Watched in 2009 (in Finnish)

Olipas kummallinen katselukokemus. Pätkä on erittäin oudolla tunnelmalla ladattu, jota voisi kutsua vaikkapa maanisdepressiivisen psykedeeliseksi - tunneskaalan ylä- ja alamäkien rytmittäminen on sen verran oudon hienosti toteutettu. Sisältää joitain todella hyviä ja absurdeja kohtauksia niiden peruspaskojen "ha ha ha" -hauskojen kohtien lisäksi, joista elokuva suurimmaksi osaksi koostuu. Pisteitä eniten tuleekin uudenlaisesta näkökulmasta hollyhuttukomedian aina niin tylsää konseptiin. Vieläkin kummastuttaa.

Osaapas Moore aina ihastuttaa ja vihastuttaa. Hän tuo jälleen kerran erittäin voimakkaasti ja innovatiivisesti haluamansa asiat esille niin, että katsoja varmasti muistaa tietyt kuvat ja sanat. Toisaalta asioiden poisjättäminen ja kiihkopuolueellisuus - tosin tälläkin kertaa oikeutetusti - paistaa läpi. Jos jannu malttaisi tehdä kerrankin dokumentin esimerkiksi tyyliin Hearts And Minds, jossa pelkillä kuvilla ja haastatteluilla otetaan huomioon molempien osapuolien mielipiteet tasapuolisesti, jäisi katsojille varmasti samat asiat mieleen kuin nykyiselläkin tyylillä. Ilman mitään vääristelyn makua. Älkää toki meikäläistä väärin ymmärtäkö, olen erittäin iloinen, että Moore on olemassa, koska normijenkin asenteiden ja mielikuvien muuttamisen hän osaa. Tosin ilman Moorea meikäläinenkin ehkä joskus lepäisi rauhallisemmin. Sen verran pistää sapen kiehumaan ihmisten kaksinaismoralismi ja ahneus. Rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy. On se hienoa.

Renoirin pätkä painottaa ihmisyyttä yli sotilaallisuuden edustaman epäinhimillisen toiminnan esittämällä pätkän luokkaerojen ja eriävien asenteiden kautta. Elokuva on täynnä mielenkiintoisia ja hyvin luotuja roolihenkilöitä, jotka on näytelty ensiluokkaisesti. Tarina on haltuunsa ottava ja se kuvaa hyvin ihmisten kyllästymistä sotimiseen juuri sopivasti ennen toista maailmansotaa. Elokuvasta ei löydy yhtäkään heikkoa kohtaa, vaan on loistava puheenvuoro humanismin puolesta.

Täysin kliseistä höttöä alusta loppuun: sata kertaa jo käytetystä Star Warsin alkutekstin 'mukahauskasta' parodioinnista aina SW ja Star Trek -fanien kiistoihin. Juoni etenee erittäin ennalta-arvattavasti ja tuttuja naamoja popahtelee niin Star Trekin kuin Star Warsin puolelta ruutuun. Ja ärsyttävä kliseilyreferointi jatkuu. Kristen Belliä on kuitenkin mukava katsella.

Ensimmäinen tutustuminen elokuvasarjaan ja erittäin hieno oli ainakin alotus. Pätkä on visuaalisesti mahtava, jota komppaa hyvin hieno äänimaailma. Meno on ultratyyliteltyä ja ihanan brutaalia. Meiko Kajin näytteleminen ja varsinkin silmät, joihin zoomaillaan tyypillisen ahkerasti, ovat haltioivat. Todella tiukka paketti. Ja kostohan on aina suloinen.

The Queen on mielenkiintoinen kurkistus kuninkaallisten kulisseihin ja heidän arvoihinsa. Pätkä esittää myös erittäin taidokkaasti median merkityksen politiikan kentällä. Blairin, työväenpuolueen johtajan, ja kuningatar Elizabeth II:n edustaman ylhäistön kitka tuodaan esille loistavasti. Helen Mirren on myös fantastinen, oikeutetusti ansaitsi Oscarinsa. Muuten pätkä ei ole mielestäni mitenkään erikoinen, mutta edellä mainittujen aspektien puolesta elokuva on erittäin nautittava.

