2017: The Movie List

Clintin loppu-uran perus elokuva, joka rullaa ihan hyvin ja jossa näytteleminen on ammattimaista tekemistä. Ei kovin erikoinen, mutta sopivan pituinen ja kiinnostava tarina kerrotaan tarpeeksi hyvin.

Hyvä elokuva muuten katsoa lentokoneessa tai lentokentällä.

Hi there! I am a Disney executive. You may not know this, but I'm actually the one who wrote Star Wars: The Last Jedi. Not Rian Johnson, the guy who directed probably the best TV show episode in television history.

You wanna know a couple of other things? Just sit back, relax and shut the fuck up.

First thing: Star Wars is a franchise. A franchises purpose is to sell shit. Toys, shirts, posters, video games, you name it. No one goes to the movies to see a cohesive story. They go to see shit being blown up and characters who look cool doing it. Fuck the old fans, this is the new rule. When the first Star Wars films were made, they had no executives who went with the money first approach. Sure, there were some, but our passion is the shareholders and that sweet revenue.

Which brings us to our second thing: unnecessary length. This is a one hour and 45 minute film bloated into two hours and 30 minutes just for one reason: domination. We hate competition, so we do everything possible to take a stranglehold of all cinemas. We even introduce new and unnecessary planets and plot lines that lead to nothing but coming back to square one at the very most, all in the name of taking time slots and getting that sweet revenue. But hey, at least you get cool action sequences, great visual effects and editing, beautiful cinematography and mostly decent acting.

That's a couple of things for you, but sadly I don't have more time. I have a meeting with shareholders. I can't really tell you too much about it, but it involves bathing in money and talking about fanboys who just can't shut the fuck up about major plot holes and plot decisions.

(Not a fan, but still, this movie was a wasted opportunity and a champion for mediocrity.)

Absurdin ja idioottimaisen raja on erittäin häilyvä. Big Game koittaa kulkea sitä uskottavasti, mutta kaatuu perseelleen siinä vaiheessa kun mennään USA:n komentokeskukseen. Dialogi on näissä kohtauksissa aivan hirveätä paskaa eivätkä näyttelijät tunnu uskovan repliikkejään missään vaiheessa. Jacksonilla ja Tommilalla on hienoa kemiaa ja he tekevät hyvät roolisuoritukset. Harmi vaan että heidän hetkensä ja rakentuvat hahmonsa haaskataan siinä vaiheessa, kun Tommilan näyttelemä Oskari päättää hypätä helikopterin kuljettaman pakastimen päälle. Tästä alkaa jatkuvalla syötöllä tulevaa efektipläjäystä, joissa on toki hetkensä mutta samalla jää fiilis, että nyt jäi jotain pahasti kesken.

Tästä olisi saanut niin paljon enemmän kuin mitä siitä tuli. Sen sijaan Helander ja Jokiranta pilaavat kaiken typerällä kirjoittamisella ja vaivaannuttavalla toiminnalla.

Todella kiinnostava ja ajankohtainen dokumentti Venäjän dopingskandaalista. Jos aihe yhtään sytyttää, tässä riittää tiukkaa ja elävää materiaalia. Fokus karkailee silloin tällöin, mutta parhaimmillaan elokuva rullaa hienosti.

Tässä elokuvassa ei nukuta hyvin nussittuna.

Idea on hyvä ja näytteleminen onnistunutta kautta linjan, mutta vain muutamissa kohdissa on todella hienoa ja ahdistavampaa settiä. Muuten pelko ja jännitys valahtaa turhan usein tylsyydeksi ja laahaamiseksi. Harmi, koska ainekset tässä olisi ollut ihan mukiinmenevää kauhuelokuvaa parempaankin teokseen.

What a story.

Enemmän komedian oloinen kuin odotin ja myös todella hauska elokuva, mutta The Roomin syntyminen jo itsessään on käsittämättömän koomista. Elokuvan tekemisen näyttämisen kannalta The Disaster Artist tekee hienoa työtä ja kirjan lukeneena nämä kohtaukset toimivat juuri kuten odotin. Muissa tapahtumayksityiskohdissa kirjasta on tarkoituksella karsittu jonkin verran, koska silloin elokuva lähentelisi 2,5 tuntia pituudeltaan. Tärkeimmät asiat ovat onneksi jääneet, kuten Tommyn ajoittainen kusipäisyys, joskaan ei niin tarkasti kuin lähdeteoksessa.

