Watched in 2012

1.1.

Mitä saa, kun hoilaa kappaleita Disneyn animaatioelokuvista laskuhumalassa uudenvuodenpäivänä? Noh, pakkomielteisen leffaprojektin tietenkin. Toivottavasti laulut lähtevät päästä, kun huomaa kuinka kamalaa kuraa näistä moni on.

Tarzanin tekijät eivät selkeästikään oppineet Pocahontasin virheistä. Kyseessä on sama "sivistyneen" siirtomaa-ajattelulla kyllästetyn valkoisen miehen ja koskemattoman paratiisin kohtaaminen, jossa liian moni hahmoista on täysin yksiulotteisia, ja jossa juonenkäänteet paistavat kauas. Niistä johtuen lopun konfliktista taasen puuttuu konfliktin tuntu. Viidakko on tosin erinomaisesti animoitu, ja liioitellun vauhdikkaat liikkumisjaksot sen läpi ovat hauskaa seurattavaa. Plus alkujakso on yksi komeimmista ja tunteikkaimmista Disneyn animaatioissa.

1.1.

"This plot is entirely predictable!"

Tintin ohella vuoden toinen poikkeuksellisella tavalla toteutettu iso animaatiotapaus, joka elää yhden leffagenren ruumillistumana. Tintissä ko. lajityyppi on seikkailu, Rangossa taas western. Ilmeisesti on olevinaan hupaisaa ja oikeutettua käyttää kulunutta juonta genren klassikoista, jos itse osoittaa dialogissa kyseisen kuluneisuuden ja tekee samalla kyseisille klassikoille silmiähimelevän komean tribuutin. Ääninäyttelyn, visuaalisen ilmeen ja ohjauksen kannalta onnistunut ja viihdyttävän vauhdikas tapaus, mutta aivan liian helposti arvattavissa oleva juoni, paikoittainen hienovaraisuuden puuttuminen ja järkevien valintojen ja pohdintojen korvaaminen koohottamisella eivät vain toimi. Selkeästi leffoja, joista haluaisin pitää vieläkin enemmän, mutta elokuva vaan ei anna siihen mahdollisuutta. Ja onko Timothy Olyphant muka oikeasti planeetan paras valinta Clint Eastwood -tulkintaan?

1.1.

"Now this is some heavy shit."

Mikäs parempi tapa aloittaa vuosi kuin kunnon perseilyllä. Erinomainen tyylipuhdas pastissi on parhaimpia näkemiäni parodioita, ja viimeisen puolen tunnin aikana meno karkaa todella absureihin mittoihin. Hupaisinta varmaan koko asetelmassa on, että Michael Jai White pystyisi ihan oikeasti laittaman koko porukan pakettiin. Iskee roskaleffadiggareihin varmasti.

2.1.

Vuoden 2010 kiintoisin jouluelokuva jäi ilmestymisvuonna näkemättä, mikä sitten oli tarkoitus paikata dvd-katselulla seuraavan joulun alla. Sekin unohtui, mutta onneksi leffassa toivotetaan myös "aivan vitun railakasta uutta vuotta". Viimeisen puolen tunnin aikana saa parit kunnon räkänaurut ja oikein tyylitietoisen käänteen Cokis-pukin imagoon, mutta leffan metrin mittaisena kompastuskivenä on aivan käsittämättömän huono lapsipäähahmo. Leffoissa useimmiten lapsihahmojen ongelmina on joko niiden liiallinen lapsellisuus ja pelkurimaisuus, kammottavasti silmiin ja korviin pistävä ylenpalttinen aikuismaisuus tai todella huonot näyttelijäsuoritukset. Noh, tässä tapauksessa päähenkilöön on saatu ympättyä kaikki kolme.

3.1.

Tunnetun tarinan humoristisessa uudelleenkerronnassa Sean Connery on Robin Hood, Audrey Hepburn lady Marian ja tapahtumat taas sijoittuvat lukuisia vuosia useimpia Robbaritarinoita myöhäisempään ajanjaksoon. Historialliseksi epookiksi tästä ei kyllä ole - joukkokohtauksissa suurimpia taisteluja myöten on kerralla näkyvissä ehkä 50 ukkoa -, ja tarina myötäilee pienestä erilaisuudestaan huolimatta liiaksi tuttua Robbarikaavaa, mutta näyttelijät ovat mainioita ja kevyt humoristisuus toimii käsiksen eduksi.

4.1. - rewatch: vanhat pisteet

Disney-projekti jatkuu elokuvalla, josta en koskaan pitänyt, joten hoidetaan tämä nyt pois alta varhaisessa vaiheessa. Absurdi lähtökohta, tylsä juoni, tylsät päähahmot (Eva Gabor piristää inasen), tylsät laulut, vauhtikohtauksista täysin puuttuva ja muutoin hyvin geneerinen tylsä musiikki, pääosin tylsää animaatiota pääosin tylsässä ympäristössä - ainakin Prinsessa ja sammakko sai Louisianan rämeisiin värikästä eloa - ja pääosin todella tylsää keinotekoista vaarantunnetta. Jos kunnon konfilktia ei ole, ei ole seikkailuakaan. Tylsää tuli luonnehdinnassa käytettyä aika reippaalla kädellä, mutt' ei voi mitään: se summaa tämän leffan täydellisesti.

4.1.

Koska eka osa ei koskaan iskenyt, en katsonut 13 vuotta myöhemmin ilmestynyttä jatkista mukulana. Aikuisena sen luota taas työnsi Disneyn muut rahastusjatko-osat, jotka niin ikään saattoivat tulla tolkuttoman kauan alkuperäisen jälkeen suoraan VHS-/DVD-hyllyyn.

