Books Read in 2011

Oli kyllä mielenkiintoinen tapaus. Tekstistä paistaa ainakin Suetoniuksen, Tacituksen ynnä muiden vaikutus todella vahvasti läpi ihan lähes suorien lainaustenkin muodossa, mutta niiden ympärille on saatu luotua todella kutkuttava tarinä täynnä sitä ihteään, eli juonittelua, selkäänpuukotusta, politikointia, taikauskoa ja poliittista saippuaoopperaa. Gravesilla on kuvaamansa aikakauden kuvasto hyvin hallussa ja ajoittain uhkaavasta puuduttavuusestaan huolimatta tämä oli kyllä todella jepa.

Tämä tuotti alkuun itselleni hieman vaikeuksia. Camuksen melkoisen etäännyttävä tyyli ja kertojan maltillisen rationaalinen suhtautuminen ympärillään tapahtuviin hirveyksiin aiheutti sen, että ruton aiheuttamat kauheudet eivät tahtoneet välittyä kirjan sivuilta sillä voimalla kuten niiden odottaisi. Mutta toisaalta, pidemmälle lukiessa tämän lähestymistavan valitsemiseen löytyy myös oikeasti pätevät syynsä kokonaisuuden kannalta, joten kokemus jäi lopulta vähän kaksijakoiseksi. Oivallinen teos kaikesta huolimatta.

Kenties jopa On The Roadikin paatoksellisempi teos joka menee välillä kuitenkin niin herttaisen korniksi elämän syleilyssään ja kännisessä tajunnanvirrassaan että ei tästä yksinkertaisesti voi tulla kuin hyvälle tuulelle. Vuoristossa tapahtuva ensimmäinen osa sisältää lähinnä pe mökissä nököttäen raapustettuja mietelmiä luonnosta ja uskonnosta, ja noin reilu puolet loppukirjasta käytetään siihen perinteisempään reissaamisen ja ilakoimisen kuvaamiseen. Omalla tavallaan piristävää oli myös todeta että loppua kohti mentäessä Kerouacilta irtoaa myös jonkin verran sanottavaa oman asemansa kyseenalaisuudesta ja lopulta sitten kaikkeen yksinkertaisesti kyllästymisestä. Tutut kasvot ovat tässäkin mukana Ginsbergistä Burroughsiin ja muistettavia hetkiä aivan liikaa tässä yhteydessä lueteltavaksi.

Vaikka alkuun tuntuikin vähän arveluttavalta lukea Thompsonista jotain, mitä mies ei ollut itse kirjoittanut, tarjosi tämä haastattelukirja ihan mukavasti erilaisia, sanotaanko vähemmän väritettyjä näkökulmia. Tomppaa yhtään dissaamatta, mieshän oli kiistämättä nero ja samalla suurimpia liiottelijoita mitä löytyy, jonka vuoksi miehen tekstit ovat niin hienoja kuin ovat. Piristävää näissä enimmäkseen erillisistä puheenvuoroista koostuvissa elämäkerroissa on juurikin se että lopputulos on yleensä kiitettävän objektiivinen. Pahimmassa tapauksessa biografiathan sortuvat kohteensä jatkuvaan ja häpeämättömään nuoleskeluun, tästä varoittavana esimerkkinä toimikoot monet muusikko- ja bändielämäkerrat.

Burroughsin Punaisen yön-trilogian lopettava osa oli lähes yhtä mielipuolinen kuin kaksi edeltäjäänsäkin, mutta jotenkin myös kaikessa epäloogisuudessaan yllättävän johdonmukainen. Ensimmäisen osan ajassa matkustavien homopiraattien, lentävien kääpiösalamurhaahien ja transeksuaalisten liskoihmisten, sekä kakkososan länkkärisekoilun jälkeen stoorissa siirrytään Egyptiin, näennäisesti. Kirjailijan elämän ehtoopuolella kirjoitetun tarinan kantavana teemana näyttäisi olevan kuolema. Mutta koska kyseessä on Burroughs, ei kuolema riitä, koska luonnollisesti on saavutettava kuolemattomuus. Tarina on kerrottu neljän eri hahmon näkökulmasta, joista yksi on melko selkeästi Burroughsin oma kirjailijahahmo.
Lännen Maat sisältää Burroughislle yllättävän paljon eksistentiaalista pohdintaa, kirjailijan omia ajatuksia vääjäämättä lähestyvästä kuolemasta, sekä pohdiskelmia jumalasta ja ihmissielusta rinnastettuna ovelasti egyptiläiseen mytologiaan sekä Burroughsin omiin satumaailmoihin.
Mutta ei kyseessä olisi Burroughs jos mukana ei olisi myös sopiva määrä pervesioita ja väkivaltaa. Erityisen hykerryttävää materiaalia tarjoavat myös Burroughsin pakkomielteisen yksityiskohtaiset selostukset erilaisista tuliaseista sekä niiden toiminnoista ja vaikutuksista joutuessaan kosketuksiin uhrinsa kanssa, erilaisten ihmissyöjätuhatjalkaisten lajit sekä niiden puremien myrkyllisyysasteet, sekä kuvaukset muumioinnin hankaluudesta ja Punaisen yön kaupunkien joka tarkoitukseen sopivista jumalolennoista. Komea päätös hienolle ja jopa Burroughsin asteikolla sekopäiselle trilogialle.

