Movies watched in 2017

31st of December, DVD

Hyvä leffa päättää kauttaaltaan onnistunut leffavuosi 2017. Trey Parkerin ja Matt Stonenin kauhukomedia ennen South Parkia on jo idealtaan todella freesi ja kunnianhimoinen. Mukana myös muutama varsin hulvaton ja tarttuva musiikkinumero. Ainoa pieni moitteeni tästä on se, että gorea ei ole riittävästi, vaikkakin se vähä mitä tästä löytyy on tehty näyttävästi irtoraajoja myöten. Kiitos Tromalle siitä, että tämä hauska pätkä saatiin yleiseen levitykseen.

30th of December, Internet

Menin sitten vesittämään viimeisetkin fiilikset mitä eilisestä elokuvaillasta jäi käteen. Muistutus siitä, että kyllä, myös Star Wars on rypenyt esiosatrilogiaakin matalammassa pohjamudassa. En laskisi tätä itse edes varsinaiseen Star Wars -kaanoniin ja ei ilmeisesti George Lucaskaan, kuka on tehnyt kaikkensa sen eteen, että kukaan ei näkisi tätä hirvitystä. Laulut ansaitsevat erityismaininnan siitä, kuinka luokattoman hirveitä ne ovat. Lähestulkoon kaksi tuntia pelkkää wookieörvellystä, sekä irtonaisia kohtauksia, jotka eivät liity millään tavalla Star Warsiin. Tämä epäonnistuu paitsi Star Wars -elokuvana, myös jouluspesiaalina, eli tämä ei palvele ketään. Nyt voin onneksi koko loppuelämäni teeskennellä, etten itsekään tiedä tämän olemassaolosta mitään.

29th of December, Teatteri

Taas se aika vuodesta. Spoilereiden varalta pidetään tämä tällä kertaa mahdollisimman lyhyenä ja ytimekkäänä. Last Jedi ei kyllä ihan lunastanut kaikkia ennakko-odotuksia ja ei tunnu ansaitsevan kaikkea sitä hypeä, mitä se on osakseen saanut. Se jokin tuntui vain puuttuvan. Mark Hamill tuntuu hieman väsähtäneen koko touhuun. Imperiumin vastaiskun tavoin tämä on enemmän toimintaa ja vähemmän draamaa, mutta pidin siitä huolimatta Force Awakensista hieman enemmän. Osa juonenkäänteistä teki vaikutuksen, osa taas ei. Kolme ja puoli tähteä on ehkä hieman liian korkea arvosana, mutta leffateatteriviihteenä tämä ajoi kyllä hyvin asiansa. Katsotaan sitten muutaman vuoden päästä, että toimiiko tämä enää yhtä hyvin retrospektiivisesti.

21st/22nd of December, Digiboksi

Tämä jäi itseltäni kesken eilen, kun Steamin joulualet veivät voiton. Tänään katsoin loppuun. Blue Valentine on elokuva, joka harhaan johtavalla tavalla markkinoi promojulistessaan rakkaustarinaa, joka on kuitenkin tämän täydellinen vastakohta: ei-rakkaustarina. Varsin riipaiseva kertomus siitä, miten yhden pariskunnan todelta tuntuva romanssi hiipuu vuosien saatossa kokonaan. Eräällä tavalla tämä on siis 500 Days of Summerin pessimistisempi kaksoissisar. Hyvin tämä elokuva onnistui näyttämään myös sen, miten aviomiehen ja isän rooli voikin olla odottamassa aivan nurkan takana. Ehkä hieman liian pessimistinen elokuva omaan makuuni. Blue Valentinen mukaan todellista rakkautta joko ei ole tai se on pelkkää valetta. Tämä katsomus ei rajoitu pelkästään Ryan Goslingin ja Michelle Williamsin pariskunnan välille, vaan myös kaikilla muilla elokuvan pareilla on vähintäänkin yhtä onnetonta. En itse näin ikisinkkuna pystynyt samaistumaan tähän täysillä, mutta en usko, että rakkaus on kaikkien kohdalla yhtä pettymyksellistä.

20th of December, Blu-Ray

Pikkulinnut kertoivat, että galaksin vartijoiden toinen seikkailu on edeltäjäänsäkin parempi. Ja niin se myös on. Periaatteessa tämä uudelleenkierrättää saman reseptin mitä edellinenkin, mutta tekee kaiken paremmin. Tällä kertaa Chris Prattin näyttelemän Peter Quillin taustoja myös selvitetään enemmän ja samalla paikataan niitä juonenaukkoja, joita ensimmäinen osa jätti jälkeensä. Huumoripuoli vedetään edelleen kieli poskessa -asenteella, mikä oikeasti toimii, sillä moni Marvel-filmatisointi on kaatunut siihen, että koko homma yritetään vetää loppuun mahdollisimman vakavalla ilmeellä. Välillä koko sirkus tuntuu todella hölmöltä ja lapsekkaalta, mutta parempi sekin, kuin tahattoman koominen ja tylsä. Visuaalisesti räikeä elokuva hivelee silmiä. Kurt Russellin konna on paljon mielenkiintoisempi mitä ensimmäisen osan tylsä ja kliseinen overlord. Stallonen cameo ei ole yhtään relevantti, eikä sen tarvitsekaan olla. Michael Rookerin Yondu oli tällä kertaa paras ja mielenkiintoisin hahmo koko elokuvasta. Edelleen pahasti ylipitkä ja lopputaistelu on äärimmilleen venytetty, mutta yllättäen niinkin viihdyttävä Marvel-leffa, että ansaitsee toisenkin katselukerran. Tämä, Logan ja Deadpool ovat kuluneen vuosikymmenen parhaimmat sarjakuvafilmatisoinnit, joista moni muu sietää ottaa mallia.

19th of December, Digiboksi

Tätähän pidetään pitkälti Aronofskyn parhaimpana elokuvana, mutta itse rohkenen olla eri mieltä. Kyllä huomaa miten kokeilevan esikoisteos Piin jälkeen Aronofsky on lähtenyt kehittämään tyyliään askeleen kohti valtavirtaa. Kerronta sukkuloi niin vauhkoon tahtiin neljän huumeriippuvaisen ympärillä, että katsojalla menee pää pyörälle. En saanut elokuvan roolihahmoihin juuri mitään kosketuspintaa ja Aronofskyn huumevalistus on lähinnä peruskoulutasoa. Ellen Burstynin näyttelytyö sai aikoinaan suurta kiitosta, mutta yksikään elokuvan näyttelijöistä ei tehnyt minuun huomattavaa vaikutusta, todennäköisesti siitä syystä, että Aronofskyn ylitsevuotavat hallusinaatiokohtaukset hoitavat lähes kaiken näyttelyn heidän puolestaan. Draamana Requiem for a Dream on siirappinen ja ylidramaattinen. Hyvinä puolina mainittakoon viimeisen puolen tunnin höykytys, joka on yhtä painajaista. Leffan lohduttomalle scorelle myös plussaa.

19th of December, Blu-Ray

Yllättävän hyvä Marvel-pätkä, joka erottuu massastaan sen suhteen, että tämä ei ota itseään liian vakavasti. Star Wars -fanina tällainen avaruussekoilu iskee selvästi enemmän mitä viittasankarit. Elokuvan protagonistit ovat tällä kertaa sekalainen palkkionmetsästäjien sakki, joka on kieltämättä virkistävän erilaista. Rocket Raccoon/Groot -kaksikko varastaa show'n. Chris Prattin taustoista ei anneta kuin pintapuolinen raapaisu, mutta ilmeisesti jatko-osa otti tämän tehtäväkseen. Hitusen ylipitkä lopputaistelu syö hieman viihdearvoa, minkä lisäksi pahis on jälleen kerran yksipuolinen ja tylsä, mutta kertakatseluun soveltuvana viihteenä tämä on hyvinkin toimiva. Katso tämä, jos Marvelit pursuavat ulos korvista.

