Lapsus

Halloween on lapsuudesta asti kasvanut minulle hyvin rakkaaksi, ja sellainen se on yhä. Katsoimme sen varmasti luonani satoja kertoja serkkujeni kanssa ollessani ala-asteella, ja siitä edespäin katsoin sen monesti yksinkin. Pelkäsin suunnattomasti puhdasta pahuutta edustanutta valkoiseen naamioon pukeutunutta Michael Myersia. En usein saanut unta nähtyäni elokuvan. Silti minun piti katsoa se uudestaan ja uudestaan. Ränsistyneellä VHSllä jossa tämä oli nauhoitettuna oli myös Richard Donnerin Arkajalat, ja elokuvien välissä oli South Parkin Halloween-jakso jossa on zombeja.

En vieläkään täysin tiedä, miksi rakastan tätä elokuvaa. Kaikki palaset ovat olleet paikallaan alusta lähtien. Halloween tuntuu yhdistelmältä ainesosia, jotka ovat minun silmissäni täydellisiä. Silti nykyään aivan liian useiden uusintakatselujen jälkeen on vaikea enää nähdä sitä samoin silmin kuin lapsena. Se on vieraantunut minusta. Ehkä olen osittain kasvanut Halloweenista ulos. Muisto siitä, millaista oli nähdä se ensimmäistä kertaa veljeni huoneessa yksin nyhjäämässä VHS-kasettejen sisältöä tutkimassa on silti niin vahvana mielessäni, että en voi kutsua elokuvaa miksikään muuksi kuin mestariteokseksi.

Aguirren valitsin listalle edustamaan yhtä niistä elokuvista, jotka näin puhtaasti siksi, että äitini oli suuri Herzog-fani. Se on sitemmin tarttunut minuunkin, vaikka olen viime aikoina hieman lipsunut herran jokaisen elokuvan näkemisestä. Aguirren katsoin todella monesti kuusivuotiaasta yläasteelle VHSltä, jossa ei ollut lainkaan tekstityksiä ja saksankielinen ääniraita. En ymmärtänyt sen juonesta yhtään mitään.

Minulle Aguirre oli, ja kenties on osittain yhä, sarja upeita audiovisuaalisia otoksia jotka kaikessa barbaarisuudessaan ja alkukantaisessa raakuudessaan eivät edes vaadi dialogia. Kinskin suorituksen sielu ja ydin puskivat ruudusta läpi ilman monologien ymmärtämistäkin, koska miehen silmät tuntuivat lähestulkoon syöpyvän sydämeeni. Elokuva aiheutti minulle suurta ahdistusta, mutta samalla rakastin sitä. Se tuntui näyttäneen minulle jotain uutta tästä maailmasta. Kuusivuotiaille raadollisuus ei ole se päällimmäisin mietinnän aihe, mutta olen hyvin kiitollinen siitä, että sain todistaa sitä näin erinomaisen elokuvan muodossa noin nuorena. Aguirre on varmasti niitä elokuva, joka muokkasi paitsi elokuvamakuani, myös omaa minäkuvaani.

Virossa tuli käytyä ala-asteella kerran vuodessa. Mukana oli vähintään äiti ja sisko. Joskus veli ja serkutkin. Eräänä kertana menimme johonkin suureen torikeskukseen. Se oli periaatteessa jättimäinen kaksikerroksinen betonihalli täynnä kirpputorikojuja, mutta kojuissa myytiin kaikissa joko bootlegvaatteita, bootlegkoruja, bootlegleluja tai bootlegleffoja. Ja tämä Antz, silloin Suomessa vasta leffateattereissa pyörinyt animaatio, löytyi sieltä.

Koska tässä ei ollut lainkaan suomidubbia, jouduin selviytymään sen katselusta suomenkielisillä tekstityksillä. Se onnistui paremmin kuin kahdeksanvuotiaalta luulisi käyvän, ja katsoin tämänkin varmaan sataan otteeseen. Antz on sellainen elokuva, joka on oikeastaan parantunut näin vanhempana. Woody Allen neuroottisena eskapismiin taipuvaisena muurahaisena on varsin erinomaista castingia, ja tässä leffassa ei ole minulle kasvanut sellaista Disneyn tuotoksille ominaista enkkuvieraantumista koska katselin sitä alunperinkin englanniksi.