Pitkästä aikaa Lovecraftia, ainoan kerran romaanin muodossa, joskin paria Lovecraftin vähän massiivisempaa novelliakin voisi pitää eräänlaisina pienoisromaaneina.
Lovecraftin teksteissä on aina kiehtonut kosmisuudessaan välillä hulppean överiksikin menevät tilannekuvaukset ja henkilöhahmojen toteavan peribrittiläinen tyyneys mitä erilaisimpia outouksia kohdatessaan. Tässä mysteeriä rakennetaan hienosti lukemattomien takaumien, kirjeiden ja asiapaperien avulla ja suurimpiin paljastuksiin vihjaillaan lähes kyllästymiseen, ennenkuin ne lopulta sitten paljastetaan.

Tukehtuminen on kyllä melkoisen hulppea sekamelska pikkuporvarillisen elämänmenon kritiikkiä, seksuaaliterapiaa, terveysvalistusta, mielisairautta, anarkismia, metafysiikkaa, Messias-myyttiä, ja erinäistä knoppitietoutta eläinkunnan seksitottumuksista sekä pyhästä esinahasta. Eli just jeesh. Palahniukilta on aiemmin luettuna vasta Eloonjäänyt josta löysin kyllä monia samankaltaisten teemojen käsittelyä. Fight Clubia ei ole tullut vielä luettuna mutta pelkän filmin perusteella uskallan olettaa yhtäläisyyksiä löytyvän myös tältä suunnalta. Tämäkään ei ollut lukukokemuksena niinkään raskas ja Palahniukin tyyli on rönsyilevyydessään kuitenkin aika simppeliä ja suht. helposti seurattavaa paasausta.

Bunkerin esikoisteos linkittyy niin temaattisesti kuin tarinallisestikin miehen myöhempään tuotantoon, vaikka kirjat sinänsä ovatkin toisistaan riippumattomia, itsenäisiä tarinoita. Omaelämäkerrallisuus sekä alamaailman tuntemus paistaa läpi pitkin stooria ja kerronta on muutenkin aika "hard-boiled", kuten asiaan kuuluu. Välillä Bunkerin järjestäytynyttä yhteiskuntaa kohtaan viljelemä nihilismi tuntuu menevän lähes itsetarkoituksellisiin mittoihin mutta kokonaisuudessaan kyseessä on oikein mukaansatempaava ja rikostarina.

Oikein mukavaa ja kevyttä jännäilyä kesämökille riippumatossa löhötessä ja bisseä litkiessä. Pääosin merellä tapahtuvan murhamysteerin ahmii melko nopeasti läpi ja MacLean onnistuu etenkin alkupuolella säilyttämään tunnelman yllättävänkin tiiviinä. Loppupuolella paketti vähän lässähtää kun asioita aletaan vääntää rautalangasta mutta genren puitteissa tämä ei kuitenkaan ole sinänsä mikään huono ratkaisu. Mukava välipala.

Mukaansatempaava, perkeleen hauska ja osittain traaginenkin alakulttuurikuvaus jonka ahmii läpi parilta istumalta. Eri henkilöiden haastattelujen varaan rakentuva kokonaisuus toimii niin punk-historiikkina kuin yleisen sosiaalisen alemmuudentunteen sekä yhteisöllisyyden kuvauksena.

Suetoniuksen keisarien elämäkertoja sai toimia aluksi lähinnä lähdeopuksena opiskelutehtävissä, mutta värikäs ajankuva sekä Suetoniuksen hulppean juoruileva kirjoitustyyli saivat ahmimaan lopulta koko opuksen. Vahvasti subjektiivisena ja osin historiaa värittävänäkin teoksena tämä ei ole faktojen puolesta mikään kaikkein luotettavin aikalaislähde, mutta roomalaisen maailmankuvan ja elämäntyylin kuvaajana se on kyllä ihan lyömätön. Aiheesta kiinnostuneille must.