Mitä itse näyttelemiseen tulee, päähuomio totta kai kiinnittyy James Francon Tommy Wiseau -rooliin. Hän ei pelkästään esitä Tommya, hän on Tommy. Harvoin näkee näin väkevää muuntautumista roolihahmoon jokaista yksityiskohtaa myöten ja vaikka toki hahmo on enimmäkseen koominen, täytyy muistaa että kyseinen ohjaajalegenda ei kerro itsestään mitään kenellekään ja, kuten kirjassa ja elokuvassa todetaan, hän elää Tommyn planeetalla. Muista rooleista Dave Franco vetää ihan kiitettävällä suorituksella Gregin kasvutarinaa ja muut sivuroolit ovat erittäin onnistuneita.

The Roomin ja The Disaster Artist -kirjan fanina toki odotti ehkä vielä hieman tarkempaa kuvausta elokuvan tekemisestä ja Gregin ja Tommyn taustoista ja keskinäisestä hyvin erikoisesta ystävyydestä. Tällaisenaankin itse elokuva on erittäin onnistunut tuotos. Pintapuolisesti katsottuna se on hyvin hauska, mutta se myös kertoo hyvin siitä kuinka unelma voi toteutua vaikkakin erilaisena kuin sen ajatteli ja myös siitä kuinka paljon sille pitää antaa. Se on ehkäpä The Disaster Artistin tärkein saavutus.

Thanks a lot, bye.

Ajatuksena oli katsoa pitkästä aikaa The Room ennen huomista The Disaster Artistin Night Visions -näytöstä, mutta jostain syystä dvd-soittimeni kaukosäädin on kadonnut jonnekin. Sen sijaan matka vei kohti YouTuben syvimpiä syövereitä, josta löytyi tällainen straight-to-video -kalkkuna, jonka on tuottanut Dino De Laurentiisin tuotantoyhtiö.

Harvemmin tulee näin käsittämätöntä megaperseilyä katseltua. Paljon räjähdyksiä, idioottimaisia tapahtumia, huikeita one-linereita, ammuskelua ja seksiä, joka saa kaupungintalon valot välähtämään ja huoneen kansiot lentämään. Ehtaa kasariääliömäisyyttä, jonka aikana ei ainakaan ole tylsää.

Tämä on kummallinen tapaus. Sinällään viihdyttävää settiä, mutta ei jumalauta, kuinka studion täysin kusema tuotos tästä tuli. En ole vähään aikaan nähnyt tarinaltaan sekä näin sekavaa että ohutta elokuvaa eikä hahmoistakaan Harley Quinnia ja Deadshotia lukuun ottamatta saa mitään irti. Muut itse murharyhmästä jäävät täysin pimentoon ja Jokeri jää tässä versiossa käsittämättömän vähälle huomiolle. Huumori on sentään toimivaa, mutta lisensoidun musiikin käyttöä olisi voinut hoitaa eri tavalla.

Tässä on varmasti ollut oikeasti materiaalia todella paljon käytössä. Itseäni olisi kiinnostanut tästä joukkiosta tehty tv-sarja, koska ei tämä voinut alun perinkään toimia parin tunnin elokuvana. Tällaisenaan tuskin haittaa kohtien skippailu, koska kohtaukset ja tarina on jo nyt leikelty päin vittua.

Paheiden valtaaman maailman ja ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden kuvastamisen kiistaton klassikko, joka tuntuu joka katselukerran jälkeen masentavan hyvällä tavalla entistä enemmän kuin mitä edellisellä.

On tätä huonompia kauhuleffasarjojen nelososia olemassa, mutta on tämä aika nihkeä esitys edeltäjiinsä verrattuna. Tästä ei jäänyt päähän kyllä juuri mitään, muttei tämä toisaalta jäänyt vituttamaankaan.

Tämä näyttääkin jo siltä että mennään höyryillä siitä huolimatta, että edelliseen nähden on kuuden vuoden ero. Budjetti on toki pienempi mutta efektit ovat ottaneet edelliseen osaan verrattuna reippaan sukelluksen, esim. pallon veren ruiskuaminen on jotenkin vielä huonommin toteutettu kuin amatöörimäisessä ykkösosassa. Joka tapauksessa, ihan ok viihdettä tämä tarjoaa vielä muttei juuri muuta.

Meininki on melko samaa kuin ykkösessä mutta paremmalla budjetilla ja paremmin toteutettuna. Jokin kuitenkin ensimmäiseen verrattuna puuttuu, mutta tämä toimii myös oikein hyvin.

En nykyään katso kovinkaan montaa elokuvaa vuodessa ja suurin osa niistäkin on nimimerkki Kurkkuharjan luona. Tällä kertaa luvassa oli Phantasm-sarjan neljä elokuvaa eikä tämä ensimmäinen itse asiassa ollut hullumpi. Kökkö tuotanto ja kehno näytteleminen - toki kummatkin budjetin takia juuri näin - eivät haittaa pahemmin, koska tämän kanssa viihtyy. Elokuva on sopivan pituinen kaiken lisäksi. Kyllä niitä huonompiakin tapoja aloittaa elokuvasarja voi olla.