Rescuers kakkonen on kuitenkin eri maata. Ennen kuin Jafarin paluu käynnisti halvan jatko-osabuumin hiiritalossa, aivan Disneyn renessanssikauden alkutaipaleella ilmestyi teattereissa puhdas seikkailuiloittelu, joka pääsee yllättämään salakavalasti. Leffasta puuttuvat studiolle tyypilliset moraalisaarnat (salametsästysjuoni hoidetaan yllättävän hienovaraisesti), nojaaminen tunnettuun tarinaan ja musikaalirakenne, mutta kyseessä on silti huolimatta - tai siitä johtuen - Australian aavikot ja kalliot komeasti henkiinherättävä piirrosseikkailu. Ärsyttävän kyvytön skidi on korvattu suoraselkäisyydessään ärsyttävän typerällä skidillä, mutta hiirikaksikko on kliseisestä romanssista huolimatta tällä kertaa jopa inasen kiinnostavampi, John Candy loistaa apurilintuna ja noin 20-kertainen budjetti tarjoaa elävää piirrosjälkeä. Yllätys saa hehkuttamaan, vaikka monin paikoin leffa on melko tasapaksu ja suoraviivainen.

5.1.

Disney-projektin sivupolkuna Pixarin varhainen söpö ötökkäanimaatio, josta ei juuri keksi sanottavaa niin hyvässä kuin pahassakaan. Mukana ei ole omaperäisiä juonenkäänteitä, mutta vinkeitä pikkuideoita senkin edestä, ja niistä saa ainakin parit hymyt. Tarinan kliseisyys tosin aiheuttaa aiheettomia lisänauruja.

5.1. - rewatch: ennen 4, nyt 4,5

Animaatioötököiden perään virkistää tiirailla vähän Verhoevenia. Väkivallan glorifiointi on selkeästi ohjaajan tappo- (tai ainakin satiiri)listalla, kuten myös koneellistumisen ja voitonhakuisten suuryritysten palvominen. Toimintakohtaukset ovat tämänkin keskellä mainioita, mutta todella leffan saa toimimaan erinomainen tarina. Murphyn / Robokytän taustaa valotetaan onnistuneesti ja kiinnostavasti, mikä tekee päähahmosta metallikuoreen kätketyn tappokoneen lisäksi sympaattisen. Erityisesti Murphyn kuolema / Robokytän synty on toteutettu hienosti.

6.1.

Pieni ydintuho piristää aina loppiaista. Pierce Rafferty, Kevin Rafferty ja Jayne Loader ovat ohjaajina, tuottajina ja editoijina kahlanneet läpi tuntikaupalla uutismateriaalia, opetusvideoita, propagandafilmejä, lauluja ja puheita, ja kääntäneet materiaalin itseään vastaan erinomaisen editoinnin sekä tietenkin ajan tuoman tiedon ja suhteellisuudentajun avulla. Ilman yhtenäistävää kertojaääntä (toisin kuin vaikkapa William Shatnerin esittelemässä Atomipommielokuvassa) etenevä dokkari on editoinnin mestariteos, joka varmasti iskee mustan huumorin ja satiirin ystäviin. Valmiiksi olemassaolevan materiaalin uudelleeneditointi omia tarkoitusperiä varten tuo mieleen Wellesin V niin kuin väärennöksen, sisältö taas Weird Al Yankovicin ja Tom Lehrerin osuvat huumorilaulut aiheesta.



Lempikohtani saavutetaan noin 50 minuutin kohdalla kerratessa sotaharjoitusta, jonka aikana Yhdysvallat räjäytti ydinpommin omalla maaperällään, minkä jälkeen laittoi sotilasnuorukaiset etenemään räjähdysalueelle ennen kuin kuvitteellinen vihollinen ehtii sinne uudestaan. Suu täynnä radioaktiivista multaa poseeraava nuorukainen tarjoaa unohtumattoman hymyn.

7.1. - rewatch: vanhat pisteet

Pelkäsin, että aikuistuminen olisi syönyt leffan toimivuutta, mutta niin ei ole käynyt. Rocketeer on edelleen Wanhan kaartin seikkailua - kyllä, hyvin isolla W:llä. Bill Campbell on kuin Brendan Fraserin vähemmän vaivaannuttava veli, Timothy Dalton on natsien agentti peiteroolissa Errol Flynn -tyylisenä näyttelijänä, Lostin Terry O'Quinn on Howard Hughes, gangsterit käyvät tommy gunien kanssa taisteluun natsijoukkoja vastaan ja Hollywood-kyltin nykymuotoonsa uusiva loppunäytös sijottuu räjähtävään zeppeliinin. Miten tästä ei voi olla pitämättä? Ohjaaja Joe Johnstonin kahdesta natseja pahiksina sisältävästä supersankarisovituksesta tämä on se vahvempi. Jätkä osaa kääntää Wanhan ajan romantisoidun seikkailuhengen naurettavan naiiviuden puhtaaksi viihteeksi.

8.1.

Arvoitus:
-Mitä saadaan, kun romanttisesta toimintakomediasta puuttuvat toiminta ja komedia?
-Ikääntynyt Stallone väsyneen dialogin parissa.

10.1.

Hartin sodassa kolme erilaista yleisöjen suosikkiaihetta on lyöty yhteen leffaan. Willis, Farrell, Howard ja kumppanit ällistelevät samaan aikaan vankileiritilannetta toisessa maailmansodassa, oikeussalidraamaa ja heittelevät vieläpä kommentteja suvaitsevaisuudesta ja rasisminvastaisuudesta. Tuloksena on elokuva, joka ei hajanaisuudestaan johtuen tunnu koskaan pääsevän kunnolla vauhtiin.

11.1.

Pakko myöntää, että cold open on vaikuttava vihjatessaan (ei mitenkään hienovaraisesti) että kaikki on menossa ihmiskunnan kannalta päin persettä. Ikävä kyllä sen jälkeen kaikki menee leffafanien kannalta päin persettä.

Vaikuttava elokuvamuotoon pakattu esitys siitä, mikä kaikki on nykypäivän sotapeleissä pielessä. Shakycamin varassa ruskeanharmaassa ympäristössä kuvatussa armeijan rekrytointivideossa identtisen näköisissä sotilasuniforumuissa toisistaan erottamattomat pahvihahmot juoksentelevat räiskien ja räjäytten halki tylsän sotatantereen. Tässä tapauksessa tylsinä valloittajina ovat avaruusolennot, joiden mekaanisuudesta ei oteta yksinkertaisesti mitään irti. Ilmeisesti first person shooterien lisäksi rahoja kalastellaan myös Transformersien faneilta, mikä on aina v***n loistava merkki laadun kannalta.

