Seen in 2017

Heillä ei ole työtä, ei asuntoa, ei rahaa. Hannu Peltomaan ohjaama Rantojen miehet oli vuoden 1971 vähiten katsotuin elokuva Suomessa, jos tilastoihin on uskomista. Silti se onnistui voittamaan Tampereen lyhytelokuvajuhlilla Grand Prix'n. Puolituntinen filmi vertautuu Mario Ruspolin samanhenkiseen mestariteokseen In Vino Veritas (1964), pienimuotoiseen ja runolliseen kuvaukseen viinin viemistä.

      Peltomaan elokuvan karuihin kuviin on päässyt takertumaan arkipäivän runoutta. Pistää miettimään kaduilla kävellessä, onko lopulta mikään muuttunut? Elokuva valistaa katsojaansa esittäessään kurjista kurjimpia, mutta voiko se muuttaa ihmisiä? Jean Renoir'n Suuri illuusio (1939) ei estänyt toista maailmansotaa, tuskin Rantojen miesten näkeminen laajalti vähentäisi katujemme alkoholisteja. E.A Poe taisi kirjoittaa jotain, että jokaisena aikakautena roskaväen määrä pysyy vakiona.

      Käsillä on kuvaus alkoholisteista, yhteiskunnan laitaeläjistä, luusereista ja pummeista, ihmisistä jotka tahtomattaan, syystä tai toisesta ovat ajautuneet onnettomaan tilanteeseen, rappioon, köyhyyteen, asunnottomuuteen, katalan alkoholin syövereihin. Kuvassa puhuvat juopot, invalidit ja kodittomat, naiset ja miehet. Alkoholismi tunnustetaan sairaudeksi siinä missä syöpäkin.

      Filmi lyö todellisuuden päin katsojan pärstää kuin rautanyrkki iskeytyisi palleaan: katso näitä ihmisiä, jalattomia, mielettömiä, surkeita ja avuntarpeessa olevia, herätkää, nämä ovat veljiämme! Tuskin kukaan filmissä nähdyistä haastateltavista on valinnut sitä elämää, jota he elävät. Onko tämä pienimuotoinen mestariteos vai tirkistelyreikä elämän kurjuuteen, vai niitä kumpaakin, se jää kokonaan katsojan päätettäväksi. Oli miten oli, filmi on kaapannut sieluunsa palan kurjaa todellisuutta, nähkää se; ehkä se avaa silmänne kuin partaveitsi. 

Elämän hallitsemattomien virtojen armoilla kahden miehen tiet risteytyvät. Toinen heistä — salamurhaaja Trabucco (loistavan piittaamaton ja kyyninen Walter Matthau) suunnittelee ilmiantajan murhaa, asettaen viimein tarkkuuskiväärinsä ikkunasta kohti oikeusistuinta, samaan aikaan kun toinen — avioerokriisin kärsinyt surkean poloinen Victor (Jack Lemmon) — vuokraa huoneen viereisestä asunnosta tarkoituksenaan hirttäytyä köydestä sen putkistoon. Suunnitelma epäonnistuu kun putket pettävät ja koko huoneisto kärsii mittavat vesivahingot. Victor tulee tietämättään sabotoineekseen toivottomilla itsemurhayrityksillään Trabuccon murhatyötä.

Kun Trabucco kehottaa häntä menemään jonnekin toisaalla tappamaan itsensä, Victor saa idean pirskotella sytytysnestettä päälleen ja käristyä hengiltä ihmissoihtuna hotellin katolla. Mikään ei olisi Trabuccolle, joka yrittää pysytellä salassa, yhtä haitallista kuin ihmisroihun saama huomio. Victor suunnittelee itsemurhaa kostaakseen vaimolleen, joka on hurahtanut tri Zuckerbrotin (Klaus Kinski) rakkauskouluun, jonka tarkoitus on tähdätä lopulliseen orgasmiin. Trabucco on jo valmis nitistämään koko ajan tahattomasti hänen tielleen tulevan itsemurhakandidaatin, mutta päätyykin lopulta tahtomattaan auttamaan tätä.