Hype tämän leffan ympärillä oli kesällä valtava enkä sinällään ihmettele. Harvemmin naisia edelleenkään on pääosassa toimintaspektaakkeleissa tai jos on niin kamera kulkee turhan monessa leffassa perseessä kiinni tai rintavakoon tarkentaen. Wonder Woman on siinä mielessä poikkeuksellinen, että ote on erittäin feministinen ja aikakausikuvaus tekee otteesta vieläkin tiukemman, hyvin alleviivanakin mutta toki ymmärrettävästi näin. Diana on muutenkin erittäin hyvin toteutettu hahmo ja Gal Gadot tekee pirun hyvän roolisuorituksen tässä elokuvassa.

Elokuva toimii muiltakin puolin hyvin. Marvelin ja muista DC-elokuvista - Suicide Squadia en ole nähnyt, joten siitä en osaa sanoa - poiketen huumori on luontaisempaa. Päälle liimattuja one-linereita ei juuri ole ja huumori tulee hahmojen välisestä kemiasta. Toiminta on myös suurelta osin erittäin näyttävää, vaikka Snyderin hidastuskosketus meinaa käydä liialliseksi ja musiikki on luvattoman mitään sanomatonta. Käsikirjoitus on jaksotettu draaman ja toiminnan osalta hyvin tasapainoisesti eikä 2 tunnin ja 15 minuutin kesto tunnu niin pitkältä. Lopussa kuitenkin homma meinaa lässähtää pahemmin, kun meininki näyttää enemmän huonon toimintapelin välivideolta kuin onnistuneelta spektaakkelilta. Lopputaistelun epäonnistunut mahtipontisuus melkein vesittää muuten niin hyvällä rytmillä etenevän ja komeasti kuvatun ja leikatun elokuvan.

Onneksi Wonder Womanissa on paljon enemmän hyvää kuin huonoa ja lopun herpaantumisen voi antaa anteeksi. Batman v. Supermania pystyin katsomaan vain jos oli asettanut päähänsä ajatuksen, että elokuva on vitsi. Wonder Womanin kohdalla näin ei tarvitse todeta, koska parhaimmillaan se on hyvin luonteva ja hieno toimintaelokuva, jossa on sielua ja jonka päähenkilö on yksi parhaiten luotuja toimintasankareja pitkään aikaan.

Sarjassamme elokuvia, jotka on tehty vain koska ne voi tehdä. Tämän tylsyys on harvinaisen tiukkaa luokkaa eikä tästä saa edes tahattomia nauruja aikaan. No, ehkä tämän tarkoitus on olla elokuva, jonka löytää Youtubesta ja sitä katsoessaan tekee mieli vetää tehokkaat rynnäkkökännit.

Hyvin kliseistä, kaikkea mahdollista kopioivaa ja yllättävän viihdyttävää perseilyä. Kelpaa kaljan kanssa oikein mainiosti.

Blade Runner 2049 on käsittämättömän näyttävä elokuva. Se on myös pikkaisesta ylipituudestaan huolimatta hyvin etenevä muttei myöskään helpoin elokuva teemoiltaan. Se, että näin paljon Hollywoodin normirainoista poikkeava tuotos on tehty niinkin massiivisella budjetilla kuin tämä on, sille täytyy antaa valtavasti kunnioitusta. Klassikon jatko-osana tosin tällä ei ole helppo tehtävä, mutta 2049 suoriutuu kunnialla ja vie ensimmäisen elokuvan ideaa replikanteista loogisesti eteenpäin. Juonta en ala spoilaamaan, mutta ensimmäisen osan nähneet varmasti tietävät mihin pisteeseen mm. kaikki replikanttien testit ovat kehittyneet.

Näytteleminen on erinomaista kautta linjan. Gosling vetää melko samanlaisen suorituksen kuin Drivessa, toisin sanoen aika coolina mutta samalla lähestyttävästi. Harrison Fordin roolisuoritus Deckardina on jälleen yksi hänen parhaista roolisuorituksistaan. Päälle 30 vuotta paossa olo näkyy ja tuntuu jokaisessa liikkeessä ja sanassa. Ana de Armas on myös hyvä tietokoneohjelma-tyyppisenä Joina. Jared Leto on siinä ja siinä vetääkö hän taas överiksi, mutta kyllä hän on Wallacena ihan jees lopulta.

