Games Played Since Joining Listal

Näin jatko-osan Specforcen jälkeen pelattunu alkuperäinen Chrome on hyvin samankaltainen pelattavuudeltaan, mutta tyyliltään varsin erilainen.

Kaikki samat elementit käytettävien erikoiskykyjen ym. osalta ovat tässä käytössä kuin specforcessakin, ja niin että erilaisia kykyjä on vielä hieman enemmän käytettävissä. Tosin ne Specforcesta puuttuvat ovat sellaisia turhia joita ei edes tule käytettyä, esim. erikoiskyky jolla näkee seinien läpi. Käytettävissä oleva tutka ajaa jo saman asian. Tavallaan tykkäsin enemmän Specforcen systeemistä jossa viholliset merkkaantuvat suoraan pelinäkymään.

Jos Specforcessa kuolema kohtasi helposti pelaajan, niin alkuperäisessä pelissä näin käy vielä useammin. Pääsyynä lienee se että tässä lisäarmor-ominaisuus ei ole automaattisesti päällä, vaan sekin pitäisi itse kytkeä päälle. Sen käyttö ei kuitenkaan ole järkevää sillä sekin kuluttaa erikoisvoimataulukkoa. Muutenkin kyseinen taulukko kuluu sen verran nopeasti loppuun että välillä täytyy hidastaa etenemistä ja jäädä odottelemaan sen latautumista. Onneksi sentään latautuminen tässä tapahtuu automaattisesti eikä siihen tarvitse käyttää erillisiä välineitä.

Tasosuunnittelu on enimmäkseen monipuolisempaa ja parempaa tässä kuin Specforcessa. Loppua kohden alkaa tässäkin kuitenkin tulemaan vastaan samoja copypasterakennuksia vähän turhan usein. Silti sisäpaikat ovat useammin laajenmpia ja mielenkiintoisempia. Värimaailma on myös monipuolisempi eikä peli ole tässä kokonaan ruskeansävyinen.

Myös hahmoilla on jonkinlainen persoona. Duke Nukemin ääninäyttelijä hoitaa päähenkilön roolin ja tuo siihen jotakin karismaakin. Toki dialogi on varsin kämäistä, mutta mielummin persoonallista ei niin hyvää dialogia kuin täysin persoonatonta, hajutonta ja mautonta.

Teknisesti peli on hyvin samankaltainen kuin Specforce. Kartat ovat todella isoja ja piirtoetäisyydet suuret. 2001-vuoden pelille tyypillisesti vihollisten kuolinfysiikat ovat usein koomisen alkeelliset, eivätkä aina toimi millään tavoin järkevällä tavalla, mutta parhaimmillaan ovat ihan suht tyylikkäätkin.

Periaatteessa voisin antaa pelille puolikkaan tähden enemmänkin, mutta melko surkeasti toteutettu (ja totta kai valtavan pitkä) stealth-kenttä on melkein yksinään puolikkaan pisteen vähennyksen arvoinen. Kyseisessä kentässä viholliset eivät saa tehdä hälytystä tai peli päättyy siihen, mutta toisaalta vihollisilla pelaajan havaitsemisen jälkeen kestää välillä hyvinkin kauan tehdä hälytys. Näinpä pelin tallenteassa joutuu joka kerta olemaan epätietoinen siitä onkohan joku kuitenkin nähnyt pelaajan ja näin ollen vaarana on koko ajan tallentaa itsensä umpikujatilanteeseen. Toki useampaan tallennustiedostoon turvautuminen suojaa tältä, mutta hyvin ärsyttävää se silti on.

Pelin viimeistä tehtävää ennen on mahdollista valita kolmesta eri lopetuksesta, mikä on ihan hauska ratkaisu. On varsin harvinaista että lopussa pelaaja voi vain lopussa valita olla pelin pahisten puolella ja julmasti tappaa kaikki syyttömmät planeetan uudisasukkaat. Pelasinkin mielenkiinnosta kaikki eri lopetukset läpi.

Pieni point and click/puzzlepeli jossa ohjastetaan vanhushahmoa.

Pelin ongelma on että se kaipaa lisää sisältöä ja tarinaa. Kiinnostuin pelistä nimenomaan vanhushahmon ansiosta, mutta todellisuus on että lähinnä peli on vain kokoelma puzzleja, joilla ei ole oikein mitään tekemistä tarinallisen idean kanssa. Puzzlet itsessään ovat ihan kivoja, mutta niitäkään ei lopulta kovin montaa ole. Pelin läpäisee reilussa tunnissa, eikä minkäänlaista uudelleenpeluuarvoa ole. Lopussa sitten vihdoin saadaan jonkinlainen tarinallinen idea peliin, joka onkin hyvä ja liikuttava. Mutta idea kaipaisi muutakin käsittelyä kuin sen pelkän epilogin.

Tällaisenaan mahdollisesti pelaamisenarvoinen pikkupuzzlepeli, mutta reilut viisi euroa tästä maksaneena tuntui hinta kieltämättä liian suolaiselta sisältöön nähden. No, tulipa tuettua kotimaista pelintekijää.

Varsin pätevä ja indie-tasoloikka, precision platformer tarkemmin genreltään, ja yksi genren tunnetuimmista itse asiassa. Eli idea on että peli perustuu hyvin simppeleihin mekaanikkoihin joiden ympärille on rakennettu sitten kenttiä jotka vaativat hyvin tarkkoja ja oikeinajoitettuja inputteja. Tässä pelissä tuo idea on viety hyvin äärimmilleen niin pelattavuuden kuin grafiikoidenkin puolesta.

Kantavana ideana pelissä on se että napinpainalluksella hahmon painovoima vaihtuu vastakkaiseksi. Painovoimaa ei voi kuitenkaan vaihtaa kuin jalat tukevasti maassa (tai katossa). Näinpä tasot ovat myös osittain hyvin puzzlemaisia kun pelaajan pitää keksiä miten ruudusta pääsee etenemään seuraavaan. Lisäksi parissa kohtaa peliä pitää johdattaa kaverihahmot turvaan. Kaverit eivät osaa kuin seurata omaa hahmoa tietyn etäisyyden päässä, mutta eivät osaa vaihtaa painovoimaa, ja tämän mekaniikan ympärille on myös kehitetty omat puzzlensa.

Suurin pelin ongelma omaan makuuni on se, että eteneminen pelissä tapahtuu peliruutu kerrallaan, ja hyvin usein ensimmäistä kertaa seuraavaan ruutuun edetessä vastassa on äkkikuolema jota ei mitenkään pysty välttämään ensimmäisellä yrityksellä, vaan pelaajan täytyy yrityksen ja erehdyksen kautta opetella että mistä kohtaa esim. pitää hypätä alas seuraavaan ruutuun jne. Tämä on toki tarkoituksella suunniteltu mekaniikka, ja toisaalta myös välitallennuspisteitä on todella usein. Turhauttavaa se siltikin välillä on. Hatunnosto niille pelaajille jotka ovat hankkineet tässä pelissä "läpäise peli ilman kuolemia" -saavutuksen. Käytännössä peli pitää muistaa hyvin tarkasti ulkoa että se on edes teoriassa mahdollista saavuttaa. Voin vain kuvitella turhautumisen määrän. Omalla ensipeluulla kuolemia kertyi reilu 900 kappaletta.

Äärimmilleen pelkistetty graafinen ulkoasu on kyllä toimiva, ja musiikit ovatkin jo sitten aivan huikeita. Menevät chiptunet tekevät pelin pelaamisesta jo itsessään hauskempaa kuin mitä se muuten olisi, ja toimivat myös yksinään kuunneltuna. Jokaiselle pelin ruudulle (overworldiä lukuunottamatta) on annettu oma nimensä joka on myös hauska detaili. Nimessä saattaa olla vihje puzzlen ratkaisuun ja ovat usein muutenkin nokkelasti nimettyjä.

Ehdottomasti hyvä peli, erityisesti pienemmissä erissä nautittuna.

Ensimmäinen kosketukseni hidden object game -maailmaan. Ja no, ei tämä nyt ollenkaan hullumpi peli ole, ja tykkäsin enemmän kuin osasin arvatakaan.

Genreen päätin tutustua ihan siksi että sen pelien screenshotit ovat parhaimmillaan todella kauniita. Ja niin tässäkin. Taustat ovat toinen toistaan kauniimpia, ja useammankin voisi kuvitella voivansa kehystää seinälleen.

Pelinä Portal of Evil on kuin point and click jossa kaikki puzzlet vain toimivat täysin peliloogikalla. Eteenpäin auttavia esineitä löytyy monesti aivan järjettömistä paikoista ja muutenkin pelimaailma on täynnä kaikenlaisia mystisiä härpäkkeitä joiden olemassaoloa ei voi perustella muuten kuin pelinsisäisellä logiikalla. Kaikkein selvimmin tämä tulee esille juurikin niissä genrelle ominaisissa hidden object -kohtauksissa. Reaktioni oli melkoisen hämmentynyt kun pelin alussa katsotaan tavallista pensasaitaa lähempää. Aita on täynnä jos jonkinlaista tavaraa jonka lojumisessa pensasaidassa ei ole minkään luokan järkeä. Ja tämä ihmiseltä joka löysi ihan oikeassa maailmassa kerran pensasaidasta poltetun CD-levyn Kari Tapion musiikkia.

Perus point and click -tyylisiin käytä tavaraa johonkin hotspiottiin ruudulla -puzzlejen lisäksi pelissä on myös minipelipuzzleja. Ne vaihtelevat vaikeusasteeltaan melkoisesti. Osa menee tosin helposti lävitse, osa taas vaatii jo rasittavassa määrin rubiikin kuutio -tyylistä asioiden kiertelyä ja kääntelyä oikeassa järjestyksessä ym.

Vinkkisysteemi on pelissä oikeastaan varsin hyvä, enkä edes panisi pahitteeksi jos point and click -peleistäkin löysyisi aina vastaava. Karttaa katsomalla selviää missä ruudussa on asioita joita voi vielä tehdä, ja vinkkinappia painamalla peli kertoo enemmän tai vähemmän suoraan mitä pitää tehdä seuraavaksi. Parempi tämä systeemi on kuin se että pitää käydä katsomassa youtube-läpipeluuvideoita joka point and click -peleissä melkein aina joka tapauksessa tulee eteen. Ja vinkkisysteemiä ei kuitenkaan ole pakko käyttää jos ei niin halua.

Koska peli toimii niin pelilogiikalla, on jotenkin hassua asennoitua siihen että siinä koittaa olla myös jonkinnäköinen tarina jossa on ihan oikeita ihmishenkilöitä. Tarina nyt ei kummoinen kyllä olekaan, mutta toimii kyllä ihan ok taustana ja tekosyynä sille minkälaisia ruutuja seuraavaksi nähdään ja minkälaisia minipelejä seuraavaksi pelataan.

Ihan hauska kokemus, varamaan tulee jotain muitakin HOGeja joskus pelattua, kun kaipaa jotain todella leppoista pelattavaa.

Samaan aikaan Quaken kanssa tehty ja selkeästi sen kilpailijaksi suunnitellun FPS-pelin julkaisu viivästyi kuitenkin käsittääkseni joidenkin sopimusongelmien vuoksi.

Samankaltaisuutta Quakeen ei voikaan olla huomaamatta, ja erityisesti viimeinen maailma on kuin suoraan Quakea yleisilmeeltään. Silti Chasm on monin verroin Quakea alkeellisempi tapaus. Siinä ei nimittäin ole käytössä oikeaa 3D:tä pyörittävää grafiikkamoottoria, vaan kyvyiltään lähinnä Doomia vastaava, ja oikeastaan sitäkin alkeellisempi moottori. Grafiikkapuoli ulkoisesti kyllä näyttää kehittyneemmältä, mutta tasosuunnittelun puolella pelimoottori ei kovin monipuolisiin kenttiin kykene.

Toisin kuin Doomissa, tasoista puuttuu lähes täysin minkäänlaiset korkeuserot. Välillä tasaisen maan päällä on pieniä tasoja joiden päälle pääsee hyppäämään, mutta siinäpä oikeastaan se.

Vihollisten ampuminen on sentään pääsääntöisesti ihan hauskaa puuhaa. Tasosuunnittelua tosin vaivaa usein kryptisyys, ja muutamaan otteeseen jouduin turvautumaan läpipeluuohjeeseenkin. Parissa kohtaa tosin ihan sen takia, että peli ei vain toiminut niinkuin sen olisi pitänyt, tai asentamani source port (panzerchasm) ei. Veikkaan tosin että olin source portin päivittämättömän pelin päälle, ja siitä seuranneet yhteensopivuusongelmat selittävät ongelmat jotka parissa tasossa vastaan tulivat.

Kaiken kaikkiaan peli vain olisi hauskempi ja parempi, vaikka pelimoottori ei ihmeisiin pystykään, jos se keskittyisi olemaan hauskaa pelattavaa. Nyt pääpaino on liikaa kryptisessä tasosuunnittelussa ja rasittavissa ansoissa.

Kolmas osa on vielä astetta monipuolisempi kenttäsuunnittelun osalta, ja vaikeusastekin alkaa olemaan vähän järkevämmällä tasolla. Suurimmaksi osaksi edelleen peli on kovin helppo, mutta varsin rajallinen ammusmäärä pakottaa käyttämään lusikkahaarukkaa, joka siis toimii kuin Doomin moottorisaha.

Samoin yhdessä kohtaa peliä tulee niin valtava määrä Doomin lost soulien tilalla olevia öllejä, että kuolema koitti pariin kertaan ennen kuin suosiolla vain juoksin suurimman osan ohi.

Loppubossikin on ihan jees, vaikkakin hyvin helppo. Siltikin sen päihittäminen tuo jonkinnäköisen miellyttävän closuren sarjalle. Pituutta tälläkin on se puolisen tuntia, tai oikeastaan todennäköisesti hieman enemmän, kiitos monimutkaisempien tasojen joissa voi joutua etsimään hetken verran reittiä.

Kakkos-Chexiä ei enää sitten jaettukaan muropaketeissa, vaan positiivisen palautteen innoittamana pelintekijä päätyi tekemään tämän ilmaisen jatkon.

Tasosuunnittelu on jonkin verran parempaa tässä jo, ja vaikeusaste, vaikka edelleen todella helppo, tarjoaa sentään edes himpun verran pelillistä ideaa. Erityismaininta elokuvateatteriin jossa pyörii Battleship Potemkin. Se pisti kyllä hymähtämään.

Pituutta tällä on se about sama puoli tuntia kuin ykkösosallakin.

Doomin pelimoottorilla toimiva, muropaketeissa 1996 jaettu peli on kiinnostava tapaus vähintäänkin jakelukanavansa ja historiansa ansiosta.

Pelinä Chex Quest nyt ei kovin kummoinen kyllä ole. Uudet tekstuurit, aseet ja vihollisspritet ovat kyllä ihan taidokkaati piirrettyjä ja animoituja, mutta tasosuunnittelun simppeliys ja sekä vaikeustason naurettava helppous ovat pitkä miinus. Tosin, pienemmillekin lapsille sopivaksi suunnattuna ratkaisun kyllä ymmärtää.

