Top 50 of 1980-1989

Tämä onkin kasaria parhaimmillaan, mutta omaa myös erittäin kovat elokuvalliset annit. Paras ryysyistä rikkauksiin ja takaisin (hieman masentavammalla tapaa tosin) -elokuva. Pacino on kerrassaan täydellinen Montanan roolissa huonoine enklantineen ja maailman herra -asenteineen. Itselleni se paras 80-luvulta.

Director's Cutin katsoin, eli noin 3h 15min.

Tässä on taas yksi upeimpia esimerkkejä siitä, kuinka jännitystä saadaan parhaiten aikaan luonnollisilla ja yksinkertaisimmilla elementeillä, eli puhtaalla komealla näyttelyllä sekä (raa'asti sanottu, mutta niin se on) ajan venytyksellä. Immersio ei pääse rikkoutumaan kertaakaan, vaan koko ajan tuntuu siltä kuin olisi itse miehistön kanssa kyseisessä paatissa. Itselleni teki myös erityisen pahaa se, että olen aina pelännyt avomerta yli kaiken ja nämä miehet olivat tuntemattoman, syvän ja äärettömän valtavan meren keskellä ottamassa osumaa, kärsimässä henkisistä vaurioista sekä hullun kapteenin komentamana, josta lopulta muodostuukin kaikkeista pahin vihollinen.

Äärimmäisen kaunis, armoton ja visuaalisesti huippua oleva elokuva. Saa ihan oikeasti kyyneleen silmäät kun raavaat miehet taistelevat elämästä tilanteissa, joista ei hevillä pääse nousemaan.

Kirjoitin tästä Tykkiin revikan, joten lukekaa sieltä jos perustelut kiinnostavat.

Tämä on Tappamisen tapaan äärimmäisen hieno elokuva. Paljon samaa löytyy, mutta kokonaisuutena milliyksikön heikompi kuin tuo ylläoleva.

Paras ja pelottavin kauhuleffa, jonka oon nähny. Kubrick osaa luoda aivan helvetin ahdistavaa tunnelmaa täydellisesti. Jonkinlainen "tyyppivika" lienee, sillä joka leffassa on samanlaiset elementit. Tässä ne vaan tulevat voimakkaammin.

Haneke osaa mainiosti käsitellä ihmisrodun tavanomaisia perusasioita. Heti elokuvan alettua kuvataan kasvotonta normiperhettä, joka herää aamurutiineilleen niin kuin yleensä. Tämä siis voi kertoa mistä tahansa perheestä, jossa ei myöskään tapahdu muuta kuin hammasharjojen uusiminen ja aamutakin vaihtuminen.

Haneken vahva ja rauhallinen ohjaus antaa katsojalle läsnäolemisen tunteen ja elokuva saakin katsojan syventymään hahmojen ajatuksenjuoksuun loistavasti käsittelemällä katsojaa ikään kuin pääosahahmon vanhempina. Muutenkin kuvaus on kaikinpuolin hillittyä, sillä samaa toistetaan hieman eri maustein ja yksinkertaiset, mutta samalla monipuoliset lähikuvat ovat kovassa käytössä.

Paljoa ei elokuvassa puhuta, joka tukee (pelottavan) seesteistä tunnelmaa hyvin. Alussa ei ollenkaan osaa odottaa seuraamuksia ja katsojalle lyödäänkin viimeisen 40 minuutin ajaksi niin roisia keljuilua, jonka vain Haneke osaa. Yksi parhaimpia debyyttiohjauksia, yksi hienoimpia elokuvia 80-luvulta.

Vaikka löysinkin Cronenbergin hänen viimevuosien rikosleffojen kautta niin on tämä häntä parhaimmillaan. Erittäin mielipuolinen elokuva osuvan skitsolla Woodsilla. Ahdistava, vittuilee kivasti ja antaa aivoillekin mukavasti työtä.

