Books read in '11

En nostais tätä ihan kovimpien Sin Cityjen joukkoon mut silti varsin tiukka opus. Wallace on brutaali miäs (vaikka ajoittain sen ninjailut heittää vähän liiankin ylitte) ja kuvapuoli on jälleen kerran ihan saatanan tyylikästä. Voin vaan kuvitella minkälaisella riemulla Miller on piirtänyt tota Wallacen hallusinaatio-osiota.

Miellyttävän maanläheisiä ja elämän pieniä iloja ylistäviä, lyhehköjä runoja. Erityisen hilpeyttä aiheuttavaa on Po'n jatkuva viininjuonnin ja humaltumisen ylistäminen ja mukana on itse asiassa muutama kyseiselle aktiviteetille pyhitetty runo, mut tunneskaala ulottuu myös vanhuutta käsitteleviin, oikein koskettaviin pätkiin sekä melankolisiin syyskertomuksiin. Erinomainen tuttavuus, vielä ku ottaa huomioon et repäisin tän mukaan kirjastosta aika randomilla ilman mitään varsinaisia odotuksia.

Äikänkurssille luettu, positiivinen ylläri. Kuvaa hyvinkin realistisesti aihepiiriä jota ei ilmeisesti pahemmin oo ainakaan suomalaisessa kirjallisuudessa käsitelty ja pikkasesta keskivaiheen paikallaanjunnauksesta huolimatta oikein mainio kokonaisuus. Saa myös päähenkilönsä tuntumaan oikeasti läheiseltä ihmiseltä.

Muuten pitkälti muiden Williamsien tyylinen mut tästä jotenkin puuttuu se koukku joka teki noista muista miun lukemista Tennesseistä niin erinomaisia.

Ed-sedän kirjat on kyllä aina niin maar perkeleen koukuttavia ettei mittään rajaa eikä tää oo poikkeus. Lisäksi tää kriminaalielämän kuvauksen autenttisuus on erittäin piristävää ja 40-lukulaisesta fiiliksestä ei voi olla nauttimatta. Kasvuromaanina myös aivan omaa luokkaansa. Ihana mies.

Muutamassa tarinassa oli havaittavissa skidisti amatöörimäisiä piirteitä/muita häiritteväisyyksiä (yhtenä esimerkkinä se et tyyliin joka kertomuksessa paljastuu joku "hirvittävä" näky ja sit joku paikallaolevan seurueen jäsenistä pyörtyy. Aluks ihan veikeetä mut siinä vaiheessa ku sama juttu toistuu neljännen kerran niin alkaa jo hieman vituttaa) mut kokonaisuus jätti kuitenkin jokseenkin miellyttävän fiilarin. Melkolailla jokainen pätkä vakuutti mut erityismaininta Varjolle Insmouthin yllä sekä tietty Cthulhun kutsulle.

Hieman ehkä kärjistetty mut erittäin, erittäin valaiseva.

Dan Fante on oikeesti rakkaus. Parasta depis-, krapula- ja chillauslukemista ja paljon muuta.

Thompsonia on aina miellyttävä lukee eikä tää oo poikkeus, vaikka kyl rankkaisinki tän pikkasen muita Huntereita heikommaks. Mescalito on nimittäin oikein erinomainen tarina mut kaks jälkimmäistä ei oikeen onnistunu tavoittamaan mua vaan ne jäi lähinnä jonkusorttisiksi pieniksi rykäisyiksi. Silti yeeeeees.

Huhhuh, nyt on kyl poekiintiö täynnä ainaki vähäks aikaa. Osa tarinoista on ihan huippuluokkaa (esim. Kultakuoriainen, Kuilu ja heiluri, Dupin-tarinat) ja osa taas on aivan totaalisen puuduttavaa luettavaa mut kokonaisuudessaan tää antaa kyl aika vakuuttavan ja perusteellisen käsityksen Poen kertojantaidoista.

Sisältää joitain helmiä, esimerkkeinä vaikka Kalevala-essee tai lopun vankilakirjeet mut kokonaisuudessa en nyt kuitenkaan löytänyt sitä Wildeä jota niin moni ihminen tuntuu niin suunnattomasti ylistävän ja jota mäkin onnistuin bongaamaan osittain Dorian Grayssa. No, pitää lueskella lisää tässä joku kuukausi ja mielenkiintoistahan tää oli joka tapauksessa.

Ei sisällä ihan yhtä paljon huumoria ku Dante-trilogian kaks myöhempää osaa tän keskittyessä ikäänkuin olemaan suoremalla tavalla traagisempi ja synkempi, mikä ei kyl oo missään nimessä huono asia. Danten/Fanten taistelu alkoholismia vastaan, vastikään edesmenneen isukin muisto ja siihen kohdistuvat epävarmat tunteet ja isän niinikään kuolemaa tekevä vanha koira on kaikki sovitettu tarinaan upeella tavalla niin et parhaimmillaan tää yltää oikeesti koskettamaan, sitä mustaa huumoria toki unohtamatta vaikka nyt se tosiaan onkin tän jälkeen ilmestyneitä kirjoja pienemmässä osassa. Ainoo huono puoli tän lukemisessa on se et mulla on enää lukematta yks Fanten runokokoelma ja sit loppuu Suomesta saatavat teokset eli pitäs vissiin suunnata Amazoniin päin ellei Sammakko sit päädy tekeen kulttitekoa ja julkasemaan noi loputki DF:t. Sitä odotellessa koska Dan Fanten kirjat on rakkaus.

