Elokuvat 2020

Fincherin Mankista tulee mieleen Tarantinon Olipa Kerran Hollywoodissa. Samanikäiset amerikkalaisohjaajat aloittivat samoihin aikoihin sekä nousivat hyvin nopeasti poikkeuksellisen arvostettuun ja vapaaseen asemaan. Tässä kohtaa uraa tehdyssä elokuvassa elokuvasta, nostalgisessa Hollywood-historiikissa on välitilinpäätöksen makua. Kumpikin elokuva katsoo taakse kuvitteelliseen kulta-aikaan, viipyilee siellä, fiilistelee yksityiskohdilla ja silmäniskuilla alan harrastajille. Siinä missä Tarantinolle tämä kulta-aika löytyy 60-luvulta, vanhan Hollywoodin romahduksen ja populaarikulttuurin räjähdyksen ajoilta, Fincherille se on rautaisen ammattilaisuuden ja elokuvateollisuuden kukoistuksen päivät, studiokausi 30-luvulta 40-luvulle.

Ei liene mitenkään kovinkaan kaukaahaettua vedellä linjaa kummankin elokuvan kuvaaman aikakauden ominaispiirteistä ohjaajansa omaan tyyliin. 60-luvun kulttuurcocktail, jossa valtavirta ja underground, taide ja pop sekoittuivat sekä Tarantino loputtomine, uuvuttavine viittauksineen, joissa viittaukset itsessään alkavat olla jo viittauksia. 40-luvun persoonaton, tehokas viihteen tekemisen ammattilaisuus ja Fincherin viileä tyyli, joka mukautuu aina piirun verran jokaisen projektin vaatimuksiin, mutta on samalla aina helposti tunnistettavissa.

Ja jaarittelut sikseen, minkälainen elokuva Mank on? Joudun sanomaan että ihan hyvä. Elokuvahistoriallisesti pintapoleemisessa tarinassa seuraillaan kahdessa aikatasossa Citizen Kanen käsikirjoituksen syntyä: elokuvan nykypäivässä, jossa rampautunut ja alkoholisoitunut Mank kirjoittaa kiireaikataululla itse käsikirjoitusta, sekä Kanen käsikirjoituksen muotoutumiseen vaikuttaneita Mankin henkilöhistoriallisia tapahtumia valottavissa takaumissa.

Juonella sun muulla ei tunnu olevan paljoakaan väliä. Pääasia on elokuvahistorian myyttien keskellä käyskentely. Tapahtumapaikat, sivuhahmot ja sivulauseet pursuavat kulttuurihistoriaa, myyttin rakennuspalikoita ja puhdasta nippelitiedolla pätemistä. Osa yksityiskohdista solahtaa toimivaksi osaksi kokonaisuutta, osa tuntuu itsetarkoituksellisilta. Myyttiä rakennetaan myös elokuvan muodolla: kuva on vanhahtavalla tavalla mustavalkoinen ja ääni tunkkaista vintagea. Kun kikkailu viedään näinkin pitkälle, herää kysymys siitä, miksi kuvasuhde on illuusion täydellistävän 4:3:een sijaan moderni laaja?

Mestari Cheng on niin kuin jokin McDonaldsin hampurilainen, vastenmielinen, halpahintainen sekä ennalta-arvattava, mutta läpikotaisessa ennalta-arvattavuudessaan käypä, ainakin tietää mitä saa, kyllähän se meni ja niin edelleen.

Vastenmieliseksi Mestari Chengin tekee sen pinnan alla kuultava poliittinen taustavire. Elokuvan pinta on hönön sadun, korostettavat arvot yleisinhimillisiä ja humaaneja. Tämä lässynlääkuori aiheuttaa sellaisen illuusion, että tiettyjen poliittisten realiteettien huomioonottaja on jotain kyynikon ja rasistin välimaastossa. Mutta nämä realiteetit, nimittäin totalitaristisen hirmuvallan kulttuurimperalismi sekä globaalin kerskakulutuksen ja kaukomatkailun ekologinen kyseenalaisuus, ovat tällä hetkellä niin ajankohtaisia, että pelkästään se, ettei niitä huomioida puolella ajatuksellakaan aihetta käsittelevässä elokuvassa tuntuu jo poliittiselta kannanotolta.*

Mestari Chengissa lappalaisen pikkukylän lounasravintola tarjoilee pelkkää makkaraa, Vänä ja Vesku piereskelevät matkalla vessaan ja kiinalaiset turistilaumat eivät löydä mitään syötäväksi kelpaavaa. Onneksi mestari Cheng harhailee sattumankaupalla paikalle ja opettaa naispäähenkilön, lounasravintolan kokin, pilkkomaan munakoisoa. Aluksi kulttuurieroja ihmetellään, mutta lopulta lapin juntit ja sofistikoitunut kiinalainen oppivat toisiltaan. Mestari Cheng itkee kun Vesku tulkitsee ja Vänän reistaileva pakki paranee kiinalaisen sapuskan myötä.

Hyvää tarkoittavaa ja sympaattista, eikö? Ehkä olin noussut väärällä jalalla, mutta huomaan väistämättä päätyväni sinne kyynikon ja rasistin välimaastoon, tosikon selkosille. Satuelokuvahan tämä on, mutta silti. Ongelma on asemoitu nurinniskoin, vanhentuneesti ja stereotyypitellen. Suomijuntit syövät vain makkaraa -meemi olisi toiminut 25 vuotta sitten, muttei oikein enää. Ongelma ei ole se, etteikö Suomessa osattaisi arvostaa ulkomaisia ruokakulttuureita, vaan päinvastoin. Maakuntien muuttotappiokuntien ravintolat ovat pääsääntöisesti kebabpizzeria, lounasravintola jossa tarjoillaan enimmäkseen hampurilaista ja muuta amerikanpaskaa sekä kolmantena ravintolana, jos sellainen on, kiinalainen ravintola. Tämä ilmiö ei välttämättä ole ongelmallinen eikä sitä tarvinne kutsua kulttuuri-imperialismiksi vaikka ehkä lopulta tarvitsee.

Olen maininnut ja kahdesti hampurilaisen tässä tekstissä, mutta mainitaan vielä kolmannenkin. Sallittakoon retorisesti kulunut rinnastus: kuvitellaan elokuva nimeltään Mestari Kessel. Tässä elokuvassa Kessel opettaa suomijunteille kuinka paistaa purilaisia, jotta äänekkäiden amerikkalaisten turistilauma saisi mieleistään syötävää perähikiällä. Tällaista elokuvaa ei tehtäisi ja jos tehtäisiin, sille naurettaisiin.

