Top 50 of 1990-1999

Hana-bi on japanilaisen Takeshi Kitanon näyttelemä, käsikirjoittama sekä ohjaama elokuvataiteen mestariteos, joka on vaatimattomasti samalla myös yksi 90-luvun parhaimpia filmejä. Harva alan ammattilainen osaa yhtä taitavasti tuoda valkokankaalle elävää kuvaa, jonka valmistuksesta on vastannut lähes kokonaan itse. Elokuva kertoo Kitanon esittämästä Nishistä, jonka elämässä ei mene kaikki nappiin. Lapsi on menehtynyt hyvin nuorena, vaimo sairastaa syöpää ja lopuksi työpari ammutaan rammaksi. Ollaan tilanteessa, jossa raavaampikin mies murtuu ja ottaa lakia omiin kouriinsa. Seuraa reissu kohti parempaa huomista, jonka lopputulos on vääjäämätön, mutta pääasia onkin nauttia siitä mitä on jäljellä, sekä tarjota tärkeimmälleen elämänsä parasta aikaa. Todistaa jälleen, kuinka rakkaus on mahtavin voima maailmassa.

Elokuvan kertomus on erittäin ihmisläheinen, sillä jokaiselta varmasti löytyy vastaavanlaisia vastoinkäymisiä joissain muodoissa. Kerronta on taidokasta ja antaa aivoillekin pikkuriikkisesti töitä, meininki on välistä hyvinkin surrealistista ja synkkää, sekä mustaa huumoria viljellään. Kokonaisuus pelaa viimeisen päälle kun roolihahmotkin ovat aivan helvetin hienosti kirjoitettu. Jokainen on tehty erittäin helposti samaistuttavaksi, eikä yhdenkään henkilön elämä kuitenkaan ole jätetty katsojalle helposti purtavaksi, jolloin tunnevyöry on valtava. Pysäyttävä loppu varsinkin pistää ajattelemaan elämän tarkoitusta ja sitä, milloin on hyvä lopettaa. Jokaiseen hahmoon pääsee hyvin sisälle, eikä se ole ainoastaan käsikirjoituksen ansiota, vaan myös loistavien roolisuoritusten. Näyttelijöistä pisimmän korren ehdottomasti vetää itse Kitano, mutta myös vaimoa esittävä Kayoko Kishimoto ja Horibea tulkitseva Ren Ôsugi purkittavat roolinsa antaumuksella.

Tulikukkia on äärimmäisen kaunis elokuva. Kuvaus on erittäin tunnelmallista aina yksityiskohtaisia, värikylläitä sekä hitaita otoksia myöten. Kitano on kuvauspaikkansa valinnut viimeisen päälle, sillä maisemat ovat erittäin komeaa katsottavaa. Maisemat myös paranevat loppua kohden, sillä kun elämisen iloon jälleen päästään, vaihtuu betoniviidakko horisontittomaan mereen sekä lumisiin vuorenrinteisiin. Kuvallisten ansioiden rinnalla äänimaailma myös on yhtä aikamme hienoimmista, josta ei paljoa jaarittelua löydy. Näyttely on muutenkin hyvin vähäeleistä, mutta Joe Hisaishin säveltämä musiikki välittää katsojalle roolihahmojen tunteita harvinaisen onnistuneesti sekä vaikuttaa yleistunnelmaan merkittävästi. Veikeästä melodiasta synkempään vaihdellaan onnistuneesti, ja sellaisessa ei tunnuta kovin useasti onnistuvan. Toimivasti kauneuden vastapainona on erittäin graafista väkivaltaa, joka on myös samalla erittäin yksityiskohtaista. Vaikkei pääpaino olekaan toiminnassa, on sekin toteutettu erittäin komeasti, sillä realistinen väkivalta vaikuttaa aina katsojaan aivan eri tavalla kuin perusmättö. Se hyppää kasvoille ja piirtyy pysyvästi verkkokalvoille, eikä jätä yhtään epäselvyyksiä.

Hana-bi on kaikin puolin ikimuistettava, ehdottomasti täydellinen elokuva, jota ei kannata jättää välistä. Turhan hätäilevästi ei pidä filmiä alkaa katsomaan, sillä meno on rauhallista ja hidasta, mutta silloin se onkin parhaimmillaan. Tunnelman kannattaa antaa viedä mukanaan ja samalla nauttia loistavasta työstä, jonka Takeshi Kitano on tämän eteen nähnyt.