Vaikka en nyt lätkässykkään millekään näistä Williamseista viittä tai edes neljää ja puolta tähtee niin oon kyl täysin valmis nostamaan Tennesseen ittensä ihan kirjailijoiden suurimpaan kärkijoukkoon. Näiden näytelmien traagisuus, tunnelma, dialogi, siis aivan kaikki on ihan järjettömän kovatasoista. Hahmojen ongelmiin ei oo olemassa mitään yhtä oikeaa ratkaisua ja ihmiskohtalot riipaisee parhaimmillaan todella syvältä niin et onnellista fiilistä näistä ei pahemmin saa, T:n omien henkilökohtaisten probleemojen välittyessä paperille uskomattomalla voimalla. Ja kaikki tää siis pelkästään luetussa muodossa joten on varmaan sanomattaki selvää et haluun ehdottomasti päästä näkeen edes yhden näistä laadukkaana teatteriproduktiona vielä joskus.

Paljon Tennessee Williamsia nyt.

No byäh. Muuten toki edelleen sitä samaa loistavaa kerrassaan nerokkaalla huumorilla varustettua dexteröintiä ku kahessa ekassa osassa mut tähän tää Lindsay oli jostain syystä tunkenu mukaan kaikkee ihan randomia fantasiascheisseä ja se lannisti kovasti tunnelmaa ku ainakin mulle Dexterit on just sellasia kylmän rauhallisia ja suht realistisia jännäreitä, ei mitään hämmentävää molokjumalapaskaa ja kuningas Salomoa. Saatana. Ja kliimaksiki oli taas ihan plääh niinku tuossa kakkosessakin, mut tosiaan silti erittäin luettava koska noita edellämainittuja paskatynnyreitä lukuunottamatta vallan mainio oli tämä. Kyllä.

Nyt sain sit viimeinkin aikaseks tutustuttaa itteni Tolstoin tuotantoon, tosin sekin kyl tapahtu tällasella suht lyhyellä kirjalla koska mullon edelleenki ihan liikaa lukemista jonossa niin et en vaan kerkee tällä hetkellä alotella niitä Leon mahtavimpia eepoksia, ehkäpä kesällä sit jos onnistuis tasottamaan... mut jokatapauksessa helvetin hieno teos kyllä tääkin, peilaa tekijänsä elämänfilosofiaa ja kuolema-ajatuksia upealla tavalla ja osoittaa niiden mukaisesti et kuinka ns. oikea elämä, se johon ihmisen tulis (taino, tulis ja tulis) olemassaolonsa aikana pyrkiä tuppaa nykyisessä urakeskeisessä yhteiskunnassa jäämään kokonaan pois niin et loppujen lopuksi kuolinvuoteella siitä ei jää oikeen mitään käteen. Itse Ivan Ilychin tarina ja sen henkilökohtainen kuoleman kohtaaminen, samoin ku sivullisten suhtautuminen siihen on kans kerrottu upeasti.

Tän painoksen loppuun lykätyt "Leo Tolstoin ajatuksia kuolemasta" (tai jotain sinnepäin, pointtina kuitenkin Tolstoin ittensä kirjottama parin sivun mittainen pätkä ajatuksistaan kuolemaa kohtaan) -kirjoitus ja kymmenisen sivua pitkä tiivistelmä T:n elämästä valotti myös asioita hienosti. Tolstoin uskonto (ja pitkälti myös elämänfilosofia) nimittäin on sinänsä mielenkiintoinen, et se periaatteessa kulkee kristinuskon nimellä mut siinä on todella paljon vaikutteita buddhalaisuudesta ja osittain kans luonnonuskonnoista ja koko Jumalan käsitekin on jokseenkin abstrakti. Mielenkiintoinen tyyppi kyl, ehdottomasti lisätutustumisen arvoinen.

