Class of '11

Jos jotain rakastan dokkareissa, niin se on sitä, kun esimerkiksi kahden eri ihmisen haastatteluilla tai ihmisen sanoilla ja tämän teoilla saada kyseinen ihminen näyttämään tekopyhältä tai teennäiseltä.

Näin käy Cowboy Del Amorissa. Ivan Thompson parittaa meksikolaisia naisia ja amerikkalaisia miehiä onnelliseen avioliiton satamaan. Hän vakuuttaa olevansa ammattilainen ja myöntää kyllä, että esittelyn jälkeen varsinainen avioelämä on poissa hänen käsistään. Thompson on niin vanhanaikainen ja konservatiivinen mies kuin vain voi olla, joka väittää, että yksinäiset amerikkalaiset miehet ovat parempi ja modernimpi vaihtoehto kuin meksikolaiset miehet. Thompson puhuu itsensä pussiin pariin otteeseen, eikä anna itsestään mairittelevaa kuvaa. Vanha ukko, joka hamuaa nuorta pillua varakkuudella, vaikka piilottaa sen "vanhan iän kunnioittamisen" taakse.

Vastakohtana, oikeastaan aika hyvänä vastakohtana toimii Rick, rekkakuski, joka hamuaa meksikolaista vaimoa. Huomattavasti progressiivisempi Rick - kas kummaa - on aidosti kiinnostunut muijastaan ja haluaa opettaa hänelle englantia ja itse opiskella espanjaa, jotta he ymmärtäisivät toisiaan. Thompson sen sijaan nappasi ensimmäiseksi meksikaanimuijakseen heitukan, joka ei osannut sanaakaan englantia.

Dokkari ei anna ruusuista kuvaa kulttuurit ylittävästä parisuhteesta, mutta näkee sen kuitenkin mahdollisena, riippuen ihmisistä.

Vuosisadan rakkaustarina.

Pistää pohtimaan. Jos maailma on jumalan luoma, niin miksi muurahaisilla on jonkinlainen käsitys yhteiskunnasta, eli on kuhnureita, työläisiä ja sotilaita ja pomo eli murkuilla on jonkinlainen toimiva yhteiskunta, niin mitä helvetin järkeä on siinä, että fasaani voi tuhota sen kaiken? Oh please, will somebody think of the ants! Lisäksi, millaiset kehityskeskustelut muurahaiskeossa on?

"No niin työläinen no. 485376230, miten näet työpanoksesi kehittymisen keossamme."
"Ei kait tässä, raahaan tikkuja niin kuin aina."
"Joo, ei meillä olekaan tarvetaan muille."

Eikä koskaan tule ajatelleeksi, että ötökätkin juovat vettä kuin eläimet.

Lisäksi dokkari on käsittääkseni vaatinut aivan mielipuolisen kameravirityksen, joka piti teetättää tekijöille ja vielä todennäköisemmin tekovaiheessa vaati vielä mielipuolisempia hermoja. Olen lukenut luontokuvaajien haastatteluja ja voi vittu, siinä lienee yksi maailman tylsimmistä töistä. Tuijotat samaa miljöötä tunteja, mutta auta armas, jos vähänkään herpaannut, niin se ainoa hyvä paikka saattoi mennä siinä.

Aivan mieletön tarina yhden miehen taipaleesta kohti ihmismäistä elämää. En tunne pahemmin John Merrickin oikeaa elämää, mutta David Lynchin fiktiivinen versio on yksi koskettavimpia leffoja, joita olen katsonut vähään aikaan.

Edelleen yksi suurimmista feelgood-leffoistani. Olen tainnut nyt nähdä Front Pagen neljä tai viis kertaa. Osittain se johtuu siitä, että leffassa näkyvät journalistiset periaatteet ovat vieläkin yhtä olennaisia. Olen siis kyseisellä alalla.

Mutta, suurin osa lämpimästä hyvänolon tunteesta tulee fantasiasta, sillä lehtityö alana on 2000-luvun täysin vesittynyttä paskaa. Front Pagessa ryhmä toimittajia murhaa melkein naisen kiristäessään häneltä tietoja ja eka reaktio on "UI VITTU MIKÄ SKUUPPI". Mikä häikäilemättömyys. Mikä röyhkeys. Voi vittu, kun lehtityö olisi vieläkin tuollaista. Kun toimittajat päivystivät hirttoluukun äärellä, ilman minkäänlaista moraalia. Lehtityö ei - uskallanko sanoa valitettavasti - ole enää ambulanssien ja tulipalojen perässä juoksemista. Ja se kaikki on internetin syytä. Menen hajoittamaan modeemini.

