin. Ei siis täsmälleen kuten Hortonissa, eli että pienen apilan päälle laskeutuvan hiukkasen sisällä elämää olisi, vaan ajatellaan tätä suuremmin. Kuinka moni pikkulapsi jääkään leikkimään ja jossitelemaan Hortonin "hiukkasmaailmaa".

Eli käsikirjoituksesta ja sen toteutuksesta plussaa. Moneen kertaan sai ääneenkin nauraa. Huumori tahtoo olla hieman naiviakin paikoitellen, mutta kyllä parhaimmillaan Hortonissa reväytetään oikein kunnolla. Hortonin jumalaidentiteetti on kerrassaan hieno.

À Propos de Nice on Jean Vigon ensimmäinen herran lyhyen ohjausuran ajalta. Tuberkuloosin komplikaatioihin menehtyneen nuoren ohjaajalupauksen tuotokseksi jäi vain neljä elokuvaa. Kuollessaan Vigo oli vain 29-vuotias.
À Propos de Nicen aikaan Vigo oli vielä 25-vuotias ja jälki on lupaavaa ajatellen herran tulevaisuutta. Kuvallista juhlaa, sillä vuorosanoja ei liioin ilmoihin kajautella. Kaunista, hyvin kaunista.

Ainoat kosketukset itselläni animeen ovat olleet Pokemon-leffat ja itse sarja. Akirasta oli lukenut melkoisen kiittävää palautetta ja teos kiinnosti suuresti. Elokuva perustuu saman nimiseen sarjakuvaan mutta tässä voi vain istua ja pysähtyä, kuinka käsittämättömän hieno teos voisikaan olla paperille painettuna.
Piirrosjälki on hienoa ja kaikessa tuomiota kuuluttavuudessaan ja puhuttelevuudessaan hieno kokemus. Käsikirjoitukseltaan kerrassaan nerokas, mutta tästä saa tietenkin syyttää Katsuhiro Otomoa (sarjakuvan tekijä, elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja).
Värien käyttö on hillittyä ja luotu tulevaisuus on kerrassan pelottava! Todellakin harkitsen vielä sarjakuvan lukua.

Uuden Neuvostoliiton ensimmäistä vuosikymmentä pidetään maan kulttuurin merkittävimpänä kautena. Tuohon aikaan vielä taiteilijoiden ilmaisunvapautta ei vielä oltu pahemmin karsittu ja kokeileva ja abstrakti taide kukoisti. Elokuvissa nähtiin olevan potentiaalia propagandavälineeksi ja niin valtio tukikin uusia elokuvantekijöitä, kuten esimerkiksi Panssarilaiva Potemkinin ohjannutta Sergei Eisensteinia. Historiallisiltakin ansioiltaan elokuva on merkittävä teos.

Propaganda ja taiteellinen vapaus on kyllä kumpainenkin selvästi havaittavissa Potemkinissa. Leikkauksellisesti havahduttava, kuvaukseltaan uskomattoman hieno. Odessan porrasteurastuksesta ei itselläni ole mitään pahaa sanattovaa, kertakaikkisen upea toteutus.

Hyvä ystäväni ylisti tätä elokuvaa minulle iät ja ajat. Mainosti tätä suosikkielokuvakseen ja ainakin kolmen kuukauden ajan sanoin, että ostoslistalla on. Nyt viimeinkin aatteista tekoihin ja ostoslistalta hyllyyn ja hyllystä koneeseen.

Aivan älyttömän oloinen elokuva kyllä kasassa. Maailma (tai lähinnä Donnien käsitys maailmasta) on suorastaan apokalyptinen. Donnien mentaalisesti kaaoottinen maailma on kerrassaan uskomattoman hieno ja sairas, suorastaan houreenomainen. Käsikirjoitukseltaan kerrassaan kaunis ja toteutukseltaan todella menevä, hauskakin vielä. Toisen katselukerran myötä saattaisi iskeä vielä kovempaa, sillä vielä minusta tuntuu että jotain jäi vielä sisäistämättä. Soundtrackin rullatessa vielä tajuttoman kovaa settiä Joy Divisionin Love Will Tear Us Apartin ja Gary Julesin Mad Worldin myötä. Loistavaa. Jake Gyllenhaalin roolisuoritus on hieno!

