Movies watched in 2016

31st of December, Theater

Tästä alkaa ilmeisesti tulla jonkin sortin traditio, että päätän tästedes jokaisen elokuvavuoteni johonkin uuteen Star Wars -rainaan. Rogue One on samalla ensimmäinen Star Wars -spinoff, joka sijoittuu ajallisesti kolmannen ja neljännen episodin väliin. Ihan viihdyttävä paketti, joka tosin ajoittain tuntui turhan hengettömältä ja puustaveistetyltä. Moneen roolihahmoon oli vaikea samaistua tunnetasolla, sillä niistä osaa jo ennalta arvata heidän kohtalonsa. TFA:n tavoin käsikirjoitus viljelee monta hölmöä vitsiä suuntaan ja toiseen, jotka välillä upposivat, mutta välillä ei. Star Warsien kuuluu yleensä viljellä kuivaa läppää, mutta tässä se tuntui ensimmäistä kertaa vievän liian suuren osan ajasta. En myöskään vakuuttunut CGI-Tarkinin ulkoasusta. Tykkäsin kuitenkin satunnaisista cameoista ja etenkin Darth Vaderin osioista. Star Wars -faneille kelpo pätkä, joka tosin väkisinkin tuntuu lähinnä vain välityöltä.

4th of December, Internet

27th of October, Digiboksi

Kyllähän tämä kaltaistani Tolkien-fania viihdytti koko kestonsa ajan, vaikka tarina laahaakin paikoitellen pahasti. Tolkienin alkuperäisnovelli on loistava ja vaikkei tässä sen tasolle päästäkään, on kokonaisuus kuitenkin ehtaa Jacksonia. En tosin vielä näin aikaisessa vaiheessa voi sanoa, osaako Jackson venyttää lyhyenlännän novellin tarinaa kokonaisen trilogian mittaiseksi, vai lakkaako mielenkiinto loppua kohden. Joka tapauksessa rento leffavalinta vapaapäivälle ja tykkäsin ainakin itse miten Tolkienin rakastetut hahmot on käännetty valkokankaalle. Martin Freeman on sympaattinen Bilbona ja oli oikeasti positiivista nähdä LotR-trilogiastakin tuttuja kasvoja uudestaan. Jacksonin huumoripuoli on tosin liian kuivaa omaan makuun ja joitain melko rasittaviakin kohtauksia tässä oli.

23th of September, Blu-Ray

Perfect Blue on kuin David Lynch ja anime kohtaisivat toisensa. Kokonaisuus on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa ja kyseessä onkin poikkeuksellisen raaka ja ahdistava teos jopa muiden vastaavanlaisien anime-elokuvien mittapuulla. Satoshi Kon psykologisessa trillerissä uni ja valvetila kutoutuvat yhteen mutkikkaalla tavalla ja vaatii ainakin toisen katselukerran, että tästä saa kaiken irti. Äänimaailma ja visuaalinen ilme tukevat entisestään jo valmiiksi vinksahtanutta tunnelmaa. Päähenkilö Miman sekoaminen on niin ahdistavaa katsottavaa, ettei tätä voi ihan jokaiselle suositella. Lopetus jätti huonon maun suuhun, mutta ei onneksi pilaa muuten onnistunutta trilleriä.

27th of August, Blu-Ray

Ei mitenkään muistettava tai merkittävä anime-elokuva, vaikka viihdyttikin kestonsa ajan. Alkuperäinen mangasarja ei ole itselleni millään tasolla tuttu ja tämäkin leffa tuli vain Paprikan kylkiäisenä kaupanpäällisenä lisänä. Plussaa omaperäiselle piirrosjäljelle. Leffan pääpaino on lähinnä Blackin ja Whiten välisen veljeyden kuvaamisessa, joka sekin tuntuu välillä turhan etäiseltä. Ihan hyvää animea muuten, jota katsoo jos ei ole muutakaan tekemistä.

17th of August, Internet

Zack Snyder ei ole koskaan ollut mikään kummoinen ohjaaja, eikä Batman v Supermankaan ole mikään elokuvataiteen riemuvoitto. Äärimmäisen ennalta-arvattava ja kliseinen toimintamättö, jolla on liikaa pituutta, mutta viihdyttää yllättäen osan aikaa kestostaan. Batmanin ja Teräsmiehen välisessä välienselvittelyssä ei ole juonellisesti tai kontekstuaalisesti mitään järkeä, mutta on huomattava click bait: kaikki haluavat nähdä, kuinka nämä kaksi ottavat mittaa toisistaan, vaikka lopputulos ei miellyttäisikään. Ben Affleck on tylsin Bruce Wayne ikinä, mutta ei ole korniudessaan mitään verrattuna Jesse Eisenbergiin, kuka on huonoin valinta Lex Luthoriksi koskaan. Henry Cavill puolestaan on kuin ilmetty Clark Kent. Hidastuksia on yllättävän vähän, vaikka Snyderin leffat ovatkin surullisen kuuluisia niiden ylikäytöstä. Kokonaisuutena elokuva, joka oli tavallaan "pakko nähdä", vaikka tiesinkin jo etukäteen, etten tästä paljon saa irti.