Pituutta pelillä on puolisen tuntia, että historiansa puolesta tai Doom-kompletistina tämän kyllä jaksaa pelata lävitse.

Melkoinen yllättäjä. Tätä kirjoittaessa steam-arvioita on huikeat 11 kappaletta. Silti laskisin tämän ihan kärkikastiin fysiikkapohjaisten fpp-puzzlepelien genressä. Selvä hidden gem siis.

Jo idea on mielenkiintoinen. Kuoleva päähenkilö päättyy jonkinnäköisen aivojensisäiseen limboon ja saa alitajunnaltaan tehtäväksi kerätä 30 aikakristallia, joiden avulla tämä pystyisi etenemään tilastaan eteenpäin, ja kuolemaan lopullisesti.

Jokainen aikakristalleista vastaa sekunnin aikaa, ja aikakristalleita keräämällä pelaaja pystyy kelaamaan aikaa eteen tai taaksepäin, luonnollisesti sitä enemmän mitä enemmän kristalleja on kerännyt. Pelissä on pääalueena central hub josta pääsee vähän niinkuin tasoloikkapeleissä eri kenttiin ovien kautta. Kentistä sitten kerätyillä aikakristalleilla mahdollistuu eteneminen hubissa uusille alueille.

Pelin visuaalinen tyyli on todella tyylikäs kaikessa psykedeelisyydessään. Eri värit pelimaailmassa representoivat aikaa maailmassa. Sininen merkitsee vanhinta aikaa ja punainen tuoreinta. Aikakenttiä pystyy manipuloimaan eri tavoin pelissä, mihin myös puzzlet perustuvat. Yleensä puzzleissa ideana on tarkkailla ajan muuttumisen aiheuttamia muutoksia miljöössä ja sitten selvittää miten sitä pystyy hyödyntämään ja manipuloimaan edetäkseen. Äärimmäisen vaikea selittää, mutta pelatessa idea hetken jälkeen tuntuu luonnolliselta ja loogiselta.

Puzzlet ovat myös yllättävän monipuolisia. Kun jossain vaiheessa luulee saaneensa jujun päästä kiinni niin ettei ongelmia pahemmin enää tule, keksii peli jonkun uuden tavan kikkailla konseptilla.

Tarina ja sen kuljetuskin on mielenkiintoista. Pelin edetessä pelaaja käy dialogia alitajuntansa kanssa ja lopussa sitten on mahdollista valita kahdesta eri loppuratkaisustakin. Erinomainen peli kertakaikkiaan, ja jos ajatuksena hieman Portal-tyylinen, mutta kimurantimpi ja tunnelmaltaan synkempi puzzleilu kiinnostaa niin tähän kannattaa ehdottomasti tutustua.

Joskus saamani ensivaikutelma siitä että ensimmäinen Witchaven olisi kovin paljon toista alkeellisempi ei lopulta pitänytkään paikkaansa. Build-engine pelinä Witchaven ilmestyi jo ennen Duke nukemia ja perustuu grafiikkamoottorin aiempaan osaan, joten kyllähän se tekniseltä puolelta toki jonkin verran heikompi. Mutat eipä niitä ominaisuuksia mitkä tästä vielä puuttunut jatko-osassakaan juuri hyödynnetty (kaltevat pinnat suurimpana).

Tasosuunnittelu on keskimäärin jopa hieman parempaa ja mielikuvituksellisempaa kuin kakkososassa. Toki mukaan mahtuu myös umpitylsiä sokkelokenttiä, mutta suurin osa kartoista on vähintään ok-tasoa. Viimeiset muutamat kartat ovat pelin parhaita, sillä niissä on panostettu siihen että on koitettu tehdä paikkoja jotka näyttävätkin keskiaikaisilta miljöiltä muutenkin kuin pelkästään tekstuuriensa osalta.

Vaikeusasteen tasapainotus on myös järkevämpää tässä ensimmäisessä osassa. Kahden käden miekkaa ei saa käyttöön usein kun vasta pelin puolenvälin jälkeen, joten alkupeli pitää käyttää paljon monipuolisemmin niitä huonompia aseita. Kakkososassa ollut aseiden enchanttaus puuttuu tästä, mutta se oli sen verran kuriositeettitoiminto muutenkin että eipä sitä kaipaamaan jää.

Hyvin jähmeä tämäkin peli on siinä missä kakkososakin, ja tasosuunnittelussa sorrutaan turhan usein näkymättömiin äkkikuolema-ansoihin. Samat huonot puolet pätevät siis tähänkin, mutta samalla tapaa peli on myös jollain tapaa kiehtova ja viihdyttävä.

Ihan kiva noin tunnin mittainen simppeli indie-FPP-tasoloikkatyyppinen peli retrograffoilla.

Idea on kiivetä maanpinnalta yhä korkeammalle vuorenseinämää ylöspäin. Mitä tahansa vähänkään kaltevaa seinämää pystyy kiipeämään, mikä aiheuttaa jossain määrin ongelmia koska välillä on varsin hankala hahmottaa onko seinä täysin pystysuora vaiko ei. Lisäongelman aiheuttaa pelin login muotoinen aurinko/kuu joka tappaa pelaajan jos on sen näköpiirissä muutaman sekinnin ajan. Kyseinen mekaniikka on vähän turha pelissä ja lähinnä ärsyttävä, plus puolessa välissä kiipeilyä peli ilman mitään logiikkaa muuttaa sääntöjään niin että kuuta ei enää tarvitse varoa.

Mitä ylemmäs kiipeää sitä, vaikeampia hyppelykohtia eteen tulee. Varsinkin lopussa saattaa tippua pitkänkin matkaa alaspäin ja joutuu kiipeämään hyvän matkaa uudestaan (ja totta kai pelin viimeinen loikka vaatii lähes millintarkkaa reunalta hyppäämistä jotta hypyn kantama riittää). Lopussa sitten tarjotaan jonkinnäköinen symbolinen merkitys kaikelle kipuamiselle.

Varsin kertakäyttökamaa ja todella lyhyt peli, mutta ihan pelaamisenarvoinen välipala tämäkin.

Peli jota ei tätä kirjoittaessa ole digitaalisesti saatavilla, Chrome: Specforce on jatkoa kaksi vuotta aiemmin ilmestyneelle Chromelle. Kummastakaan en ollut aiemmin kuullut, mutta pelikaupasta kun käytettynä tämä löytyi niin herätti se mielenkiintoni. Myöhemmin sitten paljastui että veli omistaa tuon alkuperäisen fyysisenä. Tämän pelaamisen ehdin kuitenkin jo alottaa sitä ennen.

Lähin peli johon tätä vertaisi on Far Cry, ja oikeastaan vielä enemmän Crysis. Mukana on myös ripaus Deux Exiä (valikkosysteemi on hyvin samanhenkinen). Mielenkiintoista on, että molemmat Chromet ilmestyivät ennen Far Cryta, joten Crytek on selvästikin ottanut näistä vaikutteita.

Far Cryn tyyliin pelin kentät ovat hyvin laajoja erämaita, ja ulkopaikoissa useimmiten kannattaa pyrkiä snaippailemaan viholliset mahdollisimman kaukaa. Hyvin samaan tyyliin kuin Crysiksessa, pelaajalla on erikoiskykyjä jotka pystyy kytkemään päälle napinpainalluksella. Erikoiskykyihin kuuluu mm. ajanhidastustaito, joka niistä tärkein onkin. Huonona puolena välillä tuntuu että pitäisi olla jonkin sortin mustekalan määrä raajoja, pelissä kun on niin monta nappia joita pitää aktiivisesti käyttää.

Tasosuunnittelu on melko keskinkertaista monin paikoin. Maastoissa on sentään jonkin verran enemmän vaihtelua kuin Far Cryn vastaavissa, ja näyttävän enemmän "käsintehdyiltä". Yhdessä tasossa on esim. kävellään jyrkän vuoren reunamilla. Sisäpaikat sen sijaan ovat hyvin mielikuvituksettomia ja sisältävät paljon copy pastea.

Vaikeusaste on suht hyvin tasapainotettu ja kun pelin mekaniikkoja oppii hyödyntämään niin kuolema koittaa harvemmin. Loppupuoli pelistä on harmillisesti se puuduttavin osa, kun pelaaja alkaa saamaan vastaansa vihuja joita pitää ampua todella monta kertaa päähänkin. Pelin taistelusysteemi ei vain taivu kovin järkevästi näihin vihollisiin ja näinpä alkuosa pelistä vain tuntuu toiminnan osalta hyvin paljon hauskemmalta.

Pelissä lienee joku tarinakin, mutta se on niin tasapaksua höttöä ettei sen seuraamiseen juurikaan mielenkiinto riitä. Ymmärtääkseni peli on joka tapauksessa prequel alkuperäiseen Chromeen.

Ihan kiva peli, vähän turhan geneerinen ja mielikuvitukseton vain mitä tasosuunnitteluun tulee.

Sarjan kolmas osa on varsin haukuttu tapaus. Kaikesta huolimatta pidin tästä itse asiassa jopa eniten, varsinkin moninpelikokemuksena arvioiden.

Aiempiin osiin nähden Siege III on silmiinpistävän selvästi konsolisoitu, siitä varmaankin suurin kritiikki. Konsolimaisuudessa on kuitenkin puolensakin. Toisin kuin jotakuinkin kaikissa PC:lle pääpainona tehdyissä action rpg -peleissä, tässä joutuu ottamaan edellisestä tallennuksesta kuollessaan. Tämä on mielestäni ainoastaan hyvä asia. Näin varsinkin useiden bossitaistelujen läpäisy vaatii oikeasti taitoa sen sijaan että pelaaja voisi vain juosta uudelleen ja uudelleen kuollessaan takaisin jatkamaan taistelua (usein ilman että bossin hp on edes palautunut takaisin).

Konsolimaisuudella on toki huonotkin puolensa: Kuvakulma pelissä on aivan auttamattoman huono (ja kaksinpelissä vielä huonompi kuin mitä silloin kun yksin peliä pelaa). Se on aivan liian lähellä, joten pelaamisesta tulee kovin klaustrofobinen fiilis kun miljööstä näkee vain pienen palan kerrallaan. Samoin liian lähellä oleva kuvakulma, varsinkin kaksinpelissä, aiheuttaa ongelmia sillä liian kaus kaverista mennessään on helppo jäädä kuvakulman ja vihollisten väliin jumiin.

Online-kaksinpelin toteutus on sekin varsin laiskasti tehty. Käytännössä peli toimii edelleen samalla tavoin kuin jos pelaisi samalla laitteella samalta ruudulta kaverin kanssa. Tälläkin ratkaisulla on kuitenkin puolensa. Peli nimittäin tallentuu pelkästään hostin koneelle. Näinpä tämä on ainoa Siege jossa meillä ei moninpelissä ollut mitään ongelmaa pelin kaatumisen tai etenemisen tallentumisen suhteen. Ja voin kertoa että se oli valtava helpotus kaiken edellisten osien ongelmien jälkeen.

Tässä kolmososassa myös tarinan seuraaminen on moninpelissä mahdollista, sillä keskustelut tulevat molempien näytölle näkyviin. Aiemmissa osissahan jos toinen kävi keskustelemassa tarinaa eteenpäin vievän hahmon kanssa, niin toinen ei edes nähnyt koko keskustelua. Näinpä tarinan seuraaminen oli käytännössä mahdotonta, ellei sitten lue ääneen toiselle keskustelut tai muuta typerää. Tarina itsessään on kyllä melkoisen yhdentekevä. Pelaaja sentään pystyy tekemään joitakin valintoja pelin aikana jotka vaikuttavat loppuanimaation sisältöön. Ääninäyttely on lisäksi varsin vaihtelevatasoista, ja erityisesti valitsemani pelattavan hahmon (Anjali) ääninäyttelijä aiheutti spontaanin hämmentyneen naurun ensi kertaa kuullessa. Anjali nimittäin kuulostaa lähinnä monotoniseen ääneen vuorosanansa lausuvalta robotilta. Sinänsä vaikka tarina on huono, niin miljööt ovat ihan kiinnostavia. Niistä vain ei näy kunnolla, kiitos kuvakulman. Muuten grafiikat pelissä ovat teknisesti kehittyneemmät kuin kakkososassa, mutta eivät lähimainkaan yhtä tyylikkäät. Ne ajavat kuitenkin asiansa ihan hyvin.

Taistelu on tässä paljon enemmän toimintapainotteisempaa ja beat em up -henkistä kuin aiemmissa osissa, jossa se oli verrattaen varsin hidastempoista ja statsipainotteista. Tämä on myös ratkaisu josta ihan tykkäsin. Suosittelen tosin pelaamaan peliä pädillä näppäimistön ja hiiren sijaan. Peli on niin ilmiselvästi suunniteltu pädiohjauksen ympärille että hiirellä ja näppäimistöllä homma tuntuu monin verroin hankalammalta.

Hahmonkehitysjärjestelmä on varsin yksinkertainen, ja jättää lopulta kohtalaisen vähän edes mahdollisuuksia kehittää hahmoa eri suuntiin. Toisaalta, varsin yksinkertaisia aiempienkin osien systeemit olivat, vaikkakin hieman sentään laajemmin mahdollistivat erityyppistä pelaamista. Ihan ok toimiva systeemi tässä kuitenkin on.

Pelasimme version jossa tulee myös ihan hyvänmittainen DLC-kamppanja mukana. Menimme DLC-osuuden pelin välissä, mikä aiheutti sen että DLC:ssä olimme hieman alilevusia, ja erityisesti viimenen bossi osoittautui hyvin haastavaksi. Mutta toisaalta myös sen että lopun pääpeliä olimme ylilevusia, joten peli kävi todella helpoksi tässä kohtaa. Suosittelisin siis ehkä pelaamaan pääpelin läpi kokonaisuudessaan ennen lisäosaa.

Väittäisin että mainettaan reippaasti parempi peli, suosittelen erityisesti jos konsolimaisuus ei lähtökohtaisesti häiritse.

Witchaven-pelit ovat niitä vähemmän tunnettuja ja arvostettuja Build engineä käyttävistä peleistä (ja enimmäkseen ihan syystäkin). Alotin tästä kakkososasta ihan sillä että olin joskus kokeillut ykkösosan alkua ja muistin sen vielä kovasti alkeellisemmaksi kuin miltä tämän alku vaikuttaa.

Jo se että pelin saa toimimaan pelaamiskelpoiseksi vaatii säätöä. Pelissä ei nimittäin ole lainkaan mahdollisuutta alunperin muuttaa nappeja haluamikseen. EGwhaven-nimisellä source portilla saa sekä tähän jatko-osaan että alkuperäiseen peliin napit sentään säädettyä. Käynnistyksen joutuu silti tekemään manuaalisesti dosboxin kautta. Lisäksi peli kaatuilee kohtalaisen usein, mikä on varsin ärsyttävää varsinkin ottaen huomioon dosbox-käynnistelyn työläyden.

Itse peli on, vaikkakin rehellisesti sanottuna aika huono, jollain tapaa viihdyttävä ja kiehtova kaikesta kankeudestaan huolimatta. Ja yritystä sentään on, toteutus vaan ei aina ihan toimi.