Mestari Chengin tekijöiden sukupolven, 70-luvulla aikuistuneiden, ajattelumallissa ylläoleva rinnastus on kärjistävä ja epäreilu. Amerikkalaiset ovat typeriä juntteja, kiinalaiset eksotisoitavia kolmannen maailman päähänpotkittuja. Kiinanlaista imperialismia, niin kovaa kuin pehmeää, katsotaan läpi sormien. Vuoden 2021 ensimmäisessä hesarin kuukausiliitteessä hämärästä tiktok-sovelluksestakin kirjoitettiin täysin kriitikitön artikkeli, jossa kiinalaisen sovelluksen arvostelijat asemoitiin vaivihkaa trumpisteiksi.

Olen samaa mieltä siitä että ylläoleva rinnastukseni oli epäreilu, mutta toiseen suuntaan. Ihmisiä keskistysleirelle sulkevaa ja dystopioiden tuollapuolen olevaa vakoilukoneistoa rakentavaa Kiinaa ei tulisi verratta epämiellyttävään, mutta demokraattiseen amerikkaan. Natsikortin heiluttaminen olisi reilumpaa.

Tässä sitä ollaan. On vaikea löytää ikonisempia elokuvantekijöitä Suomesta kuin (M, mutta kuitenkin) Kaurismäki, Loiri ja Väänänen. Ja he päättivät uransa loppusuoralla osallistua hirmuvallan rahoittamaan matkailumainokseen suunnattuna hirmuvallan kerskakuluttavalle keskiluokalle: lentäkää tänne meille, osaamme nykyään valmistaa kiinalaista ruokaa. Mieli sen kuin synkistyy kun miettii. Lappalaisten soisi keksivän itselleen muuta toimeentuloa kuin ekologisesti ja eettisesti kestämättömän kiinalaisten pokkuroinnin. Sen suhteen ei ole toivon hiventäkään, eikä taida olla minkään muunkaan. Ei ainakaan tilanteessa, jossa ns. edistykselliset piirit tekevät tällaista taantumuksellista roskaa.

*Vasta ennen viimeistä kappaletta googlasin Mestari Chengin ja sain selville että elokuvan rahat tulevat Kiinasta. Tämä teksti olisi sapekkaampi ja vähemmän kiertelevä jos olisin tajunnut tehdä taustatutkimusta aiemmin. Vaihdoin tosin arvosanani kahdesta yhteen tähteen. Kyllä mä nyt näytin niille.

Pidin tästä enemmän kuin muistin. Toisaalta vuoden viimeisinä päivinä mitäänsanomattomien elokuvien virta vei minua mennessään ja juhlapäivien tiuha tahti oli soseuttanut aivot.

Todella hyvä ja kiinnostava elokuva. En osaa kirjoittaa tästä kuitenkaan mitään. Elisha Cook on tässäkin. Tässä on myös lunta, Robert Ryan ja hillityn ankea tunnelma.

Järjettömän tuntuinen Lakeuden Kutsu sinetöi mahtipontisen Talvisodan aloittaman pohjalaisen sukukronikan. Paljon on puhetta jostain kauppakirjoista sun muista papereista, joiden ymmärtämiseen olisi pitänyt ilmeisesti aikoinaan jaksaa katsoa Törhösen parodisen mauton Ameriikan Raitti kokonaan. Suurin osa näyttelijöistäkin on vaihtunut. Kari Väänänen on perinyt päähenkilön roolin Pohjanmaan (sarjan ylivoimaisesti paras osa) lakoniselta Taneli Mäkelältä ja Ameriikan Raitin lusmumaiselta Kari Sorvarilta. Hörhömäinen Vänä on täysin väärässä paikassa näytellessään kovapintaista jokamiestä, mikä ei toisaalta elokuvan kokonaisuuden kannalta paina vaakakupissa suuntaan tahi toiseen.

Joka tapauksessa, jotain viime osien langanpätkiä punotaan epäselvästi ja epäkiinnostavasti yhteen, Vänä harhailee räikeässä hockeynightinoranssissa pikkutakissa lakeuksia, kaahailee amerikanpulkallaan ja vittuilee. Lukuisat eturivin näyttelijät käyvät seisomassa kuvassa. Dramaturgista jännitettä viritellään joidenkin ketä-vittua-kiinnostaa kadonneiden paperien ja/tai avaimien ympärille. Muutamassa kohdassa rokki soi ja kuvaa hidastetaan. En saa mitään selkoa, onko Lakeuden Kutsun tarkoitus olla hauska vai jännittävä vai koskettava vai mitään edellisistä vai kaikkia edellisistä.

Alkoholisoitunutta lentokonepoliisi Liam Neesonia syytetään lentokoneen kaappaamisesta. Lentokoneessa, joka on kaapattu. Jostain epäselväksi jääneestä syystä kukaan ei usko, ettei Liam Neeson ole kaapannut konetta. Lopulta käy ilmi että lentokoneen ovat kaapanneet jotkut toiset sen takia että WTC-iskuissa kaapattiin koneita, mutta alkoholisoitunut Liam Neeson pelastaa päivän ja pommi räjähtää ja lentokoneenpuolikas pakkolaskeutuu eteen sattuneelle islantilaiselle lentokentälle eikä kenellekään käynyt kuinkaan ja alkoholisoitunut Liam Neeson saa pillua Julianne Moorelta.

24.12

Elämme synkronismin maailmassa: samana päivänä kun tämä ikivanha tv-elokuva sattui tulemaan ensimmäistä kertaa puheeksi joku oli ladannut sen youtubeen. Pitihän se sitten katsoa, joulun taikaa ja kaikkea kanssa.

Koneistaja Partasen määrämittainen, asialliset asiat hoidetaan -elämänmuoto hajoaa pirstaleiksi kun vaimo jättää ja koneistamon uusi työntekijä, Moilanen, ei kokonaisvaltaisen passiivisella käytöksellään solju totuttuihin muotteihin. Hieman surrealistisen mustan komedian yllä leijuu haikea henki. Elämän läpäisevään mielettömyyteen on alistuttava, muuten riuhtoo järkensä pihalle. Jokseenkin zeniläisessä lopussa Partanen saapuu jonnekin elämän mielettömyyden tuolle puolen, leutoon kesäiltaan.

23.12

Vallankumouksen melskeiden keskellä valmistetussa Tolstoi-filmatisoinnissa viulun kieli kiristyy kela kelalta. Mozukinin hypnoottisesti tulkitsema päähenkilö kokee kovia rakkausrintamalla ja kanavoi turhaumansa kilvoitteluun hurskaudesta, vetäytyy munkiksi luostariin ja lopulta autiomaahan askeesiin. Kiusaukset juoksevat ihmisparan aina kiinni. Tirvaseepa Sergei itseltään jopa sormen kirveellä irti synnin (naiskauneuden) vetovoimaa vastaan taistellessaan. Väkevä elokuva eritoten pääosasuorituksen, maailman helpon moraalisen luettavuuden sekä onnistuneen kuvauksen tähden. Katselin välttävänlaatuisena internetistä ja pohdiskelin sen kummemmin asiaa selvittämättä, että ovatko ainoat Isä Sergein restauroidut katkelmat ne, joita Calamari Unionissa katsellaan?