Ajattelin teatteriin mentäessä, että tätä pääsisin haukkumaan tosissani, mutta ei käynyt suunnitelma toteen. Pätkässä on kyllä ne normaalit todella keskinkertaiset ja loppuun kulutetut läpät, mutta joitain "hienouksiakin" löytyy. Tai sitten tyhmyys korostautui porukan mukana ja sen takia hörötin samoihin aikoihin. Tiedä häntä. Soundtrack on myös mielenkiintoinen yhdistelmä hyvää ja todella paskaa musiikkia. Viihdyttävä.

Olipas kerrassaan erinomainen noiri: lyhyt, jännittävä ja toimintaa täynnä. Näyttely on korkeatasoista, varsinkin antisankaria esittävä Alan Ladd tekee huippusuorituksen vakavamielisenä, omien tragedioidensa taakse piiloutuneena ammattitappajana. Tunnelmaa pätkästä löytyy kerrakseen valaistuksen ja kuvauksen ansiosta.

Välillä ihan veikeätä menoa, mutta suurimmaksi osaksi todellisen turtunutta säätöä. Näyttely on häiritsevän paljon sitcomeista tuttua ja musiikitkin ovat suoraan kuin The Jeffersonista. Varsinkin Estelle Getty vetää Golden Girlsistä tutuilla maneereilla alusta loppuun. Pätkästä löytyy myös muutama "mitä helvettiä he oikein olivat ajatelleet" -kohtaus, joissa ei juuri mitään järjen hiventä hipovaa ajatusta ole takana.

Griffith kuvaa sorretun naisen asemaa kauniisti (ehkä väärä sana tähän yhteyteen) ja turmiollisen rakkauden tuomaa valonpilkahdusta juuri ennen sen vientiä pois. Pätkässä on hieno yhdistelmä rauhallista ja tutkiskelevaa kuvausta sekä hektistä leikkausta. Myös muutama todella iskevä lähikuva on liitetty mukaan. Elokuva hehkuu alkukantaista voimaa ja sisältää muutaman erittäin koskettavan kohtauksen.

Taas yksi lapsuudesta tuttu suosikki, joka yllättäen olikin oikein hauska pätkä. Flikka sisältää välillä täysin absurdia menoa, johtuen lähinnä erittäin heikoista yhteyksistä kohtausten välillä. Näyttely on tajuttoman huonoa, mutta ehkä se tällä kertaa lisäsikin viehätystä - ainakaan se ei ärsyttänyt. Niitä kuuluisia nostalgiapisteitä taisi tämä parit saada.

Russ Meyerin tuotantoon ensimmäinen katsaus ja aika lailla oli sitä mitä ennustinkin. Tissiä, puhkinaa, ähkinää, äklön svengaavaa (mutta toimivaa) 60-luvun hissipoppimusiikkia ja muutenkin ihan viihdyttävää menoa. Pätkässä on myös hauskasti ja hiukan oudosti yhdistelty aatteiden taistoa ja rasismikysymyksiin vastailua. Sekoitus on siis mielenkiintoinen. Keskivaiheilla ehkä hiukan junnaavaa menoa, mutta muuten hyvä paketti on kyseessä.

Ryminää ja räimettä sekä sankarimusiikkia, syvällisen olemuksen etsimistä siinä onnistumatta. Ihan hyvää viihdettä muutamalla todella tuskasen huonolla ja älyttömällä kohtauksella höystettynä. Näitä on kymmenen tusinassa (50- ja 60-luvun sotaelokuvastandardeja tutkailtaessa), joten mitään ainutlaatuisuuden hiventäkään ei tästä löydy.