Roolipelihengessä saadut aseet hajoavat ajan mittaan käytössä (jousipyssyä lukuunottamatta). ihan hauska idea sinänsä, joka tosin muuttuu melko tarpeettomaksi nopeasti sillä pelissä saa jo pian alun jälkeen kaksikätisen miekan joka kestää todella pitkään ennnen tuhoutumistaan. Ja uuden miekan löytää helposti käyttöönsä. Miekka on muutenkin pelin paras ase sillä sillä on niin hyvä kantama verrattuna lyhyimpiin aseisiin. Tämä tekee pelistä enimmäkseen varsin helponkin, vihollisia jotka eivät osaa kuin lähihyökkäyksen kun pystyy tappamaan helposti ottamatta itse osumaa kun vain osaa lyödä niitä sopivalta etäisyydeltä. Pelissä sentään on myös muutamia vihollisia jotka ampuvat ammuksia joita pitää väistellä, joka hieman lisää ajatusta taisteluihin.

Aseiden lisäksi pelaaja voi kerätä erilaisia loitsuja sekä potioneja. Loitsut ovat melko hyödyttömiä monet, mutta niilläkin on saatu peliin ihan kivoja ideoita. Lentoloitsulla pystyy oikaisemaan alueiden yli, ja välillä sitä pitääkin käyttää päästäkseen johonkin muuten saavuttamattomaan paikkaan. Ovenavaustaika on hyvä siitä että sillä pystyy avaamaan myös lukitut ovet. Näin jos sokkeloisessa tasossa jumittuu niin että avainta ei löydä, niin voi käyttää ovenavaustaikaa (joita ei kuitenkaan kovin usein löydy). Taistelutaioista nuke on ainoa hyödyllisen oloinen, ja sitä käyttäen esim. loppubossin vihollislauman sai lahdattua ylihelposti. Potioneita käytetään parantamaan myrkytys, kävelemään laavassa ilman vahinkoa (!) sekä ihan vaan parantamaan terveyttä. Hyvänä ratkaisuna hahmo käyttää potionin automaattisesti jos kuolema muuten koittaisi.

Ansat ovat pelissä suurin syy kuolemille. Ne ovatkin turhan usein epäreiluja. Seinistä lentävät nuolet sekä lattiat joiden läpi tippuu piikkeihin johtavat usein vääjäämättömästi kuolemaan ensiyrityksellä. Muutenkaan tasosuunnittelu ei mitenkään huikean hyvää ole. Turhan usein tasot ovat sokkelomaisia labyrinttejä joissa ei pahemmin detailia ole. Silti tasoissa on kuitenkin sen verran monipuolisuutta että niiden tutkiminen on ihan kiinnostavaa puuhaa.

Vihollisspritet ovat laadultaan vähän vaihtelevia. Osa vihollisista on koomisen muovailuvahamaisen näköisiä. Gorepitoiset kuolemat ovat sentään on kohtuu tyylikkäitä.

Kaikesta jähmeydestään ja kökköydestään huolimatta ihan pelattava ja oudolla tapaa viihdyttävä ja sympaattinen peli.

Duke Nukemista on Steamissäkin pari eri porttia (nyt kun tarkastin tilanteen, niin Megaton edition ei tosin näytä olevan myynnissä enää) ja lisäksi on ilmainen EDuke. Kaikissa eri versioissa tuntuu olevan vähän omat ongelmansa, mutta 20th Anniversary World Tourin ainakin tuntuu saavan toimivaan ihan moitteitta, tosin ainakin omalla kohdallani pienellä säädöllä. Peli nimittäin kärsii pätkimisestä, ja hiiren liikutus on jotenkin liukuvaa ja epätarkkaa. Nämä ongelmat korjaantuivat laittamalla Nvidia-ohjauspaneelista pelikohtaisista asetuksista V-syncin pois päältä. Harmillisesti jaksoin totta kai perehtyä asiaan vasta pelattuani jo alkuperäisen pelin episodit läpi.

Alkuperäisten vanhojen neljän episodin lisäksi World Tour lisää peliin viidennen uuden episodin. Uusi episodi poikkeaa aika virkistävästi vanhoista. Tasot ovat skaalaltaan suurempia ja vihollisia on paljon enemmän. Uusi vihollistyyppi, lentelevä Duken tuleen ammuksillaan sytyttävä vihollinen on tosin varsin ärsyttävä. Niitä ei onneksi ensimmäisen tason jälkeen, jossa niitä on myös käytetty epäreiluimmalla tavalla, kovin usein näe. Kokonaisuudessaan viidennen episodin tasot ovat ensimmäisen episodin jälkeen oikeastaan parasta sisältöä pelissä, ja jo itsessään tämän version hankkimisen arvoiset, vaikka muuten tykkäisikin jostain toisesta portista enemmän.

Atomic edition lisää alkuperäiseen peliin neljännen episodin. Neljäs episodi on varsin poukkoileva teemoiltaan ja miljöiltään. Minkäännäköistä loogista jatkumoa tasojen välillä ei ole, vaan kyse on puhtaasti tasokokoelmasta. Tasot ovat sinällään varsin hyviä suurin osa. Viimeinen taso tosin on vain todella ruma ja rasittava, ja sisältää myös pelin rasittavimman bossin.

Kahdesta uudesta vihollistyypistä varsinkin toinen on aika ärsyttävä ja turha, ja aika rumakin. Lisko/hyönteismäinen hirviövihollinen nimittäin ampuu Dukea kutistusammuksilla. Eivät viholliset tätä usein tee, mutta osuessaan se on varsin ärsyttävää. Kaiken lisäksi vihollisilla on turhan paljon hp:ta, mikä tekee niistä aivan liian bullet spongeja.

Tulipa vihdoin paikattua yksi suurimmista aukoista fps-sivistyksessä. Toki olen ensimmäisen episodin pelannut useita kertoja, mutta koko peliä en koskaan ennen. Muutamia vuosia sitten meinasin, mutta jätin kesken, kiitos kakkosepisodin.

Episodi 2: huh huh mitä tuskaa. Tasosuunnittelu perustuu aika pitkälti yksinomaan uuden vihollistyypin, räjähtävien lentävien robottien jotka tekevät kamikaze-iskuja pelaajaa kohden, varaan. Ensinnäkin näiden vihujen sijoittelu on puhtaasti sadistista. Joko ne ovat nurkkien takana ja pääsevät yllättämään, tai sitten hyökkäävät suurella porukalla kimppuun niin ettei kaikkia ehdi mitenkään ampumaan ennen kuin räjäyttävät itsensä pelaajan vieressä. Kaikenlisäksi kakkosepisodin tasot ovat hyvin klaustrofobisia joten usein kohti syöksyvien robottien väistely on puolimahdotonta, ja ainoaksi keinoksi jää niiden ampuminen ennen pelaajan saavuttamista. Ja totta kai roboteilla on vielä ihan valtavan paljon hp:ta. Kakkosepisodissa on suht tiukasti ammuksiakin vielä, joten parissa kohtaa päädyin ihan tahallani räjäyttämään viholliset kävelemällä niitä päin ammuksia säästääkseni. Episodin lopussa on pari tasoa jotka eivät ole aivan yhtä hermojaraastavaa kidutusta, mutta eivät nekään hyviä silti ole.

Nyt kun pääsin kakkosepisodin haukkumisesta yli, voin keskittyä muuhunkin. Muut episodit kun ovat varsin hyviä enimmäkseen. Kolmosepisodissa on ajoittain vielä epäreilua vihollissijoittelua, mutta kuitenkin suht harvakseen. Ykkösepisodi on varmaan se kokonaisuudessaan paras, mutta varsin lyhkäinen.

Pelin käyttämä grafiikkamoottori Build engine on erittäin toimiva. Se ei ole vielä täyttä 3D:tä, mutta monella tapaa kuitenkin kehittyneempi kuin Doomin pelimoottori. Grafiikkamoottori mahdollistaa mm. virtaavan veden, kaltevan maan, syvän veden jossa voi sukeltaa, jne. Tasosuunnittelussa eri ominaisuuksia onkin käytetty varsin kiitettävästi ja näinpä tasot ovat varsin monipuolisia. Build enginen räjähdykset ovat myös todella näyttäviä ja tuhovoimaisen tuntuisia.

Aseet pelissä ovat enimmäkseen oikein hauskoja käyttää. Jopa pistooli on varsin hauska käyttää ja sillekin löytyy käyttöä jossain määrin vielä myöhemminkin pelissä, ei pelkästään aivan alussa. Haulikko on myös yksi pelihistorian hauskimmista. Ase josta vähiten pidän on kutistusase. Se kutistaa viholliset, jotka tämän jälkeen pystyy tallomaan hengiltä. Tallomisanimaation vain kovin tökerö ja pysäyttää toiminnan ärsyttävästi. Kutistusasetta kuitenkin kannattaa varsinkin suurempia vihollisia vastaan käyttää, sillä se on tehokkain tapa päästää ne hengiltä.

Arvosana nyt pitkälti sivuuttaa sen että kakkosepisodi on niin kuraa. Tuntuisi kuitenkin jotenkin väärältä antaa muuten erinomaiselle klassikkopelille tätä huonompaa arvosanaa.

Omituinen Doom-klooni, jota olen monet kerrat vuosien mittaan meinannut aloittaa pelaamaan, mutta jota en silti koskaan ole alkua pidemmälle jaksanut pelata. Nyt päätin ottaa pelin läpäisin projektiksi.

Epätyypillisesti ensimmäinen asia josta pitää puhua on pelin musiikit. Olen fanittanut pelin soundtrackiä jo vuosikausia, sillä törmäsin siihen alunperin Doom-wadien kautta, ja siitä lähtien olen kuunnellut kappaleita itsenäisesti. Pelin soundtrack on mielestäni yksi parhaista kautta pelihistorian, ehkä kokonaisuudessaan jopa oma suosikkisoundtrackini. On ihailtavaa kuinka paljon säveltäjä Lee Jackson (myös Bobby Prince teki pari biisiä peliin, mutta ne eivät ole kummoisia) saa midi-formaatista irti. Musiikkigenrekin on jotain omituista. Doomin metallimusiikkia jäljittelevien sävelien sijasta tässä on lähdetty paljon funkimpaan ja jazzahtavampaan suuntaan. Erinomaista matskua, kertakaikkiaan.

Itse peli on omalla tavallaan kiehtova, joskaan ei rehellisyyden nimissä mitenkään valtavan hyvä fps-räiskintä. Tasosuunnittelu on lähinnä wolfensteinmaista, oikeastaan vielä surrealistisemmalla twistillä. Monessa aikansa FPS-pelissä tasosuunnittelu on sellaista, että mikään ei oikeastaan koita näyttää miltään jonka voisi yhdistää mihinkään tosielämän miljöisiin. Esim. Doom 2:ssa hyvin moni taso edusti nimenomaan tällaista tasosuunnittelua, jossa arkkitehtuuri perustuu ihan pelimaailman omaan logiikkaan, ja jossa tasot on lähinnä rakennettu gameplayn ympärille, ei niinkään sen että ne esittäisivät mitään järjellistä. Rise of the Triadissa tämä konsepti on viety äärimmilleen, ja pelissä ei ole yhtä ainutta tasoa joka edes etäisesti näyttäisi miltään missä olisi mitään järkeä olla olemassa kolmiulotteisena tilana. Tasot ovat sokkeloita jotka ovat täynnä ansoja, sekä omituisia leijuvia tasanteita sekä ponnahduslautoja maassa. Seinät lähtevät usein liikkeelle vivuista ja esim. yhdessä tasossa kiertävät koomisen näköisesti ympäri huonetta. Ajoitusta vaativien ansojen väistelyn ja hyppimisen määrä saa pelin monesti tuntumaan jonkinlaiselta 3D-maailmaan sijoittuvalta tasoloikalta siinä missä FPS-räiskinnältä.

Tasosuunnittelu, paitsi absurdia, ei mitenkään erityisen hyvää pelattavuudeltaan ole. Varsinkin vihollissijoittelu on varsin mielikuvituksetonta, ja mitään suurempia taisteluja harvemmin pelissä nähdään. Vihollisia vain on sijoiteltu tasaisin välein kenttiin.

Asejärjestelmä on mielenkiintoinen, sillä tavallaan se ennakoi järjestelmää jonka esim. Halo aikoinaan FPS-peleissä nosti muotiin. Perusaseen lisäksi pelaaja voi nimittäin kantaa mukanaan ainoastaan yhden lisäaseen, jonka voi vaihtaa toiseksi halutessaan, löytäessä uuden aseen. Ihan toimiva ratkaisu sinänsä, aika usein vaan pelissä turvallisinta on käyttää alkuperäistä konetuliasetta jolla ei pysty räjäyttämään itseään hengiltä. Peli kuitenkin kannustaa hyvin taktiseen ja varovaiseen etenemiseen, viholliset kun vievät hyvin nopeasti hp:n nolliin päästessään yllättämään pelaajan sivusta, tai suuremmalla joukolla kuin yksi kerrallaan.

Pelin powerupit ovat oma lukunsa nekin. Niistä nimittäin on tavallisesti enemmän haittaa kuin hyötyä. Käytännössä ainoastaan godmode on hyödyllinen, sillä muut vain vaikeuttavat etenemistä. Viimeisessä episodissa vasta tajusin että koiramoodillakin on joku tarkoitus, sillä nimittäin pystyy menemään tietynlaisten matalien aitojen ali. Kyseistä ominaisuutta on pakko käyttää muistaakseni vain yhdessä tasossa. Yksi powerup taas saa pelaajan kimpoilemaan pitkin seiniä. Tämä tekee etenemisestä käytännössä mahdotonta, pelialueet kun ovat täynnä ansoja, ja näinpä kannattaa vain odottaa että vaikutus menee ohi. Sama homma huumemodin kanssa, joka saa ruudun kieppumaan vimmatusti, tehden tähtäämisestä mahdotonta.

Pelin grafiikat ovat varsin rumat. Viholliset on tökerösti kaapattu peliin pelintekijöistä otetuista kuvista erilaisissa asusteissa, huonossa valaistuksessa totta kai. Asiaa ei auta se että peliin ei ole olemassa oikein mitään järkevää source portia. Itse päädyin pelaamaan winrott-nimisellä portilla, joka sentään mahdollistaa hieman alkuperäistä paremman resoluution.

Bossitaistelut pelissä ovat vähemmän yllättäen varsin huonoja ja rasittavia. Viimeisen bossin kohdalla jouduin turvautumaan läpipeluuohjeeseen, ja paljastui että sitä ei oikein järkevästi saa tapettua ilman salapaikasta löydettävää pesäpallomaila-asetta. Sillä homma toki hoituukin sitten helposti.

Omalla oudolla tapaa kiehtova, joskaan ei kovin hyvä peli, mutta vähän turhan pitkä siihen nähden että on niin itseään toistava. Pienissä erissä tämän kuitenkin jaksoi läpi asti pelata ihan ongelmitta.

Varsin nokkella puzzlepeli, jonkinlaisessa tasoloikkamuodossa. Tasoloikkamekaniikat ovat kyllä erittäin alkeelliset, mutta riittävän toimivat kuitenkin pääidean kannattamiseen.