Walter Matthau on vaihteeksi vittumaisen nilkki, mitä koko alalta löytyy. Hän kuitenkin tiivistää jotain mihin jokainen journalisti jollain tasolla pyrkii. Mainetta, mammonaa ja gloriaa. Tuikataan päättäjiä perseeseen oikein kunnolla keinolla millä hyvänsä, sillä he ovat vielä karmeampia kuin me. Jack Lemmonin hiljainen lipsuminen repeilyttää myös makeasti, kun Susan Sarandon hädissään huomaa, että on menettämässä ukkonsa kylmälle, metalliselle kirjoituskoneelle.

Lastenelokuva, jollaista ei voitaisi enää ikinä tehdä. Pienen pikkutytön Odysseia erilaisten ja omituisten kansojen lävitse veljeä etsiessä. Upeasti kuvattu lukuunottamatta pientä töksähtelyä leikkauksessa. Pitää myös arvostaa, että päähenkilönä ja sankarina on pikkutyttö. Eikä edes Peppi Pitkätossumainen poikatyttö vaan tavallinen prinsessamekkoihin pukeutuva wannabe-ballerina, jonka on kohottava sankariksi ja pelastettava veli ja maailma.

Propsit myös naisohjaajalle, joka ilman mitään selkeää syytä laittoi muutamaan kohtaukseen puolialastomia raamikkaita miehiä.

Määrittelee ja tiivistää aika hyvin paskan softcore-pornon. Linnea Quigley ja pari muuta lorttoa yrittävät saada bändilleen manageria. Noh, mahdollinen kandidaatti on sattumoisin lepakko ja haluaa tytöiltä hieman luontaisetuja. Ei sillä, että se tyttöjä haittaisi, sillä hekin ovat kaikki lepakkoja.

Ohjaajalla on ollut jokin helvetin omituinen fetissi pastelliefektiin, eli aina kun alkaa näkyä vähän liikaa pintaa, niin leffa muttuu sutuksi. Mieti American Pien alkukohtausta, kun Adam yrittää vahdata jotain aikuisviihdekanavaa, jossa on huono signaali. Lisäksi bändin pitää vetää kaksi biisiä, hyi vittu. Muita kohokohtia ovat muun muassa kolme minuutin lähikuvat nänneistä ja Becky Le Beau runkkaa myös kylpyammeen hanaa.

Todellinen yllättäjä. Kun kannessa on valkoinen nainen puolialasti polvillaan mustan miehen edessä ja leffan nimi on "Black Snake Moan" niin se synnyttää erinäisiä vähemmän siveitä mielikuvia, että millaisesta leffasta olisi kyse. Vähän niin kuin jos Spike Lee tekisi Viidakkokuumesta eksploitaatioversion.

Sen sijaan Black Snake Moan mielenkiintoinen tarina nuoresta nymfomaaninaisesta, jota kalvaa moraalinen tyhjiö. Jacksonin esittämä syvästi uskonnollinen blues-artisti on päättänyt parantaa tämän moraalisen tyhjiön with the power of our savior Jesus Christ ja tummanpuhuvan bluesin avulla.

Jo ajatus, että nuori nymfomaaninainen parannetaan kahlitsemalla hänet kirjaimellisesti keittiöön ja paukutetaan Sanaan päähän saa minut ainakin virnuilemaan aika muikeasti. Vapaan naisen seksuaalisuus on paha ja sitä pitää hallita, sillä vapaa nainen päätyy tuhoamaan itsensä, voisivat feministit väittää Black Snake Moanista. Mutta kyse ei ole alistamisesta, kyse on moraalin kadosta, kun ei ole mitään periaatteita tai koodia, jonka mukaan elää. Tämä on asia joka kalvaa nuorempaa sukupolvea, jotka eivät sitoudu mihinkään uskontoon.

Vaikka Black Snake Moan painottaa uskontoa moraalisena koodina, se kuitenkin muistuttaa, että lopulta kyse on ihmisen omasta vapaasta tahdosta, aivan kuten Jumala sen niin tarkoittikin. Hyvien asioiden tekemiseen ei tarvitse ylempää voimaa välttämättä, riittää vain toinen ihminen.