Yllättävän hyvä veto. Joskus teini-ikäisenä tuli useampaankin otteeseen katsastettua tämä ja ehkä jotain nostalgiapisteitä sitten meikäläiseltä irtosikin. Stadin skidien kieli ja junnujen ajatusmaailma on ihan skulaavasti siirretty kankaalle, eikä bamlattu sprookki sen kummemmin liian ylivedetyltä saundaa. Näyttelytyö on ihan O.K. ja eipä siltä nyt hirmuisia voi edes odottaakaan. Kuvauksellistakin visiota on ohjaajalla ollut. Toimiva.

Vigon ajatusmaailmaan kesti vähän aikaa päästä kiinni, mutta sen jälkeen elokuva oli yhtä hienojen hetkien tulitusta. Kuvakulmat ovat epäkonventionaalisia ja erittäin toimivia ja pätkä sisältää lähi- ja kaukokuvia kauniisti sommiteltuina. Elokuvassa on loistava yhdistelmä erinomaisia hahmoja, hullunhauskaa meininkiä, komediaa, draamaa, romantiikkaa ja yleistä lämminhenkisyyttä. Nämä kaikki on rytmitetty erittäin toimivasti leikkauksen kautta. Viimeiset 20 minuuttia ovat todella taianomaisia loistavien sävellyksien ja muutaman sydäntä pakahduttavan kauniin kohtauksen ja kuvan vuoksi. Ja rakkautta pursuava viimeinen kohtaus on toteutettu ilman minkäänlaista siirappisuutta. Fantastista.

Elokuvan loistava lavastus sysää katsojan jo alkumetreillä omalaatuiseen, psykedeeliseen tilaan. Hahmojen maskeeraus ja näytteleminen sekä paikallaan istuva kamera monistaa vielä elokuvan latautuneisuutta, jossa Cesaren myyttinen ja sulavaliikkeinen hahmo pääsee oikeuksiinsa. Kolmas näytös todella fantastinen kaikessa karmivuudessa ja psykoottisuudessaan.

Milk tasapainottelee tylsyyden rajamailla riskien oton olemattomuuden vuoksi. Pätkä ei siis mitään uutta tarjoa, mutta kaikki sen osa-alueet on kuitenkin tehty vakaalla kädellä. Näyttely on korkeatasoista ja tositarinan 70-luvun tunnelma ja mentaliteetti on taltioitu hyvin. Elokuvan sisällä esitettävät arkistopätkät avaavat tarinaa myös hyvin. Oscareihin tällä taidettiin yrittää vain poliittisesti korrektin sanoman takia.

Shadowsin esittämä kertomus sisarkolmikosta ja heidän välisistä suhteistaan luo myös kuvaa ihonvärin merkityksestä 50-luvun Ameriikoissa. Näitä teemoja esitetään pienten asioiden kautta, muun muassa veljen suojelevaisuuden ja työnhaun siivellä. Pätkän tarinan raamit on rakennettu toimivasti improvisaation kautta. Tunnelma on kyseisen ajan henkeä ajatellen erittäin suorasukainen ja aito. Loistavat musiikit siivittävät ultracoolia New Yorkin sävyä vielä entisestäänkin. Pelkistetty mustavalkokuvauskin toimii erinomaisesti. Monta amerikkalaisohjaajaa (esimerkiksi Scorsese ja Jarmusch) on kyllä velkaa tälle elokuvalle ja Cassavetekselle kaiketi kokonaisuudessaankin. Mutta siitä sitten enemmän, kun herran pätkiä saan enemmänkin koluttua läpi.

Cobra on koulupojan innostuksella ja ammattitaidolla ohjattu, joka on suurimmaksi osaksi ihan lennokas pätkä, vaikka välillä vähän junnaavuuttakin esiintyy. Elokuvaan sisältyy tuttuun ja turvalliseen tyyliin kliseitä kliseiden perään, ja Syltyn one-linerit kaikessa cooleuden hakuisuudessaan ovat surullisen yksinkertaisen hulvattomia. Uh, ah ja kasarirokkia, pientä montaasipätkää ja musavideon maku suuhun syntyköön.