18th of December, Blu-Ray

Nyt oli kyllä niin maan perusteellisen sakeata settiä. Pikimustaa huumoria viljelevä underground-kauhu miehestä ja tämän vaimokkeesta, joilla on taipumusta nekrofiliaan. Kun eräänä päivänä mies tuokin kotiin mädäntyneen ruhon, alkaa näiden kolmen välinen vinksahtanut kolmiodraama ottaa tulta alleen. Lopulta naikkonen huomaakin rakastavansa ruumista enemmän ja karkaa tämän kanssa kotoa. Ensimmäinen puolituntinen on yököttävää settiä, jota ei voi heikkohermoisille suositella. Itselläkin nousi mahahapot kurkkuun muutamassa kohtauksessa. Ikävä kyllä toinen puolisko on turhaa ja yhdentekevää paskaa miehen identiteettikriisistä, joka ei kiinnosta pätkääkään. Äänimaailmaltaan tämä on mukavan häiriintynyt. Leffa, josta kannattaa katsoa vain ensimmäinen puolisko ja lopettaa siihen. Harvemmin on 70 minuuttia kulunut yhtä tylsästi, kuin tämän kohdalla.

18th of December, Blu-Ray

Kamppailee aika lailla ensimmäisen osan kanssa siitä, kumpi on parempi. Kakkososan tasolle ei todellakaan päästä, mikä oli kylläkin odotettavissa. Siinä missä ensimmäinen osa oli vasta alkulämmittelyä, toinen osa teki kaiken paremmin. Myös trilogian päättävä osa yrittää siinä, mutta hyvin laiskasti. Po'n ja tämän isän välisestä suhteesta olisi voinut saada aikaiseksi jotain vähemmän kliseistä ja enemmän omaperäistä. Huumoripuoleltaan tämä on ehkä väsähtänein kaikista kolmesta. Näyttävästi animoidut toimintakohtaukset ovat edelleen vakuuttavia, mutta jotain tuntui puuttuvan. J. K. Simmonsin konna on tosin huomattava pelastus, vaikkakin kaikkea käytettävissä olevaa potentiaalia ei hyödynnetäkään. Tähän olisi hyvä paikka päättää koko trilogia, mutta ei tulisi yllätyksenä jos Dreamworks alkaisi Shrekin tapaan vesittämään sarjaa turhilla jatko-osien jatko-osilla.

17th of December, Blu-Ray

Parasta Disney-tuotantoa vuosikausiin. Ällösöpön kuoren alla piilee vahvasti ajankohtainen tarina monikulttuurisuudesta, tasa-arvosta sekä suvaitsevaisuudesta. Tässä esimerkiksi Dreamworksin Madagascar epäonnistui. Huumoripuoleltaan Zootropolis sopii yllättäen myös aikuiselle katsojakunnalle, sillä tässä piilee runsaasti virkamieshuumoria sekä viittauksia populaarikulttuuriin. Muistan itse nauraneeni jo kuuluisalle laiskiaiskohtaukselle. Visuaalisesti näyttävä, kuten moni muukin nykyajan animaatioista. Tämän ja Inside Outin ohella on harva Disney- tai Pixar-elokuva jättänyt yhtä hyvää fiilistä käteen vielä elokuvan päätyttyä.

16th of December, Blu-Ray

Serbian Filmin jälkeen piti saada jotain muutakin ajateltavaa, joten päätin upottaa ajatukseni johonkin kevyempään. 5 Centimeters per Second -leffaan petyin hiukan, joten en luonnollisesti asettanut odotuksiani liian korkealle. Tämä kuitenkin teki minuun sen verran lähtemättömän vaikutuksen, etten voi kuin kiittää ja kumartaa. Your Namen ylistäminen kuluneen vuosikymmenen parhaimpiin anime-elokuviin ei ole nimittäin lainkaan tuulesta temmastu. Kyseessä on ohjaaja Makoto Shinkain taidonnäyte ja elokuva, joka on mahdollista luoda vain japanilaisen kynästä. Shinkain tuotannolle tyypillisesti toisilleen luodut rakastavaiset ovat jälleen kerran juonellisessa keskiössä, mutta Your Name heittää mukaan täysin uniikin ja tuoreen teeman, joka kääntää muutaman perijapanilaisen troopin päälaelleen: päähenkilöt nimittäin vaihtavat keskenään kehoja ja oppivat tällä tavoin tuntemaan toisensa sekä lähettämään vastapuolelleen subliminaalisia viestejä. Elokuva viljelee myös runsaasti aihepiiriin liittyvää kevyttä huumoria, jonka ymmärtäminen vaatii tutustumista vastaavan kategorian anime-elokuviin. Shinkain elokuville on ilmeisesti näyttävä visuaalinen ilme myös jonkin sortin tavaramerkki ja Your Namen häikäisevän upea ulkoasu saa jopa 5 Centimetersin kalpenemaan rinnalla. Näin yksityiskohtaista ja nättiä cel shaded -animaatiota en ole ennen nähnyt. Suosittelen katsomaan tämän tietämättä mitään itse juonesta, sillä juonessa piilee muutama jippo, joiden tietäminen etukäteen haittaa huomattavasti katselukokemusta. Sen verran elämänmakua oli tässä piristämään päivää, että en todellakaan rohkene jättämään tätä vain yhden katselukerran varaan.

16th of December, Blu-Ray

Joudan varmaan helvettiin siitä, että katsoin tämän. Vähän sama juttu kävi kuin Cannibal Holocaustin tapauksessa muutama vuosi takaperin, eli vastaan tuli elokuva, jonka lupasin olla katsomatta, mutta sairas uteliaisuuteni voitti jälleen. Ja koska olen painajaisfetisisti, niin pakkohan tämäkin tuli kaluta läpi. Käteen jäi varsin ristiriitaiset mielipiteet, joista on vaikea muodostaa yhtä oikeaa mielipidettä. Srpski Film on tapaus, jonka voi katsojasta riippuen tulkita joko kantaaottavaksi art houseksi Serbian (tarkemmin ottaen koko entisen Jugoslavian) hallituksen julmasta tavasta kohdella kansalaisiaan. Tai sitten vain pelkäksi pohjamutaa tonkivaksi kidutuspornoksi, joka katsojan tulkinnoista riippumatta rikkoo tabuja, joita sen ei pitäisi. Ohjaaja Srdjan Spasojevicin yhteiskuntakriittinen sanoma tulee selkeästi esille, mutta elokuvan suurimpana ongelmana onkin tämän kyseisen sanoman alleviivaminen kaikista paksuimmalla korostuskynällä mitä löytyy. Viimeistään siinä vaiheessa, kun raiskataan vastasyntynyt vauva, tulee katsojalle sellainen olo, ettei tämä ole lainkaan relevanttia kokonaisuuden kannalta. Kyseinen kohtaus ei onneksi ollut niin graafinen, kuin sen odotin olevan ja toimikin lähinnä varoittavana esimerkkinä siitä, mitä tuleman piti. Elokuvan viimeinen puolituntinen koitos ei päästä ketään helpolla, ei edes itseni kaltaista sairasta paskiaista. Rujon ulkokuoren alla Serbian Film on yllättäen muutakin kuin pelkkä hard core -raiskauselokuva. Nimittäin jotkut sen elokuvallisista ansioista ovat yllättävän hyvät. Ohjaajasta näkee selvästi, että elokuvalliset kikat ovat hyvin hallussa. Kamera-ajot ovat vimmaisia ja elokuvan rytmitys ei käy missään välissä tylsäksi. Jyrkästi punaisen ja mustan sekä valon ja varjojen välillä tasapainotteleva visuaalinen ulkoasu on todella komean näköistä. Näyttelytyö on erinomaista, mikä on todella huomattava saavutus elokuvan rankkaan sisältöön nähden. Mustaa huumoriakin löytyy ja se on niin kieroutunutta, että se iskee kaikille niille, joilla on astetta vinksahtaneempi huumorintaju. Erityismaininta kuitenkin leffan scorelle, joka on loistava. Kaikki kohunsa tämä on kyllä ansainnut ja kokonaisuus ei todellakaan miellytä kaikkia. En loppujen lopuksi tiedä, miksi annan tälle näinkin hyvät pisteet, sillä tämä jätti sekä hyvässä että huonossa ajattelemisen aihetta pitkäksi aikaa. Serbian Film on leffa, jota ei ole suotavaa katsoa kovin usein, mutta palaan itse kyllä varmasti takaisin jossain vaiheessa.