Tämä pyöri taustalla kuin jokin levy kun makasin vegetatiivisessa tilassa ja selasin matkapuhelinta.

Tämä taisi olla neljäs tai viides kerta, kun jossain muodossa viihdyn kadonneen Harriet Vangerin tarinan parissa. Stieg Larssonin rakennelma on ihan alright. Daniel Craig on hyvä näyttelijä mutta huonohko Bond. David Fincher on loistava ohjaaja, jolla on lukuisia hyviä elokuvia, muttei yhtään mestariteosta. Minun mielestäni siis. Se7en ja varsinkin Zodiac nyt ehkä lähinnä. Fight Club jäänee historiaan eräänlaisena zeitgeistin ilmapuntarina. Ai niin, ja The Gamen kanssa minulla on lämmin suhde. Ei kai tässä muuta.

En ole hirveästi katsonut uusia elokuvia, varsinkaan nuorisokuvauksia. Tämä lienee jos ei ensimmäinen niin ainakin ensimmäisiä näkemiäni nuorisokuvauksia, jossa kuvattava maailma on selkeästi minua nuorempaa sukupolvea. Olen useasti ajatellut, miltä tuntuu kasvaa tässä 24 h sosiaalisen median, maailmanlopuntunnelman sekä vastakkainasettelun maailmassa.

Hölmö Nuori Sydän ei oikein osaa päättää, onko se tarina henkilöhahmoista yhteiskunnassa vai yhteiskunnasta henkilöhahmoina. Että hahmotellaanko siinä ainutlaatuisten henkilöhahmojen yksityinen maailma, vai kerrotaanko siinä yleisluontoisten henkilöhahmojen kautta yleisesti maailmasta. Ajatus ei oikein kulje mutta yritetään.

Klassisessa teiniraskaustarinassa aikuisuus tulee sun kaistalla vastaan, rikkinäisten perheiden aikuisilta ei tule tarpeeksi apuja ja nuoret kipuilevat kasvamisen, keskinäisen suhteensa sekä oman identiteettinsä kanssa. Tyttöä ja poikaa seurataan elokuvaa toisistaan irrallisina hahmoina, omien kuvioittensa kautta mikä tekee heidän romanttisesta suhteesta jokseenkin epäuskottavan oloisen.

Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen elokuva siirtyy yhteiskunnallisille urille pojan tarinan kautta. Poika tutustuu Ville Haapasalon krapulaisen huolettomuudella hahmottelemaan uusnatsiukkoon. Yhtäkkiä poika sporttaa kiitos-paitaa koulussa. Tämä kävi siis niin äkkiä, sillä välin kun kävin kääntämässä ruokaani pannulla, että minun piti kelata taaksepäin tarkistaakseni etten ollut missannut mitään pohjustavaa kohtausta. En ollut. Poika ajautuu yhä syvemmälle jonkinlaisen malliopitun xenofobian verkkoihin ja samalla tyttö joutuu yksin selviytymään raskauteen ja perheen perustamiseen liittyvistä kommervenkeista. Pinna kiristyy, katharsis, pilvellä on hopeareunus ja niin edespäin.

Selma Vilhunen on hyvä elokuvaohjaaja. Helposti ylidramaattisuuteen lässähtävää tarinaa kohdellaan arkisella otteella, teininäyttelijöistä saadaan loistavat suoritukset irti, kaikki nuorten väliset kohtaukset ovat erinomaisen luontevia, sekä muutama älypuhelimen ruudun kautta toteutettu kohtaus on tarpeellinen tehokeino nykypäivän nuorten maailman tavoittamiseksi. (Ainoa miinus on teinien seksikohtaus, joka oli tarpeeton sekä ilmiselvistä häveliäisyyssyistä näyttelijäohjauksessa ja mise-en-scenessä mekaanisella tavalla toteutettu.)

Hölmön Nuoren Sydämen ongelma on lattea käsikirjoitus. Tapa, jolla ympäröivän yhteiskunnan suuri kysymys, tässä tapauksessa rasismi ja vastakkainasettelu, tuodaan mukaan tarinaan, on mekaaninen, kliseinen ja holhoava. Lihaa ja verta olevat henkilöhahmot uhrataan yhteiskunnallisen taiteen alttarilla, aluksi aidolta vaikuttavasta pojasta tehdään paperinukke tietynlaiselle yhteiskunta- ja ihmiskäsitykselle. Asiat, joita elokuvassa käsitellään ovat tärkeitä ja toivon, että jonain päivänä nähdään suomalainen elokuva, jossa niiden sisältämää problematiikkaa käsitellään aiheen vaatimalla kompleksisuudella tai vahvalla näkemyksellä. Tässä ei ole kumpaakaan.

Pojan ajautuminen uusnatsiksi esitetään tylsämielisen sosiaalidemokraattisella tavalla. Omaa päätäntävaltaa tai mielipidettä hänellä ei ole, hän on vain pelkkä tahdoton ympäristönsä tuote. Poika ryhtyy uusnatsiksi isättömyyttään, osattomuuttaan ja uuden elämäntilanteen aiheuttaman ahdistuksen vuoksi. Kehityskulku on lattean kausaalinen. Esimerkki: näytetään kun pojat katsovat vapaaottelua ja kaljoittelevat, seuraavaksi pojat alkavat hakkaaman toisiaan vapaaottelusta opituin liikkeein. Ihan kuin kaljoittelevat pojat eivät muutoin tappelisi. Toinen esimerkki: somalien kauppaa vandalisoiva poika spreijaa ikkunaan Kiira raskaana olevan tyttöystävänsä mukaan. Vähempikin alleviivaus riittäisi.

Lopussa poika oletettavasti ''parantuu'' rasismistaan ja alakerran pyhimysmäinen somalimies, jonka elinkeinon, yhteisön ja ystävien kimppuun uusnatsit ovat väkivalloin käyneet, antaa itkuiselle pojalle anteeksi. Tämä on toki ajatuksen tasolla kaunista, mutta kovin valmiiksi pureskeltua. Rasismi on niin ajankohtainen ja monisyinen aihe, että soisi jonkin elokuvan käsittelevän sitä asiaankuuluvalla kompleksisuudella. Hölmö Nuori Sydän on malliesimerkki siitä, kun tehdään jo valmiiksi samanmielisille. En usko että yksikään avoin rasisti tarkistaa mielipiteitään tämän nähtyään, enkä sitä, mikä olisi vielä tervetulleempaa, että yksikään piilorasisti herää piileviin asenteisiinsa tämän nähtyään.

Mutta onko sillä väliä? Tämähän on vain nuortenelokuva teiniparista Itiksessä. No ei välttämättä. En henkilökohtaisesti ole mikään suuri yhteiskunnallisesti kantaaottavan taiteen ystävä. Mutta sen sijaan että Hölmö Nuori Sydän keskittyisi hyvän tarinan kertomiseen, antaisi yhteiskunnallisen kontekstin kenties taittua henkilöhahmojensa prisman kautta, elokuva survoo henkilöhahmonsa keinotekoiseen yhteiskunnallisen sanoman muottiin. Siinä on hukattua potentiaalia.