Dialogista en muista "Go", "Look out" ja "Move" -huuteluiden lisäksi muuta kuin että Aaron Eckhartia kutsuttiin vähintään kolmesti minuutissa ylikersantiksi. Ilmeisesti käsikirjoittaja pelkäsi katsojan unohtavan hänen sotilastaustansa. Kovamaksaisille on ainakin tarjolla hulvaton juomapeli.

12.1.

Robokytän jatkoseikkailut ovat teknisesti monin paikoin moitteettomia, mutta siitä huolimatta pahasti hakoteillä. Hahmon kärsimys ei lähelläkään yhtä hyvin esillä kuin ykkösosassa, ja toimintakohtauksista ja koko asetelmasta puuttuu ykkösosasta spesiaalin tehnyt satiiri. Tai ehkä käsikirjoittajaksi loikannut Frank Miller on kääntänyt sen suunnan pois megakorporaatoista ja muusta oikeistolaisesta kohti kukkahattutätejä ja muuta vasemmistolaista. Se on sitten olevinaan tosi hupaisaa, kun Robokyttä ei saa kymmeneen minuuttiin käyttää väkivaltaa toimissaan.

13.1.

HBO-tuotanto Myrskyn silmässä vetelee odotettavissa olevia naruja Churchill-draamassa, mutta tekee sen niin hyvin, ettei juuri harmita. Brendan Gleeson on erinomainen laukoessaan kohdehenkilön kuolemattomia repliikkejä ja muita puheita.

14.1.

Perinteisen dekkariasetelman yhteiskunnallisten epäkohtien ja kipupisteiden esiinnostamiseksi hyödyntävä tarina on hyvä, kuten kirjassakin, mutta filmatisoinnissa ei ole uskallettu mennä aivan yhtä graafiseksi väkivaltakohtausten kanssa. Myös mutkien oikomiset alentavat pisteitä. Lisäksi liian moni näyttelijä on liian pliisu. Tajusin toki, että homman pointtina oli riisua konnilta ja sankareilta yltiöstereotyyppiset naamiot, mutta nyt mentiin niin pitkälle, ettei kukaan oikein jää mieleen.

14.1.

Kaikista mahdollisista kehuista huolimatta olen ollut valmis inhoamaan tätä leffaa koko sen tuotantohistorian ajan. Giganttisesti metsään rysäyttäneen Tim Burton -rebootin jälkeen näytti siltä, että Fox haluaa epätoivoisesti sylkeä Apinoiden planeetta -elokuvia pihalle niin kauan, että jokin niistä ottaa tulta alleen.

Jos Apes-leffoja pitää sitten väkisin sulloa valkokankaille, toivotaan että tämä reboot tarjoaa pohjakaavan. Leffa alkaa todella kuluneena "tiede tuo tuhon" -kuvauksena, mutta jahka se saa viettää enemmän aikaa nimihahmojen kanssa, kehittyy se kiehtovaksi joskin täysin kajahtaneeksi kapinakuvaukseksi. Lopussa katsoja on niin koukussa, että älyttömyydet eivät haittaa, ja ainoa keksimäni syy leffan toimivuudelle on se, että joku oikeasti välitti tästä projektista.

Ihmishahmot jäävät täysin taustalle, mutta sillä uhrauksella nostetaan esille oikeat päähenkilöt eli huomattavasti kiinnostavammat (lue: yli-inhmillisteyt) apinat. Niiden kanssa vietetään niin kauan aikaa, että katsojalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin tykästyä heihin, erityisesti erinomaisen Andy Serkisin performance caprture -teknologian takaa tulkitsemaan Caesariin. Kiipeilykohtaukset ovat vauhdikkaan lennokkaita, ja niissä tuntee apinoiden ilon. Toisaalta siinä myös huomaa selkeästi tietokonejäljen, ellei muiltakin osin kiirehdityn näköisestä työstä niin sitten tiedosta, että mokomat liikkuvat aivan liikaa Avara luonto -dokkareita notkeammin ilman että kamerallakaan on vaikeuksia pysyä perässä.

Kuitenkin hyvin puhuttelevien roolisuoritusten ansiosta kaikki elokuvan typerät tempaukset, joita viimeinen puolituntinen toimintakohtauksineen on täynnä, on annettavissa anteeksi, koska ne tekee viime vuoden kiehtovimmat elokuvahahmot.

15.1.

Vahva vankilakuvaus miehestä, joka etsii väkivallasta tietä kuuluisuuteen. Kiehtovimpia ovat suoraan katsojaan tuijottavat kohtaukset, joissa parhaimpaansa pukeutunut sivistyneen oloinen yleisö on täysin lumoutunut Bronsonin kertomuksesta kaikesta väkivallasta ja muusta kammottavuudesta huolimatta. Kaikkensa fyysiseen rooliinsa antava Tom Hardy on näissä teatterinäytöksissä parhaimmillaan, mutta muissakin kohtauksissa ilmiömäinen. Nicolas Winding Refn paikkaa tiiviillä tunnelmalla hajanaisuutta käsikirjoittajan kyvyissään.

15.1.

Takaisin Disneyn pariin. Markkinointikampanja oli puhdasta Dreamworksia, mutta leffa puhdasta Disneyta. Popkulttuurivitsit loistavat poissaolollaan, ehkä sillä poikkeuksella, että yksi hyvin pieni sivuhahmo haluaa olla miimikko. Toisaalta perinteistä Disney-kaavaa uskalletaan rikkoa: prinsessa on hyvykin kyvykäs, "prinssi" ei mikään... noh, prinssi, ja ilkeä noita varsin suuresta perinteisyydestä huolimatta hauskaa seurattavaa. Päähenkilöiden comic sidekick -eläimet ovat myös oikeasti hahmoja, johtuen ehkä siitä, että tällä kertaa mokomat elukat eivät puhu heitellen popkulttuurivitsejä vaan luottavat enemmän liioiteltujen eleiden ja liikkeiden voimaan oikeissa tilanteissa.

