Pelit 2018

8.12

25.11

18.10

22.9

Loistavaa miten Capcom on päättänyt julkaista uudelleen vanhojen sarjojen pelejä uusille konsolisukupolville. Tällä kertaa vuorossa Mega Man X -sarja, joka on alkuperäistä sarjaa toiminnallisempi ja juoneltaan synkempi. Molemmat kokoelmat antoivat myös minulle hyvän mahdollisuuden arvioida koko sarjaa retrospektiivisesti yhtenä kokonaisuutena.

Ensimmäinen kokoelma sisältää sarjan klassisimmat osat X1-X4. X1 on edelleen SNES-kirjaston kärkikaartia ja rautainen klassikko. Jo alkumetreillä peli kannustaa pelaajaa tutkimaan jokaisen kiven ja kannon, sillä salaisuuksia löytämällä X kehittyy entistäkin vahvemmaksi. Dr. Lightin X:lle antamat upgradet ovat varsinkin näistä parhaimpia. Soundtrack on täynnä muistettavia rock-sävelmiä ja kenttäsuunnittelu on puhdasta kultaa. X saattaa alussa olla aavistuksen liian alikehittynyt, mutta onneksi pelissä annetaan kuitenkin ensimmäisessä kentässä vinkkiä siitä, että salaisuuksia kannattaa ja pitää etsiä.

X2 on samaa mitä ensimmäinen osa, mutta enemmän ja muutamalla side questilla varustettuna. Mitään maata mullistavaa ei tässä osassa kuitenkaan ole, vaikka keräiltävää onkin aavistuksen enemmän. Ensimmäisestä osasta tuttu slide on tässä oletusarvoisesti jo Vanilla-X:llä, mikä on ehkä ainut "oikea" parannus ensimmäiseen osaan nähden, kun ei tarvitse aloittaa liian alikehittyneenä. Soundtrack on parempilaatuinen kuin ensimmäinen, mutta valitettavasti itse sävelmät eivät ole yhtä muistettavia mitä ensimmäisessä osassa.

SNES-trilogian päättävä X3 lisää keräiltävien salaisuuksien määrää entisestään ja on ehkä kunnianhimoisin osa tähänastisista, mutta valitettavasti tämä osa kärsii myös virheellisestä kenttä- ja pomosuunnittelusta. Samoja kenttiä pitää kaluta uudestaan ja uudestaan ja tietyt upgradet on piilotettu liki absurdeihin paikkoihin. Viholliset ottavat lisäksi liikaa osumaa. Ensimmäistä kertaa voi pelata myös Zerolla, mutta liian rajoitetusti. Soundtrack sisältää industrial metal -vaikutteisia sävelmiä, jotka saavat toiminnan sykkimään suonissa, mutta varsinaisten instrumenttien käppäisyys ja huonolaatuisuus käy korvien päälle. Ihan ok peli muuten, mutta ensimmäinen keskinkertainen X.

X4, sarjan ensitaipaleet ykkös-Pleikalla, on mielestäni sarjan paras osa. Juoni on synkempi, kenttäsuunnittelu on hiottu äärimmilleen, visuaalinen estetiikka on tyyliteltyä ja ensimmäistä kertaa voit (oikeasti) pelata Zerolla, jolla on paitsi tälle ominainen pelattavuus, myös oma tarinansa. Siinä missä X:llä pelaaminen on pitkälti ampumista, Zero luottaa pelkkään valosapeliinsa, eli hänellä pitää päästä vihollisien lähelle. Zero ei myöskään saa kaadetuilta maverickeilta näiden aseita, vaan oppii uusia tekniikoita ja ei aina välttämättä mitään tietylle maverickille heikkoa taitoa. Tästä syystä Zerolla pelaaminen on tietyllä tavalla strategisempaa kuin X:llä ja pitkälti oikeiden kombojen käyttämistä. Jenkkiversion kehno ääninäyttely on niin huonoa, että se on hauskaa.