Se 2049:sta täytyy myös sanoa, että elokuva tuskin tulee olemaan kassamenestys. Ihmiset varmasti odottavat toimintapitoisempaa settiä, kun totuus on lähempänä Driven luomaa tunnelmaa. 2049 on hyvin lohduton, karu mutta samalla myös hyvin kaunis, melkein jopa surrealistinen elokuva. Äänimaailma ja musiikki tukevat tätä myös hyvin, vaikka Vangeliksen tunnelmaan ei päästäkään. Ensimmäisen fanit ja myös Villeneuven aiempien elokuvien fanit tietävät aika tarkkaan mitä tältä elokuvalta voi odottaa. Aivan liikoja ei kannata odottaa, koska aika harva elokuva on siinä asemassa mitä Ridley Scottin genreä muovannut teos on.

Koska totta kai 2049-hype ja onhan tämä mestariteos.

Edgar Wrightin tyyliin kekseliäästi leikattu ja nokkelalla dialogilla etenevä tiukka rikoselokuvapaketti, jossa ei juuri turhia hetkiä ole. Näytteleminen toimii kautta linjan ja toiminta on hyvin näyttävää ja viihdyttävää. Käsikirjoituksen osalta kovin uusia juttuja elokuvassa ei musiikkiteemaa lukuun ottamatta ole ja jotkut toimintakohtaukset alleviivaavat musiikin rytmiä pikkaisen liikaa, mutta ne eivät juuri menoa haittaa koska Baby Driverin soundtrack on yksi parhaista pitkään aikaan. Tyylit vaihtelevat mutta kaikki sulautuu yhteen hienolla tavalla ja ne tuovat elokuvan eloon upeasti.

Ohjaajaltaan taas vahva ja viihdyttävä tuotos. Onko hypen arvoinen, riippuu ihan katsojasta itsestään minne asti sen on nostanut. Kunhan pitäytyy siinä että menee katsomaan vauhdikasta toiminta/rikoselokuvaa jossa on ripaus huumoria ja sielua, tämä toimii erinomaisen hyvin.

Puhtaasti toimintaelokuvana tämä on aika väkevä esitys. Draamapuoli sen sijaan on pikakelaustasoa: oikeastaan mitään ei tästä elokuvasta jää sen osalta päähän. Tosin veikkaan että Big Bulletia ei sen vuoksi ole tehty. Toiminta on todella näyttävää ja hyvin ohjattua, vaikka loppua myöten alkaa sekin hieman puuduttamaan. Ihan kohtuullista Hongkong -toimintaa, menee ehdottomasti paremman puutteessa.

Hyvin tärkeä elokuva käärmeestä joka on paholainen. Meno on raamatullista eli typerää ja todella kuivaa ja vaivaannuttavaa.

Tekotavaltaan aika raakile, mutta aihepiiriltään todella hämmentävä ja karmea dokumentti ns. "artistista" jota maailma tuskin jää kaipaamaan. Se toisaalta tekee samalla tästä dokumentista todella kiinnostavan, koska ei voisi kuvitella että tällaista on joskus tapahtunut jossain. Paskaa syövä, yleisöään hakkaava ja pedofiileistä ja murhaajista laulava, John Wayne Gacyn ihailema punkkari on sellaista josta on vaikea olla niin ettei olisi mitään reaktiota. Ja kyllä, tässä näytetään kun Allin syö omaa paskaansa ja viskoo sitä yleisöön.

Oikein hyvä musiikkidokkari, joka luultavasti traumatisoi ohjaajansa ja sai hänet tekemään geneeristä Hollywood -komediaa.

Suosittelen tätä dokumenttia nimimerkki Kurkkuharjalle.

Kansantaiteilijat on päästetty vauhtiin ja he tuottivat paatoksellisen ja hirvittävän tylsän draamapökäleen. Tässä ei oikeastaan tapahtunut missään kohtaa mitään kiinnostavaa eikä mieleenpainuvaa. Ammattimaiselta tämä jokseenkin sentään näyttää, joten voi tätä elokuvaksi kutsua.

Mitä helvettiä, onko tää leffa tehty vuonna 1982!? Ihan tosissani ajattelin että tämä on tehty joskus 1960-70-luvun taitteessa...

Mestariteos absoluuttisen myötähäpeän saralla. Vaikea sanoa muuta elokuvasta, jonka E.T. näyttää perunalta.

Tämän elokuvan sankarit eivät muistaneet ottaa Ohvia. Aika vitun kömpelöä paskaa, joka onneksi loppua kohden viihdyttää enemmänkin.

Hyvä myös etteivät hyttyset huuda tosielämässä, kuten tässä elokuvassa tekevät.