Tähkäpään tarinalle tehty uustulkinta toimii sulavasti ja tarjoaa hauskan seikkailun. Leffa ei yritä liikoja, ja tarina on monin paikoin melko perinteinen, mutta sekin on todella hyvin kirjoitettu. Mikään ei oikein pääse ärsyttämään ennen kuin lopussa tiivis juoni alkaa hieman levitä. Harmittavasti myös Alan Menkenin laulut olivat tällä kertaa todella pliisuja. Kuitenkin tarina- ja hahmokeskeinen kokonaisuus on yksi Disneyn parhaita animaatioleffoja pitkään aikaan, paras varmaan sitten Leijonakuninkaan - ei, ei ihan yhtä hyvä, mutta selkeä parannus kymmenen vuoden takaisiin scifisekoiluihin ja laiskuuksiin.

16.1.

Taisin voittaa joskus kymmenen vuotta taakse päin Lilo & Stitchin VHS:n Akun Ankan / Roope-sedän tai muun vastaavan lehden arvonnassa. Kyseessä oli viimeinen Disney-leffa, jonka näin edes jotenkin tuoreeltaan. Tykkäsin avaruusolentokohelluksesta, mutta siitä puuttui jotenkin sielu, joten Disney-leffat lakkasivat kiinnostamasta. Tosin silloin en tajunnut pätkän vertaan, kuinka loistavan koskettavasti Lilon ja hänen siskonsa arkihuolet on saatu toteutettua. Nyt uusintakatselulla sydän meinasi särkyä, kun Lilon ja hänen äidinkorvikkeekseen joutuneen isosiskon välistä dynamiikkaa alettiin avaamaan. Pahinta oli muistaa nauraneensa pienempänä joillekin masentavuuksien ohessa heitetyille hassutteluille.

Hassutteluista puheenollen leffaan on hyvän perhedraaman lisäksi ympätty ekstraterrestiaali jos toinenkin pitämään huumoria ja vauhtia mukana. Erityisesti kliimaksi tuntuu perin tönköltä, ja kuten todettua, siitä todella puuttuu sielu. Stitchin pähkähullu poukkoilu on tosin paikoin melko hauskaa. Ikävä kyllä paras materiaali käytetään jo ennen puolta väliä.

20.1

Aleksi Mäkelällä ja Markus Selinillä on tehdä missio tehdä Turusta - kyllä, Suomen Turusta - amerikkalaistyylisen kovaksikeitetyn rikollisuuden tyyssija. Ei se ihan toimi. Hajanainen, laiska ja mukacool kohellus on pahimmankaltainen huono elokuva: sellainen, josta ei jää mitään mieleen.

20.1.

Voi, pojat Mäkelä & Selin - mitäs tästäkin nyt sanoisi? Turusta on siirrytty puolta pienempään Poriin, mutta epävakuuttava kovistelumeno jatkuu. Vitsit ovat parempia ja jotkut niistä jopa vähemmän irrallisen tuntuisia kuin ensimmäisessä osassa, mutta juoni on edelleen todella kevyt.

21.1 - noin sadas rewatch: ennen 4, nyt 3,5

Ei se ihan järkyttävänä yllätyksenä tullut, että Robin Williamsin kohellus ei iske aikuisena yhtä hyvin kuin skidinä. Jokin oma paikka tällä silti sydämessä säilyy, sillä Aladdin oli ensimmäinen näkemäni pojille tehty iso animaatioelokuva, ja seikkailun vauhti pitää edelleen. Yllättävän iso osa lauluistakin on toimivia, vaikka paras kuullaan heti uljaan aloituskappaleen muodossa.

Näissä 80-luvun lopun / 90-luvun alun Disneyn animaatioelokuvissa on aika mielenkiintoista tietokoneanimaation käyttö: tässäkin sitä hyödynnetään rajoitetusti tuomaan erilaisuuden ja sitä kautta pelottavuuden ja vaaran tunnetta tiettyihin lokaatioihin.

27.1. - ties kuinka mones rewatch: ennen 4,5, nyt 4

Tämäkään leffa ei toimi aikuisena yhtä hyvin kuin mukulana, mutta toimii se silti. Murrayn ja Aykroydin kultavuosien komediakarisma on tässä parhaimillaan, ja sinänsä absurdinkuuluiset yliluonnolisuuslöpinät toimivat maittavasti kunnon naurujen keskellä. Ehdoton kasarihelmi.

29.1.

Hieman hajanainen ja lopussa jopa pettymyksellinen jännäri Hitchiltä. Toisaalta, kyseessä on Sean Conneryn tähdittämä mysteeri Hitchcockilta. Ei siitä pääse tosissaan valittamaan, vaikka yrittäisi.

29.1.

Vihasta on hankala tehdä kevyttä komediaa. Fanboysissa Star Wars -fanit pilkkaavat trekkareita ja kaikki muut pilkkaavat Star Wars -faneja. Ja jos leffa olisi jatkunut tovin pidempään, kaikki hahmot olisivat pilkanneet - ei, vaan inhonneet - George Lucasia. Vuoteen 1999 sijoittuva tarina on pitkitetty vitsi, joka pyörii sen varassa, että planeetan odotetuin elokuva tulee olemaan elokuvahistorian isoin pettymys. Koska Pimeän uhkan mollaaminen on helpointa ja väsyneintä mahdollista raivonaihetta, Fanboys on perin puuduttava kokemus. Hahmot eivät saa kunnolla tilaa kehittyä, ja pahvisilta tuntuvat myös täysin irralliset julkkiscameot.

31.1

Mikään määrä kekseliästä tapahtumien uudelleenjärjestelyä ei poista täysin naurettavaa loppupuoliskoa. Miehissä jotka vihaavat naisia pointtina oli rikollisuuden maanläheistäminen. Jatko-osassa - joo, spoilereita tulossa - pahis on loikannut agentti Venäjältä ja tällä on oikeana kätenä jokin Bond-pahis. Lisbeth Salanderista tulee päihittämätön supersankari. Alkupuoliskon kekseliäs jännäriviritelmä valuu hukkaan.

