Movie diary ２０１７

Mitä helvettiä Uganda?

Viime kertainen katselusessio ugandalaisen toimintapsykoosin parissa ei tuottanut yhtä paljon hilpeyttä kuin rewatch isomman, päihtyneemmän leffaporukan kanssa. Who Killed Captain Alex vie elokuvakerronnan uusiin sfääreihin käsittämättömän progressiivisella leikkauksella ja äänisuunnittelulla. Suosittelen lämpimästi.

Tätä katsoessa tuli vähän likainen olo. Vaikka dokkarin viesti ei olekaan pahasta, niin silti katsojan aliarviointi näkyy lopputuloksessa.

Arskan kauhupaska jaksaa viehättää hetken tyypillisellä 90-luvun jännärivalaisulla ja visuaalisella synkkyydellä. Ohjaaja Peter Hyams tuntuukin pitävän kiinni siitä, että production value ja look ovat topissaan. Silti rohtunut ysäri-CGI on oksettavan perseestä ja lähes jokainen kohtaus on överileikattu vitun raivostuttavalla tavalla.

Valitettavasti myös Hyamsin tarinallinen visio Arskan ja Saatanan yhteenotosta on niin kuolettavan tylsää ja epäloogista väkivalta-, ja shokkipakotusta, että kaikki kuivuu kasaan uskomattoman nopeasti. Huumoriarvoa nostavat muutamat elokuvan separit tilanteet, mutta muuten koomisuuskin on tasoa liekehtivä kusi ja vihainen Arska (jolla on ehkä yksi hyvä one-liner tässä).

End of Days voisi olla erinomainen, jos sen olisi ohjannut Paul Verhoeven, ja mikäli hahmoja käsiteltäisiin paljon moniulotteisemmin. Onhan tässä kuitenkin pohjaelementtejä, koska kristinusko. Kaksi tuntia tätä Hyamsin neroilua tuntuu kuin olisi tukehtumaisillaan paskaan.

Kerrontatyyli toimii alkupuoliskon aikana aivan mainiosti, mutta puolivälin jälkeen elokuvan tahti ja aikahyppiminen käyvät melko raskaaksi. Naomi Watts tekee niin vakuuttavaa työtä roolissaan, että muut näyttelijät jäävät rooleineen aika yksiulotteisiksi. Tarinan ja hahmojen lopullinen ratkaisu ei kauheasti vakuuta, joten 21 Grams jää overall aika mitäänsanomattomaksi. Elokuva on välillä myös hirveän näköinen.

Vuosien takainen WKW-suosikkini kestää edelleen katselukertansa ollessaan upean visuaalinen herkku. Doylen kameratyö puskee joidenkin näyttelijöiden olemattomat karismat pintaan ja pelkästään elokuvan luova kuvakerronnallinen draivi pitää allekirjoittaneen edelleen ruudussa kiinni. Hahmot ovat toisaalta ihan helvetin ohuita, vailla uskottavia dilemmoja tai merkittävää hahmokehitystä.

Rohmerin draamassa selviää, että parisuhteet voivat olla raskaita. Kohtaukset ovat aivan huippusolideja ja näyttelijät hyviä.

98-minuuttinen, tauoton kaaoksen jatkumo on tuttuun honkkarityyliin höystettu erittäin väkevällä huumorilla ja sairaalla toiminnalla. Maksimoitu pershullutuus aivan uskomattomalla castingilla takaa, ettei elokuvassa yksinkertaisesti ole yhtäkään turhaa tai tylsää hetkeä. Erityisesti Charlie Cho, Fui-on Shing ja Eric Tsang piristävät läsnäolollaan. Oikea seura ja kalja boostaavat kokemusta huomattavasti.

Final Boss Tom äkisee taksikuskille elämän mahdollisuuksista ja Luuseri Fox päättää laittaa kaiken likoon. Michael Mannin vuoksi kaikki toimii aika hyvin.

Spoilaan koko elokuvan, koska ihan sama.




Woah, dudes. Miten sattuukaan, että kun on kerrankin yksin kotona niin pilsuu tulee vaan joka tuutista. Kaiken lisäksi olen naimisissa ja on lapsia ja omakotitalo ja kaikki jee jee.




Woah, dudes. Pakko se on antautua lihan himoille vaikka sträppäri perseessä irvistäen.




Tää menee jo liian pitkälle, dudes.




Keanun hitaasti etenevää piinaa on välillä hauskaa ja välillä repulsiivista seurata, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että Keanu on paska näyttelijä ja Eli Roth tyhmä jätkä. Mulla ei ole mitään vitun selitystä sille, miksi Eli Roth päättää lopettaa elokuvansa tavalla, joka ei tue aikaisempia tapahtumia loogisesti. Ihan kuin ennalta mietittyyn lopetukseen olisi turhauduttu ja alettu itsetietoiseti vaan meemeilemään. "Psykoottiset lutkat ryskäämässä" -teemalla saisi varmasti aikaan paljon paremmankin elokuvan.

Kokonaisuudessaan erittäin tylsä elokuva, joka on muutaman kohtauksen ansiosta näkemisen arvoinen.

Tunnelma ei voisi olla parempi, kun neljä limaista miestä katsoo Sensuelaa, tuhoten samalla massiivisia määriä olutta ja grilliruokaa. Ja vieläpä Kilpisjärvellä. Itse elokuvaa on vaikea kuvailla sanoin.

Alkoholin kanssa ihan hauska.

Oliver Reed haluaa oppia lukemaan, joten hän kidnappaa Gene Hackmanin vaimon. Hackmanin kulli ei toimi, mutta kiikarikivääri toimii. Oliver nussii ihan hyvin tässä, mutta hänen ja Candice Bergenin välisessä romanssissa ei tapahdu muuta kuin persikoiden syömistä ja läpsimistä. Hackman tuo leffaan paljon lisäpotentiaalia, mutta tarina itsessään jää niin latteaksi, ettei loppukliimaksikaan herätä suuria tunteita. Meininki on toisinaan viihdyttävän väkivaltaista.

Sketsien taso on enimmäkseen plussan puolella ja toimivatkin tarpeeksi hyvin kestoonsa nähden. Yhteen ainoaan vitsiin buildaava lentokenttäepisodi on näyttelijöiden ansiosta ihan mahtava. Korpela on ihan liian hauska mies.