Played in 2010

96/100 [suosittelen]

92/100 [suosittelen] yksinpeli (singleplayer)
89/100 moninpeli (multiplayer)

Moninpelaaminen jäi betaan, mutta jonkun verran sitä pelailin, eikä iskenyt sitten yhtään. MW2:sen ja BC2:sen huonot puolet sekoitettuna keskenään.

Yksinpeli taasen ei ihan halivuudimaista CoDia mun kirjoissa piekse, mutta jollain osa-alueilla hyvinkin vahvoilla. MoH on huomattavasti realistisempaa ja raadollisempaa sotimista, eikä pelkkä adhd-vuoristorata. Putkijuoksua silti ja muutamia hienoja skenejä on heitetty mukaan.

79/100 yksinpeli (singleplayer)
60/100 moninpeli (multiplayer)

Mafialeffojen ystävänä rakastin pelin kerrontaa ja tarinaa yleensäkin, mukavan Scorsesemaista ja osittain tuli myös mieleen Once Upon a Time in America. Montaaseja ei ole kovin useasti videopeleissä näkynyt, mutta toimivat tässä ainakin helvetin hienosti. Koko pelihän on periaatteessa tasokas 10-12 tunnin mafiaelokuva, jossa kaikki likaiset työt tehdään itse. Pidin erityisesti siitä, että alussa heti saatiin sotia ja välissä käytiin vankilassakin, vaihtelua siis. Linnasta päästyä taas kotikulmat olivat melkoisen uudessa uskossa, peliä oli siis mukava jatkaa. Muutenkin kaikki on tasapainoitettu hienosti, niin kuin alussa on talvea ja puolesta välistä kesää. Erittäin hieno puoli oli myös se, että autoon sai simulaatioajonkin päälle. Autoilla pystyi vetämään sivuluisua melkeimpä aidosti, hieman silti tuntui olevan ongelmaa pitää auto hanskassa pidemmässä luisussa vaikka mitä teki. Arcadeautoilussa melkeimpä aina sama ongelma, mutta empä minä oikeastaan mitään tiedä tuon ajan autokojeista.

Ulkonäöstä ja äänipuolesta en löydä moitittavaa. Empire City näyttää nätiltä ja välivideot ne vasta komeita ovat. Aseiden äänet ovat tasokasta työtä, mutta ovatpahan kerrankin myös oikeanlaisen munakkaita. Toiminta on toteutettu mukavan sulavasti ja kontrollit tottelevat käskyjä onnistuneesti, sekä ampuminen ja mätkiminen on ihanan fyysistä. Myös koruttomuus ja moraalittomuus ovat ihania asioita kun peli ei muuten ole niin mustavalkoinen. Lineaarinenhan tarina tämä on, ettei valintoja tai mitään turhanpäiväistä paskaa pysty tekemään, mikä saattaa sapettaa korkean moraalin omaavia. Onneksi itselläni ei ole ongelmaa asian kanssa, vaan nautin täysillä jokaisesta brutaalista vedosta niin pelatessa kuin videossakin.

Pelin keskeiset hahmot ovat hyvin kirjoitettuja. Sivuhahmot jäävät ehkä aavistuksen etäisiksi, mikä ei minua haitannut. Dialogia on haukuttu yksitoikkoiseksi, mutta ajan ja teeman henkeen sopivaa mielestäni. Itse pääsin täysin Viton hahmon sisälle ja Joe on mainio kaveri. Pelin alussa on mukavan veijarimaista meininkiä, kunnes uppudutaan syvemmälle järjestäytyneen rikollisuuden maailmaan. Pelin tyyli käsitellä aihettansa on mainio ja lopetus on erittäin onnistunut (vaikkakin epäoikeudenmukaisen tuntuinen pelaajalle), jättää mukavan haikean fiiliksen. Ehdottomasti parasta Mafia II:ssa ovat ne tunnekuohut mitä se aiheuttaa ja tekinen toteutus kokonaisuudessaan.