Olipas kuraa. Pätkä ei edes ole "hyvä huono elokuva", koska kyseessä on armottoman tylsä veto. Sisältää erittäin huonoja punch lineja, joita viljelee Arska-Belushi -parivaljakko epäkompaktina parivaljakkona. Varsinkin henkilöiden bondaushetket ovat toivottoman heikkoja. Leikkaus herätti myös todella monessa kohtaa haukotuksia ja vihastusta.

Erittäin uskalias ja naseva satiiri natsismista kun ajattelee, että missä maailmantilanteessa pätkä on tehty. Sisältää piikikästä pilkkaa ja hervotonta komediaa vakavampienkin teemojen valtaaman keskiosan ympärillä. Juonen mutkailut on todella kekseliäästi kehitetty ja elokuva sisältää loistavaa näyttelemistä ja on erittäin viihdyttävä.

Suurena 60-70 -luvun musiikin ystävänä livevedot iskivät meikäläiseen erittäin kovaa, mutta muuten pätkä on heikko. Jälkikäteinen kommentointi on turhan oloista ja ylihekumaallisen tuntuista, jonka kautta katsojalle ei yhtään sen paremmin välity soittajien kokemat tunteet. Itse festivaalijunassa kuvatut pätkät ovat turhuuksia, joissa lähinnä on normiördaamisen näköistä meisinkiä ja 'hauskuus' liian alleviivattua. Pisteet oikeastaan siis lavalla soitetuista loistavista pätkistä. Jäi kauas tunnelmassaan ja toteutuksessaan Woodstock -dokkarista.

Pätkässä on hyvin päästy lapsen ajatusmaailmaan kiinni ja hauskasti esittää mitä nuorukainen ajattelee aikuisten pyörittämästä maailmasta. Elokuva sisältää kaunista kuvausta komeissa maisemissa ja pikkusöpöjä, elokuvan tunnelmaan erittäin sopivia, sävellyksiä. Pätkä on välillä ehkä hiukan särmätön, mutta on kuitenkin todellinen hyvän olon elokuva.

Dokkari ei kommentoi, vaan ottaa puolueettomasti jokaisen osapuolen motiivit huomioon ja antaa katsojan päättää itse mielipiteestään koskien koko Vietnamin sotaa. Itsehän vihastuin entisestään ylikapitalisti- ja imperialistisioille, jotka väärin perustein lähtivät turhaan sotaan. Pätkässä on laajasti käsitelty selkkausta niin käsitteelliseltä pohjalta kuin ruohonjuuritasolta ja on erittäin hyvin ja ajatuksia herättävästi leikattu. Niin kuin nykyinen kansainvälinen tilanne näyttää, ei edellisistä virheistä ole opittu mitään - raha ja valta ratkaisee edelleen. Pistää vihaksi.

Basic on aika basic, tosin jopa yllättävänkin hyvin toteutettu, vaikka kyseessä on Hollyhuttu. Jenkkiarmeijan muchos machos grande cojones -meisinkiä viskotaan katsojan naamalle tuutin täydeltä ja Samppa Jackson pääsee taas huutamaan 'hauskoja' juttuja. Tarinan raamit on suoraan Rashomonista ja lopetus Usual Suspectsmainen. Kerroinko liikaa? No, tokkopa kukaan tätä jaksaa katsoa. Viihdyttävä kuitenkin.

Pätkä kuvaa yleismaailmallisesti nuorten elämää: ensimmäisen työpaikan haasteita, neitsyyden menettämisen huumaa, hormonien hyrräämistä, kesäiltojen riennoissa pörräämistä sekä itsenäistymisen kaipuuta. Elokuva sisältää naivia, outoa ja samalla hienovaraista tilannekomiikkaa, jotka yhdistettynä toimivat erittäin hyvin. Hauskat ja flikan tunnelmaan sopivat musiikit, kuvaus sekä pieni neuvostokommunismin kritiikin siemen kruunaavat lopputuloksen.