Olin aivan kusessa tätä katsoessani, sillä pohjoiskarjalalainen murre on ollut aina akilleen kantapääni. En tiedä mikä siinä mättää, mutten ole koskaan saanut kyseisestä murteesta selkoa. Eikä syy ole suomalaisen äänitystekniikan, sillä sama ongelma on vainonnut minua ihan elävässä elämässäkin.

Joka tapauksessa, Pölösen Kivenpyörittäjän Kylässä ollaan kotimaiselle elokuvalle ah-niin-raikkaan asetelman äärellä; maaseutuepookissa muuttotappiokunnan värikkäästä väestä. Ysärin kotimaisen vakionaamat sekoilevat hääjuhlassa, viinaa juodaan ja vittuillaan, heinäkasassa pyöriskellään ja pikkasen pihalla painitaan.

Paljon on vissiin vettä virrannut Vuoksesta Venäjälle sitten tämän elokuvan, sillä aikalaisarvioissa kiiteltiin elokuvan ulkoasua, mikä nykyvinkkelistä on niin karmivan keskinkertaista yletvkakkosen maalaiskomediaa kuin olla ja voi. Tämä siis lukuunottamatta erästä fantasiaelementtejä sisältävää kohtausta. Itseasiassa sama pätee elokuvaan kokonaisuudessa: karmivan keskinkertaista yletvkakkosen maalaiskomediaa lukuunottamatta sitä erästä kohtausta.

Kyseisessä kohtauksessa näemme siis elokuvan mieleenpainuvimmat hahmot, loistavat eskot Nikkari ja Hukkanen, usvaisessa kesäyössä, kun viikatemies tulee hakemaan Nikkaria. Se on hyvä kohtaus.

19.12 Tämä elokuva on näytillä areenassa suomennoksen Pummin Päiväkirja alla. Heti ensimetreillä närkästyin, kun päähenkilö paljastui ehdaksi rikolliseksi eikä miksikään pummiksi. Hereillä siellä kääntämöissä. Kuitenkin, päähenkilö on turkkilaistaustainen Jordbron lähiön kasvatti, keskisuuri pikkurikollinen, joka ajautuu tekemisiin södermalmilaisen kulttuurieliitin kanssa.

Elokuva tippuu samaan sudenkuoppaan kuin lukuisat edeltäjänsä kun yritetään kuvata kulttuurierojen aiheuttamia ristiriitoja. Elokuvan implikoiman kuvan mukaan kaikki kulttuurialan ihmiset ovat todellisuudesta vieraantuneita ja upporikkaita, mikä ei ainakaan Suomessa pidä paikkaansa, sekä kaikki lähiöläiset sekä sivistymättömiä että päällekäyvän tyhmiä, mikä ei myöskään pidä paikkaansa ainakaan Suomessa. Ruotsissa yhteiskuntarakenne on kuitenkin hyvin erilainen epäonnistuneen maahanmuuttajien integraation tähden. Rapakon takana kulttuurillinen kahtiajako saattaa siis olla oikeastikin tasolla, joka vinkkelistämme näyttää liioitellulta tai epäuskottavalta.

Elokuvasäätiön tukiverkoston ulkopuolella toteutettu elokuva on vahvimmillaan kuvatessaan lähiön maahanmuuttajien keskinäisiä suhteita. Esimerkiksi Jordbron turkkilaisten vanhempien tuomioistuin oli kiintoisa yksityiskohta. Toinen hyvä kohtaus oli se, jossa päähenkilö raivostuu kun leskiäitinsä on palannut parisuhdemarkkinoille.

Mukavasti eteenpäin rullaavan elokuvan aikana en kuitenkaan päässyt eroon autenttisuuteen liittyvistä mietteistäni. Elokuvan kaksi maailmaa tuntuvat olevan stereotyypiteltyjä yhtä lailla hyvässä kuin pahassa. Kaikki on jotenkin niin määrämittaista ja siloteltua. Esimerkiksi lähiön hyväsydämiset elämäntaparikolliset käyttäytyvät kuin high school -komedian nörttipojat kun heille tarjotaan ekstaasia klubilla. Suomalaislähtöisen käsitykseni mukaan pikkurikollisuus ja kovat huumeet ovat näinä aikoina punottuna aika läpitunkemattomaan symboosiin, mutta miten vain, mennään sitten leojokelamainen rehti luukuttaja -arkkityyppi edellä.

Tyylilaji pitäytyy keinotekoisen komedian duurissa kaiken aikaa, minkä tähden tietyt kliseisyyden häivähdykset antaa helposti anteeksi. Välillä kuitenkin kulttuurieroista ponnistavat, humoristiset konfliktit ovat kiusallisen kliseistä katseltavaa. Paikka paikoin mieleeni tuli jopa iki-inhokkini Koskemattomat. Silti pidin elokuvasta melko paljon jollain selittämättömällä tavalla. Tehkää lisää lähiökuvauksia ruotsalaiset, mikseivät vaikka suomalaisetkin.

Revisionistista länkkäriä sieltä surkeimmasta päästä. Vetävän tarinan tai hyvän elokuvan sijaan tekemisen painopiste tuntuu olevan nimenomaan jonkinlaisessa itsetarkoituksellisessa ikonoklasmissa. Genren kliseitä ja konventioida ammutaan alas kuin tivolin taitoammunnassa tai kuin ranskalaisia viivoja yliviivaten. Orgaanisen maailman sijaan näemme moderneja näyttelijöitä briljeeramassa lännenkuteissa. Siinä ei periaatteessa ole mitään vikaa, varsinkin kun näyttelijäkaarti koostuu muunmuassa Brandosta, Nicholsonista, Harry Dean Stantonista ja Randy Quaidista. Mutta kun tähänkään ratkaisuun ei hypätä täysillä vaan samalla koitetaan kertoa suoraviivaista draamaa hevosvarkaista ja heitä jallittavasta eksentrisestä palkkionmetsästäjästä. Mukaan on heitetty jopa löysä romanssi. Silloin tällöin elokuva retkahtaa jopa spedemäisen hassuttelun puolelle hulluttelevine taustamusiikkeineen.

Vähemmän yllättäen Brandon esittämä omaleimainen palkkionmetsästäjä varastaa show:n. Brando on tässä kohtaa uraansa hukkunut jo syvälle omaan erinomaisuuteensa, mitä on tietenkin viihdyttävää seurata. Lisäksi Brandon ja Nicholsonin viimeinen kohtaaminen on loistava kohtaus.