15th of August, Blu-Ray

Paprika on kuin anime-elokuvien Inception, vaikka vertailukohde onkin hyvin erilainen kokonaisuudeltaan kuin mitä tämä. Leffassa viljellään koko puolentoista tunnin ajan todella surrealistista kuvastoa, joka ulottuu paikoitellen jopa unimaailman ulkopuolelle. Välillä on vaikea hahmottaa, mikä on unta ja mikä todellisuutta. Visuaaliselta ulkoasultaan Paprika juhlii värien ja ilahduttavien yksityiskohtien yltäkylläisyydessä. Kiehtova elokuva kaikinpuolin.

21st of June, Blu-Ray

Tässäpä vasta upea anime-elokuva, jonka hienous tuli aivan puun takaa. Upeasti animoitu elokuva, jonka juoni vetää vertoja Miyazakille. Kauttaltaan elokuvassa on katkeransuloinen ja jopa haikea tunnelma ja päähenkilö Makoto hyödyntää aikamatkustuskykyään välillä hieman kyseenalaisissakin merkeissä ja lopulta huomaa kyvyllään olevan tuhoisiakin seurauksia. Lensi suoraan parhaimpien anime-elokuvien joukkoon.

18th of June, Blu-Ray

Toimiva rikospätkä, joka toimii samalla myös James Gandolfinin viimeisenä elokuvana. Öinen, rähjäinen Brooklyn on tunnelmaltaan todella luotaantyöntävä. Gandolfini on ilmiömäinen roolissaan elämän kovettamana baarinpitäjänä. Samaa ei tosin voi sanoa Tom Hardysta, kuka on tässä leffassa todella monotoninen yhden ilmeen mies. Juoni on mielenkiintoinen, mutta lässähtää loppua kohden.

16th of June, Internet

Kieltämättä viihdyttävämpi ja rennompi elokuva kuin osasin odottaa. Onhan tämä yksi tunnetuimmista stoner-elokuvista tänäkin päivänä. Chris Tucker on roolissaan pilvenpolttaja Smokeyna yllättävän siedettävä. Ice Cube ei hänkään työttömänä lorvailijana ole hassumpi. Friday on vähän niin kuin jos Boyz n the Hood olisi komedia, ei siis kovin katu-uskottava tai elämänmakuinen, mutta soveltuu hyvin aivot narikkaan -viihteenä.

10th of June, DVD

Avaa silmäsi on turhaan jäänyt menestyneempien 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun psykologisten trillerien varjoon ja kyseessä on todellinen espanjalaiselokuvan helmi. Ohjaaja Alejandro Amenábar yhdistelee nerokkaasti rakkaustarinan, psykologisen jännityksen ja jopa tieteiselokuville tyypilliset pohdinnat kiehtovaksi sopaksi. Kokonaisuus ei ole enemmän kuin osiensa summa, mutta kun kaikki osa-alueet toimivat vähintäänkin loistavasti, niin kauheasti ei valitettavaa löydy. Elokuva alkaa melko hidastempoisesti, mutta paranee tasaisesti huikeaa lopetusta kohden. Näyttely on kauttaaltaan erinomaista ja etenkin Eduardo Noriegan traaginen päähenkilö vetää puoleensa. Amenábar nostaa elokuvallaan esille pohdintaa mm. syväjäädytyksestä sekä unen ja valvetilan rajojen hämärtymisestä. Välillä on vaikea hahmottaa, mikä on unta ja mikä ei ja vaikka elokuvan lopetus vastaakin moniin kysymyksiin, niin Avaa silmäsi vaati vähintäänkin toisen katselukerran, että tästä saa kaiken irti. Ja sen se tosiaan ansaitseekin.

7th of June, Digiboksi

Väritrilogian onnistuneesti päättävä Punainen on samalla myös mielestäni trilogian heikoin osa. Löyhästi Ranskan lipun veljeyttä kuvastavaan punaiseen väriin perustuva elokuva tuntuu ajoittain menevän liikaa aiheen vierestä. Jean-Louis Trintignantin kyyninen ja itsetuhoinen tuomari on kieltämättä kiehtova hahmo, kenen ihmisvihaa täynnä oleva elämäntapa kuvastaa hyvin värin luomia tunnetiloja. Valitettavasti Irène Jacobin näyttelemä malli on trilogian heikoin päähenkilö ja tuntuu vain välineeltä, jota hyödynnetään tuomarin tunnetilojen analysointiin. Näiden kahden välinen platoninen suhde ei sekään toimi kovin hyvin. Lopetus, jota on välillä hehkutettu sellaiseksi, joka nitoo trilogian onnistuneesti yhteen, oli vain omaan silmään sarja cameoita edellisistä elokuvista, eikä yhtään sen enempää. Vaikka Punainen onnistuukin pääosin tavoitteessaan, kokonaisuus olisi toiminut huomattavasti paremmin, jos tuomari olisi ollut päähenkilö mallin sijaan, sillä hänen ympärilläänhän tämä elokuva pääosin pyörii.