Lisäksi Christina Ricci on puolialasti puolet elokuvasta pikkupöksyissä ja topissa.

Perusturvallista Wayne-westerniä. Törkeän komeita heppastuntteja, sekä paljon inkkarien lahtausta. 'nuff said.

Kuka vittu keksi ja millaisena unettomuuden ja kokaiinin täytteisenä yönä, että:

1) Post-apokalyptisessa maailmassa ei ole hedelmällisiä miehiä.
2) Hedelmällisin mies on Roddy Piper.
3) Hänen täytyy siis tekeytyä uuden ihmisrodun kantaisäksi täyttää koko maa pikku-Pipereilla. Ja sivumennen sanoen tuottaa saatanan sisäsiittoinen ihmisrotu.
4) Mutta hänen on siepattava naiset pahan sammakkomutanttidiktaattorin luolasta.
5) Sammakkodiktaattori on kauniisti sanottuna "moniavuinen".

Goottitissi-ihme Elvira saa potkut tv-työstään ja lähtee hamuamaan massiivista perintöä. Muija laukoo joka toisessa lauseessa jotain seksiin, tisseihin tai hanuriin liittyvää läppää ja vaikka muijassa tiivistyy kaikki kammottavimmat piirteet naissukupuolessa to the max ni onhan se ihana. Tasapainoilee hyvin hennolla ärsyttävyyden ja höhötyksen rajamaalla ja itse ainakin nautin.

80-luvun definitiivinen teinielokuva. Ei toimi millään tapaa niin kuin sen pitäisi, mutta onhan se nyt hauskaa kuitenkin katsoa kun Emilio Estevez hyppii pilvessä kärrynpyörää, 26-vuotias Judd Nelson tirkistelee 17-vuotiaan Molly Ringwaldin pikkupöksyjä ja yksinään ynähtelevä tsirbula on vain ihana.

Mutta idea, että eri nuorisoryhmien edustajat kokoontuvat keskenään oppivat jotain toisistaan ja huomaavat, että kaikilla on välillä vaikeaa on vain vammainen. Tottakai teinielämässä on hankalaa ja ehkä kävin lukioni liian pienellä paikkakunnalla, mutta siellä ei ollut tällaisia klikkejä ja koin suuria vaikeuksia samaistua kehenkään päähahmoista, eikä mieleen palautunut yhtään ihmistä tai edes muistoa lukiosta.

Suurimmaksi ansioksi on laskettava tavallaan leffan tehneen aikuisen näkökulma jollaisena hän näkee nuorison. En tiedä, mä taidan olla ehkä liian kyyninen, että voisin olla näin optimistinen. Hughes uskoo nuorison aikuistuvan ja ottavan vastuun tulevaisuudesta. Hyvä, että sellaisiakin ihmisiä on.

Melkoisen nähtyä perheruamaa. Isa on spede, mutta hyvää tarkoittava, äiti raivoaa ja raataa ja rakastaa ja lapset perseilee ja huutaa. Älyää kuitenkin ottaa perheen ainoan tytön päähahmoksi, joka yrittää jollain tapaa kehittää omaa identiteettiä äidin, naapuruston muiden muksujen ja suvun keskellä. Lee myös puolustaa lähiötä lapsen kasvuympäristönä, riippuen siitä, että millainen yhteisö on ympärillä. How grand.

Mestariteos. Esseemuotoinen ja poukkoileva elokuva, joka pohtii ihmisen sisällä käyvää taistelua hyvän ja paha, onnen ja tyytymättömyyden, jumalan ja jumalattomuuden välillä. Herättää enemmän kysymyksiä kuin vastaa niihin ja en ala edes luettelemaan kaikkia mahdollisia probleemoja, joihin The Tree of Life pureutuu. Se yksinkertaisesti löytää olennaisimmat ongelmat ja ihmisiä eteenpäin vievät voimat, joita maailmasta löytyy ja tiivistää ihmisen toiminnan näihin mestarillisesti. Ja kaiken tämän keskellä onnistuu muistuttamaan miten me olemme vain häviävän pieni osa maailmankaikkeutta, mutta silti ei sorru nihilismiin, vaan pitää ihmisen ongelmat kiinnostavina.