Peli koostuu kymmenistä ruuduista joissa kaikissa ideana on päästä sisään ruudun oikealla puolella olevasta ovesta. Hyvin usein oven aukaisemiseen tai sen luokse pääsemiseen pitää käyttää outside the box -ajattelua. Parissa huoneessa jouduin turvautumaan läpipeluun katseluun, mutta enimmäkseen puzzlet ovat melko helppoja.

Varsin viihdyttävää aivojumppaa. Meneville chiptune-musiikeille erityismaininta vielä.

En edes tajunnut että ensimmäiseen Tomb Raideriin on olemassa lisäosa, ennen kuin asiasta googlasin. Gogin julkaisussakin se on, mutta ainoastaan kansiossa, ei Galaxyssä esim. omanaan käynnistettävänä. Tämäkin toimii tombati-modilla, joten sillä pelasin myös tämän.

Pelissä on vain neljä uutta tasoa, joskin ne ovat melkoisen laajoja ja sokkeloisia. Mielenkiintoisesti valitut miljööt ovat Egypti ja Atlantis, joista olen aina pitänyt vähiten pääpelissä. Tässä noihin alueisiin ollaan kuitenkin saatu tuoretta näkemystä ja kokonaisuudessaan väittäisinkin että nämä ovat parempia näkemyksia aiheistaan kuin pääpelissä. Varsinkin atlantis-tasot.

Lisäosille tyypilliseen tapaan vaikeusastetta on tässä kiristetty rutkasti. Vihollisia on välillä melkoisen valtaviakin laumoja, erityisesti atlantis-tasoissa. Ihan mielenkiintoinen ratkaisu, ottaen huomioon että pääpeli on niin naurettavan helppo että nyt taisteluissa on jotain ideaakin.

Tasosuunnittelu on varsin erilaista näissä verrattuna pääpeliin. Tasot ovat paljon laajempia ja tietyllä tapaa vapaammin edettäviä. Ja mikä parasta, ihmisvastukset loistavat poissaolollaan.

Oikein hyvä lisäosa. Ilmeisesti alunperin tästä oli tarkoitus tulla ihan kokonaan oma kokonaisuutensa. Harmi sinänsä että tämä ei toteutunut.

Ties kuinka mones läpipeluukerta tälle, ensimmäistä kertaa kuitenkin taas vuosiin. Onhan tämä edelleen se helposti sarjan paras osa, ainakin niistä jotka itse olen pelannut.

Tällä kertaa pelasin hieman eri kokoemuksena pelin läpi ja asensin modin jonka avulla pystyy poistamaan pelin hyvin tiukat piirtoetäisyysrajoitukset. Kyseisessä modissa (tombati) kyseinen toiminto on oletuksena pois päältä, sillä "se voi vaikuttaa tunnelmaan". Ehkä pienissä määrin vaikuttaakin, mutta väittäisin että peli on kuitenkin hyvin paljon tyylikkäämpi ja nautinnollisempi pelattava näin. Harmi kun muihin vanhoihin sarjan peleihin ei tietääkseni ole vastaavaa modia.

Ykkös-Tombin paras asia verrattuna muihin palikkamaisista maastoista koostuviin vanhoihin sarjan peleihin on erityisesti sen miljöissä. On monin verroin kiehtovampaa tutkia hylättyjä rakennelmia jossa ei ole ollut ihmisiä vuosisatoihin, kuin vaikkapa pyöriä kakkososan venetsiassa muita ihmisiä ammuskellen. Tosin, tässäkin on kyllä muutamia ihmisiä joita vastaan Lara käy kilpajuoksua aarteenetsinnässä, ja joita vastaan aina välillä joudutaan taistelemaan. Mieluummin olisin kyllä itse jättänyt kokonaan tämän aspektin pelisuunnittelijana pois pelistä.

Tasosuunnittelu on muutenkin enimmäkseen oikein hyvää. Ihan viimeinen maailma, jonka alkuun Lara menettää aseensa on kyllä melkoisen kryptistä tasosuunnittelua, ja siitä miinus. Kaiken lisäksi kyseisessä tasossa pystyy hyvin monessa kohtaa rikkomaan pelin tarkoitetun etenemisen, ja useaan otteeseen reittiä etsiessä tein tällä pelikerralla niin jopa vahingossa. Tämän seurauksena päädyin mm. oikaisemaan pistoolin löytämisen ja päädyin taisteluun uzivastusta vastaan ilman aseita. Ja tämän seurauksena jouduin pelaamaan suht pitkän matkan uudestaan vanhemmasta tallennuksesta.

Ampuminen on se pelin heikoin osuus. Yleensä kannattaa kiivetä johonkin sellaiseen paikkaan ampumaan viholliset, joihin ne eivät voi päästä. Tosin liikaa ei kannata ammuksia ruveta säästelemään, tässä ykkösosassa varsinkin ensiapulaukkuja ja ammuksia saa ihan tajuttomat määrät, vasinkin jos tutkii tasot yhtään tarkemmin. Vaikka agressiivisempaa taktiikkaa käyttäisikin, eivät jähmeät kontrollit oikein taivu luontevasti nopeatempoiseen toimintaan. Lisäksi ammuskelussa pystyy käyttämään melko typerän oloisia vippauskonsteja. Esim. se että väistää kohtitulevan vihollisen ja juoksee sen perään jatkaen juoksemista tiukkaa ympyrää, saa oikein tehtynä aikaan sen että lara jahtaa ympyrää vihua jonka pathfinding käskee jatkamaan saman ympyrän juoksemista. Samoin paras taktiikka ihmisvihollisia vastaan on usein juosta niiden ohi, ja välittömästi tämän jälkeen kierähtää ympäri, juosta uudestaan ohi ja kierähtää taas, ampuen aina välissä. Näin vihollinen ei usein ehdi ampumaan kertaakaan. Varsinkin myöhemmissä osissa kun ihmisvihollisia on enemmän peleissä tätä tulee käytettyä todella paljon. Tässä ykkösessä monesti ihmisvihollisia vastaan taistellessa täytyy vielä tajuta se milloin ampumisen voi lopettaa, sillä usein vihut juoksevat pakoon tullakseen vastaan myöhemmin pelissä. Jos vihollisia lähtee jahtaamaan niiden lähdettyä pakoon, ne eivät pysty warppaamaan pois pelialueelta ennen kuin ovat päässeet pois pelaajan kameran näkyvistä.

Taistelua lukuunottamatta kyllä tykkään suuresti pelin jähmeistä kontrolleista. Niistä tulee mieleen vanha Prince of Persia, mutta 3D-maailmaan siirrettynä. Saman fiiliksen tekee neliöistä koostuvat maastot.

Klassikkopeli, jota suosittelen kokeilemaan erityisesti aiemminmainitulla tombati-modilla.

"BLAH BLAH BLAH 8-bit, BLAH BLAH BLAH, blow stuff up. BLAH BLAH BLAH, retro." BLOWING INTO THE CARTRIDGE NOT REQUIRED!

Tuo on Steamin kuvaus pelille, ja se tavallaan kertoo hyvin paljon siitä minkälainen fiilis pelistä tulee muutenkin. Jotenkin kokonaisuudesta puuttuu sielu ja se tunne että pelintekijä olisi yrittänyt tehdä mitään kovin omaa tai merkityksellistä. Ihan tyylipuhdas NES-retrotasohyppely tämä siltikin on.

Visuaalinen puoli on oikein tyylikäs. NES-tyyli on onnistuttu jäljittelemään oikein hyvin. Oikeastaan ainoastaan widescreen -kuvasuhde paljastaa että oikeasti ei ole kyse NES-pelistä, jos tämän kuvamateriaalia näkisi tietämättä mistä pelistä kyse on. Enkä edes valita asiasta, widescreen-kuva toimii tavallisesti tasohyppelyissä paremmin kuin 4:3, pelaajalla kun on mahdollisuus näin nähdä hitusen pidemmälle sivuilleen, johon tavallisesti kuitenkin edetään.

Peliä kuitenkin vaivaa omien ideoiden puutos sekä tietynlainen tasapaksuus. Vihollisiakin saisi olla enemmän. Nyt pelissä on joku tyyliin kolme erilaista vihua, jotka vielä käyttäytyvät kaikki kovin tylsästi. Lisäksi jossain kohtaa peliä tulee selkeä vaikeusastehyppäys kun eteen tulee kohtia jotka pitää käytännössä muistaa ulkoa että niistä voi selvitä, mikä tarkoittaa tason aloittamista aina alusta. Onneksi sentään tason kun pääsee läpi ei ikinä tarvitse aloittaa koko peliä alusta.

Maksoin tästä muistaakseni 39 senttiä, ja sen arvoinen peli nyt ehdottomasti on vähintään.

Pienen budjetin indie-parodia lähinnä N64:n Goldeneyesta, ja bond-leffoista ylipäänsä. Kuten parodioissa hyvin usein muutenkin, on huumori melkoisen huonoa. Ihan siedettävän pelistä tekee kuitenkin se, että pelimekaniikat ovat enimmäkseen ihan jees.

Räiskinnästä on saatu yllättävänkin samantyylistä hengeltään kuin esikuvassaan. Viholliset eivät ikinä ammu salamannopeasti pelaajan havaitessaan, vaan vaan pelaajalla on aina aikaa reagoida kohtaamisiin sen verran että jos tähtäystaidot ovat kunnossa niin viholliset saa tiputettua ennen damagenottoa tarkoilla pääosumilla. Vaihtelevuutta tuomaan tehdyt veneajelut ym. ovat kontrolleiltaan varsin alkeellisia ja aika pakkopullaa.

Lopulta ihan pelattava ja sopivan lyhkäinen peli, jos vaan sietää huonon huumorin.

Id Softwaren yritys irtautua hieman Doomista ja lähteä tutkimaan uusia uria on hämmentävästi oikeastaan vähemmän kuin osiensa summa. Pelissä on paljon hyvääkin, ja konseptina Mad Max -henkinen FPS-räiskintä on oikein toimiva, mutta kokonaisuuden toimivuus on sitten vähän niin ja näin.

Muistan että tätä aikoinaan mainostettiin open world -peliksi. Ja se nyt on ensimmäinen asia joka on suht kaukana totuudesta. Pelissä on kyllä jonkinnäköinen isompi yleismaailma jossa pääsee liikkumaan, mutta se on hyvin tiukastu rajattu ja putkimainen. Käytännössä sen tarkoitukseksi jää ajaa paikasta A paikkaan B ja C. Varsinaiset tasot ovat sitten erillisiä dungeoneja päämaailman varrella. Joissa myös edetään varsin suoraviivaisesti. Vanhoihin tasoihin pitää joskus palata uudelleen sillä verukkeella että niihin annetaan joku uusi tehtävä. Joka tarkoittaa sitä että käytännössä sama taso jossa ei suurempia muutoksia ole kuin mahdollisesti vihollistyypeissä pitää koluta uudemman kerran läpi. Tasot sinänsä ovat kyllä oikein yksityiskohtaisia ja kivan näköisiä, mutta hyvin kierrätykseltä homma silti tuntuu.

Ammuskelu pelissä on varsin hauskaa kuitenkin, mikä on se suurin plussa. Aseita on useita ja ne ovat hauskoja käyttää. Vaikka päällisin puolin pelattavuus tuntuu yhä aika paljon Doom 3:lta, niin aseita on muokattu hyvällä tapaa toiminnalliseen peliin sopivammiksi. Health regeneration -systeemikin toimii pelissä suht kivasti tällä kertaa.

Peli vain käynnistyy varsin hitaasti, kun alkuun pitää jutella vaikka kuinka monelle ihmiselle kaupungissa, joka toimii tukikohtana tehtävien välissä. Ja kaupungissa suunnistaminen on varsin rasittavaa puuhaa muuten tällaiselle allekirjoittaneen kaltaiselle yksilölle jonka suuntavaisto on surkea.

Autolla ajelu. Siinä on se toinen iso osa pelistä jalkaisin tapahtuvan räiskinnän lisäksi. Ja noh, tämä osuus pelistä on kyllä vähän meh. Autolla ajelu päämaailmassa on vielä ihan hauskaa, mutta kaupungissa tapahtuvat kilpa-ajelut ovat melkoista pakkopullaa. Varsinkin matsit joissa pitää kerätä suurin määrä kartalle ilmestyviä checkpointeja ovat välillä varsin hermojakiristeleviä. Voisi kuvitella että sillä pärjää että ajaa jonkinlaisia kierroksia kartalla keräten checkpointteja, mutta ei. Varsinkin yhdessä näistä matseista ainoa järkevä tapa voittaa kisa oli jäädä kyttäämään yhdelle suoralle jonka varteen tulee kolme checkpointtia peräkkäin. Camppäys ensimmäisen näistä päälle, ja kun se ilmestyy niin täysiä hakemaan kaksi seuraavaa. Ja toista. Ei kovin hauskaa.

Open world -pelien yleinen ongelma on se että kaiken grindauksen jälkeen kun pelin viimeinen tehtävä koittaa, huomaakin että grindaus on ollut enimmäkseen turhaa. Näin myös tässä. Luulen että lopun vihollisautojen ohi pääsisi tyyliin huonoimmallakin autolla suht helposti, joten kaikki grindaus autoajeluissa tuntuu aika turhalta. Lopputehtävän FPS-osuus on sekin todella helppo. Varautuminen valtavalla määrällä panoksia parhaisiin aseisiin tuntui näin ollen varsin turhalta kun läpäisyyn ei tarvita kovin suuria ponnistuksia. Kaiken lisäksi pelissä ei edes ole mitään kunnollista loppubossia. Toki yleensä FPS-pelien bossit ovat muutenkin todella huonoja, mutta tässä pelissä ei lopussa ole edes mitään kovin haastavaa vihollisaaltoa. Käytännössä lopussa on vain huone josta tulee yksi kerrallaan vihollisia kimppuun eri suunnista. Muutenkin viimeisen tason tasosuunnittelu on ala-arvoista. Parjaamaani copy-paste symmetrisyyttä on joka puolella jne. Tosi laimea lopetus näin ollen melkeinpä vähentää pisteitä puolikkaalla yksistään.

Ah, niin oma mainintansa vielä pelin DLC-lisäosasta. Se lisää muutaman lyhyen ja ruman viemäritason (!) peliin. Alun perin tämä DLC-tuli ennakkotilaus-bonuksena ja sen jälkeen sitä tietääkseni ihan myytiin rahallakin. Nykyään sentään ovat tajunneet laittaa surkuhupaisan huonon DLC:n automaattisesti mukaan peliin.

Ihan pelaamisen arvoinen ja omalla tapaa sympaattinen Rage kaikesta huolimatta on. Siltä vaan ei kannata liikoja odottaa.

Varsin haukuttu toisen maailmansodan call of duty -klooni osoittautui ainakin omaan makuuni varsin pelattavaksi ja viihdyttäväksi kokonaisuudeksi.

Se mitä arvioita vilkaisin niin ihmiset kritisoivat erityisesti vihollisten tekoälyä ja stealth-pelattavuuden huonoutta. Itse en muutenkaan tykkää stealth-pelityylistä ja vältän sitä ellei peli ole ihan varta vasten rakennettu sen ympärille, joten en siinä mielessä nähnyt suurempia ongelmia vihollisten tekoälyn suhteen kun pelin pelasi räiskintätaktiikalla. Arvio siis siitä näkökulmasta.

