Read in '15

Ensimmäiset novellit, eli varsinaisesti Keltaisesta kuninkaasta kertovat ovat parhaimmillaan hyvinkin kutkuttavia ja sopivan salaperäisiä (vaikka ajatus hulluksi tekevästä näytelmästä onkin vähän liian häiritsevän absurdi), mutta muut, erityisesti kirjan päättävät 1800-luvun Pariisiin sijoittuvat rakkaustarinat selvisin läpi vain rautaisella tahdonvoimallani, en nimittäin ole miesmuistiin lukenut mitään yhtä totaalisen keskinkertaista sanahelinää.

Kahlasin kakarana läpi jokaisen Tintin vähintään viisi kertaa, ja ajattelin nyt hiljakseltaan lueskella nämä uudelleen. Tässä yksilössä on paljon kovin hauskaa huumoria, mutta juoni on paikoin varsin aukkoinen, pahimpana esimerkkinä deus ex Haddock tarinan loppuvaiheilla. Herge (ja kumppanit) kyllä tiedostavat sen ja kiusoittelevatkin lukijaa asialla, mutta selitystä ei silti anneta, mikä jäi ainakin mua runsaasti häiritsemään.

Tällä hetkellä viimeisin kirjaston kokoelmista löytyvä Walking Dead -sarjis nyt työstetty läpi. Uudelleenlukemisarvoa näillä on tuskin ollenkaan, kenties vahvan juonipainotteisuutensa takia, mutta näin ensimmäisellä kerralla koukuttavat kyllä niin perkeleellisesti, että näitä on käytännössä mahdotonta olla lukematta kokonaan yhdeltä istumalta. Laatu on halki sarjan ollut varsin tasaista, lukuunottamatta ehkä kuudetta ja kahdeksatta kirjaa, joissa ei tapahtunut juuri mitään. Kirkman myös kärsii yhdysvaltalaisille tyypillisestä psykopaattifetissistä: useammassa kirjassa nimittäin esiintyy joitain aivan diabolisen pahoja ultraväkivaltaisia pahiksia, jotka tykkäävät tehdä aivan diabolisen pahoja ultraväkivaltaisia tekoja (ja kiroilla erityisen kekseliäillä tavoilla), eikä tällainen ole loppupeleissä järin mielenkiintoista, vaan pikemminkin tylsää. Viimeisissä kokoelmissa (ja paikoin myös aiemmin, kuten vaikkapa epäuskottavan tarantinomaisen Michonnen tapauksessa) aletaan lisäksi etääntyä ensimmäisten kirjojen mahdollisesti kantavimmasta voimasta, eli realistisesta ihmisten käyttäytymisen kuvaamisesta maailmanloppuskenaariossa (mulla ei tietenkään ole toistaiseksi omakohtaista kokemusta moisesta tilanteesta, mutta voisin kuvitella tämän pääsevän suhteellisen lähelle todellisuutta) ja siirtyä kohti jotain apocalypsesplatterin tapaista. Sekin toimii, mutta vie tosiaan viimeisetkin halut selailla näitä uudestaan ainakaan seuraavaan kymmeneen vuoteen, ja niin vie myös tarinoiden tyypillinen itseääntoistava rakenne: Rick & komraatit keskustelevat ja juonittelevat aikansa, ja tämä säännöllisin väliajoin keskeytetään graafiisella zombieinlahtauksella, ja sit kun edelläkuvailtua on toistettu tarpeeksi pitkään, tapetaan joku vanhoista hahmoista ja/tai tuodaan uusi(a) tilalle. Mutta ehdottomasti suosittelen sarjiksia telkkarisarjan sijaan, joka ainakin kolmen ja puolen kauden perusteella on sangen luokaton.

Niin paljon kuin Kerouacista pidänkin, on tätä kyllä vaikea nähdä minään muuna kuin yksinäisen denan jurrisina horinoina. Ylipäänsä koko kirja vaikuttaa huonolta Kerouac-plagiaatilta, ja siksi onkin niin kovin surullista, että kirjoittaja on kuin onkin mies itse. K tuntuu myös tiedostavan tämän, sillä havaittavissa on paljon itseironiaa, mutta se ei tätä puuduttavuudelta pelasta. Pituutta ei sentään ole kuin päälle sata sivua.