13th of December, DVD

En ole enää vähään aikaan osannut arvostaa Aronofskyn tuotantoa samalla tavalla mitä ennen. Mutta Pi on tästä huolimatta yksi väkevimmistä ensiohjauksista ja selkeästi miehen paras ohjaustyö. Estetiikaltaan tämä muistuttaa paljon Eraserheadin kyberpunk-henkistä kaksoisveljeä ja kantava teema ihmistietokoneesta on kuin suoraan William Gibsonin tai vastaavan tieteisromaanista. Vimmaiset kamera-ajot sekä karu mustavalkokuvaus välittävät päänsärkyjä aiheuttavan vision siitä, Sean Gulletten näyttelemän matikkaneron pään sisällä oikein tapahtuu. Vimmainen elokuva pakkomielteestä, elämän merkityksestä sekä maailmankaikkeuden ymmärtämisestä.

12th of December, DVD

Nykymittapuulla Potemkinin voisi mieltää enemmänkin yksittäisten kohtausten sarjaksi, jonka propaganda on auttamattoman vanhentunut. Tästä huolimatta edelleen merkittävä ja hyvin aikaa kestänyt pätkä, joka on täynnä vaikuttavia kohtauksia. Odessan portaat on edelleen upeasti lavastettu ja hengästyttävä episodi, jota on lukemattomia kertoja lainattu muissa elokuvissa. Ei nykyään samalla tavalla merkittävä vedenjakaja idän ja lännen politiikan välillä, mutta aikakautensa elokuvaksi harvinaisen näyttävä esteettisiltä osa-alueiltaan.

11th of December, DVD

Hieman parempi mitä Hotelli Ruanda. Tämäkin pitkälti noudattaa samaa kaavaa, eikä kokonaisuutena eroa merkittävästi saman kategorian muista leffoista. Tämän parissa ei vain ollut yhtä pitkästyttävää, mitä Ruandan kohdalla ja tästä kiitos hyvien näyttelijöiden. Benedict Cumberbatch käy kääntymässä ensimmäisen neljänneksen elokuvan kestosta ja antaa harhaanjohtavan kuvan poikkeuksellisen hyväntahtoisena orjanomistajana, mutta viimeistään Michael Fassbenderin hirviömäisen ja sadistisen orjuuttajan astuessa mukaan kuvioihin, ottaa elokuva askeleen kohti karua realismia. Hollywoodmaiseen tapaan tyly elokuva, mutta menevä, eikä Ruandan tavoin sorru liikaan siirappisuuteen.

10th of December, DVD

Maailman parhaimman elokuvan jalustallehan tämä on nostettu vuosi toisensa jälkeen. Itse en ole samaa mieltä, mutta loistava leffa joka tapauksessa. Monet nykyajan elokuvat ovat niin paljon velkaa tälle klassikolle ja niin monella tavalla, että niiden luettelemisessa menisi ikä ja terveys. Klassinen kertomus modernista kapitalismista sekä amerikkalaisesta unelmasta. Orson Wellesin Charles Kane on sosiopaatti, kuka ei kykene rakkauteen, eikä löydä tyydytystä edes kasvattamalla mediaimperiumiaan. Kerronaltaan yksi amerikkalaisen elokuvan merkkipaaluista ja Kanen kohtalo tiedetään jo alusta alkaen. Tarinallisena kikkana ovatkin takaumat, jotka selvittävät Kanen taustoja yksi toisensa perään, sekä mikä tai kuka on Rosebud. Citizen Kanen tapa käsitellä kapitalismia sekä yhden miehen nousua ja tuhoa on edelleen pettämättömän ajankohtainen.

9th of December, DVD

Vaihteeksi tuli vastaan elokuva, josta on vaikea pukea ajatuksiaan ja tuntemuksiaan sanoiksi. Tarkovskyn Stalker oli jo itsessään hyvin vaikeaselitteinen ja ajatuksia herättävä pala elokuvahistoriaa, mutta Peili on jo moniselitteisyydessään aivan toista luokkaa. Monin tavoin kyseessä on Tarkovskyn henkilökohtaisin projekti, jossa yhdistyvät miehen lapsuudenmuistelmat sekä isä Andreyn runot, joita siteerataan elokuvassa useaan otteeseen. Kuvastoltaan ja äänimaailmaltaan hyvin tunnelmallinen pätkä. Valitsin ehkä hieman huonon ajankohdan tämän katsomiselle, sillä alitajuntaan jäi pörräämään vai irrallisia kohtauksia. Siitä huolimatta nautin tämän katsomisesta paljon. Ei myöskään mitään yhden katselukerran kertakäyttömateriaalia, vaan tapaus, johon palaan vielä toiste. Pidän tällaisista elokuvista, jotka kannustavat katsomaan vielä uudemmankin kerran.

8th of December, DVD

Visuaalinen runo identiteetistä ja sen romahtamisesta. Bergmanilta tyypillisen vähäeleinen, mutta monitulkintainen kertomus siitä, miten voi elää valheessa ja uskotella itselleen kaiken olevan hyvin, vaikkakin meillä kaikilla on salaisuuksia harteilla. Kun lopulta myöntää eläneensä valheessa, murenee maski ja alta paljastuu todellisuus. Näyttelijä Elisabethin sekä sairaanhoitaja Alman välinen dualismi on elokuvan ytimessä kantavana teemana. Molemmilla on paljon yhteistä, vaikkakin myös paljon erilaista. Haastavin näkemäni Bergman tähän mennessä.