3.2. - rewatch: ennen 4, nyt 2,5

Jos ykkösosassa komedia ja paranormaali pelasivat hyvin yhteen, jatko-osassa ne pelaavat eri kentillä eri aikaan. Hassuttelusta huolimatta meno tuntuu väkinäiseltä ja kaupaistetulta, vaikka perin luovia yliluonnollisuuskuviota onkin mukana.

4.2.

Neljä huonetta, neljä ohjaajaa, ei vähäisintäkään tolkkua. Leffasta puuttuu kaikki pyydettävissä oleva koherenssi ja järki. Niiden puutteet eivät kuitenkaan ole pahimmat ongelmat. Koska kyseessä on (olevinaan) komedia, naurujen puuttuminen on todellinen haittatekijä.

14.2.

Luulisi että Turun taudista saisi kiehtovan dokumentin, joka avaisi nostalgiakanavia ja pelaisi hienosti paikallistuntemuksen piikkiin, ja siinä sivussa varottaisi lyhytnäköisen pieniporukkaisen sisäpiiritoiminnan vaaroista. Taistelu Turusta ei kuitenkaan ole raju tai haastava vaan tylsän varovainen, jopa hajanainen tv-tason dokkari, joka seuraa laiskasti tapahtumia selostavia puhuvia päitä otteella, joka lienee ensimmäisen viiden minuutin perusteella arvattavissa. Esimerkiksi aivan liian seurattujen talonvaltaajien ja poliisien mustavalkoinen roolitus on tuskastuttavaa seurattavaa.

Pisteet tosiaan pelkästään siitä, että tekemällä dokkarin niinkin tunteita herättävästä aiheesta kuin Turun taudista ei voi saada vahingossakaan aikaan huonoa lopputulosta.

14.2.

Kyllä, Internetinkin aikakaudella paperimedia on tärkeä ja puolustamisen arvoinen. Page One on hyvin tehty dokkari, mutta koska olin sen kanssa alusta alkaen samaa mieltä, en saanut siitä juuri mitään irti. Onneksi kyseessä on silti kurkistus USA:n erään merkittävimmän sanomalehden jokapäiväiseen elämään, joten nykypäivän mediakentästä kiinnostuneille ei aika Page Onen parissa täysin hukkaan mene.

15.2.

Ohjaaja Neil Burger tajusi jo aikaisemman Silmänkääntäjän kohdalla, että jos ei anna liian tarkkojen alustelujen, perustelujen ja selittelyn haitata hyvää tarinaa, kyseessä voi silti olla näppärä elokuva. Päälle pari taitavaa näyttelijää niin sillä mennään jo pitkälle.

Rajaton on leffa, joka olisi helposti voinut mennä täysillä metsään. Huumeaddiktiotarinan merkit paistavat kauas, kuten myös höntin salaliittotarinan ainekset ja "ihmiset käyttävät vain 10% aivoistaan" -myytin väärinkäyttäminen. Ongelmat väistetään rajaamalla tapahtumat mahdollisimman pitkälti päähenkilön näkökulmaan laajemman kantaaottavuuden sijaan. Tykkään tavattomasti ideasta huippuhuumeesta, joka tehostaa aivojen toimintaa niin, että informaatio- ja hajatietotulvaan hukkuva ihmisriekale voi nousta itsevarmuudella, nokkeluudella ja hävyttömyydellä yhteiskunnan huipulle. Rajattomassa ei siis hävetä tai varoitella vaan nautitaan tilanteen hyväksi käyttämisestä. Luvassa on myös jokunen nokkela visuaalinen kikka esimerkiksi numeroita ja kirjaimia pyöritellessä.

Ikävä kyllä ongelmaksi muodostuu tietynlainen muodottomuus, mihin vaikuttavat taustatapahtumien epäselvyys ja tunne päähenkilön elämän keinotekoisesta rajaamisesta elokuvaan sopivaksi. Erityisesti loppukohtaus tuntuu jotenkin tökeröltä - se yrittää olla nokkela vielä silloinkin, kun siihen ei ole mitään syytä.

15.2.

Aika väsynyt teos Allenilta. Mukana on nokkelia pikkuoivalluksia, varmoja roolisuorituksia ja toimivaa '40-lukuestetiikkaa, mutta pidemmän päälle leffa vain tuntuu väkinäiseltä. Juoni ei tarjoa oivalluksia vaan liikkuu yllätyksettömyydessään kankeasti. Viihdyttää kestonsa ajan, muttei jää unohtumattomasti mieleen.

16.2.

'80-luku on täällä taas, joten on aika kaivaa puolet kasvoista peittävät aurinkolasit ja muhkeat tekoviikset varustekaapista! Vaan mistä löytyisi tiukka tunnelma ja tinkimätön meno?

On pakko olemassa laki, joka kieltää tällaisen potentiaalin väärinkäyttämisen. Ideaalitilanteessa Killer Elitessa Jason Statham, Clive Owen ja Robert De Niro käyttäsivät jokaisen ammusvarastonsa, nokkeluutensa ja lähitaistelutaitonsa rippeen koittaessaan saada yliotteen toisistaan, mutta kompastuskiveksi muodostuu levällään oleva käsikirjoitus. Vaihtoehtoisesti ohjaaja Gary McKendry selkeästi olisi saanut aikaiseksi kelvon hahmovetoisen toimintadraaman, elleivät hahmot olisi pahvileikkeitä, dialogi kasa tönkköjä kliseitä ja tapahtumat ylinokkelia. Leffan avaava toimintajakso on yllättävän onnistunut, mutta ennen viimeistä puolta tuntia muut toimintakohtaukset ovat geneerisiä, turhia ja innottomia. Lopussa sentään saadaan jokunen näyttävä stunttitemppu.

Kahden vaiheilla palloitteleva leffa ei siis lyhyesti sanottuna toimi. En voi ajattelematta, millaiselta leffa olisi näyttänyt 30 vuotta sitten Michael Caine pääosassaan.

16.2.

No eipä ollut 2011 kovin hyvä vuosi Jason Stathamille (ei, pihatonttuanimaatiota en ole nähnyt, eikä ole kiire korjata tilannetta). Ehkä pitäisi pikku hiljaa uskoa, ettei jätkä nouse toimintasankarien vertailussa Jean-Claude van Dammen tasoa korkeammalle.