Törmäsin tähän luonnollisesti Yle Suomen radiokuunnelmien kautta, kun pyörivät klo 10.55 alkuvuodesta arkisin kuukauden parin ajan ja viihdyttivät allekirjoittaneen aamupäivää. Tarinat toimivat kohtuullisen hyvin kirjamuodossakin ja ovat parhaimmillaan oikein hilpeitä suomalaiselle stereotyyppiselle miehelle hihittelyjä, mutta mukana on myös muutamia pätkiä joita en radiosta muista, ja jotka ovat lähinnä kankeudessaan vaivaannuttavia. Ihan veikeä, nopealukuinen nide.

Ei suoranaisesti huono vaan pikemminkin pintaraapaisun tasolle jäävä ja jokseenkin keskinkertainen teos sinänsä mielenkiintoisesta aiheesta. Rommi horisee vähän mitä sattuu loikkien epämääräisesti yhteiskunnallisten, historiallisten ja kulttuuristen aiheiden välillä heitellen mukaan aina silloin tällöin omia köyhähköjä, impressionistisia matkakokemuksiaan, jotka taas eivät tarjoa lukijalleen oikeastaan mitään.

Käväisin aiheuttamassa pahennusta Budapestissa kaksi vuotta takaperin, ja siitä lähtien kyseinen ihmisasumusten keskittymä on ollut erittäin lähellä sydäntäni, ja olenkin valmis nostamaan sen suosikkikaupungikseni siitä vielä toistaiseksi lukumäärältään valitettavan vähäisestä joukosta paikkoja, joihin olen saanut fyysisen olemukseni materialisoitumaan viimeksi kuluneiden 20 vuoden aikana, jotka olen Telluksen kamaralla itseni tiedostavana olentona viettänyt. Kaksi kuukautta sitten huomasin ikäväkseni kärsiväni potentiaalisesti hyvinkin fataaleista Unkari-vieroitusoireista, joten mielenterveyteni säilyttääkseni keräännyin välittömästi kirjastoon, jossa sormeni hakeutuivat pikaisen tietokantaselailun jälkeen tämän kirjasen ympärille, sillä se vaikutti kuvaukseltaan juuri siltä mitä kaipasin - nythän siis puhutaan kokoelmasta suomalaisten kirjoittajien (mm. Mika Waltari & nuori Kekkosen Urkki) vaikutelmia Budapestista viimeisten noin 150 vuoden ajalta. Itse pätkien miellyttävyys riippuu pitkälti kirjoittajasta: joidenkin otusten teksteistä ei saa irti juuri mitään, mutta parhaimmat piirtävät hyvin eläväistä kuvaa tästä kaupungeista parahimmasta ja tarjoavat siihen aivan uusia näkökulmia. Kokonaisuutena tällainen tilkkutäkki on kuitenkin kohtuullisen työlästä luettavaa huonolla tavalla, mutta se onneksi riitti tällä kertaa tyydyttämään hirvittävimmät nitkut. Lukenen joka tapauksessa ilomielin sarjan muutkin osat, yksi niistä taisi nimittäin käsitellä Berliiniä, joka saattaapi hyvinkin olla kommenttini ensimmäisessä lauseessa mainitun kuvitteellisen listan yhtä kuvitteellisella kakkossijalla.

Samaan aikaan sekä lievästi vastenmielinen, että hypnoottisen kiehtova kuvaus ihmisten, erityisesti kauniimman sukupuolen hävyttömästä manipuloinnista, ja samalla myös yhteiskunnasta, joka joitakin yksilöitä moiseen ajaa. Straussin gonzahtava paneutuminen asiaan miellyttää, vaikka välillä tämän kirjoitustyyli ottaakin skidisti aivoon. En tunne korrektia termiä kyseiselle tyylikeinolle, mutta miäs esimerkiksi lopettaa useat kappaleet toteamukseen x.
Jota seuraava yhden lauseen kappale kertoo ytimekkäästi ettei x pidäkään paikkansa.
Tämän jälkeen teksti taas jatkuu, ja tämä tosiaan toistuu noin joka toisessa luvussa. Kiinnitin myös lukiessani huomiota erään kriitikonkin noteeraamaan pätkään kirjan lopusta, jossa Mysteryn äiti toteaa, että hänen poikansa ongelmat johtuvat huonosta itsetunnosta Straussin häkeltyessä siitä, kuinka äitsykkä osasi tiivistää tämän niin yksinkertaisesti, vaikka lukijalle se on ollut päivänselvää aivan alusta lähtien.