Varsin simppelihän peli toki on. Mutta tässä suhteessa sanoisin sitä ennemmin hyväksi asiaksi että joka toinen taso ei ole joku hermojakiristelevä erikoistehtävä jossa puolustetaan tankkeja tms. (allied assault, köh köh) vaan pääpaino on siinä oikeasti hauskassa sisällössä.

Kestoa kamppanjalla on joku kahdeksisen tuntia. Steam-arvioissa tosin ihmiset puhuvat vain neljästäkin tunnista, mutta en tiedä millä speedrun moodilla pitää pelata että niin nopeasti pelin läpäisee varsinkaan ensiyrityksellä. Toki omaan pelityyliini kuuluu sekin että jään tutkimaan myös sivureitit salapaikkojen varalta. Ja wolfensteineista onkin otettu tähän se että sivureittien varteen on piilotettu natsiaarteita. Eipä niiden keräämisestä kyllä mitään sen suurempaa hyötyä ole, mutta arvostan sitä että tarkempi tutkiminen palkitaan edes näennäisesti jotenkin.

Haukkumani health regeneration -systeemi on käytössä tässä pelissä. Se on kyllä kohtalaisen kämäisesti tehtykin koska pelaajan on vaikea nähdä kuinka lähellä kuolemaa on, ruudun väritys kun muuttuu sen verran maltillisesti. Elinvoiman palautuminen on myöskin tuskallisen hidasta, joten usein ei vaan malta odottaa sen palautumista kokonaan ja kuolema kohtaa puhtaasti tämän takia. Eipä systeemi kuitenkaan peli-iloa pilaa, joten voisi se huonompikin olla. Sentään ruudulle ei lävähdä mitään "you are hurt, take cover!" tekstejä tms.

Loppujenlopuksi varsin viihdyttävä peli, vasinkin jos räiskintätaktiikalla pelaaminen on se josta enemmän näissä tykkää. Sinänsä huvittavaa antaa parempi arvosana tälle haukutulle pelille kuin klassikoiksi kehutuille Allied Assaultille ja Return to Castle Wolfensteinille, mutta näin tällä kertaa.

Ilmaispeli Steamissä. Ihan jees sellaiseksi myös. Kyseessä fps-speedrun -peli, jossa juostaan, hypitään ja rakettihypitään jossain määrin alati vaikeutuvien kenttien läpi.

Aika monessa kentän pystyy rikkomaan niin että sen "tarkoitutetun" reitin ohi pystyy oikaisemaan. Lainausmerkeissä siksi että pelintekijäkin on tämän selvästi jo tason suunnitteluvaiheessa äkännyt, ja speedrun-tematiikkaan se toki kuuluukin.

Yksi asia mikä monissa näissä kaikkein simppelimmissä indie-peleissä ärsyttää on muuten se, että nappeja ei saa itse muokata haluamikseen. Ei se nyt voisi olla iso urakka tehdä se optio peliin. Nyt kyyristyminen on ctrl-napissa, jossa en sitä tavallisesti itse käytä koska se nyt vain äärimmäisen hankalan oloinen siinä. Shiftiin laitan sen mielummin. Hypyn taas hiiren kakkospainikkeeseen usein, varsinkin jos hyppiminen on pelissä isossa roolissa niin kuin tässä luonnollisesti on. Nyt sekä shiftissä että hiiren kakkospainikkeessa ei ole mitään toimintoa ja joudun haluamattani käyttämään ctrl- ja välilyöntinäppäimiä. Ärsyttävää.

Konrolleista muuten sen verran, että rakettihyppiminen ja hyppiminen on ihan jees, mutta seinäjuoksu on aika epäluontevan ja tönkön oloista. Sen olisin kyllä pelintekijänä tällaisenaan mielummin jättänyt kokonaan pois.

Audiovisuaalisesti tuotos on varsin onnistunut. Musiikki on menevää ja yksinkertaiset neanvisuaalit ovat toimivat teemaan. Tässä tosin tullaan siihen toiseen asiaan joka näissä tämäntyylisissä peleissä kaipaisi option. Bloom-efekti (valon hohkaaminen) olisi kiva saada pois päältä nimittäin. Jostain syystä sitä ylikäytetään näissä indie-peleissä ihan valtavan usein ja se vain näyttää melkein aina hirveältä. Ja eipä sitä tietenkään melkein ikinä saa pois päältä.

Ihan pelin loppu alkaa olemaan jo suht vaikeaa tavaraa, minkä kertoo jo sekin että vain viitisen prosenttia pelaajista on läpäissyt viimeiset maailman kokonaisuudessaan. Itse jaksoin kuitenkin pienissä erissä loppuun asti. Ihan kiva välipala, ja ilmaispeliksi sieltä laadukkaammasta päästä.

Helmikuu 2020

Sotilas"simulaattori" vuodelta 1998. Hyvin ruman näköinen sellainen, mutta omalla tavallaan myöskin hyvin onnistunut ja yllättävänkin hauska kokemus.

Vaikka peli koittaa myydä itseään kovin realistisena kokemuksena, jää se siitä kyllä hyvin kauas. Aseet ovat esimerkiksi koomisen tarkkoja. Konekiväärillä pystyy teoriassa snaippailemaan satojen metrien päähän, sillä aseet ampuvat neulantarkasti sinne minne niillä osoittaa (toki luodit jopa kaartuvat alaspäin) jne. Toisaalta peli vain toimii tällaisena äärimmäisen yksinkertaistettuna simulaationa oikein hyvin, ja pelin oman logiikan sisällä ja ehdoin se on myös varsin taktinenkin.

Ulkoasu tosiaan on äärimmäisen rujo. Aseilla ei ole latausanimaatioita, maksimiresoluutio on 800x600 ja voxelimaastot ovat hyvin karkean näköisiä. Toisaalta voxeligrafiikka tekee pelistä hyvin omalaatuisen näköisen eikä nyt pelkästään huonolla tavalla. Ilmeisesti voxelitekniikka oli aikoinaan myös se joka mahdollisti pelin valtavan pitkän piirtoetäisyyden. Pitkä piirtoetäisyys ja kumpuilevat maastonmuodot tekevätkin pelistä omalla tavallaan vaikuttavan näköisen, grafiikan rujoudesta huolimatta. Mielenkiintoisena ratkaisuna tähäntäinnäkymä tulee varsinaisen pelikuvan päälle pienenä ympyränä, niin että molempia on mahdollista katsoa yhtä aikaa.

Pienestä maksimiresoluutiosta johtuen on peli melkoista pikseleiden snaippailua hyvin usein. Ei se sinänsä edes pilaa pelattavuutta mitenkään ylitsepääsemättömällä tavalla, mutta jokseenkin koomista se on. "No nyt en osunut tuohon parin pikselin viholliseen, mutta jos nostan yhdellä pikselillä aseen piippua niin ehkä sitten" on aika yleinen asia mitä pelatessa ajattelee. Sinänsä kyllä pelaajan ei mikään pakko ole mistään mahdottoman kaukaa vihollisia yleensä ampua, vaan fiksulla maastonmuotoja hyväksikäyttävällä etenemisellä pääsee kyllä kiertämään aina vihollisen selustaan tai muuten lähemmäs.

Mielenkiintoisena ratkaisuna pelissä saa valita vapaasti alussa haluamansa aseet matkaan. Toisaalta sitten kun tajuaa että snaippereista se jossa on parempi zoomi on se pelin käyttökelpoisin ase, niin harvoin tulee muita aseita edes käytettyä. Kyseisellä aseella nimittäin, hieman hölmösti, saa tuhottua myös kopterit ja joissain tehtävissä tuhottavat laitteistot muutamalla luodilla.

Tehtävät eivät mitenkään valtavan monipuolisia ole. Välillä pitää ampua kaikki viholliset päämäärästä, välillä tuhota jotakin, välillä vapauttaa panttivankeja jne. Sinänsä tehtävillä ei mitään valtavia eroja keskenään pelattavuuden osalta muutenkaan ole, kaikissa pitää käytännössä edetä samalla tavoin maastoa hyödyntäen ja snaippailla vihollisia. eri puolille maailmaa sijoittuvat tasotkin erottuvat toisistaan lähinnä sillä että maastonmuodot ovat joka vähemmän tai enemmän mäkistä ja eri väristä ja (harvat) rakennukset tasoissa ovat hieman eri näköisiä. Silti vaihtelevuutta on sen verran paljon että peli jaksaa pitää mielenkiinnon yllä kestonsa ajan (noin 12 tuntia meni omalla kohdalla, tosin ajoittaisen pelin kaatumisen takia tuossa on ainakin tunti haaskuun mennyttä pelaamista).

Tason aikana ei pysty tallentamaan, mikä on hyvä ratkaisu. Onneksi tehtävät eivät armollisesti mitään superpitkiä yleensä ole. Jokaisen maan viimeinen tehtävä on aina se haastavin ja pisin, mutta nekin ovat sellaisia max 15 minuutin mittaisia. Pelaaja kuitenkin kuolee vain 2 osumasta (viholliset yhdestä, riippumatta siitä mihin niitä ampuuu) joten jos vihollinen pääsee yllättämään lähietäisyydellä on kuolema hyvin usein välitön. Peli on siis varsin haastava paikoin, mutta hyvällä tapaa. Kuolema tuntuu jotakuinkin aina reilulta, sillä paremminkin ja pienemmin riskin olisi mahdollista edetä.

Vihollisten tekoäly on oikeasti varsin kökköä, mutta pelinsisäisen logiikan mukaan toimivaa. Paikoilleen sijoitetut viholliset jäävät esimerkiksi nähdäkseni aina tulittamaan tai pelkästään katselemaan samaan suuntaan missä ovat pelaajan viimeksi nähneet. Tätä pystyy hyödyntämään kiertämällä vihollisen selustaan, jolloin typerä vihu ei tajua tarkkailla mihinkään muuhun suuntaan laisinkaan. Toisaalta pelialueella on myös liikkuvia vihollisia jotka paikoin tuovat illuusion älykkyydestäkin, niille kun on todennäköisesti ennalta määritetty liikeratoja joita pitkin ne pyrkivät pelaajan oletettuun sijaintiin kiertämään.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan peli on toimiva ja hauska pelata. Taktinen eteneminen maastonmuotoja hyödyntäen on hauskaa ja liikkuvaan viholliseen osuminen taidokkaasti pitkältä etäisyydeltä aina yhtä tyydyttävää. Jos pelille karusta ulkonäöstä huolimatta pystyy antamaan mahdollisuuden, niin se ehdottomasti kannattaa. Pelisarjaa on tehty varsin monta osaa, ja ajattelin kyllä muihinkin tutustua aikanaan. Kakkososa onkin jo hankittuna, mutta ymmärtääkseni käytännössä ihan sitä samaa, joten saa odottaa myöhempää ajankohtaa.

Helmikuu 2020

Tämä on hyvin hämmentävällä tavalla onnistunut beat 'em up -genren peli. Tavallisin valitus minulla kyseisen genren peleistä on että hahmoilla on liian vähän liikkeitä. No, tässä pelissä on tasan yksi hyökkäysliike (plus taika). Perushyökkäyksenkin voi toki tehdä maasta tai hypyn aikana, mutta siinäpä se.

Liikkeiden vähyydestä huolimatta pelin taistelut tuntuvat häkellyttävän monipuolisilta. Vihollisten käyttäytymisestä on kiittäminen paljoa. Viholliset eivät vain ryntää suoraan kohti lyömään pelaajaa, vaan käyttäytyvät monesti varsin arvaamattomasti, ja eri viholliset vielä eri tavoin. Näinpä pelissä saa jatkuvasti olla varpaillaan ja tarkkailla tilannetta kuin shakkiottelussa ikään. Bossitaistelut ovat myös erinomaisia samalla tavoin. Taktikoimalla ja bossin liikkeitä lukien pärjää paljon paremmin, ja itse asiassa tämä on jotakuinkin pakollistakin pärjätäkseen. Yhden bossiin ei kyllä varsinaisesti löydetty mitään kovin hyvää taktiikkaa, mutta luultavimmin siihenkin sellaisen olisi mahdollista ollut kehittää.

Monipuolisuutta peliin tuo myös erityyliset hahmot, sekä hahmonkehitysjärjestelmä. Veljen kanssa pelasimme tämän läpi normal-vaikeusasteella ja elf-fighter -kombolla. Elf on pitkän kantaman nuoliaseellaan hyvä spämmimään vihollisia kauempaa, mutta toisaalta iskut ovat varsin tehottomia. Näinpä kahden erityylisen hahmon kombo tuntui toimivan paremmin. Kaikkian hahmoja on valittavana viisi erilaista. Hahmot kehittyvät tason jälkeen saatavan uuden aseen sekä pisteiden myötä saavutettavien level-uppien myötä. Aseet lisäävät aseiden kantamaa/tehoa ja level-upeista saa lisää hp-taulukkoa. Sinällän yksinkertaista, mutta toimii oikein hyvin.

Epäreilua pelin vaikeusasteessa on se että peliä on äärettömän vaikea päästä läpi jollei pelin aikana saa kerättyä vähintään kahta bonus-continuea. Näitä ilmestyy pelin parissa (/kolmessa?) tasossa näennäisen randomina. Joka pelikerralla niitä ei näkynyt ollenkaan, toisilla kerroilla saatiin molemmat. Mitään selitystä ei ilmiölle netissäkään löytynyt että millä logiikalla homma toimii. Mutta ilman vähintään kahta lisäjatkomahdollisuutta emme kyllä peliä olisi millään läpi päässeet, tai ainakin se olisi vaatinut vielä hävyttömän paljon lisää harjoittelua. Nytkin pääsimme läpi niin että toisella pelaajalla jäi 3 elämää, toisella 0 (ja hp:t aivan loppu).

Grafiikka pelissä on varsin onnistunutta. Taustoilla ei ole pelattavuuteen kyllä mitään merkitystä, mutta sen ollessa muuten niin onnistunutta ja monipuolista asia ei edes häiritse. Musiikki on kyllä varsin mitäänsanomatonta.

Olipa urakka, ja välillä tuntui että peli on puolimahdoton läpäistä. Mutta täytyy sanoa että nyt todella tuntuu saavuttaneensa jotakin kun kyseisen pelin läpi pääsi. Ja hyvä peli onkin. Sanoisin jopa että paras beat 'em up jota ikinä pelannut olen.

Helmikuu 2020

Red Factionin jatko-osa onkin sitten jo niin hävyttömän selvästi konsoliyleisölle suunnattu että ykkösosaan nähden ero on kuin yöllä ja päivällä.

On konsolialustalle suunnittelussa joitain hyviäkin juttuja. Esim. se että pelissä on checkpointit on mielestäni vain positiivinen asia (vaikka se monen PC-pelaajan kauhu onkin). Näin peliä ei pysty läpäisemään umpisurkealla pelaamisella vain koska tallentelee riittävän usein. Sinänsä peli on kyllä varsin helppo, ja lähinnä parit bossitaistelut ovat ne joissa on edes jonkinnäköistä haastetta. Toki hiirellä tähdäten saa selkeän etulyöntiaseman, ottaen huomioon että että peli on suunniteltu konsolitähtäys silmällä pitäen. Ei peli silti mitenkään naurettavan helppo PC:lläkään ole.