6th of June, Digiboksi

Kieslowskin väritrilogian kolmas osa on kokonaisuutena selkeämpi, eheämpi ja kaikin puolin parempi elokuva kuin Sininen. Valkoisen teemana on värinsä mukaisesti puhtaus ja viattomuus, jota käsitellään monipuolisesti Zbigniew Zamachowskin näyttelemän epäonnisen parturi Karolin näkökulmasta. Karol on elokuvan päähenkilönä huomattavasti sympaattisempi kuin Sinisen Juliette Binochen näyttelemä leski, vaikka tekeekin elokuvan edetessä joitain moraalisesti kyseenalaisia tekoja. Elokuvallaan Kieslowski viekin katsojan ihmismielen syövereihin ja pakottaa jokaisen katsomaan omaan napaansa ja pohtimaan, mitkä tilanteet saavat yksilön moraalin horjumaan vaakalaudalla. Loppua kohden Valkoinen muuttuukin onnistuneesti mustaksi komediaksi, joka on yhtä likainen kuin kahvin tahrima valkoinen lakana.

5th of June, Digiboksi

Kieslowskin tuotantoon on pitänyt jo pitkään tutustua, mutta aina tekosyillä lykännyt sitäkin yhä vain kauemmas. Lopulta otin itseäni niskasta kiinni ja päätin vilkaista digiboksin syövereistä, mitä Kieslowkin väritrilogian ensimmäisellä osalla on tarjottavanaan. Sininen perustuu löyhästi Ranskan lipun siniseen väriin, joka symboloi vapautta, tosin Kieslowski ei ole tehnyt tästä ihan niin helposti tulkittavan. Sininen symboloikin vapauden ohella mm. tilaa, luottamusta ja jopa vakautta ja Kieslowski käsitteleekin näitä osa-alueita monipuolisesti, kun Juliette Binochin leski kokoaa elämänsä uudelleen, jatkaen edesmenneen puolisonsa jalanjäljissä. Kuvaus on ensiluokkaista ja keskittyy välillä rauhallisen seesteisesti pieniin yksityiskohtiin. Positiivinen ensikosketus aiemmin itselleni tuntemattoman ohjaajan tuotantoon, joka tosin yksittäisenä elokuvana tuntuu hieman suppealta, mutta katsotaan nyt ensin, mitä trilogialla kokonaisuudessaan on tarjottavanaan.

2nd of June, Internet

Sääli, ettei Charles Laughton ohjannut kuin yhden kokopitkän elokuvan elämänsä aikana, sillä Räsynukke on mestariteos vailla vertaa. Robert Mitchum on elämänsä roolissa "Leaning on the Everlasting Armsia" laulavana, tekopyhänä pastori Harry Powellina, kuka on parhaimpia leffapahiksia ikinä. Huomattava osa elokuvan vetovoimasta onkin pitkälti karismaattisen Mitchumin harteilla, kuka varastaa show'n täysin muilta näyttelijöiltä. Tunnelma on surrealistista kuvaustaan myöten omaperäisen unimainen ja juuri siksi niin kiehtova. Räsynukessa on monta ikimuistoisen tunnelmallista kohtausta, jotka jo yksistään ovat vakiinnuttaneet tämän yhtenä suurimmista elokuvaklassikoista.

2nd of June, Internet

Kaikkien vampyyrielokuvien isä ja suunnannäyttäjä, joka vielä tänäkin päivänä osaa olla karmiva ja painajaismainen. Max Schreck eläytyy kreivi Orlokin rooliin uskottavasti ja näyttääkin jo ulospäin riittävän vampyyrimäiseltä ja uhkaavalta. Vaikka kuva -ja äänenlaatu onkin 20-luvun karua, niin omalla tavallaan vanhentunut ulkoasu vain parantaa jo valmiiksi kolkkoa tunnelmaa. Painostava urkumusiikki on vertaansa vailla. Ajan hammas on tosin päässyt jo osittain puraisemaan tätäkin klassikkoa, sillä välillä oli vaikeuksia pysytellä kärryillä juonessa, jota suppea dialogi kantaa vaivoin eteenpäin. Kaikesta huolimatta se aito ja alkuperäinen elokuvasovitus Bram Stokerin mahtavasta klassikkoromaanista, jolle monet nykyajan kauhuelokuvat ovat paljon velkaa.

1st of June, Internet

Aivan mahtava klassikko teknologian riivaamasta tulevaisuuden yhteiskunnasta. Episodimainen rakenne toimii ja kokonaisuutena Metropolis on kuin näytelmäsovitus yhdistettynä miljoonaluokan budjettiin. Lavasteet ovat aikansa elokuvaksi todella näyttäviä, eivätkä näytä näin nykyajan mittapuullakaan hassummilta. Metropolis kuvaa maanisella, jopa ahdistavalla tavalla kuinka utopistinen tulevaisuudenkuva on vain huonoissa oloissa elävien työläisten ylläpitämää kulissia ja pinnan alla kytee aikakaudelle tyypilliseen tapaan räjähtämispisteessa oleva poliittinen kahtiajako. Elokuvan työväki toimii vertauskuvana kommunismille, kun taas kaupunkia johtava Joh Fredersen kannattaa kapitalismin yksityisyrittäjyyttä. Metropolis muuttuu loppua kohden hyvinkin häiritseväksi pätkäksi, kun ihmiset tajuavat antaneensa teknologialle liian suuren roolin yhteiskunnan pyörittämisessä.