Hyvää
Kaikki kuin loistavasta elokuvasta
Toteutus kauttaaltaan

Huonoa
Kaikki hyvä loppuu aikanaan

94/100 [suosittelen]

Kauhuseikkailut ovat aina olleet suuria suosikkejani aina PlayStationin Resident Evileistä lähtien. Ehdoton lemppari kyseisestä genrenstä on Silent Hill 2, jossa kuljettiin sen verran hämärän rajamailla, ettei ihan heti tehnyt mieli palata painostavan kauhun pariin. Lopulta sitten monen vuoden päästä päädyin tutustumaan Call of Cthulhuun, ja siinä mentiikin heti hämärän tuolle puolen ja reilusti. CoC on yksi kiehtovimpia pelejä koskaan, sillä päähahmo Jack Walterin nupin löystyminen tuntuu jo ihan omissa hermoissa asti, eikä peliä mielenterveyttä ajatellen pystyisi pelaamaan useaa tuntia kerralla, mutta tarina imaisee liiankin vahvasti mukaan. Cthulhu-mytologiasta muodostui itselleni tämän pelin myötä yksi mielenkiintoisimmista aiheista ja sai tarttumaan H.P. Lovecraftin novelleihin, kuten Cthulhun kutsu ja Varjo Insmouthin yllä.

Heti pelin alussa painellaan sateisessa ilmassa suoraan jonkinlaisen kultin valtaamaan kartanoon. Pihalla on täysi tulitaistelu menossa, mutta sisätiloista avautuu Helvetti. Ei voisi sanoa, että Walters olisi väärässä paikassa väärään aikaan, mutta joitain asioita olisi silti voinut jättää tekemättä. Tästä lähtee paranoidi matka kohti maailman pimeimpiä nurkkia, ja voi pojat kuinka synkkiä ne ovatkaan.

Tunnelma on pelin valttikortti. Aluksi häiritsivät lukuisat bugit ja rumahko grafiikka, mutta lopulta graafinen toteutus alkoi pönkittämään fiilinkiä. Maailma on synkkä ja yksityiskohdaton, tekstuurit nykymittapuulla suttuisia ja ohjaus kankeaa. Eniten naurunaihetta sain siitä kun luulin pelin puoleenväliin asti, ettei Jack osaa kävellä taaksepäin. Alkuperäisasetuksissa vain olikin joistain helvetinmoisista huumorisyistä päädytti bindaamaan moonwalkki nappiin X. S:sä oli use, jolla aukeavat ovet ja tavarat napataan mukaan, ja se jos jokin tuntui epäluonnolliselta.

Peli ei todellakaan ole DirectX 10 ystävällinen, sillä heti alussa harmittavat sadepisarat ruudulla. Tai itselläni ne eivät näkyneet pisaroina, vaan eräänlaisina kolmioina. Onneksi näistä ei tarvitse nauttia kuin parissa osaa 10 tuntisessa pelissä, että eivät ne suurin ongelma ole ainakaan verrattuna tähän: eräässä laivakentässä tulee sellainen bugi vastaan, ettei kenttää voi läpäistä kuin hankkimalla jostain netin syövereistä valmiit savegamet ja skipata tämä kohtaus. Sen tein ja onneksi kyseisten tallennuksien pelaaja ymmärsi käydä heti kohtauksen jälkeen seivaamassa.

Vaikka peliä riivaavatkin bugit ja karkeahko grafiikko, on se audiovisuaalisesti silti mainio. Kun Jack alkaa seota, maailma pyörii ympärillä, hidastuu, ties mitä muuta niin, että pelaajalla tekee pahaa. Varsinkin jos kuuntelee kun Jack samalla itkeskelee ja puhuu itsekseen aavemmaisella äänensävyllä. Jos päähenkilön mielenterveys menee liian haparoille, pistää tämä itselleen kuulan kattoon jos sattuu olemaan tykki kourassa. Tästähän seuraa välitön game over, eli kannattaa aina hieman katsella minnepäin kaverin pää on suuntautunut.

10 tuntinen menee pelin parissa äkkiä, sillä suvantokohtia ei ole. Ainoastaan loppupuolelta löytyy pikkuärsyttävää luolastossa juoksemista, mutta onneksi viholliset eivät respawnaudu ja panoksiakin jaetaan melkoisen anteliaasti. Vaikka peli nojaakin pääosin hiippailuun, on se puoli melkeimpä yhtä huonosti toteutettua kuin alkuperäisessä Metal Gearissa. Huonosti tai ei, mutta kyllä se toimii kunhan välillä antaa hermoille tilaa. Elokuvamainen ote on myös kiva, sillä ruudulla ei näy mitään ylimääräistä. Näin immersio säilyy raikkaana aina alusta loppuun.

Koska kyseessä on kauhuseikkailu, kuuluvat siihen oleellisena osana erilaiset pulmat. Joka alue on täynnä erilaisia pulmia ja niitähän on mukava ratkoa. Suurin osa pulmista ovat täysin loogisia, pari kertaa piti tarttua walktroughiin. Kuitenkin ratkaisu oli aina liiankin yksinkertainen, eli sitä ei vain tullut ajateltua.