Sinällään hyvin tehty ja Sorkinin tyyliin nopeatempoisella dialogilla varustettu draama historian suuresta hypekoneesta. En vain oikein näe tälle elokuvalle mitään erityisempää tarkoitusta. Okei, tässä toki käsiteltiin perhesiteitä ja yritettiin linkittää niitä kolmeen Applen ja Jobsin kannalta käänteen tekevään hetkeen, mutta silti tästä jää tunne ettei tällä elokuvalla ole oikeastaan mitään sanottavaa. Fassbender tekee tosin hienon roolisuorituksen ja muutenkin näytteleminen on kautta linjan hyvää, vaikka Winsletin aksentti falskaakin melko usein. Danny Boylen ohjaus on tuttua Boylea, mutta hyvin hillitysti aiempiin tuotoksiinsa verrattuna.

On tämä Steve Jobsin elämänkerta parempi kuin se toinen jossa Ashton Kutcher pällistelee, mutta jotenkin tämä kertoo vähemmän. Siitä toki pisteitä ettei tässä mennä perinteisellä tyylillä, mutta jotain muutakin olisi tähän halunnut kuin sen että Steve Jobs kehittyy absoluuttisesta mulkusta vähemmän absoluuttiseksi mulkuksi.

Ei ole niin kauhea kuin mitä tämän leffan saama paskamyrsky antaa ymmärtää. Ei tosin ole myöskään todellakaan kovin erikoinen: ihan perus Hollywoodin CGI:llä varusteltu nykykomedia, joka vain sattuu olemaan Ghostbusters ja sekin typerien cameoiden takia.

Eipä tästä oikein muuta pysty sanomaan. Enemmän petyin siihen että tämä olikin keskinkertainen eikä aivan paska.

Rogen-Francon överiksi heitetty pössyttelykomedia, jossa ehkä muutama ihan ok vitsi, mutta vaikea nähdä mikä tän pointti oli. Liian kauan veivatuista vitseistä olisi saanut varmaan ainakin 5 minuuttia lyhyemmän elokuvan ja siihen lisäksi vielä kohtaukset jotka menevät aivan liian pitkiksi. Satiirinakaan tämä ei toimi, koska tässä ei ole mitään terävää analyysiä edes roskajournalismistakaan, jota elokuva myös osittain käsittelee.

Ehkä tästä saa enemmän irti jos asennoituu oikein. Ei sekään toisaalta auta loppuun asti. On The Interviewta huonompiakin komedioita olemassa muttei tästä hypen ja kohun jälkeen ole jäljellä muuta kuin se että tämä elokuva on olemassa.

Tarinaltaan ja käsikirjoitukseltaan Ex Machina on vahva elokuva. Muutamia nihkeyksiäkin löytyy mutta sitten menisi suht kivasti spoilereiden puolelle. Näytteleminen on onnistunutta kautta linjan, vaikkei nyt hirveän montaa roolisuoritusta olekaan. CGI on erinomaista, joskin muuten elokuvan tyyli on melko tylsää harmaan ja vaalean sävyä muutamalla punaisen valaistuksen kerralla.

Kokeneelta kirjoittaja Alex Garlandilta oikein hyvä debyyttiohjaus.

FPS-pelimäinen kuvaustyyli on tämän leffan myyntivaltti ja sen viihdyttävimmät hetket pelastavat Hardcoren sekavan tarinan ja aivan kauhean näyttelemisen läpi. Parhaat kohtaukset tuovat mieleen uusimman Doomin ja vanhat kunnon Serious Samit sekopäisyydellään ja nopealla tempolla. Parkour-kohtaukset ovat todella näyttäviä. Kuvakulmasta johtuen jotkut kohtaukset ovat epäselviä, mutta kaikin puolin homma pysyy yllättävän hyvin kasassa. Sharlto Copleyn multirooli on niin överiä että se on sekä hirveätä paskaa että tietynlaista taidetta. Tylsä se ei ainakaan ole. Muista ei oikein voi sanoa mitään, kun ei ole mitään millä tehdä mitään.

Aivotonta mättöähän tämä on ja toimii juuri ja juuri kestonsa ajan, mutta mitään syvällisyyttä tai järkeä tältä ei kannata odottaa.

Edellinen katselukerta jostain vuodelta 2012 tai jotain sinnepäin. Toimii edelleen.

Toinen katselukerta, yleensä supersankarileffojen osalta se on kaukana hyvästä kokemuksesta. Deadpool tekee poikkeuksen: kyseessä on edelleen hyvin viihdyttävä vitsitykitys. Kaikki vitsit eivät osu maaliin, mutta enemmän tälle tuli hihiteltyä ja irvisteltyä kuin olisin ollut hiljaa. Elokuvan pahis on vain aika vaisu, mutta se ei haittaa kauheammin.

Vieläkin yksi parhaista genrensä elokuvista.