Lontoossa riehuu tappaja, mutta epäonnekseen hän on Jason Statham -elokuvassa, jossa Jason Statham esittää Jason Stathamia. Olisihan sänkiukolla paukkuja huomattavasti haastavampiin rooleihin toimintaleffojen ja kovaksikeitettyjen trillerien pääosissa. Blitz on vain muka-kova, muka-tiukka ja täysin vanhojen konventioiden varassa yllätyksettömästi pyörivä mielikuvitukseton kasa puhdasta väsähtyneisyyttä, joka tuhlaa neljän sinänsä pätevän pääosanesittäjän (sekä katsojan) aikaa ja energiaa.

18.2.

Onko mahdollista tehdä nörttikulttuurin naisfetissejä kritisoiva toimintafantasialeffa tekemällä nörttiyleisölle vahvasti markkinoitu naisfetissejä pursuava toimintafantasialeffa? Kyllä, on se mahdollista. Ikävä kyllä Sucker Punch ei sitä ole.

Sucker Punchin ongelma ei ole fetisöityneen naiskuvan problematisointi leffanm lopussa päälleliimatulla tavalla vaan kaikki mikä sitä edeltää. Leffassa on Inceptionin kaltainen kiehtova konsepti, jossa todellisuuden karuutta paetaan kuvitelmaan, jossa tapahtumia on helpompi käsitellä. Tästä kuvitelmasta taas paetaan välillä toiseen kuvitelmaan, joka osoittaa, että erilaisten huumausaineiden vetely on itse asiassa melko coolia touhua.

Todellisuuden kolmannelle tasolle sijoittuvien toimintakohtausten pitäisi kaiketi olla elokuvan suola, mutta välittömästi ensimmäisen aluksi päähenkilöä paiskotaan kymmeniä metrejä ilman mitään vahinkoa niin, että kaikki vaaran ja kiinnostuksen tuntu lentää ikkunasta. Toimintakohtauksissa vyörytetään tyhjästi vastenmielisen näköisellä efektimössöllä elementtejä kohdeyleisöä kiinnostavasta sota-, fantasia- ja scifikulttuurista ilman mitään substanssia. Ei ekaan maailmansotaan sijoittuvasta kuvitelmajaksosta saa automaattisesti mielenkiintoista, vaikka sinne paiskaisi mecha-puvun ja muuttaisi saksalaissotilaat zombeiksi.

Elokuvan hienointa antia on kuvitelmien toisella tasolla nähtävä gangsterihenkinen bordelli, joka osoittaa, että ainakin Zack-setä olisi saanut Moulin Rougen ohjaajana aikaan kelvollista jälkeä. Siinä nähtävä Love is the Drug -esitys on myös ainoa klassikkokappaleiden covereista, joka oikeasti toimii. Kaiken kaikkiaan ohjaajalla on kuitenkin mennyt vellit ja puurot sekaisin hakiessa sitä, mikä Watchmenissa todella toimi.

25.2.

Joskus olen kuullut väitteen, jonka mukaan Resident Evil -ohjaaja, -käsikirjoittaja ja/tai -tuottaja Paul W. S. Anderson on parhaimman kaltainen huono ohjaaja: juoni on ehkä oikeasti kökkö mutta sitä ei tuputeta liian isoon osaan teknisesti näyttävän toiminnan tielle à la Transformers. Anderson olisi siis loistelias viihdeohjaaja. Haluaisin tietää, miten Kolme muskettisoturia sopii tähän perusteluun. Kohtaus toisensa perään ääliömäisemmäksi, tunteettomammaksi ja rumemmaksi kohellukseksi äityvä tekele on tarinan, näyttelijöiden ja toiminnan kannalta ummehtuneen krapulaista oksennusta. Leffa on niin käsittämättömän kammottavaa copy-paste -tekniikan, kirjallisuusklassikoiden ja termin 'ilmalaiva' seksuaalista hyväksikäyttöä, etten teidä miten sitä voisi lähteä purkamaan.

Ensimmäinen iso ongelma on se, ettei kukaan hahmoista ole millään tasolla pidettävä tai edes kiehtova. Alexander Dumas pére ei toki kumarellut historiallisille faktoille hyvää tarinaa luodessaan, mutta tässä kaikki ovat ylilyötyjä tyyppihahmoja. Ranskan kuningas on lapsekas torvelo, maailmanhistorian pahiten päähän olemattomin perustein potkittu valtiomies Richelieu vieläkin suoraviivaisempi (lue: tylsempi) vallantavoittelija kuin koskaan ennen ja leffan D'Artagnan on varmaan kaikkein mitäänsanomattomin tulkinta hahmosta koskaan, mikä on jo saavutus. Nimihahmot eivät jää mieleen, Christoph Waltz on täysin yksiulotteisen materiaalin vanki ja jo toisen kerran uran kannalta kannattaviin naimisiin mennyt Milla Jovovich on taas ängetty mukaan. James Cordenin läski sidekick -rutiini on toiminut muualla, kun häntä ei ole yritetty nostaa irtonaisesti sivuosasta jatkuvasti hölisemään. Näyttelijöistä ainoa valopilkku on yllättäen Orlando Bloomin täysin ylilyöty tulkinta Buckinghamin herttuana, mikä vaikuttaa tapahtuvan täysin eri elokuvassa.

Leonardo da Vincin kadonneiden keksintöjen hyväksikäyttäminen elokuvan rakentamiseksi toimi jo Hudson Hawkissa nerokkaan huonosti, ja sama sonta on käytössä myös tässä. Visuaalisesti ohjaaja ei saa mistään irti mitään mieleenjäävää, mitä nyt silloin tällöin pelleillään halvasti 3D:n kanssa. CGI-efektit näyttävät järjestetään keskeneräisiltä luonnoksilta viisi vuotta vanhalla teknologialla, ja leffa henkii halpuutta. Esimerkiksi CGI-kehitelmissä Pariisi rakentuu ilmeisesti paperitaloista ja Euroopan (puolityhjiä) sotakenttiä kuvaavat animaatiot olivat vakuuttavampia jo Age of Empires II:n alkuanimaatiossa.