Hyvää
Cthulhu
Pulmat
Audiovisuaalinen toteutus, mutta...

Huonoa
...grafiikka jossain määrin heikkoa
Hiippailu
Bugit

91/100 [suosittelen]

30 tuntia takana, viisi siitä kuuluu yksinpelille. Moninpeliksihän tämän ostin, mutta Modern Warfare 2 on mahtavaa adrenaliinitykitystä alusta loppuun ilman sen suurempia suvantokohtia, joten odotin tämän ottavan myös siinä mielessä mallia siitä. Yksinpelikampanja sisältää hieman yli kymmenen kenttää, joiden läpikoluaamiseen kuuluu aseiden metsästystä, M-Com-asemien tuhoamista sekä tietenkin putken alusta juosta putken päähän, ohessa myös teilataan pari vihulaista.

Peli alkaa niin toiseen maailmansotaan sijoittuvalla operaatio Auroralla, joka pohjustaa tarinaa. Ihan kiva erikoisuus muuten, mutta jo siinä tulevat vastaan pelin pahimmat kompastuskivet: buginen toteutus ja täysi putki (noh, on tässä yksi aavikkokenttä jossa saa vapaasti valita mihin menee ensin, mutta sekin on tarkoin rajattu). Yli puolet yksinpelikampanjasta on tylsää sotimista eri maisemissa, joissa paikat hajoavat melkoisen heiverösti. Toki talot sortuvat ja seiniin tulee reikiä, mutta kaikki on niin ennaltamäärättyä höttöä kun botit ampuvat singoillansa minne sattuu ja pöly pöllyää niin, ettei eteensä näe. On myös naurettavaa, että tämän sankan usvan läpi näkevät viholluiset harvinaisen hyvin, mutta itse taasen ei yhtään mitään. Pölyn laskeuduttua taas alkaa räjähdellä ja onkin melkeimpä täysi pakko rynniä etiäpäin jatkuvasti, ettei hengestään pääse. Helpoimmalla vaikeusasteella oma ukko saa ottaa osumaa melkoisen paljon, mutta muutamat kohdat ovat siltikin hankalia ihan vain ylitarkkojen vihubottien vuoksi.

Kun päästää hieman pidemmälle kampanjassa alkavat tarina ja tapahtumat olla aivan suoraan kopsattuja Modern Warfare 2:sta. On EMP-pulssia, mönkiäajelua (MW:ssä vedeltiin moottorikelkoilla) ja suoranaista vittuilua viime vuoden lippulaivaa kohtaan, mikä on jo naurettavaa kun ottaa huomioon, että sen yksinpeli on aidosti hyvää viihdettä. Siinä ei myöskään jatkuvast siirrytty välivideoihin, vaan pelaaja oli koko ajan tapahtumissa mukana. Tässä välivideoihin mennään siirtymällä, jossa kuva hämärtyy ja se jos jokin tuntuu äärimmäisen typerältä. Esimerkki: pelaat hetken, joku sanoo heittävänsä sinulle aseen, kuva hämärtyy ja lataa hetken, videossa heitetään ase sinulle, kuva hämärtyy ja taas jatkat pelaamista. Voi helvetti miten kädetöntä toteutusta ja selvästi on hätiköiden helpoimman kaavan kautta tehty.

Toteutus tökkii myös muussakin mielessä. Yksinpelissä kaverit ja terroristit nykivät typerästi, mikä myös syö immersiota. Tätä animointikämmiä ei onneksi kuitenkaan moninpelissä nähdä, mikä on pelimukavuuden kannalta ehdoton asia. Lisäksi useat grafiikkabugit näyttävät naurettavilta ja niistä kärsitään niin yksin- kuin moninpelissäkin; esimerkiksi ruoho ja lohkareet leijuvat välissä puoli metriä ilmassa. Muuten toteutus on luokkaa kiva. Graafisesti peli on nätti, ainoastaan sisätilat ovat hieman ankeat. Myös fysiikat paiskovat kivasti vehkeitä, tavaroita ja ruumiita pitkin seiniä. Monin pelissä rakennusten ja muiden tuhoaminen toimiikin paremmin, sillä kaikki ei tunnu niin päälleliimatulta. Kosolti on silti rahastuksen makua siinäkin hypetyksessä. Erityismaininta vielä munakkaasta äänimaailmasta, jossa jyskettä riittää. Myös musiikkipuoli on muutamaa hutia lukuunottamatta ihan kuunneltavaa sävellystä.