Ihan hauskaa ja sujuvaa menoa paikoittain, mutta suurimmaksi osaksi kuitenkin kliseistä ja tylsää huutoa sekä huonoa lavastusta (lukuun ottamatta lopun piraattilaivaa). Lopetus kaikessa ylisiirappimössöydessään todella kauhea ja ihmekös se kun Spielberg on takapiruna häärännyt. Ja joo joo, tämä on lasten elokuva ja aika kultaa muistot ja niin edespäin, mutta meikäläistä vitutti tämän katsominen.

Pätkää vaivaa sama kuin edellisiä Potter -filmatisointeja eli juonesta on leikattu liikaa niitä mielenkiintoisimpia osioita pois ja oikopolut on tehty puolivillaisesti. Henkilöiden motiiveista ei ymmärrä mitään, jos kirjaa ei ole lukenut ja toisaalta elokuvasta sitten varmasti nauttisi enemmän jos kirjaa ei olisi koskaan avannutkaan - itse rakentamani mielikuvat taas sen verran lahjakkaasti tuhottiin. Lapsinäyttelijät (oikeastaan aikuisiksi heitä kai pitäisi nykyään kutsua) ovat edelleenkin toivottoman huonoja, varttuneemmat hoitavat osansa hyvin.

Pätkä esittää reaaliajassa Cléon ajatusmaailmaa hänen odotellessaan tuloksia lääkäriltä. Varda kuvaa erittäin hyvin kuolemanpelossa vellovan henkilön ajatusmaailmaa, jossa jokainen ennusmerkki ja tapahtuma viittaa mahdollisesti omaan tulevaisuuden näkymään. Leikkaus on erittäin vaikuttavaa, jota komppaa hyvin loistava kuvaus lähikuvineen ja kamera-ajoineen. Sopivat musiikit luovat vielä hyvää pohjaa tunnelmalle, joka on samalla aito että mielenkiintoinen.

Pätkällä kestää kauan lähteä käyntiin ja rullausvaiheeseen päästyään meno on suurimmaksi osaksi edelleen jäykkää. Keskivaiheilla elokuva kuitenkin toimii hyvin Costnerin ratkoessa päässä soivien äänten palapeliä Jonesin kanssa. Loppupuolella pätkä on jopa hiukan koskettava - tosin heti seuraavassa kohtauksessa vedetään siirappiöveriksi "tunteikkaalla" musiikilla. Elokuva ei oikein antanut itselleni yhtään mitään, joten näin keskinkertaiseksi pisteet jäävätkin.

Oikein hauska ja viihdyttävän camp-henkinen scifi-pätkä aina niin ihanalta 60-luvulta. Juoni ja toteutus on mitä on, mutta ainakin hersyvää menoa riittää. Elokuvan psykedeelistä fiilistä nostattaa hyvät psykeprogerockin kategoriaan kuuluvat musiikit. Varsinkin alkujakso on loistava. Jane Fondan olemattomia taitoja näyttelijänä kompensoi sopivasti hänen vartalonsa.

Odotusten mukainen. Ei tästä tämän enempää kehtaa kirjoittaa.

Erittäin toimiva melodraama Douglas Sirkiltä. Lentokilpailut on hienosti kuvattu ja toteutettu. Tarina on mielenkiintoinen ja sen ylä- ja alamäet on hyvin ajoitettu toimivaksi kokonaisuudeksi. Kaikki neljä päänäyttelijää (Hudson, Stack, Malone ja Carson) loistavat.

Odotin aivan tajutonta siirappifestivaalia, mutta pätkä yllätti kyllä aivan totaalisesti olemalla sentimentaalisuuden hakuisuudellaan järkevä, ei ylitsevuotava. Pätkässä on hyvä soundtrack, joka kuitenkin välillä viuhahtaa jo hiukan korniudessaan väärälle puolelle. Tarina ei ole mikään loistava, mutta hyvin toteutettu. Sisältää pari turhaa roolihenkilöä ja pariin otteeseen ylimääräistä hömppäkomediallisuutta, mutta on kuitenkin oikein loistava romanttiseksi komediaksi.