Mullon lukeminen jääny kyl valitettavan taka-alalle tässä viimesen parin viikon aikana, tääki oli mulla kesken jotain kuukauden mut mut, jos tuota nyt koittais aktivoitua lissää.. joo, no, itse aiheesta puhuen niin tää oli kyl kokemus sinänsä. Valtaojan yleinen näkökulma elämään ja maailmankaikkeuteen on aika pitkälle sama ku mitä mä olin jo valmiiksi kelaillu mun pienessä pääparassa mut koska mun varsinainen faktatieto astrobiologiasta (ja kemiasta ja fysiikasta yleensä) on hyvin, hyvin rajoittunutta niin tää oli mitä loistavin kirja valottamaan noita juttuja enemmänkin, ja Valtaoja tosiaan myös selittää ne ihan normikielellä ja monesti myös oikeesti hyvän huumorin kanssa. Valtiksen optimistinen tapa katsoa ihmiskunnan tulevaisuutta ja "naiivi teknologiausko" sen omin sanoin on myös äärimmäisen miellyttävää vaihtelua kaiken tän yleisen pessimismin keskellä (tai ainaki musta tuntuu et pessimismi on tässä suhteessa huomattavasti yleisempää), vaikka joudunki tosin myöntämään et lukeudun ite tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Viimeisen luvun lopussa oleva ylistys taiteelle ja ylipäänsä koko loppuluku on kans todella upeeta tekstiä, tosin sen jälkeen tulevaa epilogia ilmanki oisin varmaan pärjänny mut eipä toi pahemmin haittaa. Kannattaa kyl oikeesti tutustua ja Esko Valtaoja ylipäänsä on todella mielenkiintonen persoona (plus sillä on ylityylikäs parta!) mitä oon nyt tän lisäksi netistä lueskellu ja pari 'tubevideota öögannu.

Ei ihan yhtä kovaa paskaa ku kaks ekaa albumia mut silti täynnä äärimmäisen perverssiä ja häiriintynyttä huumoria ja vähintäänkin sairaita henkilöhahmoja = voitto.

Pidemmälle mentäessä tarinaan alkaa tulla kaikkia taktisia fantasiajuttuja mukaan yhä suuremmassa määrin, ne kyl värittää tarinaa varsin mukavasti mut silti tyksin enemmän parin ekan albumin suoraviivaisemmasta meiningistä. Silti erittäin lukemisen arvoista.

Oon joskus ihan nassikkana lukenu nää kaikki läpi ja aattelin nyt tehdä uusintalukemisen koska muistelin näitten olevan erinomaisia ja jep, muistikuva piti paikkansa ja ite asiassa rohkenisin epäillä et näin aivokapasiteetin kasvettua näitä läppiä (jotka on muuten päasiassa aivan uskomattoman loistavia) ymmärtää vielä paremmin. Mut tosiaan, Luupäiden maailma on ihan tajuttoman kiehtova ja upeesti kirjotettu, eräänlainen sekoitus fantasiaa, keskiaikaa, nykymaailmaa ja Herman Melvilleä ja tarinankerronta on just loistavasti rymitettyä, erillisten huumoriin keskittyvien kohtausten (ihmisrotat!) välissä ite pääjuonta, joka on kans todella mielenkiintoinen, kuljetellaan eteenpäin sopivaan tahtiin. Smithin ihanan smoothia piirrosjälkeä on kans pakko kehaista, maisemat ja muu ympäristö on upeen näköistä ja hahmot joko mukavan simppeleitä tai sit ihmisten ollessa kyseessä pikkasen yksityiskohtaisempia mut aina yhtä tyylikkäitä. Sitäpaitti se täs on myös hienoa et tää ihan oikeesti sopii kaikenikäsille ilman minkäänsorttista negatiivista varausta niinku joskus tuppaa oleen mukana. Suosittelen.

Erittäin onnistunutta amerikkalaiseen unelmaan liittyvää pohdintaa ja nykyisen voitontuottamispolitiikan kritisointia. Tarina itsessään on upea ja siihen liittyvät takaumat on punottu tyylikkäästi nykyhetkeen hahmojen ollessa kaikessa epätäydellisyydessään niin sympaattisia ja rakastettavia.

Lindsayn teksti on täynnä nerokasta, useimmiten todella mustaa huumoria jolle tulee väkisinkin irvisteltyä mitä suurimmissa määrin ja meininki on muutenkin ihanan makaaberia ja häiriintynyttä, jännityksen taas pysyessä jatkuvasti korkealla niin et koko kirja tulee luettua muutamassa parin tunnin sessiossa läpi koska ei vaan halua lopettaa... ainoana suurempana miinuksena onkin oikeestaan vaan lopetus, joka jätti jotenkin kauheen laimean fiiliksen. On muuten ihan kiehtovaa kans huomata et tää kirjojen Dexter on oikeestaan hieman sarjan Dexiä mielenkiintosempi ja paremmin rakennettu, mikä on sangen suuri saavutus ku ottaa huomioon et jälkimmäinen on allekirjoittaneen suurimpia hahmosuosikkeja tv:n ja elokuvan parissa.

Toissavuosisadan vaihteen Englannin nummi-, Lontoo- ja maaseutukuvaus on upeeta ja ite mysteerin rakentaminen ja ratkominen jännittävää seurattavaa mut jotenkin jäi sellanen fiilis niinku tää ei olis hyödyntänyt ihan kaikkea potentiaaliaan ja kliimaksikin jätti suht kylmäksi. Sherlock on kuitenkin hieno mies ja ihan mielenkiinnollahan tän lukasee läpi ku pituuttakaan ei järin paljon löydy.