1st of June, Internet

Auringonnousun julistaminen "maailman kauneimmaksi elokuvaksi" ei ole mikään turha väite, sillä kyseessä on yksi emotionaalisimmista elokuvista mitä olen ikinä nähnyt ja huomattava esimerkki siitä, miten vähäisilläkin resursseilla voi saada aikaiseksi jotain suurta. Murnayn mestariteoksessa kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa ja vaikka juoni onkin melko yksinkertainen, niin siitä huolimatta Murnay onnistuu kuvaamaan elokuvallaan monia eri tunnetiloja. George O'Brienin ja Janet Gaynorin pariskunta on ihastuttava ja elokuva kuvaa koskettavasti, miten nämä kaksi tukevat toisiaan niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Suurin osa Auringonnoususta tuntuu näin ensimmäisen katselukerran pohjalta lähinnä filleriltä, mutta haikea lopetus maksaa takaisin. Chaplinin Kaupunkien valojen ohella kaunein näkemäni mykkäelokuva.

31st of May, Internet

Erittäin kiehtova, puhutteleva ja moniselitteinen Andrei Tarkovskin mestariteos, jonka filosofiset teemat, kuvaus ja äänimaailma ovat huippuluokkaa. Elokuvan "Vyöhyke", joka toimii metaforana tulevaisuudelle, on luonnonkauniine väreineen jyrkässä kontrastissa nykyajan yhteiskunnalle, joka kuvataan kolkkona ja ankean mustavalkoisena dystopiana. Kaikkein antoisampia ja mielenkiintoisimpia kohtauksia ovat ne, jolloin dialogia on vähän tai ei lainkaan, jolloin katsojalla on aikaa sulatella päähenkilöiden laukomia elämänviisauksia rauhallisen äänimaailman tukiessa surrealistista tunnelmaa. Se, miten Tarkovskin Vyöhykkeen näkee on katsojan tulkinnasta kiinni ja itse näin sen lähinnä vertauskuvana ihmismielelle. Ei ihme, että elokuvan nimikkohenkilö halajaa kohti rauhallisempaa ja idyllisempää tulevaisuutta, kun nykyhetki kuvataan niinkin kolkkona kuin mitä tässä. Todella elämänmakuinen ja tuhti pätkä, joka vaatii enemmän katselukertoja, että tästä saa kaiken irti ja on jo saavutus sinänsä, jos tästä saa jo ekalla kerralla näinkin paljon. Stalkerin maailma ja roolihahmot ovat vain niin pirun kiehtovia.

30th of May, Internet

AVGN-elokuvaan ei kannata tutustua ennen kuin nettisarja on tullut päällisin puolisin tutuksi, sillä leffan vitsit nojaavat pitkälti sarjan lähdemateriaaliin. Elokuvan amatöörimäisyys näkyy kotivideotason tehosteissa ja B-luokan käsikirjoituksessa ja näyttelijäsuorituksissa. Kokonaisuus on periaatteessa ylipitkä AVGN-jakso, jossa yhdistyy sarjalle ominainen omaperäinen huumori Rolfen pitkäaikaiseen toiveeseen tehdä kokopitkä elokuva. Pitkälti kyseessä onkin James Rolfen henkilökohtainen projekti ja välillä tätä katsoessa tuntui siltä, että hän olisi tehnyt tämän enemmän itseään kuin fanejaan varten, mutta se ei estänyt minua viihtymästä kohtalaisesti. AVGN-faneille must see ja vaikka sarja toimiikin paremmin, niin kyllä tämä menee joka tapauksessa B-luokan roskaviihteenä.

24th of May, Internet

Blair Witch Project on 90-luvun merkittävimpiä ja omaperäisempiä kauhuelokuvia, joka painottuu pitkälti minimalistisuuteen ja pienen budjetin rajoissa kyhättyyn psykologiseen kauhuun. Elokuva pyrkii nostamaan pelkoa katsojassa pimeästä metsästä kuuluvilla äänillä, joiden luomat mielikuvat ovat pelottavampia kuin mitä yksikään erikoistehoste voi saada aikaiseksi. Nerokkaasti tätä silloin aikanaan markkinoitiin aidoksi videomateriaaliksi, vaikkakin se näin jälkeenpäin syö elokuvan tehoista huomattavan osan, kun tietää ettei sen sisältö ole aitoa. Teininäyttelijöistä ei voi sanoa mitään kummempaa, sillä he näyttelevät itseään. Huono kuvanlaatu, käsivarakameran tärinä sekä dokumenttimainen kerronta välittävät oman realistisen kosketuksensa kokonaisuuteen. Päähenkilöiden metsässä kasvava epätoivo on onnistuttu kuvaamaan erittäin hyvin, vaikkakin väliin ängetyt ärsyttävät hysteriakohtaukset rikkovat pahasti tunnelmaa. Blair Witch valmistaa katsojaa koko kestonsa ajan hyytävää kliimaksia varten, joka on hyvin mieleenpainuva, mutta saa aikaan sellaisen tunteen, että kaikki sitä edeltänyt on ollut vain filleriä. Harmillista myös miten Blair Witchin innoittama found footage -ilmiö on kuluttanut koko genren puhki näin 2010-luvulle tultaessa. Vaatii selvästikin oikean ajan, paikan ja ennen kaikkea asennoitumisen, että saa kaiken tästä irti. Joka tapauksessa, kuluneesta sisällöstään huolimatta, Blair Witch on kiinnostava ja legendaarinen kauhupätkä, joka todistaa sen, miten todellinen kauhu löytyy ihmisen pääkopan sisältä, eikä ulkopuolelta.

