Read in 2016

Ajattelin tehdä täällä katoamistempun, mutta ei se onnistunut. Richey teki tosielämässä onnistueen sellaisen. Kirja kertoo hyvin henkilökuvan, taustat ja seuraukset. Manicsit on edelleen suosikkibändini. Kohdussa on hyvä olla.

Pomolla on paljon kerrottavaa ja hän kertoo sen kiinnostavasti. Born to Run on kirjana varsin inspiroiva tarina ryysyistä rikkauksiin. Springsteenin asenne on aina ollut tehdä rehellistä rock n rollia, jonka vuoksi hänen kirjoitustyylinsäkin on harvinaisen rehellinen. Elämänkerta on muutenkin erittäin kattava, vaikka jäinkin kaipaamaan esimerkiksi mainintaa Suomen keikasta, joka on Springsteenin uran pisin maraton.

Onhan se vaan niin, että Slipknot ei suurimman osan mielestä ole mistään kotoisin. Toki he ovat kotoisin Iowasta, hahaha. Mitäpä tästä Coreyn kirjasta voi sanoa. Herralla on huumori hallussa, kun kuolemansyntejä käydään elämänkerrallisesti läpi ohjenuorana. Kirja on lyhyt ja se on melko helppoa luettavaa. Joissain kohdissa Taylor alkaa toistaa itseään, mutta yleisesti jutut pysyvät sopivan hävyttöminä ja vaihtelevina loppuun asti. Ja muuten se Slipknot on hyvä bändi. Ettäs tiedätte!

Eihän tämä kerro mitään minun elämästä. Eipä tämä juuri kerro mitään Morrisseyn elämästäkään. Itselleni kyseisen herran elämänkerta alkoi muodostua ikuisuusprojektiksi, koska Mozin tapa kirjoittaa ei ole mikään helpoin. Juttujen lukeminen vaatii keskittymistä ja siltikin jotain niin sanottua slangisanastoa ei ymmärrä. Asiaa ei helpottanut, että luin kirjan englanniksi. Kirja ei varsinaisesti ollut huono, mutta Morrisseyn jaaritteleva tyyli alkaa ajoittain tympimään. Suoraan sanottuna minua ei kiinnostanut lukea yli 30 sivua The Smithsin rojaltioikeuden käynnistä. Olisin halunnut tietää enemmän kirjoittajansa seksuaalisesta suuntautumisesta ja sen sellaisesta. Onneksi sentään mukaan on mahtunut paljon pohdiskelua kuolemasta ja muista syvällisemmistä asioista. Kiertuepäiväkirjassa oli myös jotain ihan hauskoja juttuja, kuten mahdollinen artistin kidnappausyritys.

Loppuun on vielä pakko mainita muutamat naurut aiheuttanut Robbie Williamsin yritys ottaa Morrisseyhin yhteyttä duetto mielessä. Mozin vain morkatessa Williamsin käsialaa niin huonoksi, ettei siitä saa selvää. Toinen hykerryttävä juttu oli yhteiskuvan ottaminen Bob Dylanin kanssa. Ehdotus tuli Dylanin kiertuemanagerilta, joka sai Morrisseyn hyppimään onnesta, mutta vain huomatakseen, ettei Dylan edes halunnut yhteiskuvaan. Tämä sai Mozin muistelmaan toista samanlaista tapahtumaa, jossa häntä pyydettiin yhteiskuvaan Paul McCartneyn kanssa. Sama juttu toistui, kun hänelle sanottiin, ettei Pauli haluakaan yhteiskuvaan. Piikikkäänä persoonana tunnettu Morrissey vastasi tuohon, ettei hänkään halunnut siihen kuvaan, ennen kuin häntä siihen pyydettiin.

Viimeiseksi, ja anteeksi sekavat juttuni (jälleen), on pakko huomata, että luin tämän ja Mansonin kirjan peräkkäin. Melko homoa toimintaa, koska tälläkin hetkellä kuuntelen muna kädessä Morrisseyn uusinta levyä.