Elokuvasta löysin muuten yhden kaikkien aikojen suosikkihahmoistani, Frankin. Aivan tajuttoman hieno.

Koeviikko siis on puskenut tiistaista asti, mutta tein sopimuksen itseni kanssa jo perjantaina, että Up olisi hyvä tapa irtautua toisiin maailmoihin. Tapaus kiinnosti ennestään jo kovin ja perjantaina siis paikallislehdestä lukaisin, että Up on tiensä tännepäin löytänyt. Ja perämetsissä tietenkään ei esitetä kuin kolme näytöstä, joten marjat olisi poimittava pikemmiten. Marjani kuitenkin on aavistuksen verran ylikypsä, sillä esitetty versio oli sattumoisin tietenkin dubattu.

Kuinka epätavanomainen päähahmo onkaan valittu. Sankarimme on aivan tuikitavallinen eläkeläismies. Kärttyisä, hieman ulkoisesta yhteiskunnasta erkaantunut. Aivan uskomattoman hienosti elokuva aloittaa kuitenkin sankarimme lapsuudesta. Animoinnin jälki on kerrassaan omaperäisen hienoa! Aikalainen maailma on niin vallattoman hieno. Tästä alkaa nopeahko pikakelaus, joka käy nopeasti mutta tunteikkaasti koko Carlin elämän läpi.

Dubbausten myötä elokuva kyllä kärsi aavistuksen verran. ADHD:sta ei kyllä välillä mitään selvää saanut, eikä pahemmin selvää kyllä ottanut pikkuoravastakaan paikoitellen. Mutta tämä on vain elämää, josta luultavasi kärsivät jenkitkin oman kielensä parissa. Täytyyhän tuo ehdottomasti kokeilla jahka DVD:lle tulee ja kokea muutenkin koko elokuva alkuperäiskielellä. Dubbausten myötä osa elokuvaa kuolee joidenkin elokuvan pienten vitsien tuhoutuessa. Moisen olen kokenut muutamassa nykypäivän ja muutamassa vanhemmassakin animaatiossa, kuten esimerkiksi Shrekissä.

Montakohan kertaa kuitenkin huomasin itseni ääneen nauramassa? Muutamalle aivan älyttömälle vitsille huomasin itseni nauravan jopa aavistuksen liian pitkään, mitä nyt vertasin muihin katsojiin. Huumori ei mene liikaa lapsellisuuksien puolelle ja muutenkin elokuva antaa nautintoa aavistuksen varttuneemmillekin katsojille. Kaiken hauskuuden lisäksi elokuvasta löytyy kyllä kauneuttakin. Kauneus ei ole pelkästään ulkoista juhlaa, vaan myös tarina on kaunis, kuin mikäkin uni. Unen maussa älyttömyyden ja älyllisyyden rajamaissa onkin hyvä painia ja täten onkin onnistuttu luomaan kertakaikkisen maukas kokemus. Tykkäsin todella!

3D:nä ei tullut kuitenkaan nautittua, mutta lieneekö tässä nyt mitään sellaista pakollista koettavaa moisessa formaatissa. Mene nyt ja tiedä.

Ennen Up-elokuvaa trailereiden paikalla näytettiinkin Disneyn lyhytelokuva. Tämä nyt tahtoo olla melko yleistäkin ja hyvä näin. Vain pariminuuttinen aika trailereiden jälkeen lataa mukavasti fiilistä elokuvaa kohtaan.

Hyvin paljolti muiden näkemieni lyhytfilmien kaltainen. Huumoriannos sopiva kaikesta pienoisesta naiviudestaan huolimatta. Pilven tunnetilat hauskasti esitetään sääilmiöin. Hauskasti jaottelu "yksinkertaiseen parivaljakkoon", joka on syräytynyt muista. Todella hauska, Disney lyhäreiden parhaimmistoa.