7th of December, DVD

Tästä oli kyllä hauskat leikit kaukana. Haneke vie äärimmilleen ihmisen sietokyvyn, vaikka suurin osa väkivallasta tapahtuukin ruudun ulkopuolella. Haneke luo onnistuneen painostavan ilmapiirin ja asetelman, jossa kolmihenkinen perhe on täysin ohjaajan armoilla. Monet elokuvan kohtauksista ovatkin hyvin ahdistavia, eikä tätä voi herkille suositella. Tästä huolimatta loput elokuvasta eivät vastanneet odotuksia. Haneke tiedostaa kyllä elokuvallaan jatkuvasti mitä se on, eli itsetietoisen sadistinen kissa-hiiri-leikki, jossa mikään ei ole mahdotonta sadistisille pojille. Tämän vahvistaa myös etenkin pahamaineisen kuuluisa kaukosäädinkohtaus, joka vittuilee katsojien odotusten kanssa ja antaa ymmärtää kaiken loppuvan Hollywood-kaavan mukaisesti. Lopulta Haneke kuitenkin vetää maton lopullisesti alta pois ja näyttää, miten onnellista loppua on turha odottaakaan. Ohimennen käydään myös nopeasti läpi sitä filosofista dilemmaa, että onko fiktiivinen väkivalta aitoa, mikä ei ole lainkaan niin yksinkertaista, että sen voisi tiivistää yhteen lauseeseen. Tässä onkin Haneken teoksen suurin ongelma: se tiedostaa mitä se on, mutta missään vaiheessa se ei vie itseään pidemmälle tai syvemmälle. Realistisuus ja shokkiarvo toimivat toki hyvin tässä, mutta kovin syvälliseksi elokuvaksi tätä on vaikea laskea, kun liki kahden tunnin kestoon mahtuu liian suuri määrä vain istuskelua ja ärsyttävän itsetietoista jossittelua. Periaatteessa tämä on vain Kellopeliappelsiinista tutun kotiintunkeutumiskohtauksen kahden tunnin mittainen ekstensio, joka häviää rikkaudessa mennen tullen esikuvalleen.

6th of December, Netflix

Viihdyttävä rikoselokuvan poikanen, joka ei tosin mielestäni ole ihan ansainnut paikkaansa 90-luvun parhaimpien elokuvien joukossa. Tarantinomaista tuntua oli tässä jonkin verran läsnä, mutta eniten tämä on velkaa Kurosawan Rashomonille. Hyvin vahvasti juoni -ja hahmopainotteinen elokuva, jossa kiinnostavalla tavalla tarina muuntuu jokaisen päähenkilön kohdalla monimutkaiseksi vyyhdiksi. Ajoittain harmittavan pitkäveteinen, mutta paranee tasaisesti lopputwistiään kohden. Päähenkilöt eivät kaikki olleet yhtä mieleenpainuvia ja Kevin Spaceyn rampa huijari vie melkein kaiken valokeilan muilta. Niin vahvasti juonipainotteinen elokuva, ettei tällä juuri ole uudelleenkatseluarvoa. 90-luvun elokuvaksi aikansa tuote ja rikoselokuva paremmasta päästä, mutta kiitos tälle 2000-luku oli täynnä vastaavia rikoselokuvia, jotka rakentuvat pelkän lopputwistin varaan.

5th of December, DVD

Bill Murray näyttelee vaivaantunutta keski-iän kriisiä potevaa näyttelijää melko ohuelta ja keskinkertaiselta tuntuvassa draamassa. Itselleni ei ainakaan tämän pohjalta auennut, mikä tekee Sofia Coppolasta yhden viime vuosikymmenen kehutuimmista elokuvaohjaajista. Murrayn ja Johanssonin välinen kemia on vain liian ujo ottaakseen tulta alleen ja tuntuu tämän lisäksi jotenkin väkinäiseltä. Muutenkin koko elokuva tuntuu rakentavan näiden kahden välille äärimmäisen kliseistä luodut toisilleen -romanssia, vaikkakin tämä toimisi paremmin platonisena. Japanilaiset taas on kuvattu ärsyttävän stereotyyppisesti prameilevina metroseksuaaleina. Positiivista elokuvassa oli se, miten hyvin tässä on luotu yksinäinen tunnelma uskottavan minimalistisella tavalla. Murray näyttelee jälleen kerran saman roolin sitten Groundhog Dayn, tosin tällä kertaa hänen roolihahmoaan käy enemmän sääliksi.

4th of December, DVD

Ei huono. Ihan menevä toimintapaukku ja mukavan verinen sellainen. Visuaaliselta ilmeeltään viehättävän karu ja kolkko. Kokeelliset huumehallusinaatiokohtaukset jäivät tästä päällimmäisenä mieleen. Karl Urban yrmistelee maskin takana koko leffan ajan siihen malliin, että on aivan sama kuka pääosassa kovistelee. Lena Headeyn pahis ei ole niin vittumainen mitä Game of Thronesissa, mutta vittumainen kuitenkin. 3D-elokuvaksi tämä on kyllä paikoitellen aivan saatanan ruma ja tehosteet ovat epäuskottavia jopa b-elokuvan mittapuulla. Tämä tosin toimii puitteineenkin viihdyttävänä toimintaleffana, jota ei ole liialla pituudella pilattu ja joka ei onneksi yritä liikaa.

3rd of December, DVD

Salón pohjalta oletin Pasolinin poliittisen satiirin olevan samalla tavalla shokkiarvoon nojaava ja tätä myös dvd:n takakansi ylimielisesti mainosti, vaikka itse elokuva oli kaikkea muuta kuin shokeeraava. Tästä tuntui oikeasti puuttuvan jotain ja poliittisena satiirina tämä on kieltämättä tekemällä tehty. Pasolinin raskaat metaforat poukkeilevat vähän milloin missäkin ja tuntuvat välillä karkaavan käsistä. Kannibaalitakaumia en oikein pystynyt sisäistämään elokuvan sanomaan millään tavalla ja tuntuivat kaukaa haetulta allegorialta ihmisen petomaisuudelle. Toinen rinnakkaistarinoista, joka pyörii kahden teollisuuspohatan ympärillä, menee jo lähemmäs sitä mitä Pasolini elokuvallaan pyrkii kertomaan.

2nd of December, DVD

Vähän on sanottavaa tästä leffasta. Selvä Schindlerin lista -kopio sijoitettuna keskelle Ruandan kansanmurhaa hutujen ja tutsien taistelutantereelle. Siirappinen ja suuren yleisön intressejä myötäilevä nyyhkydraama, joka vielä äärimmäisen ennalta-arvattavalla tavalla ennen lopputestejä sivistää parilla virkkeellä keskivertoamerikkalaiselle, miten kaikki päättyi. Ei tämä nyt mikään umpisurkea teos ole, mutta itselleni ei vain tällainen periamerikkalainen historiallinen draama uppoa.

1st of December, Internet

Tämä oli juurikin sitä, mitä itse elokuvan nimessäkin seisoo. Elikkäs kerrassaan tympeätä huttua. Huttusen elämä on tympeätä, Oskun mökillä on hauskaa ja hilipasu päivässä pitää miehen teräksessä. Katsoin tämän samalla kun vedin kalsarikännit, eli käteen jäi vain sarja yksittäisiä irtonaisia kohtauksia vailla päätä ja häntää. Ja niin olisi jäänyt kyllä myös selvin päin. Äänenlaatu oli niin huonoa, että siitä hädin tuskin sai mitään selvää, mutta en usko, että sen ymmärtäminen olisi helpottanut katselukokemusta lainkaan. Samat näyttelijät vetävät useamman roolisuorituksen, mutta missään vaiheessa ei käy selväksi, mikä roolihahmo on milloinkin kyseessä. Aake Kalliala ja Leo Lastumäki saatiin ilmeisesti mukaan tähän kotivideotason räpellykseen ilmaisen ryyppyreissun toivossa, joka on tehty vahvasti pontikan vaikutuksen alaisena, vailla koherenttia käsikirjoitusta. Onko tämä sitten jonkin sortin epäonnistunut sketsikokoelma, niin sitä sopii miettiä.