Moninpeli onkin tämän tekeleen suola ja siksi huikeat viisi pistettä. Aina Battlefieldit ovat moninpelipuolella olleet ehdottomia kuninkaita, mutta tässä asiat on tehty vieläkin paremmin. Ajoneuvot käyttäytyvät pykälän realistisemmin, mutta helikoptereita taasen on huomattavasti helpompi ohjailla kuin esimerkiksi Battlefield 2:ssa. Lentokoneitahan ei tässä pelissä nähdä.

Moninpelissä on muutama pelimuoto: squad deathmatch, squad rush, rush ja conquest. Deathmatchinhan kaikki tuntevat, mutta squad on neljän hengen ryhmä, jossa puhalletaan yhteen hiileen. Rusheissa on pointtina räjäyttää M-Com-asemat ja rush onkin se mieleisin pelimuoto minulle. Siinä on jatkuva tekemisen meininki ja laaja pelialue pienenee sen mukaan kun etenee, eli saa räjäytettyä asemat, toinen puoli taasen luonnollisesti puollustaa niitä. Conquestin pointtina on vallata lippuja laajalla kentällä. Conquest on rauhallista pelattavaa, jopa pelaajakaton täyttämällä määrällä, eli 32 pelaajalla.

Nykysotapelien tapaan myös tässä hankitaan rankkia, eli levutetaan, että saadaan parempia varusteita ja aseita. Aina on BF-peleillä ollut korkea oppimiskynnys ja niin on tässäkin, mutta huomattavasti matalampi kuin muissa. Alussa pärjää melkoisen huonosti rupuisilla rynkyillä, mutta kun jaksaa vääntää ja saa muutaman aseen, alkaa homma sujua kuin vettä vain. Myös tiimityö on elintärkeää ja siihen kannustetaankin jakamalla enemmän pisteitä ryhmäystävälliselle pelaajalle. Yksin sooloilevat lähinnä vain tarkka-ampujat, mutta onneksi sekään homma ei ole vain ylihelppoa tähtää ja ammu -tuubaa.

Moninpeli on täydellistä viihdettä. Joka matsissa on mukavasti vaihtelua dynaamisen ympäristön ansiosta ja "levuttaminen" on aina joka pelissä mukavaa touhua. Yksinpelin pelaa kerran, ehkä toisenkin läpi toiminnan nälkään, mutta erityistä uudelleenpeluuarvoa ei ole. Ainoat syyt, miksi vanhat kentät koluaisi uudelleen läpi ovat sivuutetut M-Com-asemat sekä kokoelmasta puuttuvat tussarit.

Hyvää
Nätiltä näyttää
Moninpeli tämän hetken ehdotonta kärkeä
Munakas äänimaailma
Kaikki hajoaa...

Huonoa
..., mutta määrätyllä tavalla
Kaikki yksinpelin ongelmat, kuten ylinäkevät terroristit
Muutamat vaivaavat bugit

91/100 [suosittelen] moninpeli (multiplayer)
78/100 yksinpeli (singleplayer)

Mass Effect 2 on suoraa jatkoa sarjan ensimmäiselle osalle, jossa komentaja Shepard pelastin pienehkön, mutta sitäkin tehokkaamman ryhmänsä kanssa maailman suuruudenhullulta Sarenilta. Turialainen on kukistettu, mutta paha on palannut ja vain Shepard pystyy sen galaksista pyyhkimään pois.

Ensimmäisessä Massavaikutuksessa rakastuin maailman autenttisuuteen. Tarina imaisi heti mukaansa, hahmot olivat kiinnostavia ja erinomaisesti näyteltyjä, eikä teknisessä toteutuksessa ollut moitittavaa. Tässä sama homma jatkuu, mutta huolellisemmin tehtynä. Grafiikka on paikoin hämmästyttävän komeaa ja näyttelijöistä löytyy ykösosasta tuttuja ääniä, mutta myös muutama uusi. Ainoa ääninäyttelyn kannalta harmillinen asia on se, että Shepardi ääninäyttelijä ei oikeastaan sovi muille kasvoille kuin vakioversiolle. Itse pelasin vakionaamalla, joten asia ei häirinnyt, mutta kun seurasin muiden pelaamista niin ei tuntunut ihan oikealta. Dialogi on edelleen erinomaista ja keskustelukohtausten animointi erittäin elokuvamaista. Reaktiorulla toimii tässäkin erittäin hienosti, joten on harmi kun samaa ei hyödynnetty Dragon Agessa. Tuntuu hölmöltä palata pelin pariin, jossa joutuu listasta valitsemaan mitä sanoo. Jokaiseen roolipeliin on saatava samanlainen kapistus!