Dokkari kuvaa erittäin hyvin ja mielenkiintoisesti elokuvan tekoa ja siihen liittyviä ala- ja ylämäkiä, niin epäonnistumisen pelkoa kuin kaikkivoipaisuuden oloa. Apocalypse Now on surullisen kuuluisa tuotantoa kohdanneista ongelmista ja dokumentti näyttää todella säväyttävästi Coppolan niin kuin koko tuotannon työntekijöiden tarpomista niiden läpi. Dokumentissa esitetään ajatuksella myös Coppolan ja näyttelijöiden matkaa itseensä - aivan niin kuin Willard tekee itse elokuvassa.

Olipahan kauhea pettymys, kaiken hypetyksen taustalta paljastui todellinen peruselokuva. Normaalin Hollydraaman raamit siirrettynä Intiaan ei oikeuta millään tavalla hehkutusta. Tarinan perusta on hyvä ja teos oikein hyvin toteutettu teknilliseltä osaltaan, mutta siihen ne hyvät puolet jäävätkin. Minkään tasoista emotionaalista sitoutumista en missään vaiheessa kokenut stoorin henkilöihin, tarina jäi vain meikäläisen mielestä jotenkin todella kylmäksi. Näyttely on ihan OK-tasoa, musiikki taasen normaalia takaa-ajotilanteissa käytettävää teknojumputusta hennolla intialaissävyllä. Pätkä toimii varmasti elämyselokuvana niille jenkkiläisille ja briteille, jotka eivät ikinä ole ulkomaalaista elokuvaa nähneet. Siitä varmaan se hypetys.

En ole koskaan juuri välittänyt sarjakuviin perustuvista elokuvista (Sin Cityä lukuun ottamatta), joten tämän elokuvan osalta ei meikäläisellä mitään ennakko-odotuksia ollutkaan. Sarjakuviin yleensäkään en ole koskaan tutustunut. Ehkä sen takia Watchmen näin tajunnan räjäyttävä kokemus olikin. Mikään elokuvassa ei ärsyttänyt, ei edes yleensä inhoamani populaarikulttuuriin viittaamiset, jotka oli tällä kertaa hoidettu tyylikkäästi. Tuntui myös siltä, että muutamat kliseetkin oli pistetty vain siksi kankaalle, että niille voisi nauraa. Soundtrack on myös puhdasta kultaa. Henkilöesittely on tehty epäkonventionaaliseen tyyliin ja sekös lämmitti skeptikon sydäntä. Hahmoista ollaan saatu elokuvan pituuden vuoksi syväluotaavia, vaikka kestohan sitä nyt ei aina välttämättä takaa. Sarjakuvassa ja elokuvassa esitetty kansainvälisen tilanteen kritiikkikin on vielä vahvasti voimassa. Väkivalta on näytetty ihanan brutaalisti ja nyt ihmetyttääkin aivan helvetisti, että miksi muita sarjakuvafilmatisointeja ei olla tehty samaan tyyliin? Lähdeteoksella taitaa olla siihen sanansa sanottavana, ja tässä se meikäläisen tietämättömyys nyt taitaakin kostautua. Mutta joo, diggasin aivan jumalattoman paljon.

Lon Chaney osoittaa aivan tajuttoman upeaa mukautumiskykyä maanisen kostonhaluisena ihmisenä, jonka todellisuudentaju on totaalisen vääristynyt omien tragedioiden pohjalta. Kongo -miljöö on hyvin luotu ja tuntuu todelliselta ja tarina on erittäin sujuvasti toteutettu. Oikein loistavaa kamaa.