4th of May, Internet

End of Evangelionista on vaikea saada yhtään mitään irti, ilman että on pohjustanut tarinaa ensin katsomalla Neon Genesis Evangelionin alusta loppuun. Kyseessä on tavallaan vaihtoehtoinen lopetus sarjalle, jonka budjetti loppui kesken finaalin. EoE:n ensimmäinen puolisko kulminoi kaiken sen psykologisen ja uskonnollisen symboliikan, mitä koko NGE:n ajan rakennettiin, kun taas jälkimmäinen puolisko tuntuu enemmän alkuperäisen lopetuksen kertaamiselta. Pidin kuitenkin NGE:n lopetuksesta hieman enemmän mitä tästä, vaikka se jakaakin sarjan fanien mielipiteitä rankasti.

21st of April, Internet

Eilen Witchfinder General ja tänään päätin mennä askeleen pidemmälle ja katsoa kenties kaikkien aikojen pahamaineisimman, kohutuimman ja kiistellyimmän elokuvan mitä maan päältä löytyy. Pitkään olin sitä mieltä, että Cannibal Holocaust on elokuva, mitä en tule ikinä katsomaan sen makaaberin sisällön takia, mutta kiusaus oli lopulta liian suuri. Ja onhan tämä sellainen elokuva, josta on paljon sanottavaa ja jonka sisällöstä voisi kirjoittaa romaanin. Ruggero Deodaton kannibaalielokuvan pohjimmaisena teemana on kuvata ihmisen raadollisuutta ja sitä, miten historia toistaa aina lopulta itseään. Kuten nimestäkin voi jo päätellä, Cannibal Holocaust on tavallaan holokaustielokuva, jossa juutalaiset on korvattu kannibaaleilla ja kuvausryhmän heihin kohdistamat ennakkoluulot ja julmuudet vastaavat epäsuorasti Natsi-Saksan juutalaisvainoja. Kuvaus ja elokuvan markkinointi hyödyntävät samoja tehokeinoja, kuin Blair Witch 19 vuotta myöhemmin: kadonneen tutkimusryhmän kohtalo selviää viidakosta löytyneen videotallenteen avulla, joka on kuvattu pääosin käsivarakameralla ja jonka kuvanlaatu tuo elokuvalle realistisemman sävyn. Siitä puheen ollen, Cannibal Holocaustin raaka goreväkivalta on todella inhorealistisesti ja kuvottavasti toteutettu. Siihen viellä päälle oikeiden eläinten teurastus, joka menee mielestäni aivan liian pitkälle, varsinkin kun niillä mässäillään. Riz Ortolanin tunnusmusiikki on huikea, mutta soi todella epäsopivan raaoissa kohtauksissa. Näyttelytyö ei ole sen kummempaa ja roolihahmoista ainoa mieleenpainuva on raakalaismainen ja mielipuolinen tutkimusryhmän johtaja Alan Yates, jonka vinksahtanut huumorintaju ja epäinhimillinen heimolaisten kohtelu on sekä järkyttävää että yliampuvan koomista. Viimeisen puolen tunnin teurastus on todella säväyttävä kohtaus, joka alleviivaa sanoman onnistuneesti, mutta ehkä jopa liiankin kärjistetysti. Kokonaisuutena, vaikka Cannibal Holocaust onkin todella puhutteleva ja ajatuksia herättävä elokuva, jää kokonaisuudesta sellainen maku suuhun, että Deodato olisi vain halunnut ohjata omien termiensä mukaisen kannibaalielokuvan, ilman mitään sen kummempaa sanomaa. Cannibal Holocaust onkin elokuva, jonka kutsuminen taiteeksi on todella suhteellista ja viimeistään sen eläintapot saavat kyseenalaistamaan tekijöiden vastuuttomuutta. Cannibal Holocaust on siitä erikoinen elokuva, että siitä on vaikea olla yhtä mieltä: sen sanomaa arvostaa väkisinkin, mutta sen silkan sadistisen sisällön haluaisi tuomita samalla. Joka tapauksessa kyseessä on sekä hyvässä että pahassa merkittävä elokuva, josta olisi ilman eläinrääkkäyksiä saanut eettisemmän ja helpommin omaksuttavamman lopputuloksen.

20th of April, Internet

Ajan hammas ei ole juurikaan purrut tätä kauhuelokuvan kulttiklassikkoa ja Noidantappajat on edelleen yhtä shokeeraavaa katsottavaa kuin 50 vuotta sitten. Vincent Price on hyytävä hirviömäisenä Matthew Hopkinsina, kuka vainoaa noituudesta epäiltyjä naisia halki sisällissodan kahtiajakamaa keskiajan Englantia. Kidutus- ja teloituskohtaukset ovat todella ahdistavaa katsottavaa ja verinen väkivalta aikakauden elokuvalle vedetty äärimmilleen. Metalliyhtyeiden tästä ottamat vaikutteet näkyvät selvästi. Ohjaaja Michael Reeves kuvaa elokuvallaan onnistuneesti keskiajan raadollisuutta ja on jättänyt jälkeensä yhden omaperäisimmistä ja kiinnostavimmista kauhuelokuvista, jonka karmivuus piilee sen realistisuudessa.