Huonoa konsolimaisuutta tässä on kummallinen ADHD-meininki. Tuntuu kuin peli rynnistäisi pikakelauksella yhdestä toimintakohtauksesta seuraavaan. Joku juonikin tässä kai on, mutta siitäkään en ottanut yhtään mitään tolkkua. Tyylillisesti peli on myös aivan erinäköinen kuin edeltäjänsä. Nyt grafiikat ovat aimo asteen sarjakuvamaisempia. Ottaen huomioon että ensimmäinen osa ei mikään koherentti visuaalisesti ollut niin en pitäisi visuaalisen tyylin muutosta silti mitenkään katastrofaalisen huonona. Varsinkaan kun nyt tasosuunnittelu on sellaista että tasot sentään näyttävätkin ihan oikeasti suunnitelluilta eivätkä vain kokoelmalta luolia ja käytäviä.

Toiminta ja ammuskelu tässä on ihan mukiinmenevää, ei vain mitenkään kovin hyvää. Haulikko ja konekiväärit ovat kovin tehottoman tuntuisi ja veriefektit äärimmäisen vaatimattomia. Räjähdeasetta on sentään varsin hauska käyttää, ja siihen saa onneksi aika hyvin ammuksiakin.

Ihmiset ovat valittaneet tässä kakkososassa sitä että tuhoutuvaa maastoa on vähemmän. Mutta en kyllä ihan allekirjoita tuota väitettä. Tai onhan sitä monessa määrin vähemmän joo. Enää ei ole missään kohtaa paikkoja jossa voisi tehdä tunnelin räjäyttelemällä, mutta eipä siitä ykkösosassakaan mitään hyötyä oikein ollut. Ja tässä jatko-osassa on itse asiassa pitkin peliä muistettu maasonräjäytysominaisuus. Näinpä tasoissa on useinkin kohtia jossa eteneminen joko suorastaan vaatii seinien tai lattian räjäyttelyä, siitä voi olla höytyä etenemisessä, tai joitain seiniä voi räjäyttää salatarvikkeiden etsimistarkoituksessa. Joten kokonaisuudessaan sanoisin että mekaniikkaa on hyödynnetty hieman enemmän kuin ykkösosassa.

Pelillä on pituutta viitisen tuntia, mutta tässä tapauksessa se ei edes tuntunut liian vähältä, jokainen osa pelistä kun on niin täynnä toimintaa. Muutenkin varsin keskinkertaiselle pelille kestoa oli juuri sopivasti niin että täysin ei ehtinyt kyllästymään. Hieman mainettaan parempi peli ehkä siis jopa, jos ei nyt mikään hyväkään.

Helmikuu 2020

Tämän olen pelannut ainakin pariin kertaan läpi aiemminkin, mutta edellisestä kerrasta aikaa on jo reippaasti. Varsin mainio peli tämä kökköyksistään huolimatta onkin, ja oikeastaan parempikin kuin muistelin.

Pelin se aikoinaan mullistavaksi hypetetty ominaisuus on tekijöiden Geo-Modiksi nimeämä tekniikka. Ideana on siis että räjähteet tuhoavat ympäristöä niin että esimerkiksi ohjuksilla voi halutessaan kaivaa vaikka tunnelin maahan. Harmi vaan että parin ensimmäisen tason jälkeen koko mekaniikan olemassaolo pelillisesti oikeastaan unohdetaan. Ja niissä parissa ensimmäisessäkin tasossa ne kohdat joissa maaston räjäyttämisestä on minkäänsortin hyötiä voi laskea kahden käden sormin. Ensimmäisessä tasossa esimerkiksi on merkitty kaivoksen seiniin maalilla tägejä joiden takaa löytyy jatkoa tunnelille. Ja yhdessä kohtaa peliä pitää räjäyttää oven lukitun oven viereen seinään reikä jotta pääsee etenemään. Mutta systeemin hyödyntäminen on hyvin, hyvin vähäistä, ja kaiken lisäksi hyvin monessa tasossa seinät on tehty kokonaan tuhoutumattomiksi joten luova oikoreittien tekeminen ei edes ole teoriassa mahdollista. Näinpä koko hypetetty juttu jää hyödyntämättömän kuriositeetin asteelle. Sinänsä kyllä harmi että aika harvassa nykypelissäkään on sen enempää lähdetty kikkailemaan vapaasti tuhoutuvan maaston ajatuksella, ainakaan FPS-peleissä. No, onhan meillä sentään Minecraft, noita ym. muissa genreissä.

Yleisilmeeltään peli on aika kammottavan ruma. Marsin kaivoskäytävissä on pääsääntöisesti käytetty yhtä tai kahta eri tekstuuria kokonaisiin luolastoihin. Muutenkin luolat ovat hyvin detailittomia, eivätkä muutkaan pelin alueet ole yhtään sen hienompia. Vihollisten animointi on myös hyvin kökköä. Mitään erillistä sivujuoksuanimaatiota ei vihollisilla ole, mutta sivujuoksua varsinkin alkupuolen viholliset käyttävät hyvin paljon, mikä näyttää vaan todella hölmöltä. Pelin kliseiset ihmiskoeörkit ovatkin sitten ihan omalla tasollaan rumuudessaan. Niiden design on jo muutenkin aivan hirveä, mutta sitten kun tähän lisää niidenkin tavan liikkua sivuaskelin niin lopputulos on jo koomisen huono. Onneksi hirviövihollisia ei ole pelissä juurikaan kuin puolessa välissä hetken aikaa.

Se mikä pelin kuitenkin pelastaa on se että sen toiminta ja ampumien on todella hauskaa ja toimivaa. Ja itse asiassa parempaa kuin muistinkaan. Aseet ovat tehokkaan tuntuisia ja ampuminen on hauskaa. Alkupuolen viholliset kyllä sivukävelevät hieman liikaakin mikä tekee niihin osumisesta paikoin turhankin hankalaa, mutta loppupuolella kun pelaaja saa uusia hyviä aseita ja vihollisetkin hieman rauhoittuvat käytökseltään on toiminta parhaimmillaan oikein erinomaista. Railgun-viholliset olisi tosin voinut jättää poiskin. Täydestä elinvoimasta oneshottaavat viholliset ovat varsin huono idea ja pakottavat pikatallenteluun.

Lentoaluksen sekä sukellusveneen liikutus on muuten tehty tässä jotenkin omituisen onnistuneesti. Ne liikkuvat niin sulavasti, että niiden ohjaaminen on varsin hauskaa, ja näin ollen ne parit sinällään varsin yksinkertaiset tasot joissa niitä käytetään ovat ihan varsin piristäviä.

Pelissä on pari pakollista hiiviskelikenttääkin, ja ensimmäistä kertaa koitin pelata ne hiiviskellen. Mahdollista on siis myös halutessaan myös räiskien mennä ne läpi. Ensimmäinen taso on ihan siedettävä hiiviskelykenttä eikä liian pitkä, mutta toisen tason yrittäminen hiiviskellen oli iso virhe. Siinä vaiheessa kun pelaaja ottaa valepuvun, hän myös menettää kuvyn käyttää mitään muuta asetta kuin pistoola. Vaikka paljastuisi vihollisillekin. Toisen tason kohdalla pelaajalle tehdään aivan hävytön ansa, ja pian tason alun jälkeen on pakko paljastua vihollisille jotta pääsee eteenpäin. Näinpä seuraava kohtaus olisi tarkoitus päästä pelkällä pistoolilla. Tässä kohtaa olin vaihtanut vaikeusasteeksi vaikean, sillä pelin alku tuntui normaalivaikeusasteella aivan liian helpolta, ja ainakin vaikealla vaikeusasteella tuo pistoolilla useiden vihollisten voittaminen oli puolimahdotonta. Näinpä jouduin ottamaan tallennuksesta. Ja myöhemmin sitten vaihdoin vaikeusasteenkin takaisin normaaliksi, sillä pelin loppupuolella onkin sitten jo enemmän haastetta todella helpon alun jälkeen.

Pelin tarina on ihan hauska idealtaan (kaivostyöläiset aloittavat väkivaltaisen kapinan ahneita riistäjätyönantajiaan vastaan), vaikka en nyt oikein osaa sanoa että mikä pelin sanoma sosialistisista kapinoista mahtaa olla. Päähenkilökin tuntuu vain jotenkin hyvin naivilta tapaukselta. Näinpä peli tuntuu puoliksi satiirilta aiheesta, puoliksi vain tahattomalta kökköydeltä. Oli sitten kummin tahansa, jotenkin kokonaisuus on viihdyttävä ja päähenkilö on kaikessa uunoudessaan symppis.

Monella tapaa keskinkertainen peli siis, mutta kuitenkin jotenkin symppis ja kokonaisuutenaan enemmän kuin osiensa summa.

Helmikuu 2020

Tämän pelin korkea arvostus jäi kyllä hämmentämään allekirjoittanutta. Ilmeisesti moninpeli on ollut se joka aikanaan on ollut tässä hyvin edistyksellinen ja siinä mielessä ymmärrän kyllä arvostuksen, mutta paljon löytyy näköjään myös arvostusta yksinpelimoodille. Esim. Gmanlives kehuu tämän olevan yksi parhaista FPS-peleistä koskaan, ja nimenomaan yhtälailla yksinpelin vuoksi.

Peli on yllättävänkin samanhenkinen pari kuukautta myöhemmin ilmestyneen Medal of Honor Allied Assaultin kanssa. Osittain toki on kyse siitä että molemmat käyttävät idtech3-pelimoottoria, ja tietty sekin yhdistää että molemmat ovat WW2-aiheisia pelejä. Return to Castle Wolfensteinissa vaan natsit harjoittavat okkultismia sekä superihmisen luontia ihmiskokein, ja juonipuoli on vedetty siinä suhteessa överiksi. Mutta molemmat ovat kuitenkin peruspelattavuudeltaan hyvin samantyylisiä korkkarihenkisiä räiskintöjä muutenkin. Vertausta on siis vaikea olla tekemättä.

Siinä missä Medal of Honor oli paikoin erinomaista menoa, ja paikoin taas kökön tasosuunnittelun takia lähinnä raivostuttava, on Wolfenstein laadultaan paljon tasaisempi. Paha vaan koko peli on kaikessa suhteessa lähinnä tasaisen keskinkertainen ja tasapaksu.

Tasosuunnittelu on hyvin mielikuvituksetonta. Puolet pelistä kolutaan läpi harmaita betonibunkkereita, puolet sijoittuvat kaupungin kaduille, katakombeihin ym. Yhtäkään yllättävää lokaatiota ei ole, ja muutenkin tasosuunnittelu on hyvin geneeristä. Yhtäkään arkkitehtuurisesti mielenkiintoista yksityiskohtaa ei pelistä mieleen jäänyt. Ei tasosuunnittelussa sinänsä juuri mitään erityisen huonoakaan ole, mutta niin, se on vain hyvin tylsää.

Tasapaksun tasosuunnittelunkin antaisi anteeksi jos toiminta olisi hyvää. Mutta kun sekin on ihan yhtä tasapaksua. Aseet ovat todella tehottoman tuntuisia kaikki, toisin kuin Allied Assaultissa. Vihollisten kuolinanimointi on myös järjestään huonompaa. Pohjanoteerauksena zombiviholliset vain tökerösti possahtavat palasiksi luiden jostain syystä lentäen voimalla ylöspäin, riippumatta siitä millä aseella niitä ampuu. Näinpä kyseisten vihollisten tappamisesta ei saa oikein mitään tyydytystä. Muutenkin kyseisistä vihollisista on niin köykäisesti vastusta että ne ovat hyvin turhia pelissä kaiken kaikkiaan.

Muuten pelattavuus on hyvin yksitoikkoista, sillä jokaiseen viholliseen toimii tasan sama taktiikka, eli se että ne pitää koittaa ampua mahdollisimman nopeasti nurkan takaa kun niiden näköpiiriin tulee. Viholliset eivät edes reagoi osumiin mitenkään ennen kuolemaansa, eikä pelissä ole haulikkoa aseena ollenkaan. Tästä seuraa se että vihollisen tulituksesta ottaa hyvin usein väkisinkin osumia, riippumatta siitä kuinka hyvin pelaa. Lopun haastavammissa kentissä joutuu näin ollen jonkin verran quicksave/quickload -kikkailemaan jos saa liikaa osumia. Tavallisten rivisotilaiden lisäksi pelissä on vielä nopeammin pelaajan näkemisen jälkeen ampumaan aloittavia naissotilaita sekä hyvin bullet spongeja kyborginatseja. Kyborgeilla on vieläpä minigun, jolla ne tappavat pelaajan hyvin nopeasti. Näinpä paras taktiikka kyseisten vihollisten tappamiseen on käyttää itsekin minigunia, ampuen yhden sarjan ja palaten taas hetkeksi nurkan taakse, ja toistaen pian saman uudelleen. Tällöinkin osumia melko varmasti saa ihan reippaasti.

Ei tässä nyt mitään hirveän huonoa silti ollut lopulta, mutta ei kyllä hyvääkään. Yksinpelikampanjasta jäi vaan sellainen täydellisen tympeän keskinkertaisuuden mielikuva.

Lost Planet: Extreme Condition on vuonna 2007 julkaistu 3rd person -scifiräiskintä. Peli ilmestyi samaan aikaan myös konsoleille, ja onkin selkeästi konsoleille enemmän suunnattu.

Ei PC-käännöskään ihan toivottaman huono ole, aika laiskasti tehty vaan. Vaikka napit vaihtaisi niin kun peli kertoo uusista liikkeistä pelin aikana niin se näyttää xbox-näppäimet niille esimerkiksi. Näppiksellä hahmon liikkuminen on aika tökerön näköistä kun hahmo liikkuu kahdeksaan eri suuntaan kääntyen salamannopeasti suunnasta toiseen. Toisaalta, hiiritähtäys toimii hyvin, joten mielummin tätä näin pelaan kuin pädillä.

Scifisettingi on idealtaan aika kiva. Vierasta planeettaa asuttamaan lähtenyt ihmiskunta on uudella jäisellä planeetalla törmännyt ölleihin joiden takia ihmiskunta on sitten päätynyt planeetan evakuoimaan. Otusten tuhoamiseen kehitettiin mechejä joiden turvin hirviötä sitten palattiin listimään.

Hirviödesign on varsin onnistunutta. Hyönteismäisillä vihollisilla on tyypillisesti joku heikko kohta joihin niitä pitää tähdätä. Grafiikat ja efektit ovat erityisesti aikalaisiksiin varsin hyvännäköiset, animointi tosin on astetta tönkömpää.

Jäinen planeetta kuluttaa koko ajan pelaajan puvun lämpöenergiaa. Energiaa saa lisää vihollisia ampumalla ja niiden lämpöenergian keräämällä talteen. Ihan ok idea sinänsä, toteutus vain sellainen että energiamäärien puolesta on menty hyvin varman päälle että pelaajalla ne varmasti riittää. Näinpä kun tason alottaa 1000 energialla, niin aika monessa tasossa pääsin pian maksimiin 9999 energiaan. Näinpä aika harvoin pelissä on mitään haastetta tai vaarantunnetta ainakaan tason alun jälkeen.