Miyazaki on mestari luomaan ihanan söpöjä ja hassuja hahmoja. Tämä on moisista paras ja kerrassaan hieno ystävätarina, joka vetoaa hienosti niin aikuisiin kuin lapsiinkin.

Kuten ole jo kaikkialle huutanut: paras toimintaleffa koskaan. Willis McClanena on äijin toimintahahmo koskaan: vaimo pistää vituttamaan ankarasti ja terroristit terrorisoivat joulua, mutta kaveri jaksaa heittää herjaa ja pistää omin avuin muutaman hampaisiin asti aseistetun teron matalaksi.

The Thing ei ole äärettömän pelottava, vaikkakin jänskä ja ahdistava. Koukut löytyvätkin Carpenterin mainiosta ohjauksesta, Russelin täydellisestä roolisuorituksesta sekä hemmetin kylmästä meiningistä. Alkuajatuksena joku Etelämanner saattaa tuntua tylsältä miljööltä, mutta tässä sen äänettömyys ja avaruus on otettu hienosti käyttöön. Erikoistehosteet ovat tässäkin, kuten useassa muussa kasarileffassa, edelleen hemmetin komeaa katseltavaa.

Yksi hiennoimmista sotaleffoista. Sodan ankaruus ja turhuus on kuvattu nätisti. Kubrick on tässäkin kuin kotonaan, sillä meininki on jatkuvasti hulppean hienoa aina soundtrackia myöten ja elokuva on parsittu erinomaisesti kasaan.

Sisältää yhden aikojemme parhaista leffapahiksista: Dennis Hopper Frank Boothina. Frank on juuri sellainen hahmo, josta eivät muut pidä kuin miellytysmielessä. Lynch on jälleen erinomaisesti luonut mystisen tunnelman, hämärät ja mielenkiintoiset hahmot sekä vinksahtaneen maailman. Myös soundtrack on mainio tunnelmaa pönkittämään.

Mainio jatko-osa loistavalle elokuvalle. Ideaa on siirretty onnistuneesti etiäpäin: enemmän alieneita, enemmän toimintaa, mutta tunnelma on edelleen yhtä piinaava. Yksi kovimpia jatkoja ja Cameron on edelleen loistavassa vedossa. Perusasiat näyttelyä ja yleistä tunnelmaa myöten ovat hyvissä kuosissa.

Scorsesen loistava kertomus tosielämän henkilöstä. Mustavalkoisuus sopii kuvaa hienosti, sillä värillisenä samanlaista tunnelmaa tuskin oltaisiin lähellekään saatu aikaan. Näyttelijöiden työ on luonnollisesti hienoa ja Scorsese ohjaa niin kuin minä tykkään, eli mainioita kamera-ajoja ja rauhallisuutta.

Tämä viimeistään todistaa sen, kuinka kasari on toimintaelokuvan kulta-aikaa.

Kyllä Alan Parker osaa. Mississippi palaa on aivan yhtä hyvää laatua kuin Midnight Express, joka on toinen suosikkini ohjaajalta. Elokuvan ehdottomasti paras puoli on hienosti kirjoitetut hahmot, joista parhaiten mieleen jäävät aina yhtä mainiot Hackman ja Dafoe.

Vaikkakin elokuva väkisin leimaa kaikkia perähikiän junttilaisia ahdasmielisiksi rasisteiksi, asia ei pääse häiritsemään. Realistisesti esitetty rasismi ja väkivalta, joista mustat joutuvat kärsimään on tosiaan hampaitakiristävän julmaa. Paljon näytetään väkivaltaa ja talojen tuhopolttoa, mutta myös pienemmillä asioilla, kuten yleisellä häpäisemisellä on paljon painoa elokuvassa. Vaikka voikin olla hankala uskoa, niin sivustakatsojan silmissä pienimmät asiat ovat asianomaisille oikeasti ne hankalimmat.