Eipä tästäkään tullut pelileffojen pelastajaa. Melko normifantasiatouhu tästä saatiin, todella ailahtelevalla CGI:llä, perustylsillä roolisuorituksilla ja kliseekirjastosta lainailemalla. Toisaalta, ei Warcraft tylsä ole, elokuva rullaa suht ok-tasolla. Faneille tämä on myös tehty, he ymmärtävät tätä lorea ja maailmaa paremmin. Itse pelasin Warcraft II:ta satunnaisesti 90-luvun loppupuoliskolla, WOW:iin en ole pitkällä tikullakaan koskenut, koska haluan muutakin elämää.

Mut joo, ei täyskatastrofi mutten lähtisi tätä suosittelemaankaan.

Princen kuolemasta tuli tänään kuluneeksi vuosi ja täytyihän sitä Prince-fanina nyt Purple Rain katsoa. Eihän tämä elokuvana ole kovinkaan hyvä - toki muutama hyvä kohtaus kyllä löytyy - mutta ei tätä draaman takia katsota. Tätä katsotaan musiikin takia ja turha sitä on kiistää, energiaa tässä riittää keikkavedoissa ja biisit ovat täyttä rautaa. Vaikea uskoa että ne on useista eri otoista kasattuja, koska ne rullaavat uskomattoman hyvin.

Se miten minusta tuli Princen fani, on täysin Purple Rainin soundtrackin ansiosta. Koulukaverini lukiossa aikoinaan lainasi meikäläiselle tämän levyn. Katsoin kantta ja mietin hetken aikaa, että mitähän helvettiä tämä on. Kaveri sanoi että oli kesällä katsonut kuukauden ajan VH1:ltä tulleita Princen videoita ja erikoisohjelmia ja totesi kyseisen artistin olevan uskomaton nero. Ajattelin että mikäs tässä, kuunnellaan tämä levy sitten. Olin vain kuullut joitain singlejä aiemmin ja musiikkimakuni oli aivan toisenlainen tuohon asti. Ensimmäinen kerta meni siten, ettei ole hullumpi levy, odotin ihan muunlaista. Toisella kerralla tajusin että Purple Rain on mestariteos. Siitä lähti Prince-fanitukseni enkä voisi kuvitella itseäni musiikin harrastajana ilman Princeä vaikuttajana.

Tässä on ainekset erittäin kiinnostavaan elokuvaan, mutta voi vittu kuinka elokuva voi olla itseään täynnä. Joo, ymmärrän sen verran rapin historiasta että itsekehut kuuluvat asiaan, mutta jos haluaa tehdä onnistuneen elokuvan aiheesta, sitä ei tehdä niin että on olemassa yksiselitteisesti hyvä ja paha. Heller toki ei ollut reiluin jätkä maan päällä, mutta aika helvetin karulla tavalla häntä tässä käsitellään. Ihan kuin NWA:n jätkät nyt olisi niitä puhtaimpia taivaan enkeleitä olleet itsekään, hohhoijaa.

Muutenkin on vaikea ymmärtää joitain ohjauksellisia ratkaisuja, kuten esim. kohtaus jossa yhdessä kohtaa Ice Cube pistää pesarilla pöydän paskaksi hidastettuna. Joo, ymmärrän edelleen sen verran rapin historiasta että meno oli väkivaltaista mutta silti, myötähäpeä tuota kohtaa katsoessa oli suht korkealla tasolla. Elokuva luisuu loppua kohden myös tylsemmäksi: toki muutamassa vuodessa tapahtui erittäin paljon jokaisen kohdalla mutta ote ei pidä samalla tavalla kuin ensimmäisen tunnin aikana.

Straight Outta Compton on vituttava elokuva, ei sen takia että se olisi mitenkään erityisen huono tekele kokonaisvaltaisesti. Se on vituttava sen takia, koska se olisi voinut olla niin paljon enemmänkin. Palaset toimivat vain juuri tunnin kohdalle, kunnes Ice Cuben tuottajanäpit tulevat peliin. Sen jälkeen tulee tunnin pituinen diss track, joka yrittää niin helvetin kovaa, mutta tekee enemmän hallaa itselleen kuin kohteilleen. No, kai tämäkin kelpaa tuottajilleen.

Todella hämmentävä dokumentti joka ei niinkään kerro kutituspornosta vaan elämäänsä kyllästyneistä multimiljonääripsykopaateista. Alku ja loppu ovat selkeästi vahvempia kuin keskivaihe, jolloin homma jostain syystä tuntuu jumittavan. Toimittaja on myös suht rasittava henkilö muttei niin rasittava että haittaisi älyttömästi katsomista. Käänteet ovat onneksi sitä luokkaa että tämä tuntuu enemmän fiktiolta kuin faktalta mutta totta tämä kaikki on. Ei tämä erinomainen dokumentti ole mutta erittäin omanlaisensa kuvaus siitä miten raha ja valta määrää maailmassa.