Oliver Stonen maksimaalinen, hyperaktiivinen, kaiketi postmoderni tyyli sopii hienosti eeppisiin elokuviin, joissa hahmotellaan jonkin amerikkalaisen ilmiön kokonaiskuvaa, tai ehkä oikeammin kokonaisvaikutelmaa.
Sitten kun Stone laittaa tyylillisiä taipumuksiaan vakan alle ja yrittää kertoa juoni- ja henkilövetoisempaa tai vaihtoehtoisesti poliittisesti julistavaa elokuvaa, tulos on yleensä epärealistisen tuntuinen ja ponneton (Platoon, W, jne).
Any Given Sundayhin, jefun ympärillä pyörivää viihdeteollisuutta ja agressiivista menestyksen kulttuuria käsittelevään elokuvaan taas sopii Stonen sekoilu loistavasti (samoin hänen parhaaseen elokuvaan, JFK:hon, joka saa katsojassa aikaan paranoidin olotilan). Any Given Sundaykin kärsii lievästä jokaiselle jotain -syndroomasta, missä nautinnollisen hengästyttävän MTV-estetiikan lomassa on särähtävän käsikirjoitetun tuntuisia draamallisia kohtauksia. Oliver Stone, nupit kaakkoon vaan, et sä taida ollakaan ihan paska ohjaaja.

Ihanassa vanhanaikaisessa viidakkoseikkailussa mm. Bruce Campbell, Tim Curry, Joe Pantoliano sekä kaiken kruununa vanhahollywoodilaisen machoroolin suvereenilla rentoudella vetävä Ernie Hudson jahtaavat puhuvien gorilloiden, Kongon sisällissodan rintamalinjojen sekä purkautuvien tulivuorten keskellä jotain kadonnutta kaupunkia ja/tai pirun isoa timanttia.

Maapallon ytimen pyörimisliike on hiipumassa, ja siten maapallon magneettikenttä katoamassa, ja siten altistamassa maapallon tappavien UV-säteilyjen pommitukselle (myös muita ongelmia ilmenisi, toim.huom.), ja siten on porattava supersalainen tiedemiesten ja supersotilaiden yksikkö Delroy Lindon keksimällä humpuukivehkeellä alas ytimeen kaapelikäynnistämään maapallon ytimen pyörimisliike tuhannella megatonnilla ydinpommia.

Tekisi mieli päivitellä eläkeläiskahvion elkein, että kuka näitä keksii. Joka tapauksessa tuli pakottava tarve katsella parinkymmenen vuoden takaista jenkkiroskaa, minkä omasta typeryydestä ja roskaisuudesta ilahduttavan tietoinen The Core tyydytti paremmin kuin hyvin. Premissin rakenteellisiin älyttömyyksin ei jäädä makaamaan ja jollain suupielellä selitetyllä jipolla* toimivilla vehkeillä, aluksella, työkaluilla ja jopa eräänlaisilla avaruuspuvuilla, pelleillään 5000 asteessa ja triljoonan ilmakehän paineessa.
Kliseitä on annosteltu roppakouralla. Maailmanpelastusyksikön jäsenet uhraavat itsensä metronomin tarkkuudella sekä kastijärjestelmän hierarkkisuudella. Tietokone-efektit ovat kautta linjan karmivan huonoja. Mitäs vielä, ai niin; lempikohtauksessani huipputiedemiehet Aaron Eckhart ja Stanley Tucci demonstroivat valtaapitäville sotahuoneessa, miten suojaamattoman maapallon kävisi säteilypommituksessa, liekittämällä sytkärillä ja aerosolidödöllä persikkaa. Hiiltynyt persikka saa kenraalien ilmeet valahtamaan ja valtion kirstujen salvat aukeamaan.

*Delroy Lindon keksimän jippoaineen nimi on unobtainium, naurattaahan se.

Kyllä lähtee taas.

Pari kaljaa alla ja Tommy Boy. Parhaita SNL-elokuvia mielestäni.

Elokuvassa parisuhteen sukupuoliroolit on käännetty päälaelleen. Paljoa muuta ei ole tarjottavana. Tätä sukupuoliroolien nurinniskoinvetoa myös alleviivataan koko ajan. Joo joo. Onko jotain muuta tarjottavaa? No ei. Sellainen klassinen haikea yleisvire, 90-luvun Ylen 60-luvulle sijoittuvalle tv-elokuvalle ei mitenkään epätyypillinen, kuitenkin elokuvasta löytyy, minkä vuoksi katsominen ei ole epämieluisaa, jos ei nyt erityisen mieluisaakaan.

Katsoin elokuvan Witchfinder Generalista. Elokuvassa oli Witchfinder General. Häntä näytteli Vincent Price. Protagonisti oli jokin mielenkiinnoton rimppakinttu-hippitukka. Witchfinder General. Kenraali Noidansurma? Noitavainokenraali? Komentaja Noitavasara?

Losilaista mieshuoraa syytetään murhasta, jonka hän saattoi tehdä tai olla tekemättä.
American Gigolo taitaa olla Richard Gere -yleisölle liian raskassoutuinen ja eksentrinen, sekä Paul Schrader -yleisölle liian pintapuolinen ja terätön. Minusta American Gigolo on kelpo neo noir, mukana sopivissa määrin silmäniskuja lajityypin perinteelle, vieraantuneen yksilöihmisen kujanjuoksua sekä räkäisiä yksityiskohtia. En tiennyt aiemmin, kuinka suuressa velassa Amerikan Psyko (kirjaa tosin en ole lukenut) on tämän elokuvan kuvaukselle typötyhjän ihmisen pakkomielteestä kiiltävään pintaan. Lopun puhdistavissa vankilajaksoissa Schrader nyökkäilee lukuisia häivytysleikkauksia myöden suosikilleen Bressonille.

16.12 Katson ulos karanteenikuplastani vetiseen Pasilaan. Tuolla jossain sitä kuuluisaa kulttuurisotaa nyt taistellaan. John Fordin aikanaan kovin arvostettu, mutta sittemmin vähemmälle huomiolle jäänyt ...ja aurinko nousee on upea, lämmin ylistys perinteisille arvoille, arvoille perinteenä sekä perinteelle arvona. Modernismin kynnyksellä pikkukylän nirppanokkainen edistysuskoväki paljastuu tekopyhiksi ja pikkusieluisiksi, kun välittömät, elämäniloiset ja puhdassydämiset konfederaation puolella taistelleet veteraanit ovat niitä oikeita ihmisiä. Nykyinen kulttuuri-ilmapiiri tulee väkisinkin mieleen: pystyykö jokin postkolonialismin ja intersektionalismin tapaan tutkia taidetta hirttäytynyt ihminen katsomaan tämän elokuvan hieman elähtäneen pinnan (minstrel-henkisiä neekeripalvelijoita, etelävaltioiden lippuje jne jne) taakse ytimeen, jossa on harvinaisen humaani ja suvaitsevainen sanoma? Emmäätiiä.