Ensimmäinen Legacy Collection on erinomainen kokoelma sarjan nostalgisimpia ja perinteiseen megis-formaattiin nojaavia pelejä, mutta samaa ei voi sanoa toisesta kokoelmasta, joka sisältää fifty-fifty toimivia pelejä ja loput on joko keskinkertaisia, ellei peräti hirveitä. X5:ta pidin joskus PSX-trilogian parhaimpana, mutta suhtautuminen on muuttunut huonompaan. Pidän edelleen sitä hyvänä pelinä, mutta kärsii joistain suunnitteluvirheistä. Alia-navigaattori keskeyttää nopeatempoisten kenttien toimintaa vähän väliä turhanpäiväisellä dialogillaan, Parts-systeemi on sekava ja välianimaatiot köyhempiä. X:llä on tällä kertaa useita armor upgradeja, mikä on loistavaa, mutta keräiltävien salaisuuksien haaliminen on vieläkin työläämpää mitä X3:ssa. Myöskin pelin reaaliaikaisuuteen nojaava systeemi on pahasti viallinen, sillä aikalaskurista huolimatta se on RNG-paskaa. Alunperin tämän oli tarkoitus olla sarjan viimeinen osa ja sen näkee juonen klimaattisuudesta. Kieltämättä tähän olisi ollut hyvä lopettaa. Pidän vioista huolimatta tästä pelistä: soundtrack on edelleen rautaa ja kenttäsuunnittelu toimii, minkä lisäksi sarjan viimeisenä osana tämä viehättää myös juonellisesti. Tämä vain tekee paljolti samaa mitä X4, mutta köyhemmin. Legacy collection heivaa myös alkuperäisestä jenkkiversiosta tunnetut Guns n Roses -nimet päin vesilintua, vaikka Duff McWhalen elää edelleen keskuudessamme.

X6 kaivoi X-sarjan haudastaan ja päätti antaa tekohengitystä. Itse peli on nopeasti kasaan hutkittu ja kärsii muutenkin keskeneräisestä jenkkilokalisaatiosta. Sarjan vaikein peli sisältää haastetta sekä hyvässä että pahassa. Kenttäsuunnittelu on epäreilun epätasapainoinen ja bossit ovat niin rikkinäisiä, että niistä voi suurimman osan brute forceta sekunneissa ketoon. X:n armor upgradet ovat edelleen innovatiivisia, mutta valitettavasti myös niiden kerääminen on pakollista läpipääsyn kannalta. Viimeinen linnake on nimittäin sarjan vittumaisin lukuisine rotkoineen ja piikkeineen. Pelin soundtrack on ehkä sarjan parhain ensimmäisen ohella ja sisältää monia rokkaavia remixejä sarjan aikaisemmista osista, joita vastapainottamassa on myös monta tiivistunnelmaista biisiä. Hauskaa tämän pelin kanssa kyllä oli, vaikkakin välillä turhautuminen kenttäsuunnitteluun nosti vitutuskäyrän maksimiin. Surkea jenkkikäännös tarjoaa myös monet naurut.

Mega Man X7, voi vittu mikä peli. X6 on pahimmillaan turhauttava ja parhaimmillaan keskinkertainen, mutta tämä on alusta loppuun niin huono että huono ja kertakaikkisen tylsä ja aneeminen yritys tuoda X-sarja PS2-sukupolvelle 3D:nä. Automaattitähtäys vie kaiken ilon toiminnasta ja liikkuminen on tönkköä ja hidasta. Vihollisista ei ole mitään haastetta, sillä ne voi kiertää kokonaan. Kahdesta edellisestä osasta tutut reploidit ovat myös tulleet takaisin, mutta tällä kertaa ne kuolevat kaikesta. Tsemppiä vain upgradejen keräilyyn. X:llä et edes pääse pelaamaan tässä kuin vasta aikaisintaan puolivälissä peliä. Sen sijaan pelaat rasittavan äänen omaavalla Axlilla, jonka pelattavuus on kuin X:llä, mutta pahasti vesitettynä. Axlin kyky kopioida reploidien DNA:t toimii paperilla, mutta ei käytännössä, sillä viholliset ottavat liikaa osumaa. Keräiltävät upgradet ovat kaikki lähes näkyvillä ja aseet on suunniteltu 2D mielessä, eli eivät toimi 3D-ympäristössä. Ääninäyttely on järkyttävän huonoa: X4 oli aikansa tuote audiopuolella, mutta X7 on täynnä rasittavaa huutamista ja ruikutusta. Onneksi tässä voi vaihtaa japsiaudioon valikosta, eli ilmeisesti pelin äänipuolesta vastaavat tiesivät jo kehitysvaiheessa että mitäpähän tuli tehtyä. Jollain masokistisella tavalla nautin tämän pelaamisesta ja perfektionistina keräsin tästäkin kaikki saavutukset, jotta pelin lopettaminen tuntuisi palkitsevammalta. Ja ainoana hyvänä asiana mainittakoon, että tässä voi ottaa kaksi hahmoa mukaan kentälle, joita voi vaihtaa lennossa. Ei huonoin pelaamani peli, mutta niin täynnä pikkuvikoja oleva entry sarjassa, joka ansaitsee paljon parempaa.