Ei mikään ihme, että maailma menee päin honkia kun korruptiota ja propagandaa esiintyy jo niinkin ruohotason juurella kuin Donkey Kongin maailmanennätysjahdissa. Pätkä on oikein viihdyttävästi leikattu ja ihmisistä onkin tehokkaasti saatu ne kaikista iljettävimmät puolet esiin - tämä samalla vihastuttaa ja ihastuttaa. Tyhmiä ja itseriittoisia amerikkalaisia on toki aina mukava katsella. Kaikkitietävästä IMDb:stä luinkin pätkän katseltuani, että ohjaaja Gordon olikin asettanut kuvat niin, että pätkästä tuli viihdyttävämpi, mutta vääristyneempi kuva totuudesta. Siitä lähti puolikas ja enemmänkin olisi voinut ottaa pois. Muuten oikein lennokas dokkari, jota voisi helposti peilailla vaikka sitten siihen Jenkkilän yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja muutenkin puolueellisen median asemaan. Siitä piste lisää.

Tarinan perusta ei ole kummoinen, mutta elokuva on muuten sen verran hienosti toteutettu ja pienillä nyansseilla maustettu, että pidin kyllä erittäin paljon. Kuvaus on todella hienoa muutamien kamera-ajojen ja valaistuksen kontrastien vuoksi. Varsinkin kohtaukset eteläjenkkilän suoalueella ovat puhdasta taikaa.

Elokuvalla kestää tavattoman kauan päästä käyntiin, eikä homma oikein muutenkaan missään vaiheessa lennokasta ole. Ei ihme, että edes junnuna en tätä jaksanut katsoa loppuun. Erikoistehosteet ovat vanhentuneet erittäin pahasti.

Amerikkaa, tuota kaksinaismoralismin luvattua maata, ruoditaan elokuvassa rankasti idyllisen perhe-elämän ympäriltä löytyvien epäkohtien ja taustalla vellovien tunteiden kautta. Mustaa huumoria viljellään tehokkaasti ja tragikomiikka jyllää. Näyttelijät hoitavat oman tonttinsa loistavasti.

Yritin kovin kirjottaa jotain tästä elokuvasta, mutta en siihen kyennyt elokuvan typeryydestä johtuneen kokovartalolukon takia.

Loistavasti Fellini esittää omiin kokemuksiin pohjautuvaa tutkielmaa nuoruudesta ja siihen kuuluvista valintojen risteyskohdista. Erittäin kaunista kuvausta ja on taas Fellinille tyypillisesti täynnä mielenkiintoisia henkilöitä ja hienosti luotuja massakohtauksia. Hieno tunnelma luodaan autenttisen dialogin siivittämillä kohtauksilla ja Nino Rotan sävellyksillä.

Elokuva on rakennettu loistavasti perinteisen kostotarinan kautta, jossa varsinkin toinen näytös mielikuvituksellisine harjoittelujaksoineen on erittäin kovaa kamaa. Taistelukohtausten koreografiointi ja kuvaus on myös loistavaa. Myös äänimaailma ja sävellykset (sekä 70-luvulle tyypilliset ja iki-ihanat zoomit) uppouttavat katsojan enemmän kyseisen maailman sisään. Ja on kumma, jos tämän jälkeen ei edes paria potkua vedä peilin edessä.

Erittäin toimivaa ja suoraviivaista toimintaa, jossa kuitenkin pienet asiat rupesivat itseäni häiritsemään. Roolihenkilöiden syvyyden rakentaminen olisi voitu tehdä kunnolla tai sitten jättää kokonaan suorittamatta, tällainen puolivillainen rakentelu ei oikein iske. Eurooppa näytetään rasittavasti pahuuden mekkana (niin kuin esimerkiksi Hostelissa), vaikka jenkit on paljon vaarallisempi miljöö oikeassa elämässä. Lässyn lässyn -sentimentaalisuudelta ei myöskään kokonaan selviydytä, tosin suurimmaksi osaksi elokuva pitää kylmän pohjavireensä päällä. Oikein pätevä elokuva negaatioista huolimatta, ehkä puolisen pistettä yläkanttiin pisteytin.