Juonipuolelta ehkä paras Sandman (tosin viimeinen on vielä lukematta) Seasons of Mistin ohella, mutta mulla oli jatkuvasti päällä lievähkö krooninen vitutus Marc Hempelin piirustustyylin vuoksi. Ymmärrän, että tässä on tietoisesti haettu jotain aikaisemmasta poikkeavaa, eikä taide itsessään ole varsinaisesti rumaa, mutta yksi syy miksi pidän näistä niin paljon, on ollut juurikin ihastuttavan toismaailmaiset diiteiljöidyt taustat ja yksityiskohtaisesti kuvatut hahmot, Morpheus etupäässä, ja milloin milläkin tyylillä toteutettuna. Sen sijaan Hempel on yksinkertaistanut kaiken ja saanut helvetin, dreamingin, ihmiset, jumalat ynnä muut otukset ja miljööt näyttämään häiritsevästi kuin lauantaiaamun lastenanimaatioista repäistyiltä, eikä se musta palvele tätä erästä sarjiksista hienointa ollenkaan.

Jos tää on parasta mitä Batmanilla on tarjota, kuten opus röyhkeästi väittää, niin harvinaisen kusipaskainen aviisi on kyllä kyseessä. Tarinat ja juonenkäänteet ovat pitkälti Aku Ankkaa, ja suurin osa hahmoista - etenkin pahiksista - liikkuu älyllisesti siinä James Hirvisaari & Teuvo Hakkarainen -akselilla. Piirrosjälki on lähes kauttaaltaan sangen rumaa ja huonolla tavalla simppeliä. Ymmärrän toki että ainakin 40-60-lukujen jutut on lähinnä kakaroille suunnattua matskua, mutta sen tiedostaminen ei kyllä saa mua sen kummemmin lämpeämään. Pöyristyttävän huono.

Haluni lähteä kahtommaan muailmoo on suuri, kookas ja massiivinen, ja tämä odotetusti vain kiihdytti siitä. Paljon epäilemättä hyödyllistä informaatiota mistä tahansa edes etäisesti travellaukseen liittyvästä aiheesta usein kovin huvittavasti ilmaistuna. Tulee varmasti tarpeeseen kun finanssipoliittinen tilanne sallii mun maailmalle matkustaa.

Parasta sarjistelua toviin! Väkivaltainen kirjallisuuserektio melkein puhkoi suosikkihousuni, sillä tämä on kauttaaltaan uitettu viittauksissa ja vertauksissa sellaisiin otuksiin (ja näiden tuotoksiin) kuin Joyce, Proust, Camus sekä iki-ihanaan Wind in the Willowsiin kreikkalaista mytologiaa unohtamatta. Rakenteen pilkkominen ja uudelleenjärjestely, siis tarinankuljetus nyt yleensäkin on ihailtavan sulavaa ja mukaansatempaavaa, mistä johtuen tämän työstää iisisti yhdellä tai kahdella istunnolla läpi. Hahmot, etupäässä Alison ja isä-Bechdel ovat todella mielenkiintoisia, ja edellämainittujen varsin eriskummallinen isä-tytär-suhde kiehtoo täysillä.

Raskaahkoa luettavaa. Thoreaun ajatukset ovat paikoin erittäin kiehtovia ja varteenotettavia, paikoin taas varsin hämärää logiikkaa noudattavia ja naiiveja. Mulle henkilökohtaisesti suurimmat kiksit kuitenkin tarjosivat gentlemannin yksityiskohtaiset kuvaukset luonnosta ja tämän siihen liittyvistä aktiviteeteista. Synnytti myös lievän halun ympäröidä ihoni kauttaaltaan paksulla karvoituksella ja erakoitua korpeen.

Aihepiirinsä laajuuteen nähden auttamattoman ohut läpyskä (pituutta ois helposti voinut olla vaikkapa kolme kertaa enemmän, ja siltikin tää ois ollu vaan pintaraapaisun pintaraapaisu), ja sitäpaitsi suurin osa matskusta ja häpeilemättömästi myös muutama läppä oli jotakuinkin suoraan copypasteiltu vuoden 2012 Truths & Rightseista, mutta siitä huolimatta miellyttävää ja pätevästi tiivistettyä luettavaa, vaikkei kovin montaa uutta ajatusta tarjonnutkaan. Mediassa tulee muuten päivittäin vastaan ihmisiä, joiden soisi lukevan tämän ja tajuavan kuinka perseestä ovat. Erityisplussa jokaisen luvun loppuun printatuista musa-, kirja- ja dokkarisuosituksista.