Sinällään peruspelattavuus ja pelimekaniikat ovat ihan hauskoja. Hahmo vain on todella hidas juoksemaan ja mechit ovat niin ikään kovin hitaita liikkumaan. Sentään kävellessä käytettävä grappling hook lisää liikkuvuuteen jonkin verran ketteryyttä ja vauhtia.

Bossitaistelut ovat astetta normietenemistä haastavampia, mutta myös puuduttavampia. Yleensä nekin pääsee kyllä ensiyrityksellä. Loppubossiin meni kauemmin, kiitos virheellisten näppäinohjeiden jonka takia en niitä ikinä lukenut, enkä näin ollen tajunnut että uudenlaisella mechillä jonka saa sitä varten käyttöön pystyy myös lyömään bossia. Tämän kun tajusin niin bossi kyllä meni läpi muutamalla yrityksellä, mutta tällöinkin piti vaan jaksaa yrittää niin monta kertaa että bossi ei spämminyt liikaa liikkeitä jota ei pysty väistämään mitenkään järkevästi. Näinpä en kyllä suosittelisi vaikeinta vaikeusastetta, jolla todennäköisesti bossitaistelut ovat vielä astetta puuduttavampia.

Vaikka alkuasetelma tarinalle on kiinnostava, niin sen jälkeen mennäänkiin enimmäkseen metsään. Enkkudubbi on koomisen ponneton kun animointi ja hahmojen eleet ovat erittäin japanilaisia. Tarinankuljetus on täynnä kaikanlaisia typeryyksiä kyllä muutenkin. Koko tarinaa pohjustaa eri hahmojen tietämättömyys muiden motiiveista. Esimeksi yhdessä kohtaa peliä päähahmon porukalle selviää että pelin alusta asti pahiksina pidetty porukka suunnittelee jäisen planeetan lämmittämistä ja hirviöiden lopullista tuhoamista. Tähän he toteavat: "Tuo kyllä kuulostaa itse asiassa oikein hyvältä. Meidän täytyy mennä heidän tukikohtaansa ja selvittää enemmän". Ja sitten hyökkäävät sinne ja tappavat kaikki. No mutta, muistinsa menettänyt päähenkilö tietää että hänen isänsä oli hanketta vastaan, ja isäthän ovat tiettävästi aina oikeassa. Loppuratkaisuna (spoileri spoileri) päähenkilöt sitten käynnistävät oman planeetanlämmitysprojektinsa ja ikijään alta paljastuu vihertävä nurmikenttä ja multainen maa. Mitä vittua.

Lisäksi, voisi kuvitella että mechit olisivat varsin arvokkaita kapistuksia, mutta sen sijaan hylättyjä täysin toimintakuntoisia mechejä löytyy joka kulman takaa. Monesti liika mechipainotteisuus pelattavuudessa tekee senkin että pelaajan on vain tarkoitus käyttää yhden mechin hp:t loppuun ja hypätä käyttämään seuraavaa. Yksi kentistä on erityisen rasittava tässä suhteesa, sillä siinä spawnaa uusia vihollia aivan valtava määrä eteen joka askelleella, olematta silti millään lailla haastava.

Ihan pelattava, mutta lopulta varsin keskinkertainen kokemus siis. Kakkososaan tuskin tulee ainakaan hetkeen tutustuttua, sillä monien Steamin arvioiden mukaan kakkososaa ei saa aktivoitua mitenkään enää, sillä se tarvitsee games for windows live -avaimen, eikä palvelu ole enää toiminnassa.

Hyvä PC:lle käännetty PS2-tasoloikka. Kännös on niin ikään laadukas. Resoluutiot saa nyt järkeviksi ja napit saa säädettyä miten haluaa. Tosin pädillä tätä ehdottomasti kannattaa pelata ja näin itse teinkin.

Tasosuunnittelu on varsin suoraviivaista, ja muistuttaa suuresti Crash Bandicootin vastaavaa, mutta himpun verran vapaammalla etenemisellä. Tarkoituksena on kerätä rahaa jotta pystyy maksamaan pääsyn viimeiseen kenttään (jossa eläinkaverit pelastetaan pahalta metsästäjältä). Rahaa tarvitsee 3000, mutta vaikka pelin voisi kuvitella olevan suhteellisen pitkäkin kun suurimmasta osasta kentistä saa alle 100 kolikkoa, niin tämä on kuitenkin vain hämäystä. Yhdestä viiden minuutin veneajelusta saa 1000 kolikkoa, samoin yhdestä yksittäisestä tasosta 1200. Näinpä peli on oikeasti varsin lyhyt, läpäisemiseen menee vain viitisen tuntia kohtalaisen huolellisellakin tasojen koluamisella. Mitään oikeaa syytä ei ole myöskään läpäisyn jälkeen lähteä viimeisiä kolikkoja, tähtiä ja timantteja metsästämään. Lisäkolikoista ei ole mitään hyötyä, timanteista saa avattua viisi bonusminipeliä joista ainakin kolme ensimmäistä olivat todella luokattoman huonoja, ja tähdillä saa lisäliikkeitä jotka eivät mitenkään pakollisia ole pelissä pärjätäkseen, ja hyödyllisimmän niistä taisi saada vielä ensimmäisenä.

Oikeastaan ihan järkevänä ratkaisuna pelissä ei ole elämämääriä. Käytännössä kaikki haastavammat 3D-tasoloikat joissa elämämäärä on, menevät siihen että välillä täytyy mennä grindaamaan elämiä alkutasoihin jotta haastavammista kentistä selviää ainakin ensimmäisellä pelikerralla. Käytännössä niissäkin siis on loputtomiin elämiä, grindaus vie vaan osan peliajasta. Sen sijaan typerämpi ratkaisu on se, että checkpointin kun aktivoi niin sen jälkeen kerätyt kolikot pysyvät kerättyinä vaikka seuraavaa välietappia ei ennen kuolemaa tavottaisikaan. Näin ollen esimerkiksi liukumäkikentissä jossa takaisinpäin palaaminen ei ole mahdollista tuntuu järkevimmältä ratkaisulta kolikkoja missatessa vain tahallaan tapattaa itsensä jotta pääsee uudelleen ottamaan puuttuvat kolikot ilman että pelaa koko tasoa alusta. Sinänsä tämä tosin oli ihan turhaa, sillä pelissä kyllä saa monta sataa kolikkoa enemmän kuin mitä siihen 3000 tarvitsee ihan kasuaalillakin pelaamisella.

Liikutusmekaniikat ovat pääsääntöisesti ihan hyvät. Valitettavasti ne eivät kuitenkaan erinomaiset tai täysin moitteettomat ole, kuten tasoloikkapeleissä ensiarvoisen tärkeää olisi. Ensinnäkin Kao ei aina hyppää uudelleen välittömästi maahan laskeutumisen jälkeen vaan vasta puolen sekunnin viiveellä. Aluksi tämä tuntui täysin satunnaiselta ilmiöltä, mutta lopulta tajusin että näin käy ainoastaan kun aloittaa hypyn paikallaan seisten. Mitään logiikkaa tässä ei ole, ja kaiken järjen jäänyt vain vahingossa lopulliseen peliin. Sitä en sitten osaa sanoa että onko kyseessä vain PC-version vika vai onko alkuperäisessä PS2-versiossa sama homma. Samoin liukumäkikohtausten liikutus on hieman turhan hankalan oloista. Tavallinen kävely ja hyppyminen on vain hauskempaa, mutta siitä huolimatta erityisesti jossain pelin puolenvälin tienoilla on valtavan paljon näitä erilaisia liukumis- ja meänlaskukenttiä.

Grafiikat ovat kyllä oikein pirteät ja musiikki niin ikään hyvää. Oikein hyvin tämä toimii kasuaalina rentoutumispelinä, mutta turhan lyhkäinen kesto, tasojen uudelleenpeluuarvon vähyys ja liikkumismekaniikkojen pienet puuttet estävät peliä olemasta genren terävintä kärkeä.

Tästä pelistä on julkaistu kolme eri julkaisua. Selvyyden vuoksi loin Listaliin uuden sivun tälle jonka pelasin (ja joka nykyään kannattaa hankkia). Ihan alkuperäinen peli julkaistiin vuonna 1999, Gold edition 2000 (tämän olen aikoinaan pelannut läpi) ja tämä uusin julkaisu vuonna 2010.

Tässä on taas peli joka on enemmän kuin osiensa summa. Pelaamaan pääsee kolmella eri hahmolla, ihmissotilaalla, alienilla ja predatorilla. Kaikille kolmelle on oma (varsin lyhyt) kampanjansa.

Sotilaan kampanja on se ylivoimaisesti paras. Muistan kuinka nuoruudessani tätä pelatessa sydän hakkasi jännityksestä pimeillä käytävillä kulkien, liiketutkan piipittäessä taustalla. Enää en samanlaista jännityksen tunnetta tästä kyllä saanut, mutta tunnelmaa joka tapauksessa on edelleen. Pelimekaniikat ovat varsin omalaatuiset tässä. Alienit liikkuvat hurjaa vauhtia, mutta niin liikkuu kyllä pelaajakin. Sotilas kuolee parista alienin lyönnistä, ja alienit niin ikään parista osutusta luodista. Näinpä pelaaminen on äärimmäisen nopeatempoista.

Alienien kuolemat on toteutettu äärimmäisen tyylikkäästi. Kuolinanimaatioita on useita erilaisia ja lisäksi alieneista voi lähteä ampuessa osia irti. Äänet ovat kauttaaltaan erinomaisia myöskin, ja muukalaisten usessaan pitämät hyönteismäiset rusahdukset ovat hyvin tyydyttäviä.

Alienin kampanja on se toiseksi paras. Alien osaa kiipeillä pitkin seiniä ja kattoja, joten pää menee liikkuessa helposti sekaisin että missä suunnassa lattia on. Jokin indikaattori joka tämän kertoisi olisikin kyllä ollut hyvä ratkaisu. Tasot ovat varsin sokkeloisia jokaisella hahmolla, mutta alienilla reitit ovat kaikkein kimuranteimpia. Samoin alienilla hyvin usein pitää tajuta lyödä rikki joitain laitteita jotka eivät erityisen tärkeiltä näytä, jotta pääsee etenemään. Alien kuolee todella nopeasti osumista. Silti samoin kuin sotilaallakin, kun pelin mekaaniikkoihin tottuu, niin pelissä alkaa olemaan nopeasti varsin hyvä, ja kuolema koittaa verrattaen harvoin.

Predatorin osuus on se selkeästi heikoin. Tasosuunnittelu on hitusen monipuolisempaa, mutta pelattavuus selkeästi tympeintä. Pradator on melkoinen tankki, ja kestää aika paljon iskuja ennen kuolemaa. Hahmon aseet ovat myös ihmishahmoa hitaampia käyttää, ja näin peli on paljon hidastempoisempi. Lisäksi predatorilla valtaosa aseista käyttää energiaa joka latautuu hitaasti takaisin. Helposti energia pääsee välillä loppumaan joten joskus joutuu jäämään piiloon odottelemaan että energiat saa takaisin. Itsensä pystyy myös parantamaan täyteen elinvoimaan samaa energiaa käyttämällä. Energiaa kyllä kuluu iso siivu, mutta kun odottelemalla se kuitenkin latautuu, on pelaajalla käytännössä loputtomiin elinvoimaa käytettävissä kun kärsivällisyyttä riittää. Predatorilla alienien ampuminen on myös paljon epätyydyttävämpää kuin ihmisellä. Hahmon ainoa hyvä ase nopeasti liikkuvia alieneja vastaan on energiapistooli, jonka räjähdyksellä satuttaa itseään melkeinpä aina kun alieneita niillä ampuu. Paljon se ei itselle vahinkoa tee, mutta kovin epätyydyttäväksi se homman tekee kun lähes jokaisen alientapon yhteydessä predatorkin huutaa tuskasta.

Kaikkia kolmea kampanjaa yhdistää se että tasosuunnittelu on jokaisessa hyvin askeettista. Detailia on äärimmäisen vähän ja lähinnä peli koostuu tyhjänpuoleisista käytävistä, ilmastointikanavista ym. Toisaalta ratkaisu on ihan toimiva pelattavuuden osalta, sillä liian detailipitoisissa maastoissa vain törmäilisi hurjaa vauhtia liikkuvilla hahmoilla joka kulmaan. Vähäistä yksityiskohtaisuutta paikkaa myös tunnelmallinen valaistus.

Jokaisen hahmon kampanja on tosiaan varsin lyhyt. Niiden läpäisemisen jälkeen pääsee pelaamaan vielä bonustehtävinä muiden hahmojen kenttiä. Alienin kentissä ihmisellä on jetpakki ja predatorilla grappling hook. Molemmat näistä on kyllä ihan hauskasti toteutettu. Muuten samojen tasojen pelaaminen tuntuu turhan paljon edellisen toistolta, vaikka hahmojen pelaamistyyli toki ihan eri onkin. Ihan kiva silti että bonustasot on mukaan laitettu, vaikka ainoastaan sotilaan lisätasot jaksaa enää suurella mielenkiinnolla läpi pelata.

Ihan alkuperäisessä vuoden 1999 julkaisussa ei muuten pystynyt tallentamaan laisinkaan tason aikana. Tämä olisi vähän turhan hardcorea, sen verran helposti kun pelissä tulee äkkikuolemia. Reittiä sokkeloisissa tasoissa sotilaalla etsiessä joutuisi myös turhan usein aloittamaan tason alusta ihan vaan sen takia että ammukset loppuvat kesken. Uudemmissa julkaisuissa tallennusmäärät on rajoitettu neljään tallennukseen tason aikana, mikä onkin oikein hyvä ratkaisu. Se estää tallennusten liikakäytön, mutta toisaalta myös pitää jännityksen ja sopivan haasteen yllä. Goldiin nähden uusimman julkaisun ero on siinä että sen saa nykykoneilla toimimaan ilman ongelmia, ja sisältää widescreen-tuen.

Arvosanat eri kampanjoille voisivat olla sotilaalle 8/10, alienille 7/10 ja predatorille 5/10. Klassikkohan tämä, ja mahdollisesti paras alieneja sisältävä peli koskaan (tai ainakin sotilaan osuus).

Näille aikansa beat em up - peleille on hyvin vaikea mitään järkeviä arvosanoja antaa. Tämä on genrensä edustajista sieltä paremmasta päästä mikä ei välttämättä mikään suurensuuri kehu silti ole.

Päällisin puolin toteutus on tyylikäs. Taustat ovat eläväisiä ja hahmot hienoja jne. Pelattavuus vain on kovin yksinkertaista ja itseään toistavaa. Peli menee läpi alle tunnissa, ainakin normal-vaikeusasteella varsin helpostikin vielä, ja kovin paljon vaihtelua ei menoon mahdu. Vihollisia on muutamaa eri tyyppiä ja niitä vastaan taistellaan alusta loppuun yhä uudestaan ja uudestaan. Liikkeitä on varsin rajallinen määrä, mikä ennestään lisää yksitoikkoisuutta. Vaikka taustat ovat hienoja, niillä ei ole käytännössä mitään vaikutusta siihen miten peli etenee. Ne ovat vain taustoja ja interaktiivisuus niiden kanssa on nollissa.