Elokuva perustui näytelmään ja oli oikeastaan myös uusinta ranskalaisen Edouard Molinaron Kiusanhengestä (1973), jonka kirjoitti Francis Veber, pääosissa Lino Ventura (Ralph) ja Jacques Brel (Francois Pignon). Koko tarinan läpäisevä elämän traagisen arvaamattomuuden vertauskuva on kahden vastakohdista kasautuvan miehen tahaton kumppanuus, siitä myös elokuvan nimi Buddy Buddy — Varsinaiset kumppanukset. Lopulta itsemurhaa kaavaillut Victor päätyy auttamaan kuolemanvaarassa elävää Trabuccoa tappamalla vahingossa ja hermostuksissaan oikean miehen. "Teen leffoja", ohjaaja Billy Wilder kiteytti joutsenlaulunsa kohdalla, "en elokuvataidetta. Tekisin mieluummin Hullun häkin kuin Godardin kootut teokset. Mutta uskon korkeaan laatuun ja siihen että yleisö arvostaa sitä."

Buddy Buddy sai huonot arvostelut. Sitä pidettiin vaisuna uudelleenlämmityksenä. "Mutta Wilderin jäähyväiselokuva on kestänyt aikaa", kirjoittaa Antti Alanen, "Se on kevyt, ilkikurinen loppukumarrus, rento ja kirpaiseva kertaus tutuista motiiveista. Se palautti mieleen Wilder/Diamond/Lemmon/Matthau -nelikon ensimmäisen yhteistyön Onnenonkijat (1966), mutta myös Lemmon/Matthau -elokuvan The Odd Couple (1968)." "Tein vain elokuvia joita tahtoisin katsoa", Wilder on sanonut. Susi voi menettää karvansa, muttei paheitaan, eikä leopardi pääse eroon täplistään. "Niin kauan kuin vitsit eivät ole vähissä, elokuva valmistuu alta aikataulun", vitsiniekka-Wilder on tokaissut ennen sikarinsa sytytystä. "Jos aiot kertoa heille totuuden, ole hauska, tai he tappavat sinut."

Fedora   jatkaa dialogia ohjaajan, Billy Wilderin tuotannon aikaisempien töiden kanssa, ennen muuta Auringonlaskun kadun (1950), joka oli myös kuvaus glamourin tähteyden varjopuolista. Menneisyys on kautta linjan intensiivisesti kiinni nykyisyydessä, eikä tätä hetkeä olisi ilman edeltävää ja tulevaa, olemme niin tulevaisuuden kuin menneisyydenkin vankeja, tätä voisi pitää elokuvan mottona. Valintamme tässä suhteessa tekevät sen, mitä me olemme, mitä me olimme ja mikä meistä tulee.

      Fedoran myytin ovat rakentaneet kamera ja hänen ympärillä olevat ihmiset. Koko Fedoran ja siinä myös kaiken tähteyden olemassaolo on riippuvainen sitä ympäröivistä ihmisistä. Kun ajan saatossa ympäröivät ihmiset eivät enää osoitakaan kiinnostusta kohteelleen, tähteys ja julkisuus katoavat nopeasti kuin päivä katoaa yöhön, niin on käynyt Auringonlaskun kadun Norma Desmondille (Gloria Swanson), joka elää menneisyydessä oman mielensä sisällä, niin on käynyt myös Fedoralle (Marthe Keller) joka imitoi Anna Kareninan kohtaloa. Elokuva-Fedora alkaa elää vasta kun keskushenkilö Fedora on kuollut jäätyään junan alle. Fedoran tarina alkaa — niin kuin Auringonlaskun kadunkin, tai jonkun Citizen Kanen (1941) — keskushenkilön kuolemalla; sitten siirrytään takaumaan, josta suurin osaa elokuvasta rakentuu.

      On yhdentekevää, että tuo kuolemakin on pelkkä lavastus. Yksikään suuri taiteilija ei näe asioita sellaisena kuin ne todellisuudessa ovat. Jos näkisi, hän lakkaisi olemasta taiteilija. Norma Desmond ja Fedora ovat tällaisia taiteilijoita, he elävät unissaan ja heidän unensa ovat todellisuutta ja todellisuus tappaa heidät. Sinnikkäästi he haluavat voittaa tuon kuoleman.

      "Elokuvan varsinainen aihe ei ole kuolema", kirjoittaa Wilder, "vaan halu päättää elämänsä kauniisti: kaikki legendat on tehty kestämään ikuisesti." Kuviltaan elokuva on lumoava, ihmissuhteiltaan koskettava, mutta eniten minua häkellyttää nimihenkilön luonne ja tapaus-Fedora. Se rikkoo ikuisen nuoruuden myytin, nostaa sumusta kalmanhajuisen ja ikääntyvän pyörätuoliin joutuneen arpinaamaisen, eltaantuneen tähden, joka on vain tahtonut pitää legendaa yllä aina todellisuuden kustannuksella, ja jonka elämä — niin elokuvassa kuin sen taustallakin — kiertyy yhteen petoksien ja valheiden kautta.