Se, joka ei löydä tarttumapintaa tästä elokuvasta tai joudu kysymään itseltään muutamia perustavanlaatuisia kysmyyksiä elokuvan aikana voi saman tien huutaa ikkunasta, että ei ole ihminen.

Tylsää paskaa, jossa eksentriset juopot/pikkurikolliset yrittää ryöstää pankkia. Helvetin töksähtelevää, luottaa one-linereihin liiaksi, mutta sentääs ihan lopussa kuitenkin hahmot vaikuttavat edes jotenkin ihmismäisiltä.

Yksi henkisesti ja fyysisesti vaikeimmista elokuvista, jonka olen koskaan katsonut. Jonathan Caouetten tutkimus omasta elämästään, jota on värittänyt skitsofreninen äiti ja tämän kautta oma itsetuhoisuus.

Caouette yrittää ymmärtää, että miten hänestä on tullut hän. Jokainen meistä yrittää ymmärtää tämän. Miksi minä olen minä? En tiedä, ja yllättäen Caouette ei pääse lopulta yhtään sen pidemmälle. Miten helvetissä sellainen on edes mahdollista, jos äiti on skitsofreninen, mutta jostain kumman syystä uskot hänen väitöksiään hyväksikäyttävistä vanhemmista? Samoista ihmisistä, jotka näyttävät olevan Caouetten ainoa pysyvä ja stabiili ihmissuhde koko hänen elämänsä ajana. Mutta silti uskot, koska se on sinun äitisi.

Äärimmäisen brutaalia kamaa myöskin visuaalisesti. Täyttä sekamelskaa, joka on koottu Jonathanin omista filmauksista jo 80-luvun alusta lähtien, kun poika veti yksin kameralle monologeja, jossa hakattu vaimo selittää kokemuksistaan. 11-vuotiaana. Tähän kokeellisia teini-iän filmejä, leffaklippejä, kaikkea mahdollista. Törkeän hypnoottista, mutta perhanan raskasta katsottavaa.

Tää on sitä kuuluisaa huumemyönteisyyttä. Hampaita ei puutu, iho ei oo ruhjeilla, vaan kaikki on sopivan ja seksikkään rähjäsii ja Requiem of a Dream on katottu miljoona kertaa.

Ihan kiva, että Val Kilmerillä on suojatyöpaikkoja, että leivän saa pöytään.

Muuta hyvää sanottavaa ei ookkaan. Vitut irlantilaisista ja vitut niiden kansallisylpeydestä.

Tylsää. Siitä ajasta mitä Tony Curtis on ruudussa stuntien sijaan, niin ukko on pihalla kuin lumiukko, Gina Lollobrigidalla on törkeä attention whore -moodi päällä ja Burt menee vain hukkaan, vaikka miehellä olisi henkilökohtainen side akrobatiaan. Kaikilla on myös pakkomielle triplasta.

Ekat 50 minuuttia odotin, että Stephen Fry esittäisi Iso-Britannian pääministeria. Seuraavat kolme minuuttia mietin miten paljo vanhalle kullinimijälle maksettiin kolmen minuutin roolista. Viimeisen puolituntisen yritin etsiä pedon merkkiä Rupert Grintin niskasta.

Kinkit lähtee raahaamaan isoa apinaa Intiasta sirkushuveihin ja vituikshan se menee. Alkupuolella on sen verran paljon perseilyä, että jaksaa viihtyäkin. Muutamia kohokohtia ovat valkokangasvillieläimet, jotka näyttää lähes yhtä aidoilta kuin vastineensa 30-luvun Tarzaneista, yks kundi taitaa ihan aidosti painia tiikerin kanssa ja blondi tissi-ihme pyörittelee oikeaa gepardia olkapäillään, joka miettii, että söisikö tän akan vai venais, että kuvaukset loppuu sais Shebaa. Ai niin ja ainakin yksi nipple slip.

Loppu onkin ympäri ämpäri juoksenteluu ku hommat kusee, pumpum ja pampam ja keskittyminen herpaantuu.

www.youtube.com/watch?v=X36DApx43L4

Katsottu samana iltana kuin On the Waterfront. Sivuaa samoja teemoja, oikean teon tekemisen vaikeutta, vastuuta, yhteisön suhtautumista yksilöön (tosin hieman positiivisemmin kuin On the Waterfrontissa) varsin onnistuneesti. Kidnappaajan aurinkolasit ovat yksi cooleimpia asioita mitä lienee koskaan filmille saatu.