Erityismaininta hyvin tunnelmaa tukevasta musiikista ja mainiosta kuvauksesta. Elokuva menee hyvin myös perusjännärinä, mutta enemmän tästä saa irti kun ottaa tunteet mukaan.

John Woon honkkaritoiminnat ovat sitä itseään: vitusti luoteja ja vitusti ruumiita. Woo on toimintaohjaajana mainio, sillä koreografiat sun muut ovat ykkösluokkaa.

Lapsuuden suosikki ja edelleen helvetin toimiva. Alkuperäinen SW-trilogia on avaruusseikkailua parhaimmillaan.

Samat sanat tähän kuin Vitoseenkin.

Ainoa kunnolla katsomani Kurosawa. Ohjaus on todella kaunista aina mahtavia maisemaotoksia myöten ja muutenkin kaikinpuolin eheä kokonaisuus, vaikka pituutta löytyykin. Todellista värien juhlaa.

Henkilökohtainen lemppari japanilaisista piirroselokuvista. Olen mangani lukenut ja uskallan silti sanoa tätä samanveroiseksi. Alkuperäinen lähde on otettu hienosti huomioon, sillä elokuvaan on saatu kaikki olellinen. Loistava ja tunnelmallinen piirrosjälki sekä unohtumaton loppu.

Kertakaikkisen erikoinen elokuva, pelkän kuvan ja musiikin juhlaa. Nopeutettua ja hidastettua kuvaa luonnon voimista, ihmisistä ja heidän luomuksistaan, tyylistä sekä vaikutuksesta luontoon. Koyaanisqatsi antaa erittäin paljon, muttei ota mitään. Jokaiselle tulee omat mielikuvansa tapahtumista, eikä niitä tarvitse selitellä. Nerokas ja ainutlaatuinen elokuva, ja osuukin heti napakymppiin.

Katsomisesta on aikaa, mutta parempi kuin ykkönen. Vähemmän draamaa, enemmän toimintaa, eli juurikin sitä missä Woo on parhaimmillaan.

Vistoa Cronenbergiä jälleen. Visuaallisesti elokuva on erittäin komeaa katseltavaa, mutta pisimmän korren vetäisee Goldblumin roolisuoritus aina alusta loppuun.

Hienoimpia Vietnam-elokuvia, joissa pääosassa on sodan esittäminen realistisesti. Stone on onnistunut tavoitteessaan loistavasti ja näyttelijöistä varsinkin Dafoe on ikimuistoinen. Painii samassa sarjassa Kauriinmetsästäjän ja Full Metal Jacketin kanssa.

Mukavan brutaalia menoa. Tuntuu, että liian usealle goremässäily hyppää eniten silmille, vaikka teemaa alleviivataankin oikein kunnolla. Pohjimmiltaan kaunis elokuva, jossa musiikit loistavat ja loppu on pysäyttävän hieno.

Pojat ovat äkkiä paskat housuissa kun paikalliset hikijuntit kokevat heidän astuneen reviirilleen. Walter Hill on hyvä ohjaaja, vaikkakin aivan liian vähälle huomiolle jäänyt. Raivoisan ajojahdin tunnelma säilyy yhtä tiukkana kuin Deliverancessakin, aina hienoon loppuun asti.

Täydellinen sarjakuvan ja elokuvan yhteenlaitto. Lapsuuden suosikki ja edelleen aivan hemmetin hauska.

Rakastan tätä elokuvaa. Elokuvallisestihan tämä on yhtä tähteä, mutta onelinerit, toiminta ja Stallone tekevät tästä kahekskytlukua, josta pidän eripaljon.

Näinkin koskettava ja hieno sotaleffa onkin ehkä helpoin tehdä animaatioksi, mutta ei yhtään hassumpi idea. Kokonaisuutena kuvaa hemmetin toimivasti sodan raakuutta ja jälleen sitä, kuinka yksi ihminen loppupeleissä painaa hyvin vähän sodan jaloissa.