16th of April, DVD

Mielenkiintoisesta teemastaan ja konseptistaan huolimatta Battle Royale jää harmittavan latteaksi elokuvaksi ja sen yhteiskuntakriittisestä juonesta olisi saanut huomattavasti enemmän irti. Kokonaisuutena Kinji Fukasakun trilleri tuntuu melko pinnalliselta tekeleeltä, jonka suppeaa pohdintaa on koitettu paikata verisellä väkivallalla ja teinidraamalla. Teininäyttelijät eivät vakuuta ylinäyttelyllään ja ainoat mieleenpainuvat roolit ovatkin Takeshi Kitanon kontrollifriikki opettaja, kuka pyrkii Battle Royale -uudistuksellaan saamaan kurittomat teinit ruotuun, sekä sadistinen, hiljainen ja väkivaltainen vaihto-oppilas Kiriyama, kuka on liittynyt ohjelmaan mukaan vain huvin vuoksi. Väkivalta ei ollut erityisen shokeeraavaa tai graafista, että olisi tehnyt minuun vaikutusta, vaikkakin sen raakuutta on hehkutettu moneen otteeseen. Roolihahmoja on kaiken kaikkiaan liikaa ja läheskään jokaiseen ei kerkeä samaistumaan. Tunnelma voisi olla armottomampi ja japanilainen outo musta huumori, joka ei itseeni iskenyt lainkaan, vain latisti sitä entisestään. Elokuvan vimmaiselle tahdille annan tosin plussaa ja pidin erityisesti siitä, miten koulurakennuksen ovien ulkopuolella on heti helvetti irti, kun Tatsuya Fujiwaran päähenkilö astuu niistä ulos Battle Royale -ohjelman armottomaan maailmaan. Loppua kohden tasaisesti tylsistyvä ja omaan mahtipontisuuteensa kompastuva Battle Royale on yksi niitä kiisteltyjä elokuvia, joita joko vihaa tai rakastaa ja pitkälti myös asennoitumisesta kiinni tekeekö sen erikoinen kerronta ja visuaalisuus vaikutuksen.

4th of April, Teatteri

Oli jo aikakin, että Deadpool sai oman elokuvansa. En ole alkuperäistä sarjakuvaa lukenut, vaikkakin nimihenkilön ronski huumorintaju sekä neljännen seinän rikkomiset ovat entuudestaan tuttuja. Elokuvana Deadpool olisikin ilman näitä kahta osa-aluetta vain yksi kliseinen supersankarileffa lisää. Viihdyin tämän parissa oikein mukavasti, vaikka leffan vahvuus pyöriikin näin hataralla pohjalla. On ihan makuasia, iskeekö leffan rankka huumori katsojaan vai ei, mutta itse sain naurettua ihan kiitettävästi. Toimintakohtaukset sinällään eivät ole mitään omaperäisiä, mutta R-ratingin saaneelle elokuvalle riittävän väkivaltaisia. Leffan pääpahis on perustylsä tiedemies ja huumoripuolta tasapainottavat dramaattiset kohtaukset eivät oikein sopineet muuten kaksimieliseen menoon. Kokonaisuutena Deadpool tekee osuvasti pilaa supersankarikliseistä, paikoitellen jopa liiankin itseironisesti, mutta jää mieleen virkistävänä tuulahduksena muuten kulahtaneeseen genreen. Paremmin tämä joka tapauksessa toimi kuin kuuden vuoden takainen Kick-Ass.

30th of March, Digiboksi

Kieltämättä melko erilainen ja virkistävä zombieleffa, vaikkakin maineeseensa nähden aivan liian ylimarkkinoitu ja ylimainostettu. Tämän elokuvan "zombiet" ovat siis raivotautisia ja nopeita ja siten paljon vaarallisempia. Parhaimmillaan Danny Boylen post-apokalyptinen, pienen budjetin kauhuelokuva on painostavan ahdistava ja verisen väkivaltainen, eikä toivonkipinöitä juuri löydy. Autioitunut Lontoo on kyllä tunnelmaltaan kova. Onnistuneesti on kuvattu myös ihmisten raadollisuutta ja kuinka sivilisaation romahtaessa ihmisten eläimelliset piirteet tulevat vähitellen esiin. Tosin oli hetkiäkin, joista olisi saanut hieman parempaakin aikaiseksi: muutamat kevyemmät kohtaukset olisi voinut suosiolla jättää välistä, sillä ne onnistuivat hiukan latistamaan muuten ahdistavaa tunnelmaa. Elokuva alkaa lupaavasti, mutta valitettavasti lässähtää tasaiseen tahtiin puolivälistä eteenpäin. Lopussa ei enää jaksanut kiinnostaa. Rakeinen käsivarakamerakuvaus jätti ristiriitaiset tunteet. Osittain tämä vahvisti ankeata tunnelmaa, mutta jätti myös hyvin halvan ja pahan maun suuhun. Kokonaisuutena 28 päivää myöhemmin on ihan katsottava elokuva, joka on alkuperäinen idealtaan ja parhaimmillaan käsittelee hyvin ihmisen eläimellisyyttä, mutta on myös paikoitellen erittäin tylsä.