30th of November, DVD

Pier Paolo Pasolini on tunnettu elokuvistaan, jotka käsittelevät myönteisesti seksuaalisuutta. Ohjaajan joutsenlaulu Sodoman 120 päivää taas kääntää hänen tyylitajunsa päälaelleen ja käy läpi seksuaalisuuden alistavimmat, nöyryyttävimmät ja sadistisimmat osa-alueet. Elokuvana Salò on äärimmäinen satiiri korruptiosta ja alistavasta vallankäytöstä, joka tosin koko kahden tunnin kestonsa ajan vain alleviivaa tätä kyseistä kannanottoa vähän liiankin rankalla kädellä. Eihän tässä loppujen lopuksi muuta kuvatakaan kuin sisäpiirihienostelua, riettautta sekä henkistä ja fyysistä kidutusta niin kauan, kunnes katsoja suorastaan rukoilee jo kaiken loppuvan. Jotenkin tuntuu siltä, että Pasolini pyrki elokuvallaan vain nostamaan enemmän kohua shokeeraavalla sisällöllään, kuin pohdintaa fasistisen diktatuurin vallankäytöstä ja julmasta tavasta kohdella kansalaisia. Satiirina ei siis kovin monipuolinen tai kiinnostava ja muutenkin tämän shokkiarvo on huomattavasti vanhentunut. Ulosteen syöminen ja brutaali loppuhuipennus tosin nostattivat suurta inhoa ja jäivät tästä ainoina kohtauksina mieleen. Vaikken tästä kauheasti pitänytkään, niin arvostan kuitenkin ohjaajan kunnianhimoa tehdä kiistelty elokuva jo valmiiksi kiistellystä romaanista. Harvalla ohjaajalla on ennen tai jälkeen ollut samalla lailla rohkeutta ottaa härkää sarvista mitä Pasolinilla.

29th of November, DVD

Satiiri on vaikea laji ja Timo Vuorensola ei selvästikään ole aiheeseen kunnolla perehtynyt. Iron Sky on ideana ihan kiva, mutta toteutuksesta paistaa pahasti läpi amatöörimäinen kädenjälki. Lopputulos on enemmän Star Wreckin jalanjäljissä kulkevaa tyhmää ja tylsää perseilyä, kuin mikään oikeasti oivaltava kannanotto. Esimerkiksi väkisin väännetty Perikato-parodia sekä pakollinen alakoulutason Pohjois-Korea -läppä löytyy. Varsin verkkaiseen tahtiin etenevä elokuva, jonka roolihahmot ovat tylsiä stereotypioita. Tehosteet ovat suomalaisen indie-elokuvan mittapuulla näyttäviä, mutta eivät yksistään pelasta tätä snorefestiä täydeltä katastrofilta. Toimii paremmin unilääkkeenä, kuin viihteenä. Elokuva, josta kukaan ei tunnu oikeasti pitävän, mutta siitä huolimatta lasketaan jostain syystä suomalaisen elokuvan merkkipaaluksi.

28th of November, DVD

Ei parasta Lynchiä, muttei huonommastakaan päästä. Lost Highwayn kohdalla Lynch on selkeästi vasta lähtenyt hiomaan surrealistista tyyliään äärimmilleen, joka Mulholland Drivessa oli parhaimmillaan. Tästä jäi vähän väkisin kädenlämpöinen fiilis. Elokuvan ensimmäinen puolisko on vangitseva ja häiriintynyt, kun taas puolivälin jälkeen ote lipsuu ja juonen punainen lanka tuntuu oikeasti katoavan. Mulholland Drive imaisi jo heti alkuminuuteilla ja ulospääsyä ei ollut kuin vasta lopputeksteissä. Lost Highway taas kaatuu lopulta omaan suuruudenhulluuteensa ja juoni on loppua kohden huonossa mielessä sekava. Siinä missä Mulholland Drive oli kiehtova sekavuudestaan huolimatta, tuntuu Lost Highway lähinnä huumetripiltä, jonka ei ole tarkoituskaan olla missään vaiheessa loogisesti selitettävissä. Tunnelma on toki aika ajoin hyvinkin unenomainen ja musiikkipuoleltaan tämä on ehkä parasta Lynchia. Esimerkiksi Rammsteinin musiikkia hyödynnettiin loistavasti.

27th of November, DVD

On sillä Pääkkösellä melkoinen vehje. Ja tämä elokuva pyörii muutenkin pelkän peniksen ympärillä ja siihen, kenellä on isoin. Suomen American History X, joka on paitsi tahattoman ja tahallisen koominen ja niin täynnä juonenaukkoja ja epäloogisuuksia, ettei tätä voi lainkaan ottaa vakavasti. Ylidramaattisuus ja Hollywood-hidastukset ovat kuin suoraan jostain Aleksi Mäkelän elokuvasta. Franzénin näyttelemän uusnatsin sekä tyttöystävän tummaihoisen pojan välistä suhdetta kuvataan varsin ohuesti ja epäuskottavasti. Muutenkin elokuvan uusnatseihin ei saa mitään kosketuspintaa, kun kaikki on kuvattu varsin yksipuolisina luupäinä. Pääkkönen karkaa intistä kurkkusalaatti päällä ja muutama kranaatti repussaan, vaikka PV:n turvatarkastusten pitäisi olla ensiluokkaisia. Jani Toivola käy ohimennen näyttelemässä itseään, vittuilemassa Pääkköselle ja saa kranaatista. Yritin katsoa tätä mahdollisimman avaralla mielellä, mutta dialogin ja käsikirjoituksen ollessa alakoulutasoa en voinut kuin nauraa. Samalla pudistin myös päätäni ja päättelin, että tähänkö ollaan tultu, kun tehdään kansainväliseen suosioon tähtäävää kotimaista elokuvaa. Normaalisti yhden tähden arvoinen pohjanoteeraus, mutta kai tämän voi tahattoman viihdearvonsa vuoksi mieltää jonkin sortin guilty pleasureksi.

25th of November, DVD

Teiniperseilyä sekä White Castle -pikaruokaketjun kaupallista mainontaa samassa paketissa. Tässä elokuvassa on ns. kaikki, gepardilla ratsastusta sekä pahaa LSD-trippiä muistuttava hallusinaatio. Uskomatonta, miten näinkin yksinkertainen reissu voi eskaloitua varsin raffiksi yöksi. Alkeelliset photoshop-tason tehosteet ovat kyllä varsin rumannäköisiä. On sitä vessahuumoria väännetty huonommissakin leffoissa. Lähden tosin itse mieluummin pää täynnä seikkailemaan yöhön, kuin tyydyn katsomaan teinikomedioita selvin päin.

25th of November, DVD

Hämähäkkikammoisille tämä voi olla kova pala nieltäväksi. Itse olin sitä pienenä, mutten enää. Jännitystä söi huomattavasti myös se, miten luonnottoman vaarallisia elokuvan hämähäkit loppujen lopuksi ovat. Nämä kahdeksanjalkaiset tapaukset pystyvät paitsi loikkimaan, myös vakoilemaan ja niiden myrkky tappaa aikuisen ihmisenkin hetkessä. Kokonaisuus tuntuu tasapainottelevan trillerin ja kauhukomedian välillä ilman, että osaa päättää sitä oikeaa kategoriaansa. Ruumiita tulee kuin kauhuelokuvissa konsanaan, mutta niinä harvoina hetkinä, kun John Goodmanin rock 'n roll -hyönteistentorjuja astuu kuvaan, muuttuu meno huomattavasti kevyemmäksi. Tällainen takinkääntö ei oikein sovi elokuvaan, joka toimii jo itsessään keskinkertaisena kauhuna. Jeff Danielsin olen tottunut näkemään vain Nuija ja Tosinuijasta tuttuna laksatiivipellenä, mutta tässä hän vetää ihan mukiinmenevän luonneroolin. Varsin etäisesti käsitellään miehen araknofobiaa ja sen ylittämistä, mutta en kauhuelokuvalta odotakaan kovin diippiä hahmonkehitystä. Hitaasti alkava ja paikoitellen erittäin tylsä, mutta loppua kohden paraneva jännäri.