Minulle helvetti on listal. Marilyn Mansonille helvetti on isoisän kellari, josta löytyi eläinpornoa, vaseliinin kyllästämiä dildoja ja vaikka mitä muuta. Mansonin omaelämänkerta on kiehtovaa luettavaa, joka saa välillä nauramaan ja välillä miettimään tarinoiden todenperäisyyttä. Alkupuolen lapsuusmuistot ovat kiehtovia ja häiriintyneitä, kun nuori Manson pakotettiin uskonnolliseen kouluun, vaikka perhe ei uskovainen ollutkaan. Sieltä alkoi kapinointi kaikkea vastaan ja etenkin uskontokriittisyys. Maailmaloppu ei tullutkaan ja Amerikka saa kuulla kunniansa. Kaiken maailman huumeita kokeillaan kiertue-elämän aikana. Munaakin imetään. Opin tätä kirjaa lukiessani arvostamaan hitusen enemmän Marilyn Mansonin performanssitaidetta ja lyriikoita. Samoin tykästyin kovasti herran suorasukaiseen tapaan kirjoittaa elämästä, yhteiskunnasta ja mieltymyksistään. Mikään ei ole pyhää! Pääsipä Manson tapaamaan myös itse Anton LaVeyn muutaman kerran. Tästäkin saatiin aikaiseksi kiinnostava luku tekstiä.

Parhaat palat kuitenkin ovat Mansonin elämänopeissa ja niin sanotuissa säännöissä. Sääntöjä on paljon ja niitä tuleekin rikkoa. Esimerkiksi homouden säännöissä on paljon kohtia, joissa haukutaan The Smithsia ja etenkin Morriseyta. Olen jatkamassa Morrissey elämänkerran lukemista, joka tekee tuosta sääntöseikasta entistä huvittavampaa.

Kirja paneutuu myös hyvin Antichrist Superstar -levyn tekemiseen - tai oikeastaan siihen, kuinka levyä ei meinattu saada ollenkaan tehtyä. Kaikki kusi tuolloin. Kaikilla oli eri näkemys aiheesta, mutta lopputulos on oikeasti monitasoinen ja hyvä. Tulkaa naulitsemaan minut ristiin, mutta minä pidän Marilyn Mansonin musiikista.

Lopussa on vielä Mansonin kirjoittama kiertuepäiväkirja, joka sisältää varsin hykerryttäviä otteita keikkailusta. Siihen on myös sisällytetty paljon valheellisia syytteitä, jotka poikivat paljon kunnianloukkaus syytteitä bändin taholta. Etenkin kristityt tuppasivat keksimään kaikenlaisia tarinoita, joilla saisivat Mansonin hiljaiseksi. Kaikki tuollaiset tuulesta temmatut syytökset vain vahvistivat yhtyeen asemaa ja sen tarpeellisuutta nykymaailmassa.

Lopputulos on sellainen sekoitus, että en tiedä, mikä ollut totta ja mikä satua. Kaiketi kirjan tarkoitus onkin hämärtää tätä rajaa. Se tekee Mansonista pelottavan älykkään yksilön, joka tietää miten vetää mediaa ja lukijoita nenästä.

Ei-omaelämänkerroissa on yleinen ongelma. Tämä näkyy paikoin liiankin selvästi Peter Steelesta kirjoitetun kirjan kohdalla, kun selvääkin selvempi fanipoika Jeff Wagner nostaa Type O Negativen keulakuvan alvariinsa korokkeelle muiden yläpuolelle. En voi kuitenkaan sanoa vihanneeni kirjaa, koska sen päähenkilö on vähintäänkin mielenkiintoinen persoona. Kyllähän tästä jäi fiilis kuunnella kyseisen orkesterin musiikkia.

Anarkia on valtaa! Luin sarjakuvan, mutta se tuntui haastavalta. En nykyään jaksa tuijottaa kuvia ja pieniä kuvatekstejä. Luen ennemmin tietokirjoja ja elämänkertoja. Niistä saa enemmän inspiraatiota oman elämän juttuihin.

