Rainaloki 2024

26.7.

22.7.

Ytimekkäästi nimetty Cop on toistaiseksi ainoa James Ellroyn Lloyd Hopkins -trilogian filmatisointi. Kyseiset romaanit ovat hengeltään melko lähellä tiettyjä pohjoismaisia dekkareita - eikä vähiten keinoja kaihtamattoman, pakkomielteisen päähenkilönsä vuoksi. Elokuvaversio liikkuu mielenkiintoisesti jossain Likaisen Harryn ja sleazymmän 1980-lukulaisen trillerin välimaastossa. Murhapaikoilla on kaikuja slasher-elokuvista ja Seveniä ennakoivaa tunnelmaa. James Woods esittää tyylilleen uskollisesti etsivä Hopkinsia maailmassa, jossa psykopaatin päihittämiseen tarvitaan lähes yhtä kajahtanut sosiopaatti. Elokuvan loppu on katsojasta riippuen joko tönkkö tai mahtava. Itse en ole ihan varma.

21.7.

Michael Caine yskimässä keuhkojaan pihalle kesäteatterimaisessa valeasussa on hauska ilmestys, mutta paljon muuta positiivista en voi tästä sanoa. Juonessa noir-aineksia, tunnelmassa ei. Paperinohuiden hahmojen välinen vuorovaikutus perustuu lähes yksinomaan raivoisaan kinasteluun ja väkivaltaan. Erinäisistä verrokeista kannattaa mieluummin katsoa Miami Blues (1990), joka ei ota itseään niin vakavasti, muttei myöskään himmaille sisältönsä puolesta.

28.6.

27.6.

26.6.

Tulipa nähtyä elokuva näytelmästä ilotalossa. Yläluokkainen irstailu on aina mielenkiintoinen teema. Tässä hevoset pysyvät joten kuten aitauksessa (seuraavana vuonna ilmestynyt Society vie hommat riemukkaalla tavalla överiksi). Kerronnallisten tasojen sekoittuminen on kiinnostavaa kun näytelmäänsä katsova Oscar Wilde antaa periksi mielihaluilleen. Kukapa ei.

26.6.

Hugh Grantin poikamainen virne, Amanda Donohoen eroottinen, domina-henkinen rooli ja kutkuttava legenda jättimäisestä valkoisesta madosta. Mikä voisi mennä vikaan. Mikään ei mene vikaan. Viihdyttävää hömppää, jonka finaalissa ei turhaan pakitella.

24.6.

19.6.

Joskus teini-iässä kun elokuvat alkoivat enemmän kiinnostaa, Guy Ritchie ja Jason Statham olivat meikäläiselle tärkeitä hahmoja. Ensiksi mainittu lähinnä parin rikoskomedian takia ja Statham lukuisten turpiinvetoleffojen vuoksi. Kumpikaan ei ole vuosiin ollut omassa tutkassa, mutta Wrath of Manissa oli lähtökohtaisesti jotain nostalgista. Siihen se tuntui jäävänkiin, sillä juonenkuljetuksen nokkeluuksien lisäksi elokuvalla ei ole juuri mitään annettavaa. Statham on yhtä väkivaltainen mulkku kuin elokuvan pahikset (ellei jopa julmempi), toiminta ponnetonta ja loppukohtaus yllätyksetön, mutta ankea. Holt McCallany muistuttaa lähinnä erinomaisesta Mindhunter-sarjasta, jonka lopettaminen vituttaa tänäkin päivänä.

19.6.

18.6.

Yltiörealismissaan vakuuttava, vaikka pseudodokumentaarinen ote syö draamasta tehoja. Lopussa sitten dramatisoidaan varmuuden vuoksi kunnolla, mikä ei ihan istu muuhun leffaan.

17.6.

17.6.

15.6.

Mad Max: Fury Roadin kaltaisen tiiviin toimintarypistyksen laajentaminen episodimaiseksi saagaksi ei ole helppo juttu. Kolmatta Mad Maxia lukuunottamatta aiemman viritelmät ovat toimineet hyvin itsenäisinä teoksina. Nyt on vuorossa jälleen lievä mahalasku, vaikka tietyllä tapaa fanitankin tuota modernia Mad Max -maailmaa kaikkine hienoine yksityiskohtineen. Kostotarina jättää kylmäksi kun juoni poukkoilee sinne tänne - esim. antagonisti katoaa kuvasta hyväksi toviksi. Ehkä vähän roisimpi väkivalta olisi paikannut. Mene ja tiedä.

14.6.

10.6.

6.6.

Kun pitää näyttää perinteinen amerikkalainen mies haavoittuvimmillaan, Paul Schrader hoitaa. Afflictionissa miessukupolvien henkisen painolastin romahduksesta tekee vaikuttavamman se, että äijärooleissa on semmoista takavuosikymmenten machoukkoa kuin Nick Nolte ja James Coburn. Herttainen Spacek ja kylmänrauhallinen Dafoe luovat tarvittavaa kontrastia läsnäolollaan. Sean Penn kolisteli jokseenkin samoja kehikoita ohjaamallaan The Pledgellä pari vuotta myöhemmin, mutta vaisummin.

5.6.

4.6.

3.6.

29.5.

28.5.

28.5.

28.5.

27.5.

14.5.

25.4.

21.4.

20.4.

19.4.

Edelleen parhaita toimintaelokuvia, jossa ei taida olla yhden yhtä suvantokohtaa. Night Visions -näytöksen aikana puski huhtikuisessa Helsingissä asiaankuuluvasti räntää. Hyvää joulua ja hemmetti sitä Kaliforniaa.

19.4.

17.4.

17.4.

15.4.

Elokuva, joka saa Robert Davin esittämän tissibaaripomon tuntumaan hyvältä jätkältä.

15.4.

11.4.

Abel Ferraran niin kovin usein luotaama newyorkilainen sielunelämä tiivistyy kauneimmillaan Bad Lieutenantissa totaalisen moraalisen rappion ja anteeksiannon kohtauspisteessä. Olipa hieno lause. Keksin ihan itse.

2.4.

2.4.

1.4.

24.3.

20.3.

En ole reggae-ihmisiä, mutta jamaikalainen, "blaxploitation-henkinen" rikosleffa kiinnostaa lähtökohtaisesti. Elokuvan ansioksi on luettu reggaen tunnetuksi tekeminen, mutta pääosaa näyttelevän Jimmy Cliffin piisin soidessa kolmatta tai neljättä kertaa alkaa pointti käydä vähän turhan selväksi. Persaukisen maalaispojan reggaeunelman tavoittelu olisi käynyt juonesta sinänsä, mutta yhtälöön on yleisön iloksi lisätty väkivalta ja huumebisnes. Sydämessäni muljahti kun siihen asti symppis miekkonen alkoi yhtäkkiä huitoa paikallista mekaanikkoa veitsellä naamaan. Elokuvan loppujaksossa, jossa Cliffin tähteys yhdistyy rikollisen epätoivoiseen pakenemiseen on toki jotain joka resonoi tässäkin ajassa.

20.3.

19.3.

19.3.

18.3.

18.3.

18.3.

18.3.

24.1.

23.1.