Räiskintäosuudet olivat jo ensimmäisessä oikein hyvissä kuoseissa, mutta tässä hommaa on jo viilattu niin paljon, ettei normaalista toimintapelistä erota. Paljon on muitakin uudistuksia tehty, joista ärsyttävin on kokemuspisteiden asettelu. Et voi enää esimerkiksi pistää kahden pisteen perään kolmatta, vaikka sinulla olisikin kaksi pistettävää, sillä pitää olla kolme! Harvinaisen typerää, muttei onneksi kokonaisuutta ole pilaamassa.

Sovereignin tippumisen jälkeen Citadel on jouduttu parsimaan kasaan alusta alkaen. Nykyään paikka on huomattavasti pienempi, mutta sitäkin eloisampi. Enää voi vain koluta kauppojen täyttämiä käytäviä, käydä moikkaamassa kapteeni Andersonia, sekä käydä yhdessä kapakassa ottamassa pari tai/sekä tansimmassa. Kaupoista löytää päivityksiä aseisiin, uusia ominaisuuksia haarniskaan, sekä pienoismalleja eri aluksista tarinan varrelta. Pienoismallit tulevat siististi esille lasivitriiniin kapteenin hyttiin Normandyssa. Samalla voi tuoda hommaan eloa akvaariokaloilla sekä avaruusmarsulla.

Erityisen mukavaa on myös se, että saa itse valita värinsä asuulleen ja muutama vapaa-ajankin rätti löytyy. Pelihahmon voi pukea siistiksi, tai sitten retkun näköiseksi. Tämä varmaan riippuu siitä pelaako pelaaja paragonia vai renegadea. Itse olin sekäettä, sillä keskustelukohtauksissa on vain niin hauska hankkia pahuutta vetämällä jotain pannuun. Kuten jo mainitsin, kaupoista voi ostaa pukuun uusia ominaisuuksi. Saa erilaisia kypäriä, käsisuojuksia, pöksyjä... Kaikilla on ulkonäöllisiä eroja, mutta myös hyötyeroja. Esimerkiksi joillakin housuilla pystyy juoksemaan nopeampaa, kun taas toiset lisäävät energiaa. Toisilla olkasuojilla voi tirpaista vihua kovempaa, toiset taas lisäävät tarkkuutta ampumisessa.

Jälleen on tähtijärjestelmiä ja niiden kautta planeettoja tutkittavana vaikka millä mitalla. Enää ei pääse Makolla rälläämään, mikä tosin on harmillista, mutta mineraaleja sun muita raaka-aineita ase-, puku- ja aluspäivityksiin kerätään. Planeetalla laitetaan skanneri käyntiin ja käyrän kohotessa ammutaan luotain palloon pystyyn. Tämän jälkeen jotain tiettyä materiaalia kertyy riippuen siitä, miten mitäkin on ollut saatavilla. Muutamilta planeetoilta löytyy myös sivutehtäviä ja kun oikeaan kohtaan luotaimen ampaisee, niin pääsee laskeutumaan. Sivutehtävät ovat erittäin lyhyitä, mutta sitäkin hauskempia. Ei pelkkää räiskintää siis.

On myös erityisen mukava kuulla uutisissa omista tekemisistä, sillä se luo tunnelmaa maailman elämisestä. Kaupungeista voi toki katsella aitojen yli, jolloin näkee staattisia rakennuksia ja samoja ratoja ajelevia autoja. Tässä vaiheessa immersio meinaa rikkoutua, mutta tyylikkäällä graafisella toteutuksella sitä onnistutaan pelastamaan mitä on pelastettavissa. Ykösosassa minua riepoi kovasti hissimatkojen pituus, mutta tässä ne luojan kiitos hoidetaan latausikkunalla. On erihienoa vieläpä, etteivät lataustauot ole paria lukuunottamatta kovinkaan pitkiä, sillä hissillä matkustaa parissa sekunnissa ja tehtävän loputtua alukseen lataudutaan noin 10-15 sekunnissa.