Flake kertoo kaikesta muusta kuin Rammsteinista. Kirja on hyvä. Siinä käydään läpi hyvin Itä-Saksan historiaa, koiran kakkaa, autokulttuuria, vaeltamista ja niin edelleen. Bändihommatkin ovat maistuneet ja kissa kirjoitti vahingossa yhden lauseen. Samaistumispintaakin on, kun omat bändihommat eivät etene, mutta edelleen toivon Horst Tappertin lyövän munille kaikkia epäilijöitä. Vaeltamishommat varmaankin olisivat nimimerkki Kurkkuharjan mieleen. Jotenkin Flakesta jäi yksinkertainen kuva tai sitten kaikki oli vain sarkasmia ja fantasiaa. Voin sanoa viihtyneeni lukiessani Kosketinrunkkaria, joka lienee universumin paras nimi kirjalle.

En tahdo edes tietää, mitä Hokkasen matkaoppaille tapahtui, sanoi Mengele – kun kerroin Hokkasen Jounin poistuneen salaa Pohjoiskorealaisesta hotellista. Siperiasta itään on mainio kurkistus kurjuuteen, jota tuossa diktatuurisessa kehitysmaassa tapahtuu. Kulissia pyritään murtamaan, mutta oppaat tekevät sen hankalaksi. Tietysti pienellä lahjannolla nämäkin henkilöt on korruptoitavissa. Lahjontaan kannattaa käyttää erityisesti savukkeita tai alkoholituotteita.

Hokkanen kuvaa Kiminmaan toimintaa harvinaisen tarkasti, ja erityisesti huvittavuutta herättää Pjongjangin metro, jonka kalusto on kuuleman mukaan hankittu DDR:stä. Edes graffiteja ei ole raaskittu puhdistaa, vaan junavaunut on tuotu sellaisenaan Itä-Saksasta. Lienee mielenkiintoista tietää, miten nämä junat on tuonne raahattu. Sitä tarina ei kuitenkaan kerro.

Mielenkiintoista sisältöä on myös maan elokuvateollisuus, joka on lähes kokonaan propagandaa, ja tätä kautta maailmankuulua ja mahtavaa katsottavaa. Ehdotankin, että pidämme Kimin muistoksi North Korea Movie Nightin, jossa katsotaan näitä laatutekeleitä koko rahan edestä.

Listal taas melkein toimii... Mikä vittu tämän sivun ongelma on? Poistan kohta tunnukset ja muutan Mengelen seuraksi Timbuktuun!

Tuli tuossa luettua taas vahingossa yksi kirja, joka tällä kertaa kertoi GTA:n tarinan. Melko hyvin rullaava tarina kerrotaan monesta eri näkökulmasta, jossa kukkahattutädit kuin myös Rockstarin poppoo pääsevät kertomaan ajatuksiaan. Paikoin homma menee vähän turhankin paljon Rockstarin hehkuttamiseksi, mutta onneksi tätä tasapainotetaan useilla eri skandaaleilla. Näistä mielenkiintoisin on ehdottomasti San Andreaksen ympärillä vellonut Hot Coffee, johon paneudutaankin eniten. Myös monet henkirikokset saavat käsittelyaikaa, ja GTA:ta pidetään syyllisenä lähes kaikkeen maailmalla tapahtuvaan, koska kukaan ei ajattele enää lapsia. Videopelit ovat syrjäyttäneet elokuvan väkivaltamediana, jonka tuhoamiseen kristityt konservatiivit käyttävät kaiken energiansa.

Kaiken kaikkiaan ihan mielenkiintoinen kirja, joka oli suhteellisen helppoa luettavaa jopa tällaiselle keskittymisvaikeuksista kärsivälle idiootille.

John Waters liftaa Yhdysvaltojen halki. Tarinasetä Waters kertoo matkasta kolme versiota, joista kaksi ensimmäistä ovat fiktiivisiä. Ensimmäinen reissu on hyvä reissu, jonka aikana herra Waters homoilee kiitettävän määrän. Hän muun muassa runkkaa romurallikuskia ja saa lopussa itselleen toyboyn. Toinen reissu on paska reissu, jonka aikana kaikki menee vituiksi oikein huolella. Kolmas kerta toden sanoo, ja kertoo, mitä todella tapahtui. Fakta on fiktiota kiinnostavampaa ja vasta kirjan lopussa pääsin kunnolla Watersin pääkopan sisällä. Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka etsivät helppoa kesäluettavaa.