17th of March, DVD

Vangeliksen huikea tunnusbiisi oli pitkään ainut asia, mitä ylipäätään tiesin tästä ja 1492 onkin turhan vähälle huomiolle jäänyt historiikkielokuva siitä, kuinka Kolumbus purjehti Atlantin yli ja löysi uuden mantereen. Eihän tämä todellakaan Ridley Scottin parhaimmistoa ole, mutta on suurimmalti osin suurelle yleisölle suunnattua viihdettä, josta joko pitää tai ei. Gerard Depardieu on ilmiömäinen nimikkoroolissaan ja Vangeliksen omaperäinen musiikki tukee erinomaisesti dramaattista tunnelmaa. On tosin kohtia, joissa 1492 on auttamatta vanhentunut, kuten loppupuolen kankeat taistelukohtaukset, jotka tuntuvat enemmän sarjalta irtonaisia kohtauksia, mutta ne on helppo antaa anteeksi. Välillä elokuvassa on tylsiä hetkiä, pituutta on hieman liikaa ja loppujen lopuksi juoni ei ole historiallisesti täysin korrekti, mutta nekin ovat tyypillisiä piirteitä valtavirran historiikkielokuvissa. Syy miksi tämä jäi niin vähälle huomiolle lienee siinä, että kahdeksan vuotta myöhemmin Scott julkaisi Gladiaattorin, joka vei paitsi Oscareita, myös suuren yleisön kaiken huomion. Lisäksi vasta niihin aikoihin Scottin Blade Runner alettiin pikkuhiljaa tunnistaa tieteiselokuvan merkkipaaluksi. Kaiken kaikkiaan katsomisen arvoinen pätkä, jos historialliset elokuvat kiinnostavat vähääkään.

5th of March, Computer

Todellakin yksi parhaimmista, ellei jopa paras musiikkielokuva mitä on ikinä tehty. Damien Chazellen mestariteos on emotionaalinen, kiehtova ja energinen tarina nuoresta jazzrumpalista, kuka pyrkii täydellisyyteen mielenterveytensä horjuessa vaakalaudalla. J. K. Simmons on aivan mieletön roolissaan rääväsuisena ja tyrannimaisena musiikinopettajana ja todellakin ansaitsi Oscarinsa. Jazzahtava soundtrack ei toimi pelkkänä tunnelmanluojana, vaan tuo leffan jo valmiiksi vimmaiseen tahtiin lisää jännitysmomenttia. Whiplash on ensiluokkaista jälkeä niin kuvaustyyliltään kuin musiikiltaankin ja etenkin leffan loppuhuipennus kuvastaa paremmin kuin hyvin Miles Tellerin roolihahmon sairaalloisiin mittakaavoihin yltävää kunnianhimoa.

4th of March, Internet

Haha, mitä vittua? :D

3rd of March, DVD

Tinto Brassin Caligula on syystäkin kaikkien aikojen pahamaineisimpia ja kiistellyimpiä elokuvia sekä yksi käsittämättömimmistä kulttielokuvista mitä maan päältä löytyy. Mikään eeppinen spektaakkeli tämä ei todellakaan ole, vaan valtavirran elokuvaksi naamioitua, juonetonta piilopornoa niille, jotka eivät sitä oikeaa häpeilemätöntä tavaraa kehtaa kotiin viedä. Malcolm McDowellin sekopäinen Caligula on kieltämättä miehen parhaimpia roolitöitä, mutta pornahtava kerronta ja kuvaustyyli jättää hänen roolisuorituksensa täysin yhdentekeväksi. Puvustus ja lavastus ovat aikakaudensa elokuvaksi näyttäviä, mutta nekin hukkaan heitettyä potentiaalia. Kokonaisuutena Caligula on alusta loppuun pelkkiä irrallisia mitä vittua -kohtauksia toisensa perään, joista mieleenpainuvimmat verkkokalvonsumentajat lienevät lähiotokset masturboivista miehistä sekä McDowell työntämässä rasvattua nyrkkiään miehen rööriin. Todellakin yksi oudoimmista elokuvista mitä olen nähnyt ja voin varauksella suositella elokuvaharrastajille hieman erilaisena "taidekokeiluna".

20th of February, Computer

Kunnon dinosaurus on huomattava askel taaksepäin siinä missä Autot oli 10 vuotta sitten. Vaikea uskoa, miten Pixar päätyi luovan, omaperäisen ja koskettavan Inside Outin jälkeen niinkin puhkikuluneeseen ideaan kuin dinosaurukset. Hahmot ovat yksiulotteisia ja muovisia, minkä lisäksi Good Dinosaurin maailma on jopa liiankin realistinen ja synkkä perheen pienimmille. Melko kyseenalaista katsottavaa, miten päähenkilö Arlo kohtaa toinen toistaan kieroontuneempaa sakkia ja joutuu vähän väliä rökitetyksi. Elokuvan visuaalinen puoli on kuitenkin todella kaunista katsottavaa. Kerkesin aiemmin väittämään värikästä Inside Outia Pixarin näyttävimmäksi elokuvaksi, mutta Good Dinosaurin realistiset maisemat ansaitsevat hatunnoston. Tästä huolimatta pelkkä silmäkarkki ei pelasta todennäköisesti Pixarin heikointa ja helposti unohdettavimpaa elokuvaa. Good Dinosaurin synkässä maailmassa on tiettyä vetovoimaa, mutta kokonaisuutena ei yllä todellakaan Pixarin parhaimmistoon.