Moniquen sanoin: "Bitch, diz is sum stupid azz shit!"

Ankeaa kolmikymppisten parisuhdeangstia, koska se on vaan niin vaikeeta olla keskiluokkainen, valkoinen mies Los Angelesissa. Lisäks opitaan hienoja itsestäänselvyyksiä elämästä:

"Jos parisuhteet olisivat helppoja, jokaisella olisi sellainen."
"NO WAI!!!"

Pääosanesittäjä tosin muistuttaa Richard Gabaita, joka ohjasi jotain miljoona halpishassuttelua kasarin ja ysärin vaihteessa, mikä tuo automaattisesti mieleen Linnea Quigleyn mikä toi minulle suunnatonta nautintoa.

Ihmiset ovat sopuleita. Kukaan ei tee mitään tai seuraa ketään ellei takana ole varmasti koko lauman tuki ellei satu olemaan Marlon Brandon hahmon kaltainen "suoraselkäinen" tai sitten vain äärimmäisen epätoivoinen ihmisperse. Lopun kohtaus, jossa Brando kohtaa gangsteri Johnny Friendlyn muiden satamatyölaisten seuretessa peräkanaa kuin Lumikin kääpiöt menee mielestäni "I coulda been somebody" -kohtauksenkin edelle.

Ihan jees korkkarijännitystä ja Burt Lancastaria on aina kiva katsoa, mutta itse ydin eli taiteen arvo verrattuna ihmishenkien arvoon jää nuivaksi. Kiinnostava aihe, mutta takaraivoon jäi ilkeä ajatus, että siitä olisi voinut saada enemmänkin irti.

Humans are supposed to be social animals and as being social and combining our strenghts we have crowned ourselves as the kings of everything living in our planet. It is a bit too positive image when you think about it after Robert Altman's Short Cuts. Yes, human beings are social but you get the certain feeling that people do not even want to be social and help each other to maintain the sociaty. We merely do it because for some silly stroke of a luck we some how manage to stand each other. Luck is what keeps things going. Not faith, not justice or anything "bigger". Luck.

In finnish language there is no word for "scumbag" or my personal favorite "scumfuck". Every single person in Short Cuts is a scumfuck, save the children, stupid, meaningless people living their stupid, meaningless, self-destructive and soul-crushing lives for no apperant reason. Nobody like anybody. Nobody cares for anybody, save the children. Truly remarkable thing to see so oblivious gallery of characters and most of the time you recognize them from your every day life.

Nobody gives a shit. And if someone gives, fuck man, you are lucky.

Decent scary movie. Gives you couple of genuine frights that make you jump but nothing that special.

Classic "Oh, will they get each other in the end even though it's obvious" -story. Predictable, not even that funny if you count out Lucille Ball.

Lucky Luke was one of my personal heroes while I was growing up. Oh, how I remember those lazy saturdays, knowing that you did not need to go to school and you had about five to ten Lucky Luke -albums all by yourself and the whole day ahead of you.

So, Terence Hill, how did you manage to fuck this one up? Firstly, I think he is chaneling Charles Bronson in some weird way. Remember that cheeky bastard from Terence Hill/Bud Spencer -comedies? Yeah, forget about that. Serious Terence is serious and it is god damn horrible. Even the motherfucking horse has more lines than him. Yes, the horse, Jolly Jumper who is the narrator of the film and has always something clever to say. And by clever I mean horseshit.

Let's see, what else. Film is based on Lucky Luke novel Daisy Town and even though it's a long time since I read it I'm quite shure that old Terence is trying too hard to transcend the comic to live action movie. Every single gag that works or is amusing in a comic is destroyed in the movie. One of the best examples is when Joe Dalton is persuaiding indians to attack Daisy Town he foretells to future monstrosities of white man such as the atom bomb, eight lane highways, terrible polution and so on. And to underline this things the film actually cuts to mushroom clouds, highways and pollution. Yes I get, those things are going to happen and they are going to fuck up humanity.

Also, there is black people living amongst white people. In the Wild West. In America. In the 19th century America where hanging negroes was wholesome family fun for everybody.