Internetajan myytin, jonka mukaan ryynikänneissä ihmisen sielu irtaantuu ruumiista ja japanilaiset liikemiehet alkavat ohjailla kalliilla vapaa-ajan laitteellaan sekakäyttäjän kehoa huvikseen, edeltäjä nähdään Spede-aivovammailussa Viu-hah-hah-taja. Elokuvassa avaruuden muukalaisten laitteilla kontrolloidaan efedriiniä ja viinaa kiskonutta Leo Lastumäkeä sattumanvaraisin manööverein. Sekava, varmaan lähes 200-kiloinen karvanaama alkaa sitten riuhtoa ja mölistä tahdonvastaisesti. Äärimmäisen kuumottava Leo myös menee Helsingin keskustaan kiusaamaan säikähtäneitä ohikulkijoita piilokamerahenkisissä kohtauksissa, ahtautuu pikkiriikkiseen moottoriveneeseen kaahailemaan rinkilöitä sekä viu-hah-hah-taa.

Eihän tää nyt niin huono ollut, tekee mieli ajatella. On tässä muutama onnistunutkin vitsi kaiken ala-arvoisen, viiden pennin sekoilun keskellä. Mutta toisaalta, lukuisat kohtaukset, joissa pellevermeiset sekoilijat sähläävät ja nauhaa nopeutetaan ja taustalla soi korviasärkevä synapimputus, ovat kenties rasittavinta elokuvaa mitä olen koskaan nähnyt.

Tunnelmoivassa tv-elokuvassa riuska ja vittumainen Paavo Pentikäinen ajaa rekkaa Jäämerelle ja hatkannut Outi Alanen tupakoi pelkääjänpaikalla.

Erinomaisessa Jean Renoirin jenkkielokuvassa tavoitetaan jotain kovin olennaisentuntuista amerikkalaisuuden hengestä. Jossain syvän etelän virranpenkalla rutiköyhä nuoripari raivaa ja rakentaa parempaa tulevaisuutta. Kapuloita rattaisiin asettelee milloin kukin vittumaisesta naapurista yksipuolisen dieetin kautta tulvivaan jokeen. Simppelin fabulistinen elokuva ei lankea idealisointiin, elämän kovien realiteettien valkopesuun, eikä myöskään herraskaiseen rähjärealismiin, jossa köyhien ihmisten elämässä ei saateta nähdä mitään kurjuutta kummempaa. Etelänmiehet ovat tosi ihmisiä, niin kuin ovat heidän koettelemuksensa ja haaveensa tosia kuin vesi ja muta.

14.12

Hekoheko-tason teekkaripilasta, pastafari-parodiauskonnosta kertova suppea dokumentti juuttuu telineisiin keskittyessään liikaa parodiauskonnon mielenkiinnottomiin detaljeihin sekä uskonnon ns. harjoittajien diletanttisiin haastatteluihin. Monikerroksellisempi pohdinta siitä, miten usko tai uskonto määritellään olisi kiinnostanut.

13.12

Tom Cruise toimintanuken egosaaga on saanut edetessään enenevissä määrin kriitikoiden suitsutusta osakseen. Ja joo, kai tää uusin on se paras. Juonessa ei ole mitään järkeä, toimintakohtauksissa on aito tekemisen meininki, vauhti hurmaa ja maisema vaihtuu sekä Henry Cavill on hassu mörssäri.

Mutta en ihan ymmärrä tätä suitsutusta.* Päivän hesarissakin Timo Peltonen antoi **** ja horisi jotain toimittajantautista toimintaelokuvasta genrenä. Nämä Tom Cruise toimintanukke egoelokuvat (Mission Impossible III til infinity) ovat hyvin öljyttyjä koneita, ihailtavaa insinöörintaitoa osoittavia tutkielmia toiminnan mekaniikasta. Mutta sellainen (minulle) loistavan toimintaelokuvan roso puuttuu tyystin. Loistavien toimintaelokuvien ytimessä on useimmiten rasvaista eksistentialismia, sellaista lämmittävää vihamielisyyttä humaaneja arvoja kohtaan. Mission Impossiblen ytimessä ei ole oikein mitään.

* Tai no ymmärän, ei taida olla mitään parempaakaan tarjolla.

Olavi Virta -nimisessä elokuvassa Olavi Virrasta muistuttaviin vaatteisiin puettu mies, jota kutsutaan nimellä Olavi Virta, on läsnä tilanteissa, joissa todellinen Olavi Virta -niminen henkilö on ollut tätä Olavi Virta -nimistä henkilöä ympäröivän Olavi Virta -mytologian mukaan.

Koivusalon anti-Midaksen kosketuksen musta magia on niin voimakasta, että jopa Suomen historian suurimmat ja kauneimmat laulut kuulostavat merkityksettömältä puurolta.

Austin Powersissa 30 vuotta jäädytettynä ollut agentti sulatetaan nykypäivään. Huumori syntyy siitä kitkasta, minkä omien aikojensa arvojen aikakapseli synnyttää tupsahtaessaan muuttuneeseen maailmaan, eri arvottamisten keskelle.
Austin Powers -nimisestä elokuvasta on kulunut kohta 25 vuotta. Ja millainen aikakapseli se itsessään onkaan! Halpa analogia, mutta menkööt.

Stanley Kramerin tuotannon mieleen tuovassa sosiaaliongelmaelokuvassa seurataan vetävällä otteella Susan Haywardin esittämän ilolinnun tosipohjaista kujanjuoksua pikkurikoksista kaasukammioon. Jatsipainotteinen, röökinsavuinen ensimmäinen kolmannes sekä lopun koruton kuvaus koneiston käsissä kuolevasta ihmisestä ovat elokuvan parasta antia. Keskipaikkeiden oikeussalidraama taas on hieman pölyistä seurattavaa. Lisäksi vastoin yleistä mielipidettä, minusta Haywardin luonnos kovaksikeitetystä typykästä on inan vanhentunut ja teatraalinen.

10.12

Alkuvuodesta 1957 molemmin puolen Pohjanlahtea sai ensi-illan elokuva, jossa ristiretkeläinen palaa kotiinsa Pohjolaan ja kipuilee kirkon kanssa. Armand Lohikosken lahdentakaista komediaohjaaja-Bergmanin hassuttelua vakavahenkisemmässä viritelmässä Anneli Sauli pukeutuu kuoripojaksi, jota sekä Tauno Palo ja Tarmo Manni ahdistelevat. Tarina on järjetöntä sekametelimössöä, mutta puitteet ovat komeat. Suomenlinnan maisemat ovat komeaa katseltavaa, ja lepattavien kynttiläin ja varjoja kasvoille langettavien rautaristikoiden sisäkuvat ovat tyylittelevyydessään miellyttävää katseltavaa.