Kaupan päälle dialogi on halpaa, eri puolilta Pariisia, Ranskaa ja jopa Eurooppaa tulevien hahmojen tiet risteävät jatkuvasti puhtaan sattuman voimin ja suurin piirtein kaikki on nähty jo kerran aiemmin. Loppupuolen toimintakohtauksissa musiikki lainailee Pirates of the Caribbeanista ja Guy Ritchien Sherlock Holmesista, visuaaliset motiivit (kuten shakinpeluu ja pelinappulat Euroopan kartalla) on nähty muualla huomattavasti paremmin ja ennen myös yksittäistä elokuvaa kohtaan tuntemani vitutus on ollut laadukkaampaa. Tässä meni kaikki pieleen täsmälleen sillä tavalla ja siinä järjestyksessä, mitä odotinkin. Ei tätä voi edes sanoa pettymykseksi. Ehkä jään miettimään, olisinko pitänyt villejä ideoita lennättävästä leffasta enemmän, ellei se pakottanut nimekseen Kolme muskettisoturia.

Ei, en olisi. Ei, en jää.

28.2.

Itävaltalainen muskelijyrä on neuvostoliittolainen upseeri, joka matkaa amerikkalaisten huumekauppakuvioiden keskelle buddy cop -kuvion toiseksi osapuoleksi. Kytät ovat oikeutetusti kovia, läppä lentää ja toimintaakin on toki mukana. Walter Hill ohjasti ehdan kasarituotteen - hieman tasapaksun mutta juuri sopivan kokoisen toimintakomedian.

2.3. Turun Kinopalatsissa

Chronicle on found footage -leffa, joka ymmärtää mikä metodissa toimii ja mikä ei. Draaman aikana kannattaa pysytellä päähenkilön perspektiivissä, mutta toimintakohtauksissa kannattaa keinolla tai toisella kepuloida itsensä ulkopuolisen rooliin. Lopputuloksena on paras näkemäni ff-leffa, erinomainen lisä supersankarileffoihin ja monen kiinnostavan talentin saapuminen elokuvateollisuuteen.

3.3.

Veijarihuijarielokuvat ovat akilleen kantapääni - ja miksi eivät olisi? Tarjolla on taitavia näyttelijäsuorituksia rakastettavilta velmuilta, ilahduttavia huijauksia kannustamaan aivotoimintaa etsimään huijauksia huijausten takaa sekä tietenkin rentoa huumoria. Brothers Bloom sijottuu ehkä nykypäivään, mutta se leikittelee esim. Puhalluksen estetiikalla mestarillisesti: pukeutuminen, lavastus ja Itä-Euroopan käyttäminen kuvauslokaationa niin, ettei se näytä kustannusten säästämiseltä.

Rian Johnsonin kirjoittamassa ja ohjaamassa piristepillerissä riittää riehakasta huumoria ja nokkelaa vedätystä puoleenväliin asti, mutta silloin leffasta yksinkertaisesti loppuu hönkä. Jollaista Orson Welles -rutiinia vetävä Robbie Coltrane hylätään veljesten vastuksena ja tilalle revitään täysin mielenkiinnoton konna. Näyttelijät ovat toki hyviä - Mark Ruffalo veljesten suunnitelmien laatijana, Adrien Brody niihin heittäytyvänä houkutuslintuna ja Rachel Weisz harrastuksia keräilevänä eksentrisenä miljonäärinä - ja he pitävät leffan pinnalla loppuun asti.

3.3

Elokuva 70-luvun pornoteollisuudesta ei voi olla huono - varsinkaan jos sen takana on se parempi Paul Anderson. Ikävä kyllä "ryysyistä rikkauksiin ja rikkauksilla raunioitumiseen" -tarina on erinomaisista näyttelijöistä (Burt Reynolds porno-ohjaajana, kuinka mahtavaa!), toimivasta ajankuvasta ja elokuvateollisuuden, -kulttuurin ja -katselun suuntaan yleensä heitettävistä ovelista sanomisista huolimatta kulunut.

4.3. Turun Kinopalatsissa

Kevyesti yksi vuoden parhaista elokuvista. Tarinaan on kätketty paljon, ja yksityiskohtien, nimien ja koodinimien muistaminen vaatiikin katsojalta melkoista keskittymistä ainakin alussa - erityisesti siksi, että katsojien oletetaan kuvien eikä sanojen avulla ymmärtävän mistä on kyse. Hämmentävää: elokuva, joka luottaa ekspositäärisen puhetulvan sijaan kuviin tapahtumien kerronnassa, hahmojen taustoittamisessa ja panosten korottamisessa totuuksien pikku hiljaa paljastuessa.

Pitkin matkaa paikalleen loksahtelevat palaset, penkkiinnaulitsevan loistavat näyttelijäsuoritukset liudalta erinomaisia brittinimiä, John le Carrén ote vakoojakulttuuriin ja Tomas Alfredsonin ote '70-lukuun ylipäänsä ovat yksinkertaisesti puhdasta mahtavuutta. Hahmot ovat tuon kuluneen maailman ja sen kahtiajakautuneen maailmankuvan vankeja, jossa kaikki on osa heitä suurempaa peliä - Moskova haluaa harhauttaa Lontoota, Lontoo taas päästä Washingtonin suosioon ja kaikki haluavat voittaa sodan, joka ei ole sota. TTSS on kyynikon riemuvoitto ja uskomattoman tunnelmallisen kaunis sellainen.

6.3.

Mikä on pointti elokuvassa, joka heittää katsojaa päin kaksi twistiä minuutissa, ja jossa viimeinen twisti on koko elokuvan negatoiva isku vasten jo kauan sitten tympääntyneen katsojan kasvoja? Noh, John Travoltalle se tarjoaa erinomaisen tilaisuuden olla kusipäisen ärsyttävä oma itsensä. Liuta hyviä näyttelijöitä hengaa mukana, kun joskus muinoin Predatorin, Die Hardin ja Punaisen lokakuun metsästyksen perä perää purkittanut John McTiernan potkii uransa menemään.

10.3.