X8 näyttää miten tehdä oikeasti hyvä moderni X-peli. 2.5D ei eliminoi tähtäämisen ja ampumisen iloa ollenkaan. Axlilla pelaaminen on tällä kertaa täysin hänelle uniikkia sarjatulimättöä ja hänellä voi myös ampua kaikkiin eri ilmansuuntiin. Myöskin ääninäyttely on ensimmäistä kertaa uskottavaa koko X-sarjassa. X:llä voi ensimmäistä kertaa kustomoida osia eri armoreista ja navigaattoreita on tällä kertaa kolme hyvin tasapainotettua yhden turhanpäiväisen sijaan. Kuudennesta ja varsinkin seitsemännestä osasta tuttu juonen ennalta-arvattavuus sekä kertakaikkisen väsynyt fiilis loistaa tässä poissaolollaan. Juoni ei ole edelleenkään mitään kirjallisuuspalkinnon arvoista, mutta lopussa odottaa sarjan perinteet päälaelleen kääntävä twisti. Tästä tuli sitten se sarjan "oikea" lopetus vaikkakin kaanon on jo kuudennesta pelistä alkaen ollut erittäin sekava ja kaiken logiikan vastainen. Ja tähän oli kyllä hyvä paikka lopettaa.

Kokoelmien mukana tuleva X Challenge -mode on lievä pettymys, mutta erittäin innovatiivinen. Jäin kaipaamaan alkuperäisen sarjan kokoelmien mukana tulleita remixejä tutuista kentistä sekä boss rush -modea, vaikka kieltämättä kahta maverickia vastaan taisteleminen samaan aikaan sopii paremmin X-sarjan henkeen. Vaikeusasteeltaan epäreilu kokonaisuus sisältää joitain hyvinkin tasapainotettuja matseja, mutta myös kourallisen bullet hell -helvettejä, joka on yhtä spritejen sekamelskaa. Helpoimmalla vaikeusasteella on liki mahdotonta kuolla, kun taas jo Normal aiheuttaa keskivertopelaajalle harmaita hiuksia. Jotain armoa olisi voinut kyllä antaa ja säästää pahimmat koukut vaikeimpaan vaikeusasteeseen. Kaikkea mahdollista potentiaalia ei myöskään hyödynnetä, sillä tietyt bossit toistuvat kentästä toiseen ja joitain ei ole ollenkaan mukana. Eroavaisuudet molempien kokoelmien haastemodeissa ovat yhtä hiuksenhienot kuin Pokémon-peleissä, eli sopasta löytyy vain muutama eksklusiivinen taistelu. Tällä saralla Capcom olisi voinut laittaa lisää yritystä peliin.

Alkuperäisen sarjan Legacy Collectioneiden tapaan myös näissäkin on galleria täynnä konseptitaidetta, soundtrackeja ja jopa trailereita sekä Mega Man Maverick Hunter X:stä tuttu 20-minuuttinen esiosa The Day of Sigma, joka kertoo Sigman syntytarinan. Pakko nostaa hattua Capcomille, sillä vaikka itse pelien laatu vaihtelee rajusti molempien kokoelmien välillä, niin ne ovat saaneet riittävästi ansaitsemaansa huomiota. Muutokset ovat minimaalisia ja esimerkiksi PS2-pelien päivitettyjä HD-grafiikoita lukuunottamatta pelikokemus pysyy lähes yhtä autenttisena kuin alkuperäisillä alustoilla. Save statet on heivattu tällä kertaa kokonaan pois, mikä ei itseäni haitannut, ovathan nämä pelit reilusti helpompia mitä kivenkovat alkuperäiset NES:llä. Varsinkin pleikka-Megisten kohdalla elämillä ei ole mitään merkitystä, sillä continuella pääsee suoraan edelliseen checkpointiin. Save statet korvaava Rookie Hunter Mode on varteenotettava vaihtoehto keltanokille, jotka haluavat juosta pelit läpi ilman mitään haastetta, mutta tämä eliminoi myös kokonaan tietyt achievementit.