20th of November, DVD

Lupaavan alun jälkeen menettää loppua kohden otteensa. Ei huonointa Marvelia, muttei parhaimmastakaan päästä. Varsin tylsä ja sieluton kohellus, joka loistaa tekniseltä toteutukseltaan, mutta ontuu lähes jokaisella muulla osa-alueellaan. Juoni on unohdettava ja pahis varsin munaton tapaus. Jokunen onnistunut läppä onnistutaan vetämään, mutta niiden seassa on myös todella väsynyttä huulenheittoa. Paul Rudd Ant-Manina on ihan siedettävä, eikä Michael Douglas hänkään huono ole, mutta varsin moni roolihahmoista meni täysin ohi korvien ja silmien. Slapstick-tason toiminta on yllättävän nokkelaa, ettei siinä mitään. Kai tämäkin olisi voinut olla reilusti huonompikin, ottaen huomioon monen muun Marvel-leffan laadun. Lisäksi tuotanto-ongelmien kanssa paininut teos on jaksanut vetää kunnialla loppuun saakka, mitä arvostan. Että sen puolesta voisi valitukset jättää tämän kohdalla sikseen ja myöntää vain, että tämä oli ihan yllättävän siedettävä tapaus supersankarielokuvien loppumattomassa virrassa.

19th of November, DVD

Odotin tasapaksua jatko-osaa, mutta sain paljon enemmän ja tämä on lähestulkoon ensimmäisen osan veroinen kamppailuelokuva. Kuten myös enimmäisessä Once Upon a Timessa, myös tässä näytetään pala Kiinan historiaa. Siinä missä ensimmäisessä osassa käsiteltiin 1800-luvun imperialismia, jatko-osassa on yhtenä kantavista teemoista mm. akupunktion leviäminen länsimaihin. Historiaa käsitellään tällä kertaa hieman ohuesti, mutta se ei itseäni haitannut, sillä näyttävästi koreografioidut toimintakohtaukset viihdyttivät edelleen. Kakkososan toiminta on enemmän sarjakuvamaista mitä edeltävässä osassa, mutta säilyttävät kuitenkin uskottavuutensa.

18th of November, DVD

En saanut tätä katsoessani mielestäni sitä tosiseikkaa, miten samanlaisia Scorsesen modernit rikoselokuvat ovat keskenään. Departed on sieltä tylsemmästä ja unohdettavammasta päästä, Wolf of Wall Street pelastuu DiCaprion hulvattoman roolisuorituksen ansiosta ja Goodfellas on kärkipäätä, vaikkei kuvaa läheskään yhtä onnistuneesti tai uskottavasti mafiaelämän arkisempaa puolta mitä HBO:n loistava Sopranos. Casino on taas kuin Goodfellasin häiriintyneempi pikkuveli, jossa väkivalta on kuvattu mahdollisimman kaunistelemattomalla ja luotaantyöntävällä tavalla. Juoneltaan tämä on enemmän tai vähemmän sitä samaa ennalta-arvattavaa Scorsesea, missä kuvataan yhden imperiumin nousu ja tuho. Eniten tässä häiritsi, miten DeNiro ja Pesci vetävät lähes identtiset roolisuoritukset, mitä Goodfellasissa ja tämä koittaa vähän väkisinkin yltää samalle tasolle. Sharon Stone on poikkeuksellisen rasittava ahneena, huumeisiin menevänä prostituoituna, vaikkakin Stone tekee roolissaan ensiluokkaista työtä. Scorsesen elokuville tyypillisesti kuvaus on jälleen nautittavan ensiluokkaista ja 70-luvun Vegas on yksityiskohtien juhlaa kylpiessään neonvaloissa ja kullassa. Sinällään ihan onnistunut elokuva, mutta liian samankaltainen Goodfellasin kanssa, jotta yltäisi suosikkeihin.

17th of November, Netflix

Pimeälle syksyiselle perjantai-illalle oikein menevä kauhupätkä. Kolkko tunnelma on tässä pienen budjetin jännärissä kohdillaan ja toisin kuin monessa muussa genrensä leffassa, tämä pitää katsoa ajatuksella läpi, sillä katsojaa ei ohjata kädestä pitäen. Varsin minimalistisella kuvauksella saatu aikaa toimivaa jännitystä ja pelottavinta tässä olikin tuntemattoman pelko. Hyvin käsiteltiin myös pelkoa siitä, miten aviopuoliso paljastuukin vähitellen olevansa enemmän tai vähemmän mielisairas. Hieman ärsytti juonen lievä kliseisyys, esimerkiksi miksi ihmeessä kukaan lähtisi häämatkalle keskellä metsää sijaitsevaan ankeaan mökkiin, joka jo alkumetreillä huokuu pahanenteisyyttä. Myös ajoittain juoni polki pitkään paikoillaan, ilman että mitään edistystä tapahtui ja vasta loppua kohden alkaa oikeasti tapahtumaankin jotain. Tämä leffa ei ihan vastaa kaikkiin kysymyksiin, mutta ei tämän kai ollut tarkoituskaan.

12th of November, DVD

James Franco juo kustaan ja näkee puhallettavia Scooby-Doo -nukkeja. Tämä nyt vaan ei ollut minun juttuni oikeastaan yhtään. Tylsähkö puolitoistatuntinen, joka myy alkuun katsojansa turhan halvalla ja lopuksi läjäyttää ruudulle ylidramaattisen lopetuksen. Ihmisen sinnikkyyttä ja selviytymisvaistoa olen nähnyt jo monessa muussa elokuvassa, eikä tämä ole yhtään sen omaperäisempi. Francon sekoaminen aiheutti totta puhuen enemmän huvittuneisuutta. Kuvaus- ja leikkaustyyliltään liian vauhko minun makuuni. Pari inhorealistista ja ahtaanpaikan kammoa aiheuttavaa kohtausta lukuunottamatta varsin unohdettava kokemus, mutta voittaa mennen tullen Slummien miljonäärin kaupallisen tietovisapropagandan.

10th of November, DVD

Makoto Shinkain yksi arvostetuimpia ja tunnetuimpia anime-elokuvia, joka paljastui yllättäen lieväksi pettymykseksi. Shinkain teoksissa on ilmeisesti kantavana teemana elämän suuri rakkaus ja tässä se on vähän turhankin alleviivattua. Juoni on armottoman kliseinen ja suoraviivainen, vaikka pidinkin kerrontatyylistä sekä elokuvan visuaalisesta ilmeesta, joka on silmiähivelevän upeaa. Kerronta tosin pilasi osittain vapaan ajattelun tunteen, sillä katsojalle ei koskaan käy epäselväksi, mitä kukin henkilöhahmoista ajattelee milläkin hetkellä. Huikea visuaalinen silmäkarkki yhdistettynä minimalistiseen tarinankerrontaan olisi kieltämättä sopinut paremmin. Episodimainen rakenne toimii hyvin ja tunnelma on sopivan haikea ja elämänmakuinen. Normaalisti motkottaisin elokuvan lyhyestä kestosta, mutta tällä kertaa se ei haitannut lainkaan. Näinkin naftiin pakettiin saatiin mahtumaan yllättävän paljon, vaikkakin osa siitä jätti vähän pahan maun suuhun. Ensikosketukseni Shinkain tuotantoon on sopivalla tavalla vaatimaton, eikä yritä liikaa, mutta ei kokonaisuutena kovin ikimuistoinen tai omaperäinen.