Aloitin leffavuoden krapulassa katsotulla blaksploitaatioparodialla, eikä salama ikävä kyllä iskenyt toista kertaa varsinaisen blaksploitaatiotapauksen kohdalla. Coffyssa on mukana kaikki asianmukaiset kliseet halvasta toiminnasta ja alastomista naisista huumesotaan ynnä muuhun trollaukseen ajana oikeilla vakavilla yhteiskunnallisilla kysymyksillä. Ikävä kyllä oikeista mausteista huolimatta materiaali on raakile, josta puuttuvat mieleenjäävät hetket. Coffy jää tasapaksun genrensä vangiksi.

11.3.

Tässäpä hämmentävä leffa. Ihmisen tahra on kertomus elämän rakentamisesta valheen ympärille ihan vain siksi, koska niin voi tehdä. Käsikrijoittaja Nicholas Meyer nivoo pakettiin mukaan esim. Star Trek -sovituksistaan tuttuja kirjallisuusklassikoiden lainailuja. Identiteettikysymystä ravistelevasti pyörittelevä leffa olisi helposti voinut klassikko, mutta paikottaisen kankean dialogin ja yhden väärän näyttelijävalinnan (Anthony Hopkins) takia leffa jämähtää vain ihan hyväksi. Siis Hopkins on toki mestarillinen, kuten aina, mutta hänen taustoistaan paljastuva asia vaan tuhoaa lähes kokonaan hahmon uskottavuuden. Hahmon nuorempaa versiota esitävä Wentworth Miller sopii osaan paremmin, eikä onneksi ole yhtä kankea kuin Paossa jokunen vuosi sitten. Muita mahtavia näyttelijäsuorituksia tarjoavat muun muassa Nicole Kidman ja Ed Harris. Kiintoisa kokeilu jämähtää yhden helposti korjattavissa olleen uskottavuuskysymyksen takia kertakatselutuotokseksi, vaikka tosin hyväksi sellaiseksi.

11.3. Kinokoplassa - rewatch: vanhat pisteet

Unohdin pari viikkoa lisätä uusintakatselun dvd:ltä, mutta nyt kun näin leffan vielä kerran isolta kankaalta, ei aiempi moka kai kovin isoksi synniksi jää. Drive onkin nyt ainoa leffa, jonka olen sitten sen ilmestymisen jälkeen nähnyt viiden kuukauden sisällä kolmeen otteeseen. Kinokoplan esityksessä filmiltä katseltuna tunnelma piti edelleen, ellei jopa aavistuksen parantunut. Ryan Gosling oli edelleen vastustamattoman cool kasarifiilistelyn keskellä, soundtrack ynnä score olivat mahtavia ja (takaa-)ajokohtaukset paikottaisesta jatkuvuuden puutteesta huolimatta kymmeniä kertoja parempia kuin mikään yhdessäkään Hurjapäät-elokuvassa. Tinker Tailor Soldier Spy kisaa edelleen tämän kanssa vuoden parhaan leffan tittelistä, mutta muita varteenotettavia yrittäjiä ei sitten näykään.

12.3.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Stpehen Poliakoffin historiallinen draamatrilleri ei koskaan suostu kehittymään täysveriseksi jännäriksi, vaikka hengenheimolaisuutta Hitchcockin toista maailmansotaa edeltäviin ja sen aikaisiin paranoisiin vakoojaleffoihin löytyy yksi jos toinenkin. Tässä leffassa uhka tosin tulee kotimaasta ja omakuvan haastamisesta, minkä lisäksi mukana on jos jonkinmoisen psykologisen pelin elementtejä, mutta siitä huolimatta tahti on aivan liian verkkainen eikä aluksi kunnianhimoiselta tuntunut elokuva tunnu lopulta laittavan peliin temaattisesti riittävää määrää ajatusta. Alun perin leffan pariin houkutellut sivuosakaarti Bill Nighy, David Tennant ja Christopher Lee kulkevat kovin rutiinivaihteella kovin pienissä rooleissa.

17.3. - toinen katselu: ennen 3,5, nyt 3

Toisella katsomiskerralla tympeän yksinkertaiset keinot draaman nostamiseksi (Kirkin syntymä keskellä avaruusaluksen tuhoa, jossa hänen isänsä kuolee; kokonaisen planeetan pyyhkäiseminen taivaalta...), turhat mitäänlisäämättömät toimintakohtaukset (Kirkin holtittoman lapsuuden osoittaminen typerällä autonromutuksella, Simon Peggin pelastus Enterprisen putkistosta) ja ne hiton lensflaret alkoivat kyrpiä kovasti. Joidenkin isojen juonellisten yhteensattumien, Star Trekin tyhmentämisen ja yksipuoleisten hahmojen kanssa tuli jo painittua ekalla katsomisella, mutta siitä ei pääse mihinkään, että hengästyttäväksi tahditettu uusi Tähtiretki on parasta popcorn-viihdettä mitä tällaisista laser- ja räjähdysscifikarkeloista saa aikaan.

17.3.

Tässä leffassa on mestarillinen post-apocalypse-tunnelma, erinomaiset näyttelijät, puhuttelevaa sanomaa uskosta, tiedosta, elämän tarkoituksesta ja vallasta sekä draaman keskellä jopa joitain erinomaisesti koreografioituja toimintakohtauksia, mutta mukana on myös kaksi tolkuttoman retardia lopputwistia, joita ei yhdenkään itseään kunniottavan elokuvantekijän pitäisi leffaansa laittaa. Kun esimerkiksi kuusi maatienrosvoa kerralla machetellaan pinoon laittava Eli paljastuu lopussa sokeaksi jätkäksi, joka on opiskellut koko vitun Raamatun sanasta sanaan ulkoa, leffa ei vaadi katsojaa uskomaan jumalaan käsitteellisenä vertauskuvana (niin kuin leffa aiemmin on vihjannut), vaan Jumalaan - siis nimenomaisesti siihen kristiuskon yliveijariin. Siinä välissä poistuu paikalta kaikki omaan maailmaamme liittyvä yhdistettävyys ja sanoma, mitä elokuvan sanomalla olisi tarjottavana, ja samalla lentää arvosanasta tähden verran saman tien ikkunasta.