16th of January, Blu-Ray

Minimalistinen elokuva siitä, kuinka yhden miehen elämä sirpaloituu puolentoista tunnin ajomatkan aikana. Suurin osa elokuvasta keskittyy moottoritielle, yhden henkilöauton sisälle, joka toimii vertauskuvana sille, kuinka Tom Hardyn päähenkilö on tiellä, jolta ei ole paluuta. Kokonaisuutena Locke jätti kuitenkin sellaisen maun suuhun, että siitä olisi voinut saada vieläkin paremman. Tom Hardyn itsensä kanssa käymämät monologit olivat taas melko turhia ja överiksi vedettyjä. Kuitenkin kyseessä on erittäin omaperäinen ja mieleenpainuva elokuva, jonka minimalistinen taiteellisuus viehättää.

10th of January, Computer

Huomattavasti parempi kuin keskinkertainen First Class. Vaikka aikamatkustus on yksi pahimpia elokuvakliseitä, niin Days of Future Pastissa se on toteutettu oikein. Elokuva vaihtelee tasaisin väliajoin menneen ja tulevan välillä ilman, että meno menee liian sekavaksi. Näyttelytyö on sekin kiitettävää, varsinkin Hugh Jackmanin Wolverine sekä Game of Thronesista tuttu Peter Dinklage Bolivar Traskina. Huumoriakin on riittävästi, toisin kuin totisella edeltäjällään. Vaikken X-menin tai Marvelin fani olekaan, niin viihdyin tämän parissa enemmän kuin uskoin.

9th of January, Computer

Melko keskinkertainen X-men -reboottaus. En ole aikaisempaa trilogiaa nähnyt, mutta First Class itsessään vaikuttaa jo melko turhalta elokuvalta. Näyttelytyö vaihtelee hyvän ja huonon välillä. James McAvoy ja Michael Fassbender ovat molemmat hyviä valintoja pääosan esittäjiin, kuten myös Kevin Baconin särmikäs pahis. Teininäyttelijät taas ovat Nicholas Houltia ja Jennifer Lawrencia lukuunottamatta suhteellisen mitäänsanomattomia. Kokonaisuutena First Class jättää melko kuivan maun suuhun ja iskee todennäköisesti enemmän alkuperäisen sarjakuvan faneille.

8th of January, Computer

Viihdyttävä elokuva N.W.A:n ja gangsta rapin kultavuosista. Straight Outta Compton vie katsojan ajassa taaksepäin 80-luvun lopun ja 90-luvun alun huumeiden, rasismin ja poliisiväkivallan riivaamaan Los Angelesiin, jossa viisi nuorta miestä nousee aikakautensa musiikin keulakuviksi. Elokuva ei keskity liikaa N.W.A:n syntytarinaan, vaan kuvaa myös aikakautensa muita tapahtumia sopivissa määrin, mukaan lukien vuoden 1992 Los Angelesin mellakoita sekä sitä, miten N.W.A:n musiikki vaikutti yleisön ja muiden rap-artistien elämään. Näyttelijävalinnat ovat loistavia ja O'Shea Jackson Jr. on kuin ilmetty isänsä. Paikoitellen Straight Outta Compton sortuu ylitunteellisuuteen ja liialliseen dramatiikkaan, mutta jää mieleen yhtenä viime vuosien parhaimmista elämäkertaelokuvista.

6th of January, Computer

Bone Tomahawk alkaa kuin perinteinen western, kunnes paljastaa kyntensä verisellä raakudellaan ja armottomuudellaan. Paikoitellen Zahlerin western on todella ahdistavaa katsottavaa, jota yksityiskohtainen gore ja inhorealistiset ääniefektit tukevat loistavasti. Paholaismaiset kannibaali-intiaanit on kuvattu erittäin häijyksi kansaksi ja tunnelma on helvetillinen etenkin loppupuolella. Kurt Russelin määrätietoisen sheriffin ohella mieleenpainuvin roolihahmo on Matthew Foxin keikaroiva naistenmies. Omaperäinen ja mieleenpainuva länkkäri, joka on ajoittain enemmän kauhuelokuva kuin western.

2nd of January, Computer

Viihdyttävä Bond-leffa, mutta melko lattea kun vertaa edeltävään Skyfalliin. Siinä missä Skyfall yhdisteli uutta ja vanhaa, seuraa Spectre miltei orjallisesti perinteisten Bondien jalanjäljissä. Lopputulos jättää hiukan pahan maun suuhun. Christopher Waltzin pahis on melko särmätön ja yksipuolinen ja huumoripuoli harmittavan suppea. Juoni ei ole mitään ikimuistettavaa. Sam Mendes osaa edelleen ohjata näyttäviä toimintakohtauksia, mikä on plussaa. Ei huono, mutta potentiaalia olisi ollut parempaankin.

1st of January, Computer

Pitkä tauko Bond-leffojen parissa teki ihan hyvää, sillä Skyfall on huomattava parannus sekavaan ja tylsään Quantum of Solaceen nähden. En ole Adele-fani, mutta hänen esittämänsä Skyfall-tunnari on yksi parhaimmista Bond-tunnareista. Kyseessä on ehkä yksi emotionaalisimmista Bondeista ja Sam Mendesin ohjaamat toimintakohtauset ovat näyttäviä. Siinä missä Quantum oli liian ryppyotsainen, Skyfallissa on huomattavasti enemmän kuivia one-linereita ja kunnianosoituksia sarjan perinteille. Ei yllä ihan Bondien parhaimmistoon, mutta Daniel Craigin roolittamista leffoista toiseksi paras.