Kuvaa erittäin hyvin tutkivan journalismin maailmaa ja käsikirjoitus on todella onnistunut. Harmi vain että Spotlight on toteutettu niin kuivasti kuin on eikä tässä ole oikeastaan yhtään kiinnostavaa hahmoa. Toisaalta ymmärrän mitä ohjaaja on hakenut tällä lähestymistavalla: katolisen kirkon pedofiliaskandaali on jotakuinkin priimatavaraa eksploitaationa ja takuuvarmasti eksploitaationa tästä olisi tullut aivan hirvittävän huono elokuva. Ehkä tämä on parempi näin ja tiukasti asiassa pysyvä, hyvin rytmitetty käsikirjoitus pitää elokuvan hyvin kasassa - tylsästä tyylistään huolimatta.

Marvelin trikoosaaga/Stan Lee -cameojuna puksuttaa lujaa taas. Menee aivan siinä rajoilla onko noloa vai viihdyttävää. Sanotaan että tämä on sekä että. Nämä assemble-tyyppiset supersankarileffat ei ole aiemminkaan ollu mun juttu eikä tämä muuta mun mielipidettä.

Ainakin Spidermanin rebootmakemikä-vittu-lie tulee olemaan sietämätön kokemus.

Aihepiiri on kiinnostava ja elokuva on teknisesti katsoen ja näyttelemisen kannalta onnistunut, mutta kunnon tarinaa tai muistettavia hahmoja tästä ei löydy seiniä auki takomallakaan. Se on harmi, koska potentiaalia tässä olisi ollut vaikka mihin. Tarinaan ja maailmaan olisi myös kaivannut edes aivan pienen ripauksen inhimillisyyttä, tällaisenaan Sicario kuvaa Meksikon ja USA:n rajaa helvettinä josta ei ole ulospääsyä.

Hukattu mahdollisuus, mutta ohjaajana Villeneuve on tämän ja Arrivalin perusteella lupaava. Antakaa hänelle vain parempia käsikirjoituksia.

Näin Tom of Finland -lakanoiden, postimerkkien ja kahvin jälkeisenä aikana on hyvä katsoa dokumentti siitä mistä Tom of Finlandissa on kyse: nahasta, lihaksista, viiksistä ja käsittämättömän kokoisista kyrvistä. Uskomattoman taitavia piirroksia mutta ovathan ne myös rajua fantasiaa ja vaikka olenkin todella avoin homoja kohtaan ja minulla on seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ystäviä ja koen itsekin niihin kuuluvani, olen kahta mieltä Tom of Finlandin tuotteistamisesta. Seksuaalivähemmistöjen kulttuurin edistämisen osalta Tom of Finland antaa valtavaa ylpeyden aihetta kansainvälisesti, mutta kahvit, lakanat ja ties mitkä muut eivät ihan rehellisyyden nimissä kasvata Tom of Finlandin perintöä. Ei Robert Mapplethorpestakaan tietääkseni ole tehty muropaketteja tai vaikkapa limuja. Jotain rajaa pikku hiljaa.

No niin, tulipa purkauduttua.

Itse elokuva on liian tiivis sekamelska. Aihepiiri saadaan kyllä käsiteltyä ja jutut ovat erittäin kiinnostavia, mutta teknisesti tämä on sekava kasari-ysäritaitteen kyhäelmä: live action -fantasiapelleily ei tuo dokumenttiin muuta kuin tympeää Tom of Finlandin piirrosten maailman tavoittelua, mikä ei tule millään tasolla onnistumaan. Onneksi haastateltavat tuovat hyvää näkökulmaa siihen miten Tom of Finlandin työt ovat vaikuttaneet heidän suhtautumiseen omaan itseensä ja miten ne ovat vaikuttaneet kokonaisen alakulttuurin syntymiseen. Tosin tälläkin puolella tekniset ratkaisut ovat outoja: ohjaaja on ajatellut että on hienoa laittaa erilaisia puheääniä päällekäin luodakseen vaikutelman siitä, että koko maailma puhuu Tom of Finlandista mutta ei se vaan toimi, amatöörimäisyys puskee enemmänkin tästä tavasta läpi.

Juuri tuo amatöörimäisyys tekee tästä hankalaa. Jos kestoa olisi laitettu ehkä sellaiset 20 minuuttia enemmän ja toteutustapa olisi ollut erilainen, tästä olisi saanut selkeämmän kokonaisuuden. Vuosien mittaan Tom of Finlandista on kertynyt luultavasti tätäkin enemmän materiaalia, mutta aihepiirinsä puolesta tähän tuskin saisi juuri mitään lisättyä. Neljän tähden dokumentti kahden tähden toteutuksella.