9.4

Tuli pienenä kulttuurishokkina tämä aluksi, kun olin tottunut nauttimaan Danganronpani omaperäisenä investigation/trial -yhdistelmänä, kunnes muistin pääsarjan pelienkin olevan raikkaita genresekoituksia. Tämä väliepisodi sijoittuu ensimmäisen ja toisen osan välille, jossa pelataan ensimmäisen protagonistin Makoto Naegin pikkusiskolla halki anarkian turmeleman kaupungin. Mukana kelkassa on myös ensimmäisestä osasta tuttu Toko, jonka sarjamurhaaja alter ego Genocide Jackillä pelaaminen on ehdottomasti pelin parasta antia. Näppärä ja omaperäinen räiskintä, jonka olan yli sijoitettu kolmannen perspektiivin kamera on runsaasti velkaa Resident Evil 4:lle. Lapsihahmot ovat kieltämättä melko rasittavia, mutta konsepti lasten kapinasta on niin rohkea, etten voi kuin hattua nostaa. Hauska peli kaikin puolin, mutta turhan helppo. Ei myöskään ihan tunnu täydeltä Danganronpalta, sillä olen itse tottunut juonen huomattavaan yllätyskertoimeen, joka tällä kertaa oli harmillisen ennalta-arvattava.

6.4

Tämä peli ei ole ihan sitä, miltä se aluksi näyttää. Juonipaljastusten takia laitan jotain analyysintynkää spoiler tagin alle.

Kyseessä on siis visual novel -tyyppiseksi deittailusimulaattoriksi naamioitu kokeellinen psykologinen kauhupeli. Pelin ensimmäinen osio on hyvinkin kevytmielistä söpöjen tyttöjen naurattamista, kunnes yllättäen tapahtuu kummia ja peli alkaa rikkoa neljättä seinää. Lopulta neljäs seinä murenee lopullisesti alta pois ja paljastuu, että peli ei pysty paitsi ajattelemaan itsenäisesti, myös vaikuttamaan aktiivisesti pelin tallennustiedostoihin. Tämä tuntui loppua kohden vain entistä enemmän peliltä, joka ohjaa itse itseään sen sijaan, että kaikki olisi täysin pelaajan hallussa. Pelin neljättä seinää rikkovat ja psykologiset kauhuelementit yltävät yllättävän häiritseviin sfääreihin. Tässä jää jopa vanhan kunnon Metal Gear Solidin Psycho Mantis kakkoseksi. Myös satiirisia elementtejä löytyy ja varsinkin loppua kohden peli alkaa vyöryttämään ruudulle pohdintaa sosiaalisen median aiheuttamasta riippuvuudesta, sekä yksinäisyydestä ja aikuisiän introvertismista. Peli on suunnattu nimenomaan visual novelin ystäville, mutta sitäkin enemmän deittailupelihirmuille. Itse olen enemmän ensimmäistä ja vain hieman jälkimmäistä, mutta vajoan kuitenkin juuri ja juuri kohdeyleisöön. Kunnianhimoisen omaperäinen indie-projekti Dan Salvatolta, mieheltä, kuka yhdisteli deittailuanimen ja kauhupelin keskenään.

18.2

Nyt on sitten kaikki Ace Attorney -sarjan pelit kaluttu läpi. Sääli, ettei Capcom antanut tämän rantautua Japanin ulkopuolelle, sillä kyseessä on jopa ensimmäistä Investigations-osaa parempi jatko-osa. Ensimmäisessä osassa oli kaikki caset vähintään ok-tasoa ja loppu oli pahasti ylipitkä. Tässä puolestaan kaikki caset olivat loistavia ja monimutkainen finaali nitoo paitsi koko pelin tapahtumat yhteen, myös paljon muutakin. Sanoisin, että tämä on Investigations-sarjalle sitä, mitä Trials & Tribulations on itse pääsarjan peleille. Juoneltaan ensimmäinen osa oli vain kansainvälisen salakuljetusringin paljastamista, tässä puolestaan perehdytään entistäkin enemmän siihen, miten Milesin pitää kantaa isänsä perintöä harteillaan. Pisteitä myös pelin kolmannelle caselle, jossa pääsee pelaamaan itse Gregory Edgeworthilla. Uutena innovaationa Logic Chess on näppärää aivopähkinää, jossa pitää valita seuraava siirto tarkkaan ja harkiten. Harvemmin olettaa spin-offin tekevän jotain näin tasokkaasti. Sanoisin, että tämä menee melkein kärkikolmikkoon, niin laadukas peli kaikin puolin.

Nyt ei riitä aika pokemonien metsästykseen. Ehkä joskus toiste.