Luokkakokous kakkosen ongelma on sama kuin ykkösosassa: katsojalla ei ole aavistustakaan missä kohtaa pitäisi nauraa.
Minulla ei ole mitään mauttomia vitsejä vastaan, mutta Luokkakokous-elokuvissa mauttomuudesta tuntuu vitsi puuttuvan kokonaan. Mauttomuus itse on se vitsi. Kuolleen miehen kullin käpälöinti tai läskin jätkän hyllyvä perse vaatisivat jonkin kontekstin ympärilleen ollakseen hauskoja. Kun millään tapahtumalla ei ympärillään ole kontekstia (lue: vitsiä), on Luokkakokous unenomainen ketju merkityksettömiä tapahtumia. Tämän vuoksi sarjan elokuvien yleisilme on omituisen surumielinen. Täysin merkityksetön kuvavirta altistaa katsojan kuvien takana möllöttävän tyhjyyden kokemukselle. Olo on ontto ja pahantuulinen. Aku Hirviniemen ääni kantautuu tyhjyydestä: paska perse pillu pornolehti...

Tässä mielessä Luokkakokous-elokuvat tavallaan jatkavat kansankomediain pitkää perinnettä. Mutta vain tavallaan.
Eivät monet rillumarei-elokuvatkaan olleet kuin merkityksettömien tapahtumien sarjoja. Enemmän kuin elokuvia ne olivat vetonauloja, joiden juuret olivat syvällä viihdytyskiertueiden pitkässä vuosisataisessa perinteessä. Ympärivuorokautista viihdeteollisuutta edeltävän ajan väki kerääntyi niitä katsomaan kuin kiertävää sirkusta, pelimannia tai parrakasta naista. Niillä oli kuin oli jonkinlainen yhteisöllinen merkitys. Luokkakokous-elokuvissa nämä historialliset juuret ovat katkenneet. Perinteen jatkuvuus on näennäistä. Yhteisöllisen lämmön tilalla on yksityinen kylmyys. En voisi kuvitella Jaajon piereskelyn jälkeen ristileikattavan makoisasti nauravaan yleisöön toisin kuin piereskelevän Severi Suhosen kanssa.

Näennäistä perinnetietoisuutta elokuvassa on kriitikoille vittuilussa. Kriitikot lyttäävät Jaajon hahmon musiikin, mutta taksikuski tykkää. Elokuva yrittää naamioutua osaksi rahvasta, pukea ylleen kansanhuvin perinneasun. Vaikutelma on epäonnistuneen anakronistinen. Eivät taksikuskit tästä tykkää, ei kansa. Sitä en suostu uskomaan. En usko sitä vaikka ovelleni tuotaisiin Luokkakokousta fanittava taksikuski. Vaikka hän itse muuta väittäisi, en usko että hän oikeasti siis oikeasti tästä pitäisi. Jokin aivokuvaus asian todistaisi. Ei pitäisi.

6/12

Parikan Talvisota on surkuhupaisan kansanluonteemme muistomerkki. Kenties tähän elokuvaan, tai oikeammin sitä ympäröivään keskusteluun, kiteytyy kansakuntamme kitukasvuinen itsetunto, Suomi mainittu, torille -huutelu sekä hattu kourassa Euroopan porstuassa nyhjääminen.

Tuntuu aivan absurdilta että tähän puskafarssiin syydettiin ennätysmäärä markkoja ja että tätä oltiin tosissaan viemässä ulkomaille, oscar-gaaloihin ja minnelie. Kyllä maailmaan huonoja sotaelokuvia mahtuu, ei kai niitä nyt erikseen tarvitsisi köyhällä suomenniemellä tehdä. Monen mielestä talvisota kuitenkin tarvitsi ''oman elokuvansa'' ja tässä sellainen nyt on.

En ole koskaan nähnyt tv-versiota, joten en tiedä kuinka paljon siinä taustoitetaan ja lihallistetaan kutakin hahmoa. Järkyttävän pituisen, yli 3 tuntisen elokuvaversion suurin ongelma on se, ettei mitään kerkiä tapahtumaan. Hahmot pysyvät koko tuon ajan täysin yhdentekevinä ja unohdettavina karikatyyreinä laadukkaasta näyttelijärintamasta huolimatta. Martti Suosalon hahmolla on nahkatakki ja Timo Torikalla balalaikka, siinäpä se suurinpiirtein.

Yhdeksänkymmentä prosenttia elokuvasta kykitään juoksuhaudassa ja katsellaan kallista pyrotekniikkaa. Kattokaa nyt mitä rahalla sai. Yksikään pommi ja tulisuihku ei muuten ole leikkauspöydän lattialle päätynyt ja sehän on varma. Pommeissa ja tulisuihkuissa on vain se ongelma, etteivät ne ole kovin kiinnostavia. Välillä jokin yhdentekevistä henkilöhahmoista kuolee mauttoman hidastuksen ja Juha Tikan surkeasti vanhenneen kasarisynamattosoundträkin saattelemana. Ei tunnu missään. Verta ja (salkkari-Ismon) suolenpätkiäkin näkyy, mutta kovin vieraannuttavasti. Kun henkilöhahmot ovat yhdentekeviä ja tyylillisesti elokuva on lattea, minkäänlainen shokkireaktio ei käy mielessäkään. Rillumareiksi parjattu Laine-Tuntematon maalaa sodan kauhuista satakertaa järkyttävämmän ja muistettavan kuvan esimerkiksi kohtauksessa, jossa Lehto ampuu itsensä (offcamera), kuin Talvisota ikinä etäännytetyillä kuvillaan riekaleiksi räjähtäneistä ruumista.

Lopussa Taneli Mäkelän päähenkilö on loppuunkulutettu, kuolemanväsynyt ja 105 päivän paukkeen uuvuttama. Elokuvan ansioksi voi lukea sen, että katsojan mielentila käy yhteen päähenkilön kanssa. Ehkäpä se on ollut myös pitkän ja raskaan elokuvan salaviisas päämäärä? En tohdi uskoa.

6.12

Kansaan taistelutahtoa valaa Jopi Rinteen kummitteleva kypäräpappi raskassoutuisessa ja vastenmielisen valkoisessa sotapropagandassa.

En ole oikein ikinä uskaltanut katsoa Pekon elokuvia. Toki olen muutaman nähnyt väkisinkin, lapsena ehkä kaikki Pekon Pekot. Nyt kehtasin itsenäisyyspäivänaaton kunniaksi katsella areenaan ilmestyneen Kulkurin ja Joutsenen ja sehän oli ihan positiivinen yllätys. Tapsa on hyvä Tapsa, Martti hyvä Repe (tosin ylinäyttelemisen rajoilla), Heikki Nousiainen paska Esa Pakarinen, Martti Katajisto hieno maisteri Särkkä sekä en-muista-kuka aivan kammottava Masa Niemi.

Paikka paikoin mauttomuusmittarini tärähti punaiselle, Koivusalon näyttelijäohjaus sekä isämmaakitschin ja puskafarssipiereskelyn yhteensovittamattomuus ovat vähän perseestä, mutta kyllähän tätä nyt katseli, niin kuin sanotaan. Seuraavaksi sitten Irwin, Sibelius ja mitä näitä nyt oli? Laimeat suurmieselokuvat ovat tämän maan kirous.