Yrittää parhaansa ollakseen erilainen supersankarielokuva ja enimmäkseen Logan onnistuu siinä erittäin hyvin. Verilöyly on suht tylyllä tasolla tämän budjettiluokan leffaksi, mikä on hyvin virkistävää steriilien trikooleikkien keskellä. Genren puolesta tämä toimii erinomaisesti toimintaelokuvana, supersankarielokuvana ja ihan ok myös westerninä, vaikka päällimmäisenä kuitenkin jää nimenomaan noista kaksi ensimmäistä. Tarina on liian tyypillinen jälkimmäisen genren puolelle eikä Logan sen puolella pysty erottumaan muuten kuin supersankarielokuvien keskuudessa. Se kyllä pitää otteessaan ja on melkoisen synkeä pienellä ripauksella toivoa, vaikka leffa meinaakin keskivaiheilla käydä tyhjäkäynnillä. Näyttelemisen osalta Hugh Jackman on huippuiskussa ja nuori naispääosa Dafne Keen on loistava. Yksi pyyntö Hollywoodille, vaikkakaan siellä mielipiteeni tuskin kiinnostaa: älkää pilatko häntä, kiitos.

Hyvin onnistunut elokuva ja tietyiltä osin hypensä arvoinen. Siitä että onko tämä kaikkien aikojen elokuva genressään voidaan olla montaa mieltä, mutta itselläni tämä nousee kärkisijoille.

Burt on ihana, alfaurosten alfauros ja viikset kasvattavien miesten äärimmäinen idoli. Siitä puoli tähteä lisää. Muuten erittäin tylsä trilleri, jossa kauheaa dialogia, kankeaa näyttelemistä ja tyhjäpoljentoa.

Neuvostoliitossa kaikilla oli kaikkea ja kaikilla oli kaiken lisäksi kaikki hyvin. Loppu oli sitä tasoa ettei tämä elokuva lopu koskaan.

Tämän elokuvan mukaan naiset pitävät viiksistä.

Hyvät naurut tästä pyjamapelleilystä saa kasattua, muttei tämä saa pidettyä mielenkiintoa yllä oikeastaan missään kohtaa kokonaisuutena.

Sarjassamme vitun hyvät nousuhumalassa keksityt ideat.

Alku ei ole vahva mutta loppua myöten meiningin mennessä pimeämmäksi elokuva menee kohti upeutta. Mielenterveyden hajoaminen kuvataan hienolla tavalla, tarinan käänteet sekoittavat mahtavasti katsojan päätä ja hyvä näytteleminen tukee näitä elementtejä. Elokuvasta vain harmi kyllä tyylinsä puolesta näkee, että se on aikansa tuote. Muutamien asioiden korjaamisen myötä tästä olisi saanut erinomaisen mutta näillä mennään.

Elokuva toimii oikeastaan vain tarinansa ansiosta. Muuten tämä on kömpelö tuotos, mutta yksittäisten hetkien ja ajoittain hyvien roolisuoritusten ansiosta elokuva pysyy ihan ok -tasoisena koko kestonsa ajan. Ei ihmeellinen muttei huonokaan.

Tälle läjälle paskaa sopiva termi on välityö. Valaistus on ainut hyvä asia, mutta kaikki muu on masentavaa erittäin huonolla tavalla.

Tosiaan, ollakseen 60-luvulle sijoittuva elokuva, hiustyylit ovat suoraan vuodelta 2009.

Marvelin CGI-osastolla on vietetty sellaisia happosessioita että varmasti miettivät vielä parin vuosikymmenen päästä että mitähän vittua tuli sekoiltua. Ei siinä, osa trippailusta on aika hyvää mutta voi jumalauta kun se olisi voitu pätkiä puoleen. Mut joo, positiivinen yllätys muuten: viihdyttävä, ei tunnu liian pitkältä, juoni on hölmö ja elokuva itsekin tietää sen, mikä on virkistävää kaiken itsensä tosissaan ottavan perussankarisynkistelypaskan keskellä.

Rankkoja käänteitä ja erittäin onnistunutta kuvausta perheen merkityksestä. On vähän siinä ja siinä meneekö liiankin dramaattiseksi ajoittain, mutta Casey Affleckin roolisuoritus universumilta saatujen harvinaisen rajujen munapotkujen runtelemana absoluuttisena kusipäänä on jotakuinkin mestarillista katsottavaa. Siitä jo pelkästään tulee valtavasti pisteitä. En tosin suosittele katsomaan tätä lentokoneessa.