30th of October, DVD

Social Network on sellainen elokuva, joka ilmestyi oikeaan oikeaan, oikealle sukupolvelle ja juuri kun sosiaalinen media oli vakiinnuttamassa asemaansa kokonaisen sukupolven yhteisöpalveluna. Kokonaisuudesta paistaa läpi rahastus, trendikkyys ja ennen kaikkea mediaseksikkyys, vaikka ohjaajan puikoissa onkin David Fincher. Tästä viestivät mm. kuluneen vuosikymmenen halutuimpiin miespääosanäyttelijöihin lukeutuneen Jesse Eisenbergin valinta näyttelemään Mark Zuckerbergin rooliin. Justin Timberlaken mainostaminen jätti myös vähän kaupallisen maun suuhun. En tiedä kuinka todesta tämä käy Zuckerbergin elämäkertaelokuvana, mutta juoni kierrättää sitä samaa tuttua amerikkalainen unelma, joka kostautuu tavalla tai toisella -asetelmaa. Oli tässä hyvääkin ja nautin erityisesti Fincherin nopeatempoisesta leikkaustyylistä, joka myös Fight Clubissa oli vahvasti läsnä. Menevänä teiniviihteenä tämä ajaa kyllä asiansa, mutta olisin itse toivonut hiukan vähemmän aikakaudelle tyypillistä elokuvankerrontaa.

29th of October, DVD

Dario Argenton kauhuklassikko on yllättävän hyvin vanhentunut. Suspiria nojaa vahvasti häiriintyneen äänimaailman sekä voimakkaiden värien luoman kontrastin nostattamaan jännitykseen. Goblinin tunnelmallinen ja hypnoottinen musiikki on jo itsessään kuuntelemisen arvoista ja kontekstissaan toimii entistä paremmin. Musiikki ei siis toimi pelkästään tunnelmanluojana, vaan kuljettaa hyvin juonta eteenpäin. Rauhallisia kohtauksia tasapainottavat brutaalit murhakohtaukset iskevät puun takaa kuin nyrkki silmään. Näyttelytyö ei ehkä mielestäni ollut kovinkaan kehuttavaa settiä ja sisältää pari ylivedettyä hysteriakohtausta. Mitä nyt Jessica Harperin näyttelemän amerikkalaisen balettitanssijan hämmentyneisyys sopii kuitenkin erinomaisesti tarinaan. Kauhuelokuva, jolla on oikeasti jotain sisältöäkin, Suspiria on elokuva, jota ilman moderni kauhuelokuva ei olisi mitään.

27th of October, DVD

Menevää aivot narikkaaan -viihdettä, muttei yhtään sen enempää. Return to Nuke 'Em High -elokuvallaan Kaufman tuo 80-luvun kulttiklassikkonsa 2010-luvulle. Populaarikulttuuriviittaukset ovat myös sen mukaisia. Ei kauheasti muuta sanottavaa löydy itse elokuvasta, tämä sisältää juuri sitä mitä alkuperäinenkin versio ja jättää väkisinkin sellaisen tunteen, että kaiken tämän on nähnyt jo aiemmin. Loppui kuitenkin sellaiseen paikkaan, että jatko-osan näkeminen välttämätöntä. Nyt on siis Best of Troma -kokoelma kaluttu kokoelmaan. Varsin epätasainen kokoelma, jossa summan mutikassa valittu kaksi kasarituotannon kulttiklassikkoa, sekä kaksi viime vuosikymmenen tuotoksista. Osa leffoista menee alas sellaisenaan, kun taas osan saa kurkusta alas vain viinan mukana. Tässä oli kyllä itselleni ihan riittävästi Tromaa koko loppuvuosikymmenen edestä, joten tuskin tarvitsee näiden pariin palata enää hetkeen.

26th of October, DVD

Hateful Eightin katsomista vaikeutti jo jonkin aikaa sen kohtuuton pituus. Djangokin kärsi pahasti ylipituudesta ja liki kolmetuntinen Hateful Eight olisi ollut itselleni ehdoton no-no teatterissa katsottuna. Joka tapauksessa kolme tuntia menikin paljon nopeammin, kuin osasin odottaa. Onhan tämä ehdottomasti ainakin puoli tuntia liian pitkä, mutta episodimainen rakenne jaksoi pitää otteessaan. Tarantinolle tyypillistä huumoria ja terävää sanailua piisaa edelleen, mutta tätä katsoessa en vain saanut karistettua mielestäni, miten miehen nykytuotanto on niin homogeenistä. Hateful Eight tuntui itselle enemmän Reservoir Dogsilta western-asetelmalla. Mutta olihan tässä hyvääkin. Loppua kohden vähitellen avautuva juoni avartaa alussa etäiseltä tuntuvan hahmokavalkadin motiivit ja taustat erinomaisesti. Näyttelytyö on kauttaaltaan kehuttavaa, vaikkakin Samuel L. Jacksonin pakollinen ja kliseinen roolisuoritus hiukan ärsytti. Tarantinon itsensä vetämä kertojamonologi ei sopinut kokonaisuuteen. Ennio Morriconen musiikkia ei taas hyödynnetty riittävästi. Myöskin loppua kohden oli havaittavissa pientä lässähtämisen merkkiä. Ihan hyvä leffa näin kaikin puolin, mutta ei Tarantinon kärkipäätä. Pitäisi kyllä katsoa miehen uusinta tuotantoa uusiksi, kun en ole osannut arvostaa niitä yhtä paljon mitä alkupään tuotantoa.

25th of October, DVD

Korean Hyvät, pahat ja rumat ei paitsi tee runsaasti kunnianosoitusta Leonen mestarilliselle alkuperäisteokselle, vaan toimii itsenäisenä teoksenaankin vallan mainiosti. Kyllä, tässäkin kolme lainsuojatonta jahtaavat kätkettyä aarretta, mutta sopasta löytyy paljon muutakin. Juoni ei ensinnäkään ole ihan niin suoraviivainen, kuin miltä se aluksi saattaa vaikuttaa. Ohjaaja Kim Jee-woonille tyypillinen, omaperäinen ja nokkela huumori sekä ultratyylikkäät taistelukohtaukset ovat ihan toista pataa mitä Leonen elokuvien lähiotokset. Lee Buyung-hunin mustapukuinen ja kylmäverinen gangsteri on yksi cooleimmista viime vuosikymmenen elokuvapahiksista. Erittäin viihdyttävä elokuva, joka kärsi välillä tylsistä kohtauksista, mutta muuten hyvä startti Jee-woonin tuotannolle, johon olen tutustunut harmillisen vähän.

24th of October, DVD

Fellinille varsin henkilökohtainen teos elokuvanteosta ja sen haasteista. Erikoisesti nimetty 8½ (kirjaimellisesti siis Fellinin kahdeksas elokuva, jota edelsi seitsemän kokoillan elokuvaa sekä yksi lyhäri) on näkemistäni elokuvanteosta kertovista elokuvista selkeästi parhaimmistoa ja tämä sisältää alusta loppuun todella mehukasta vertauskuvallista symboliikkaa Marcello Mastroiannin näyttelemän ohjaajan käydessä läpi identiteettikriisiä itsensä ja tulevan elokuvansa kanssa. Näistä mieleenpainuvimpia ovat kenties Mastroiannin keskustelu edesmenneen isänsä kanssa hautausmaalla, sekä mies pistämässä näyttelijöitään ruotuun kuin leijonankesyttäjä. Visuaalisesti yhtä ilotulitusta koko elokuva ja Rise of the Valkyries pauhaa tarkkaan valituissa kohtauksissa. Fellinin elokuvista selkeästi se ajankohtaisin teos, joka kuvastaa jokaisen elokuvaharrastajan painajaista siitä, miten tuleva elokuvaprojekti ei etene suuntaan eikä toiseen ja vastassa on vain paiti tuotannollisia, myös henkilökohtaisia ongelmia laittamassa lisää kapuloita rattaisiin.