Sivistystä kaipasin jälleen kerran, josta saattoikin jotkut lukea aikaisemmin asiaan kuuluvasta listasta. Uhri on tovin jos toisen hyllyssä odottanut sitä oikeaa, omaa hetkeään räjäyttää tajunta ja niin tapahtuikin jo. Hetken aikaa lojui elokuva listalla ilman mitään kommenttia, mutta nyt liikeni siihenkin aikaa.

Tarkovksin elokuvista olen jokaisesta pitänyt todenteolla. Uhri on vasta ensimmäinen, eli ei todellakaan vielä viimeinen hallussa oleva Tarkovski, kirjaston saamattomuuden takia. Muuten kirjastosta olenkin tsekannut jo Tarkovskin esikoispitkän Ei Paluuta, Andrei Rublevin, Peilin, Solariksen ja Stalkerin. Jäätävä viiden tähden putki venäläisherran tuotoksilta.

Elokuva on - kuten Tarkovskin elokuville on tapana - aivan uskomattoman upea. Tästä saamme sormella osoitella Sven Nykvistiä. Kuvausaika, -paikka ja -tapa ovat kaikki aivan uskomattoman hienoa. Värimaalilma koostuu lähinnä harmaan ja luonnon läheisistä väreistä. Mustavalkoisuus sekaan leikattuna on kerrassan nerokkaan hienoa ja toimivaa jälleen kerran. Ilme on kohdallaan, suorastaan uhkuu ahdistusta. Ahdistus ei ehkä saavuta katsojaa samalla tavalla kuitenkaan, miten se on havaittavissa elokuvan hahmoissa. Kuitenkin aivan mielettömän kaunista. Kamera liikkuu hienosti taka-alalla useaan otteeseen ottamatta liiallisia kasvokuvia lainkaan ja pitkiä leikkaamattomia pätkiä erottaa selvästi.

Elokuvan kauneuden salana on tietenkin myös elokuvan yleistunnelma tarinan myötä. Tarina täynnä runoutta, satumaisuutta ja hengellisyyttä. Tämäkin vaatii kuvaajalta ja ohjaajalta paljon. Muhkea tarina huipentuu loppuun mentäessä aivan uskomattoman hienosti.

Mutta jotta katsoja pääsisi täyteen latinkiin, vaaditaan myös näyttelijöiltä paljon. Kahtatuhattayhtätoista nimeä en kirjoittele, sillä jokainen roolisuoritus oli kerrassaan mainio.

Varttia vaille viisi tähteä, eli melkein kuitenkin.

Godard-boksia olen purkanut pikkuhiljaa järjestyksessä ja Le Petit Soldat onkin järjestyksessä yhdeksäs kymmenestä. Mukavan epälooginen - jos se nyt on oikea sana kuvaamaan - on kyllä elokuvien järjestely boksissa. Odotuksia voisi melkein sanoa koviksi.

Silmäänpistävää on kyllä elokuvan kauneus. Mustavalkoinen on kaunista, eikä kyllä Anna Karina elokuvaa kauneudellaan ja taidoillaan pilaa. Veronica Dryer, jota nimensä perusteella arvuutelaan suomalaiseksikin, on kerrassaan ihana hahmo.

Korvaan puolestaan pistää elokuvan suuri hiljaisuus. Kaikki taustahälinä on poistettu ja vain hahmojen keskustelu on kuultavissa. Hyvä esimerkkitapaus tässä tapauksessa on esimerkiksi ajomatka melko ruuhkaisella tiellä. Yhdestäkään autosta hahmojemme ympärillä ei kuulu inahdustakaan ja keskustelu kuullostaakin aivan kuin äänieristetyssä kopissa käydyltä. Moinen hiljaisuus tuntuu vain niin mahdottomalta soveltaa todelliseen yhteiskuntaan. Musiikkikin kun saa vain pienen roolin.

Tiivistunnelmainen ja hyvin aidon tuntuinen. Asteen verran hyökkäävää yhteiskuntakritiikkiä Godard ei voi välttää. Bongaappas Jean-Luc jälleen kerran.