Kauhun Riivaamat oli yksi elokuvista, jotka joutuivat silloisen Suomen Elokuvatarkastamon saksien alle. Vaikka minulla ei enää ole kyseisen elokuvan VHSää, arvelisin siitä puuttuneen noin vartin edestä materiaalia. Leikkauksia ei oltu tehty mitenkään onnistuneesti, vaan veriset osat ja kohtaukset oli yksinkertaisesti leikattu pois vailla mitään siirtymiä. Sainkin pienen naurunpurskahduksen, kun Ash meni pihalle hautaamaan tyttöystäväänsä, ja epäkuolleen käden noustua ottamaan Campbellista kiinni elokuva leikkasi suoraan hirviön irtileikattuun päähän ja taustalla Ash käveli pois paikalta.

Silti Evil Dead teki suuren vaikutuksen nähdessäni sen. Siskoni silloinen avopuoliso oli hypettänyt sitä minulle varmasti jo vuoden päivät, ja eräänä päivänä ilmoitti saaneensa sen käsiinsä leikattuna versiona. Tuijotin silmä kovana jokaista sumuista ruutua ja rosoista otosta. Hirvittävän huono näyttely ei enää haitannut. Näin sen ylitse. Näin vain jännittävät kamera-ajot metsässä ja hirveän pelottavat deaditet virnuilemassa Ashille. En nähnyt kliimaksin muovailuvahamurhia kiitos VETin saksimisen, mutta näin miten muovailuvahakirja muuttui hirvittäväksi pedoksi. Ahdistuin Raimin tavasta käyttää silloin minulle täysin uudella tavalla elokuvakameraa. Jos olisin katsonut elokuvan yksin kotonani, en välttämättä olisi voinut katsoa sitä Ashin kellarireissun jälkeen enää loppuun. Mutta katsoin sen siskoni ja hänen avopuolisonsa kanssa, ja he auttoivat minut elokuvan läpi. Kokemus muodostui erinomaiseksi muistoksi. Oli ilo löytää Kauhun Riivaamat uudelleen vuosia myöhemmin leikkaamattomana, mutta se ei ikinä ole täysin saanut takaisin vanhaa tehoaan, joka silloin joskus niin kovasti ahdisti.

Siskoni entisestä avopuolisosta puheenollen, eräänä päivänä he kävivät minun ja äitini luona, ja jättivät jälkeensä jättimäisen muovilaatikon joka oli täynnä vanhoja kauhuelokuvia. Osa alkuperäisissä kansissaan, osa taivaskanavilta nauhoitettuja. Lötköjen Yö on jäänyt näistä parhaiten elämääni ja mieleeni, sillä omistan yhä sen VHSn. Suuri, musta ja nahkainen kotelo tuntui niin syntiseltä ja salaiselta sen nähdessäni, että minun oli pakko nähdä heti mitä se sisälsi.

Enkä pettynyt. Suomalainen nimi on tässä tapauksessa alkuperäistä parempi, koska Lötkö on sanana aika täydellinen kuvaamaan tätä elokuvaa. Lapsena se pelotti enemmän, nykyään saan siitä lähinnä suuren määrän camp-nauruja. Muistan nähneeni elokuvan jälkeisenä yönä painajaista, jossa huokaileva kiinalainen talonmies jonka suussa oli "lötkö" jahtasi minua. Pelottava kokemus.

Monella tapaa se absoluuttinen lapsuudenelokuva varmasti tuhansille suomalaisille. Sanavarastoa tuli kartutettua tämän kanssa erittäin paljon. Kun ensi kerran näin tämän, seuraavana päivänä taisin kutsua päiväkodin pihalla kaveriani härskiksi manetin maksaksi.

Seikkailuinto joka tästä huokuu ei ole kadonnut nykyäänkään katsottuna. Ehkä enää ei niin kovasti naurata Piisamirotan kakuntäyteinen takapuoli, mutta silti aina jännittää miten Nipsu pääsee pois jalokiviä vartioivan pedon kynsistä.