22nd of October, DVD

No nyt osui nappiin. Terror Firmer on Troma-elokuva, joka ei paitsi lunasta odotuksia, vaan ylittää ne. Toisin kuin Poultrygeist, joka oli liian lapsellinen minun makuuni, Terror Firmer on juuri sopivalla tavalla överi. Kaufman ei tällä kertaa paitsi luo ylenpalttista hupia tisseillä ja gorella, vaan haistattaa pitkät paskat isoille elokuvastudioille ja ison budjetin spektaakkeleille. Pisteitä myös Ron Jeremyn ja Lemmyn cameoille. En muista koska nauroin viimeksi ääneen yhtä paljon. Tässä oli kuitenkin ihan liikaa sulateltavaksi yhtä katselukertaa varten, joten toinen katselukerta paremmassa mielentilassa (lue: promilleissa) lienee paikallaan. Huomasin muuten yhden sangen huvittavan erikoisuuden katsellessani ruotsijulkaisua kyseisestä dvd:stä. Nimittäin muutama ruotsinkielinen repliikki oli eksynyt suomitekstitysten sekaan. Jotenkin tämä "ominaisuus" teki tästä katselukokemuksesta vieläkin viihdyttävämmän.

21st of October, DVD

Tämä pisti kyllä hiljaiseksi. Jopa niin hiljaiseksi, että hädin tuskin osaan muodostaa mielipiteitäni sanoiksi, joten turvaudun dvd:n etu- ja takakannen sanoihin. Todella säväyttävä elokuvakokemus ja tällä kertaa Sono kirjaimellisesti moukaroi katsojansa jokaista aistia. Sonon unohtumaton sarjamurhaajaraina ei kyllä jätä ketään kylmäksi. Cold Fish on juuri sopivalla tavalla röyhkeä ja provosoiva pätkä, joka kurkistaa varsin inhorealistisella tavalla ihmismielen pimeimpiin syövereihin. Elokuva asettaa katsojan täysin Mitsuru Fukikoshin näyttelemän kalakauppiaan saappaisiin ja miehen matka hulluuteen sekä kieroutunut suhde kilpailevaan kalakauppiaseen nähdään täysin hänen silmin.

20th of October, DVD

Love Exposuren jälkeen teki mieli tutustua Sion Sonon muuhun tuotantoon. Uudempaa tuotantoa edustava Why Don't You Play in Hell on käsittääkseni käsikirjoituksen osalta Sonon varhaisimpia töitä, sillä sen väsäämisessä meni ruhtinaalliset 15 vuotta. Lopputuloksena on varsin erilainen kertomus elokuvanteosta ja sen eettisyydestä. Toimintakomediaksi tämä on aivan mielettömän hauska ja viihdyttävä ja idealtaankin todella räväkkä. Tästä huomaa paljon miten Sonoa voisikin kutsua "Japanin Tarantinoksi", vaikkakin hänen tyylissään on reilusti enemmän omaperäisyyttä ja ennalta-arvaamatonta tarinankerrontaa. Love Exposuren ohella myös visuaalisesti tyylikäs ja soundtrack sisältää monia helmiä.

14th of October, Blu-Ray

Verellä, irtopäillä, hiellä ja kiroilulla varustettua Marvelia aikuisille. Onhan tämä ylihypetetty ja yliarvostettu, mutta itse viihdyin kyllä enemmän, mitä monessa muussa Marvel-elokuvassa yhteensä. Pituutta on jälleen kerran aivan liikaa ja olematonta juonta pohjustetaan Wolverinen ja hänen tyttärensä välisellä suhteella vähän turhankin kanssa. Juoni jätti itselle vähän ristiriitaisia tunteita ja välillä tuntui siltä kun olisin katsonut Marvel-fanaatikon tekemää fan fictionia. Itse en siis pysty millään näkemään tätä enkä Deadpoolia osana X-Men -kaanonia. Hugh Jackman vetää viimeisen kerran roolinsa Wolverinena kunnialla loppuun ja vanhuudenhöperö Patrick Stewart tarjosi parit naurut. Pahikset ovat selkeä parannus Deadpooliin verrattuna ja etenkin Boyd Holbrookin niljakas psykopaattikyborgi jäi mieleen yhtenä vastenmielisimmistä pahiksista mitä olen hiljattain nähnyt. Verinen väkivalta miellyttää näin vanhemmalla iällä paljon enemmän, mitä kesymmissä Marvel-elokuvissa. Muutenkin tykkäsin Mad Max -tyylisestä otteesta. Jos Marvelit tulevat korvista ulos, niin suosittelen tätä, ei todellakaan ansaitse paikkaansa Imdb top 250 -listalla, mutta ajaa äijäviihteenä asiansa.

13th of October, Blu-Ray

Massasta poikkeava ja hypnoottinen trilleri, jonka voi myös nähdä läpileikkaavana satiirina rotusorrosta ja sen historiasta. Ohjaaja Jordan Peele osaa vetää lähes jokaisesta oikeasta narusta. Trillerinä Get Out on tiivistunnelmainen ja otteessaan pitävä, satiirina provosoivasti kantaaottava ja visuaalisesti hyvin uniikki. Vaikea on sanoa itse elokuvan juonesta tai teemasta mitään spoilaamatta, joten tämä pitää vain yksinkertaisesti nähdä. Rytmitykseltään laahaavasti alkava, mutta paranee loppua kohden.

4th of October, DVD

Tokyo Story on vähäeleisen koskettavasti kuvattu draamaelokuva, jossa teollistunut, moderni Japani sekä perijapanilaiset perhearvot kohtaavat toisensa. Aikuisiksi kasvaneilta lapsilta ei enää liikene kasvavien työkiireiden keskellä viettää aikaa ikääntyneiden vanhempiensa kanssa. Kaunis ja koskettava elokuva, jota ei turhaan pidetä yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista. Tämän voi myös nähdä eräänlaisena vedenjakajana uuden ja vanhan japanilaisen elokuvan välillä.

(Pitkästä aikaa oikeasti vaikea kommentoida jotain elokuvasta, taidan tulla pikku hiljaa tieni päähän sen suhteen, että miten riittää sanat ja retoriikka enää jatkossa.)

3rd of October, DVD

Ehta kotimainen klassikko sekä näkemistäni Risto Jarvan elokuvista selkeästi paras. Edelleen ajankohtainen kertomus ihmisen ja luonnon välisestä yhteydestä. Antti Litjan Vatasen sekä jäniksen välinen ystävyys on kauniin vähäeleisesti kuvattu. Suomalaisen luonnon kauneutta taas ei ole yksikään toinen ohjaaja onnistunut vangitsemaan yhtä kauniisti mitä tässä. Paasilinnan alkuperäisromaanin yhteiskuntakriittisyys sekä teema ihmisen etääntymisestä luonnosta koskettaa nyt vieläkin enemmän mitä ensi-iltanaan. Tätä katsoessa tuli melkein itsekin mieli lähteä luontoon tarpomaan ilman selkeää määränpäätä.