Hytin ehostaminen ja kamppeiden päivitys ovat kaikki hauskaa puuhaa, mutta ongelmaksi loppupuolella tulee se, että mihin kaikki mineraalit tunkee. Minulla niitä jäi 400 000 yli, ainoastaan yhtä oli 100 000. Olisin voinut törsäillä niitä vaikkapa uuteen sukkulaan, sillä nykyinen on aika hemmetin ruma. Normandy on muuten tyylikäs alus, mutta miksi siinä pitää olla vanhan VolksWagen Jetan näköinen sukkula? Krediitit onneksi kuitenkin saa kulumaan luotaimiin, aluksen bensaan, päivityksiin ja vaikka mihin. Ne voi vaikkapa vetää kurkusta alas ja antaa hieman tippiä stripparille.

Mass Effect 2 on sitä, mistä fanit varmasti pitävät. Tarina, dialogi, näyttely, hahmot ja tekninen toteutus ovat edelleen täyttä rautaa. Ja pelattavaakin löytyy enemmän, sillä tämän täydelliseen läpäisyyn meni päälle 45 tuntia, toisin kuin ykösosaan yli puolet vähemmän. Muutamat pikkuviat, mukaanlukien lähes huomaamattomat bugit, eivät haitanneet pelaamista. Oikeastaan suurin harminaihe on välivideoiden resoluutio, sillä ne näyttävät hieman suttuisilta. Ei tämäkään vakaa ole, sillä ovat vielä siedettävän paremmalla puolella. Ai niin, ja erityismaininta vielä jälleen erinomaisesta soundtrackista. Avaruuspelissä on jälleen erihienoa avaruusmusiikkia.

Erinomaista:
Näyttää ja kuulostaa mainiolta
Maailma ja sen tarina
Melkein kaikki muukin

Hieman heikompaa:
Muutamat pikkubugit
Välivideoiden resoluutio

96/100 [suosittelen]

Tästä on ihan viimeaikoina muodostunut ehdoton suosikkipeli kautta aikain. Tarina on täyttä timanttia ja hyviä avaruusaiheisia pelejä ei ole ollenkaan liikaa. Tarinaa seurataan loistavan dialogin ja tarkoin harkittujen hahmojen kanssa. Avaruus on tapahtumapaikkana loistava ja siitä on tehty täydellinen, sillä tutkittavaa löytyy, eikä ollenkaan tylsää sellaista. Eri aurinkokuntia on koluttavana vaikka kuinka ja niiden kautta planeetoita tutkittavana Makolla (ajoneuvo, jolla on erittäin hauska rälläillä) tai kaikennäköistä nippelitietoa voi lukea. Yksityiskohtia löytyy vaikka kuinka, eikä yksikään ole täydellisen maailmankuvan rinnalla turha.

Roolipeliksi Mass Effectin toimintaosuudet ovat täysiveristä toimintaa. Aseet ovat avaruusversioita rynkyistä, snipuista, pistooleista ja haulikoista, joita voi päivitellä. Parempia saa vihulaisilta ja jokaisella on heikkoutensa sekä vahvuutensa (tulivoima ja tarkkuus esimerkiksi). Levelin tullessa roolipelien tapaan ryhmään kuuluville hahmoille saa lisätä kokemuspisteitä, mutta kerralla tantereella voi olla mukana pelihahmon lisäksi kaksi kaveria. Jokaisella näistäkin on omat heikkoudet ja vahvuudet.

Toteutus on mahtavaa aina ääninäyttelyä myöten. Vaikka onkin pieni seikka, niin musiikkipuoli on käsittämättömän hyvässä kunnossa. Avaruusmusiikki luo tunnelmaa ihan omalla tavalla, jolloista en ole pelien maailmassa vielä näin hienosti kokenut. Miljööt ovat aitoa avaruuskamaa ja alukset komeita, eikä ulkonäkö ole yhtään hassumpi, mitä nyt joissain kohdissa grafiikka hieman vanhahtavaa. Muuten on valaistusten ja tehosteiden juhlaa.

Ainoa miinus tulee lyhyehköstä (ehkä jotain 10-15 tuntia, jos juoksee) pääjuonesta. Roolipeliin moinen tuntimäärä on vähän, sillä esimerkiksi Fallout 3:stakin on tullut pelattua hieman alle 100 tuntia, eikä kaikkea vielä edes läpäisty. Hieno asia kuitenkin on se, että voi alottaa uuden kampanjan jo pelatulla uralla, eli voi jatkaa siitä mihin jäi kokemuspisteidenkin kanssa.

96/100 [suosittelen]