Aikamiespoika Gary Cooper ja 7 homssuista professoria juo piimää ja kirjoittelee sanakirjaa poikkitieteellisessä, seksittömässä kommuunissa. Barbara Stanwyck puuhailee kaikkea rikollista, laulaa kabareeta, on kovaksikeitetty ja päätyy lumikkina professorien keskuuteen piilottelemaan poliisia. Lopun varmaan arvaattekin. Ai niin, ja eräs elokuvavuoteni maskoteista, Dana Andrews, pyörii mukana (vielä) siloposkisena gangsterina.

Hawks tunnetusti kuvasi metodiaan pyrkimykseksi kolmeen hyvään ja nollaan huonoon kohtaukseen. Metodi pätee myös Ball of Fireen, jonka kolme hyvää kohtausta ovat kohtaus jossa Gene Krupa soittaa jatsia tulitikuilla ja tikkuaskilla, jossa makuukammarin pimeydessä hehkuvat Stanwyckin hätääntyneet silmät, kun hän tajuaa rakastavansa ovensuussa rakkauttaan kömpelösti tunnustavaa konkeloprofessori-Cooperia, sekä lopun lapsekas jännäkohtaus, jossa professorit pakenevat yhteistyön sekä teoreettisen tiedon käytännöllisen soveltamisen avulla gangstereiden kynsistä. Ball of Firen ongelma ei ole se, että joukkoon olisi eksynyt huonoja kohtauksia, vaan se, että pitkähkössä elokuvassa hyvien kohtausten väleissä on liikaa keskinkertaisia.

Elävä ajankuva lukuisine populaarikulttuuriviittauksine (mukaan lukien samana vuonna ilmestyneeseen ja eilen katsomaani Hawks/Cooper -yhteistyöhön Kersantti York) sekä pääparin suvereeni kemia (Cooperin ''koominen ajoitus'' on vertaansa vailla) tekevät elokuvasta ilahduttavan katselukokemuksen, olkoonkin se osittain Hawksin elokuvaksi hieman tasapaksu ja vanhahtava.

3.12

Kersantti York on hawksilaisen ihmiskäsityksen ja pateettisen patrioottisen propagandan omituinen yhteentörmäys. Siitä lisää myöhemmin.

Paul Muni on apinamainen kovanaama, kuin lihaksi tullut parodia kaikista 30-40 -luvun huopahattu vinossa nenäänpuhuvista valkokangasgangstereista, mutta vielä kaikkia yhteensä kovempi ja hullumpi jätkä. Itse asiassa, Paul Muni on niin kova jätkä, että kun hän kuolee ja päätyy helvettiin, aloittaa hän pikkupirujen kanssa nyrkkimylläkän ja vittuilee itselleen päävastukselle. Päävastusta esittävä Claude Rains vallan muikistuu uuden tulokkaan verevästä pahuudesta ja keksii helvetinmoisen diilin: etteerimuodossa riehuva Muni saa käyttöönsä maanpäällisen ruumiin, jolla pääsee kostamaan murhaajalleen. Vastapalveluksena on Munin turmeltava käyttöönotettavan ruumiin maallinen maine ja vanhurskaus. Helppo katsoa, vaikea selittää.
Joka tapauksessa, pian naamaansa vääntelevät Muni ja Rains ovat syöksymässä nokisessa hississä kohti maallista maailmaamme, hirmuista kyytiä, hissinoven kalterien varjo välkkyessä kasvoillaan. Valheellisesti nimetty Angel on My Shoulder vaikuttaa vielä tässä kohtaa ilahduttavalta anomalialta taivaskomedian pienoisgenressä: poissa ovat sekä hurskastelu että intellektuelli ironia, tilalla pelkkää alkuvoimaista räkää ja rajua kansanhuumoria.

Valitettavasti kuten usein on, viimeistään toisen kolmanneksen loppupuolella tarinan särmiä aletaan hioa timanttilaikalla. Kuvioon astuu nainen, kovapintainen gangsteri oppii sisäsiistiksi ja Rainsin hurmaava elostelu perivihollisena hiipii taka-alalle. Huom! Perinteisen mallista onnellista loppua emme kumminkaan saa, sillä ilahduttavassa viimeisessä otossa Muni ja Rains astuvat takaisin manalaan johtavaan jätekuiluun ja ovet sulkeutuvat.

Wilderin uran pitkän loppuhimmentymisen valopilkku lienee tämä eriskummallinen Sherlock-elokuva. Avausjaksossa flirttaillaan hyvin suorasukaisesti hahmon mahdollisella homoudella. Tämä intro on kuin sävelteoksen alkusoitto, joka virittää tunnelmaan muttei liity itse teokseen millään tavalla. Pääjuonessa Sherlock ja Watson lähtevät aika kuuman mimmin kanssa Skotlantiin etsimään muijan kadonnutta siippaa. Haikeaan säveleen päättynyt kaappihomous-intro kaikuu koko pääjuonen ajan takaraivossa, valaisten kaiken omalla valollaan.
Niin ja siitä pääjuonesta. Siinä missä intro on eräänlainen surumielisen koominen kamarinäytelmä, on pääjuoni omituista, vakavalla naamalla vedettyä surrealistista seikkailuparodiaa. Mukana menossa ovat niin Christopher Lee kuin kääpiöitä kuin Loch Nessin hirviökin. Etsivän tukahdutetun seksuaalisuuden surullinen muisto mielessä, haaleassa pilvisen kesäpäivän ulkoilman valossa nähdyt oudot kuvaelmat saavat katsojan erikoisella tavalla yhtä aikaa levottomaksi ja levolliseksi.

Täyteen mittaansa kasvanut Gary Cooper puhaltaa DeMillen kumoon ja demilelläinen spektaakkeli muuttuu Gary Cooperin star power -elokuvaksi. Cooper on Wild Bill Hickock, Jean Arthur Calamity Jane ja joku äijä on Buffalo Bill, joku toinen Abraham Lincoln matkalla Ford-teatteriin ja puhvelit puhveleita, inkkarit rasistisia stereotyyppejä (mukana Anthony Quinn ensimmäisessä roolissaan, jonka hän tunnetun anekdootin mukaan sai esitettyään aitoa intiaania puhumalla siansaksaa kuvausryhmän intiaaniekspertille, joka puhui myös pelkkää siansaksaa) ja kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Kaikki on kovin yksinkertaista, virkistävää, puhdasta ja viihdyttävää. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä kuinka kova jätkä strongandsilenttype on.

Kuolema voittaa rakkauden aina, joutuu työnsä uuvuttama Kuolema todistelemaan rakkaansa menettäneelle naiiville nuorikolle. Tyttö säntäilee ympäri kylänraittia ja vetoaa vähäosaisiin ja jo haudan partaalla keikkuviin: antakaa elämänne rakkautemme puolesta, kuolkaa te jotta rakkaani saisi elää. Eihän kukaan suostu, tietenkään. Tyhmä tyttö.