Työvuorolla kävin asiakasryhmäni kanssa katsomassa kyseisen pätkän suomeksi dubattuna 3D-versiona. Suomalaisten ääninäyttelijöiden suoritukset ovat erittäin kömpelöitä ja voin vain olettaa, että paljon enemmän saadaan läpistä irti alkuperäisnäyttelijöiden säestämänä. 3D-säätämisestä ollaan saatu paljon irti ja animaatiossa se toimiikin erittäin hyvin, vaikka välillä lapsille suunnattu värikylläisyys rupesi jo itseäni ärsyttämään. Myös kuvakulmilla ollaan pedattu paljon tilaa 3D-efekteille. Elokuvasta näin muuten nyt ei ole sen kummallisempaa sanottavaa, varsinkin kun juuri alkuperäisenä tätä en pystynyt näkemään. Sen verran voi kyllä sanoa, että toistaa kertaa en jaksa pätkää katsoa - kertokoon se ehkä jo sitten omiaan. Tarina on periaatteessa ihan viihdyttävä ja mussun-mussun-kliseiden käyttö jää siedettävälle tasolle. Ei siis mitään ikimuistoista tavaraa, mutta lyhykäisyydessään toimiva.

Ensimmäinen tunti oikein loistavan sujuvaa menoa ja toinen vähän heikompaa. Hyvin toteutettu kissa-hiiri-leikki, jossa Fordin ja Jonesin roolitukset komppaavat hyvin toisiaan. Pätkässä ei esiinny juurikaan mitään ysärijännäri-kliseitä ja sekös lämmittää sydäntä. Tämä kuuluu taas niihin elokuviin, joita junnuna tuli katsottua erittäin usein ja omien ennakkoasenteiden takia yllätyinkin erittäin positiivisesti. Ja eikös se niin menny, että "takaa ajettu, edestä kalju".

Olipahan taas niin Kaufmania ja vielä potenssiin kymmenen. Onneksi häneltä jotain tämän tapaista osasinkin odottaa, joten elokuva oli nautinnollinen kokemus. Pätkä on sen verran monitasoinen, että vaikea sitä on tässä avata, mutta yritetäänpäs. Lyhyehkösti voisi sanoa, että elokuva esittää elämää elämän sisällä (parissa kohtaa vielä kolmannen kerran päällekkäin) ja yrittää todentaa jo ennestään käytettyä teesiä, jonka mukaan me kaikki olemme vain näyttelijöitä näytelmässä "Elämä". Ja tämä näytetään siis kirjaimellisesti. Aikahyppelyä ja unenomaisia kohtauksia on käytetty hyväksi eikä symboliikankaan käyttöä ole säästelty. Jon Brion on säveltänyt jälleen erikoisen toimivat veisut ja Hoffman suoriutuu, kuten yleensä, todella hyvin. Erittäin, erittäin mielenkiintoinen ja luovasti ideoitu tapaus, joka ei varmasti ensimmäisellä kerralla avautunut kokonaan. Tämän takia sekä toisen näytöksen hienoisen junnaavuuden seurauksena - tällä tosin Kaufman on voinut ajatella näyttävänsä konkreettisesti päähenkilön yksitoikkoista matkaa, joka malttamattomana odottaa vain elämän merkityksellisyyden tulosta - annan alustavasti ehkä hiukan alakanttiin pisteytykset. Toisella kerralla varmaan sitten toisin.

Edit: Olihan se puolikas lisää pakko kuitenkin heittää.

Mukiinmenevä myöhäisajan Bondiksi. Pätkästä löytyy järkevää toimintaa sekä toimiva juoni. Pakollisia pitkitettyjä lopetuksia oli taas kolmisen kappaletta ja ilman niitä olisi tämä ollut vielä viihdyttävämpi, nyt jouduin haukotellen katselemaan viimeiset 20 minuuttia.