Kaksinpelinä (joka ykkösosasta vielä puuttui) tämä on hauskempi, mutta siihenkin liittyy omat ongelmansa. Hahmot kun ovat varsin suuria ja taistelutila pieni, niin aika usein joutuu vain väistämään kaverin tieltä ja odottamaan vuoroansa että pääsee tekemään jotain. Sellaista asetusta kun ei ole että kaveria ei voi lyödä. Haggar on hahmoista ylivoimaisesti hauskin pelata. Iskuilla on eniten tehoa ja erilaisia heittoliikkeitä on kahdenlaista. Kaksinpelissä toinen joutuu aina kuitenkin valitsemaan vähemmän hauskan hahmon pelata, ellei sitten halua käyttää koodia jolla molemmat voivat pelata Haggarilla. Haggarillakin liikkearsenaali on silti auttamattomasti liian kapea.

Ihan kivana aivottomana välipalana tämä toimii kivasti kyllä.

Samoin kuin ensimmäiselle osalle, myös tälle arvosana sillä perusteella mikä peli oli kokemuksena, ei niinkään sille kuinka hyvä peli voisi teoriassa olla jos sen saisi toimimaan oikein. Ja uskokaa pois, kaikki mahdollinen ja ylikin kyllä tehtiin että ylipäätänsä saatiin toimimaan kyseinen peli co-opina.

Mikäli uskallusta löytyy lähteä säätämään, niin pari vinkkiä miten ainakin me saimme toimimaan: korjaa steamin versio asentamalla siihen fanipätsi. Kyseessä oli joku steamin foorumin linkki versioon johon on lisätty mm. lisäosa Broken Worlds (jota steam-versio ei pidä sisällään). Löytynee suht helposti. Tämän jälkeen asenna Gameranger. Hamachi ei ainakaan suostunut toimimaan, joten gameranger on se ratkaisu jolla pelin saa huijattua että lan-yhteyden välityksellä pelataan. Gamerangerinkin kanssa joutui kikkailemaan jotta ohjelman sai tunnistamaan pelin, mutta se onnistuu lopulta kyllä.

Monen tunnin taistelun jälkeen saimme lopulta pelin toimimaan, ainakin teoriassa ja jollain tasolla. Ongelmaksi nimittäin jäi, että vaikka hostilla kaikki progressio pelissä tallentui moitteetta, niin toisen pelaajan kohdalla peli vain jossain kohtaa päätti että nyt ei sitten tallennetakaan enempää. Mitään syytä emme tähän keksineet, eikä pelitilanteen manuaalinen tallentelu näyttänyt auttavan asiaan vaikka sitä kovasti tehtiinkin parasta toivoen. Näinpä vähintään joka toiselle portaalille piti kulkea kahdesti jotta kaverinkin saa mukaan. Toisaalta peli kyllä vaatii muutenkin sen verran grindaamista että eipä siitä itselleni suurta haittaa ollut. Paha vaan että kaverin koko hahmonkehitys ei tallentunut. Eikä kerätyt tavarat. Näinpä ainoa keino varmistua että tavarat säilyvät, oli ottaa kaverin tavarat omaan haltuun ennen lopettamista. Hyvin epämiellyttävää ja turhauttavaa säätämistä kerrassaan.

Tässä kakkososassa ei ole moninpelille omaa kampanjaansa, vaan tällä kertaa mennään ihan sama tarina läpi kuin yksinpelissäkin. Jos pitäisi keksiä yksi sana millä peliä kuvailisi olisi se varmaankin "pitkä". Koska huh huh sentään, kyllä tähän varmasti monta kymmentä tuntia upposi pahemmin sivureittejä koluamattakin. Ja jos ykköosakin oli pitkä ja maailma suuren oloinen, niin lienee joku lähemmäs kolminkertainen määrä kestoa. Välimatka yhdelta portaalilta seuraavalle saattaa olla ihan tajuttoman pitkä. Pari viimeistä portaalia varsinkin olivat aikamoisia maratoneja.

Pelin grafiikat ovat uskomattoman upeat omaan silmääni. Jo ykköosa miellytti kovasti tyyliltään, mutta tämä kakkososa on vielä reilusti teknisesti kehittyneempi, visuaalisesti huolitellumpi ja yksityiskohtaisempi. Joku tämäntyylisessä suht matalapolygonisessa, mutta kauniissa grafiikassa vaan miellyttää silmääni, ja tässä on onnistuttu tyylissä äärimmäisen hyvin.

Pelattavuus on suurimmaksi osaksi varsin hyvää diablomaista menoa, hidastemposempaa vain. En usko että lämpenisin välttämättä kauheasti yksinpelille, siinä kun ohjataan useampaa hahmoa kerralla, mutta tässä kaksinpelissä tosiaan voi olla vain se yksi hahmo/pelaaja. Toki näin kaksin peliä pelaten vaikeusaste on välillä melkoinen, ja tuntuu että peli on selvästi suunniteltukin isommalla porukalla pelattavaksi. Mahdoton peli ei näinkään ole, mutta vaatii melkoisesti kärsivällisyyttä. Esimerkiksi se että joutuu kävelemään pitkät matkat edelliseen kaupunkiin takaisin potioninhakureissuun on varsin tyypillistä, kiitos valtavan pitkien etäisyyksien. Nyt kun asiasta luen niin pelissä kyllä pitäisi olla summon teleporter -taika, mutta itse en kyllä missään vaiheessa peliä nähnyt. Ehkä vain yksipelissä ominaisuutena siis tämä.

Meitä muuten vissiin vainoaa joku kirous tämän pelisarjan läpäisyjä kohtaan. Ensimmäisessä osassa viimeinen luola, jossa ei onneksi ollut bossia kuitenkaan, kaatui joka yrityksellä. Tässä kakkosassa peli kaatui siihen kun loppuanimaation olisi pitänyt lähteä pyörimään. Ja emme kyllä todellakaan pelaa uudelleen sen takia, matka viimeiselle bossille on aivan valtavan pitkä viimeiseltä portaalilta ja itse bossikin varsin puuduttava.

Hyvä peli, josta toivon mukaan joskus vielä julkaistaan moninpeliä tukeva virallinen versio joka toimii paremmin moninpelinä. Sellaiselle versiolle arvosana voisi olla tähden verran enemmän.

Tähän tarttumista olen pitkittänyt varsin paljon, lähinnä varmaan koska peliä kokeillessa se on tuntunut vain niin alkeelliselta ja epämiellyttävältä visuaalisesti. Tämä vuonna 2001 julkaistu peli onkin yksi niistä aikansa peleistä joka ei ole ikääntynyt mitenkään erityisen kauniisti, ainakin joiltakin osin.

Erityisesti rumat hahmomallit ja paikoin tylsä ja kulmikas tasodesign ovat niitä jotka häiritsevät. Efektit ovat kuitenkin enimmäkseen hyviä (lukuunottamatta veriefektiä joka on varsin säälittävä). Onneksi kuitenkin vahva tunnelma ja varsin uniikki pelattavuus ja erikoiset aseet paikkaavat todella paljon.

En muista ikinä pelanneeni FPS-räiskintää jossa peli olisi muuttunut näin monta kertaa pelin aikana hyvin erilaiseksi pelattavuudeltaan. Aina kun pelissä saa uuden aseen tai taian, on se tavallisesti niin hyvä, että sitä kannattaa heti alkaa tehokäyttämään. Ja uudet aseet ja taiat ovat hyvin erilaisia aina, ja usein varsin omalaatuisiakin mekaniikaltaan. Esimerkiksi viikate on erinomaisen hauska käyttää. Sillä pystyy tehokkaasti silpomaan vihut paloiksi, ja saapa hitaammalla alt fire -lyönnillä palautettua osalta vihollisilta healttia itselleen. En kyllä missään vaiheessa tajunnut onko siinä joku logiikkakin miksi joilta vihollilta pystyy hp:ta palauttamaan ja joiltain ei.

Tasosuunnittelu on paikoin oikein hyvääkin, paikoin taas varsin keskinkertaista. Varsinkin alun kartano on todella tylsän näköinen ja vain kokoelma kulmikkaita käytäviä ja huoneita. Kaiken lisäksi kartano toimii keskushubin tyylisesti, ja sinne palataan melkein joka tason jälkeen taas uudellen. Kartano on täynnä ovia ja huoneita, jotka ovat aina mystisesti "jumissa" silloin kun niihin ei ole tarkoitus mennä. Näinpä kartanossa mennään joka kerta eri reittiä, mutta aina kuitenkin käytännössä putkessa, kokeillen jokaista ovea joka matkalle sattuu että pääsisikö siitä tällä kertaa. Muutenkin tasosuunnittelussa on etenemisen osalta hassuja ratkaisuja välillä. Joskus saa esimerkiksi avaimen jota käytetään vasta myöhemmin oveen jota ei ole ollut mahdollista edes nähdä vielä. Myös se miten tasot on jostain syystä jaettu välillä todella pieniin osiin joissa väleissä on aina lataustauko syö immersiota. Osa tasosuunnittelusta on sitten kyllä oikein hyvääkin. Maaseudulle sijoittuvat tasot huokuvat brittiläistä tunnelmaa ja lovecraftiläisyyttä.

Ainakin normal-vaikeusasteella peli on aivan naurettavan helppo. Pelin loppuun mennessä olin kerännyt välinevarastooni kymmenittäin ensiapulaukkuja, ja kaiken lisäksi viikatteen ansiosta niitäkään ei kovin usein tarvitse käyttää edes. Bossitaistelut ovat niitä ainoita haastavampia osia pelistä, ja niissäkin on yleensä jonkinasteinen puzzle. Moni bosseista pitää esimerkiksi viimeistellä viikatteella. Paitsi sitten loppubossi jossa oletin olevan jokin kikka, mutta lopulta kävikin ilmi että sitä piti vain ammuskella tarpeeksi pitkään.

Pelin hauskin ja omalaatuisin mekaniikko on aseiden ja taikojen yhtäaikainen käyttö. Vasemmalla kädellä käytetään asetta, oikealla taikoja. Tämä on myös ensimmäinen peli jossa olen nähnyt käytettävän weapon wheel -tyyppistä aseen/taianvalintaratkaisua, joka ihan luontevasti toimiikin. Taikoja ja aseita onkin hauska käyttää ristiin, tosin yhtä lailla taiat olisi kyllä voinut tehdä osan niinkin että ne voisi käyttää vaihtamatta käytössä olevaa hyökkäystaikaa. Esimerkiksi hastetaian ja hyökkäystaian välillä joutuu usein hyppimään edestakaisin. Ihan suht kituuttomasti homma kuitenkin näinkin toimii.

Vaikka kohtuuttoman suuri osa pelistä kolutaan rumaa alkukartanoa ja peli on liian helppo, niin on se selkeästi omantakeinen ja ehdottomasti pelaamisenarvoinen klassikko.

Luciuksessa on ideana ihan mielenkiintoinen konsepti. Pelissä pelataan käytännössä Omen-elokuvien Damieninä ja tapetaan ihmisiä saatanallisia voimia hyödyntämällä sekä muuten puzzleja ratkomalla. En oikein osaa sanoa millä konseptin olisi paremmin saanut toimimaan, tai että olisiko se välttämättä oikein mahdollistakaan, mutta tämä nyt ei lopulta valitettavasti ainakaan oikein toimi.

Videoista saatava ensivaikutelma pelistä ainakin omalla kohdallani on ollut että se olisi jonkinlainen hitman-tyyppinen peli yliluonnollisilla elementeillä. Tämä ei kuitenkaan pidä missään määrin paikkaansa, vaan oikeasti peli on käytännössä lähimpänä point and click -genreä. Ongelmana on vain se, että point and click -pelien ratkaisujen rajallisuus ja se että asiat pitää tehdä vain yhdellä pelintekijän haluamalla tavalla tuntuu tässä vielä jotenkin tavallistakin rajoitetummalta. Pelaaja saa esemerkiksi käyttöönsä pelin edetessä erilaisia taitoja, kuten kyvyn käskeä NPC-hahmojen tekemään asioita. Siinä ei vaan tunnu olevan yhtään mitään logiikkaa milloin tätäkin kykyä pystyy käyttämään. Välillä peli ilmoittaa että kyseinen hahmo on liian henkisesti vahva jotta häntä pystyisi manipuloimaan. Mutta seuraavassa kohtaa samaa hahmoa pitää manipuloida tekemään jotain.

Puzzlet ovat suurimmaksi osaksi aika helppoja, välillä niissä vain jumittuu kun ei huomaa jotain hotspottia. Itse ainakin huomasin kerta toisensa jälkeen että jumittumiseni johtui enimmäkseen siitä että kolmannen persoonan peliin oli vaikea suhtautua point and click -logiikalla. Ilman walkthroughta pääsin kuitenkin pelin läpi.

Yksinkertaisten puzzlejen lisäksi pelin pääpaino yrittää olla tunnelmassa ja tarinassa. Kumpikaan näistä eivät vain ole kovin hyviä. Turhan toiminnallisen teemamusiikin kuuleminen alkaa kyllästyttää nopeasti, ja grafiikat onnistuvat olemaan monesti erityisesti tiettyjen tyylillisten ratkaisujen myötä varsin rumat. Pelintekijät ovat hyvin usein valaistuksessa suosineet hyvin puhkipalaneita valkoisia ja tukossa olevia mustia, ja se vain näyttää yleensä tosi pahalta. Tulee vähän sama fiilis kuin että katsoisi huonolaatuisella digikameralla kuvattua leffaa, enkä oikein keksi että kuka haluaisi tarkoituksellisesti tavoitella tällaista tyyliä, muuta kuin sellaisessa tilanteessa jossa joku kuvamateriaali on oikeasti tarkoitettu olevan huonon digikameran tuottamaa. Hahmomallit ovat myös melkoisen rumia ja animointi kökköä. Tapotkaan eivät mitenkään huikean tyylikkäitä ole, vaikka yritystä on.

Tarina taas on vain todella typerä. Omenissa ideana oli että ihmiset Damienin ympärillä kuolevat jos siitä on jotakin hyötyä hänelle tulevaisuuden saatanallisten maailmanvalloitussuunnitelmien valossa. Tässä Damien vaan tappaa kaiken mahdollisen palvelusväestä perheenjäseniin ihan vaan koska saatana haluaa ihmisuhreja. Voisi kuvitella että saatanalla olisi suurempia suunnitelmia kuin lähettää yksi lapsi tappamaan yksittäisiä ihmisiä hankalilla tavoilla.

Tajusin pelin pelattuani muuten vasta että tässähän on näköjään suomalaisia suurin osa tekijätiimistä.

Far Cry oli se teknisesti aikansa Crysis. Toki kun muistelee sitä kuinka ensimmäistä kertaa pelin grafiikat näki, niin näyttäytyvät ne nyt hyvin paljon vaatimattomampina. Ei tämä silti huonolta näytä edelleenkään, lukuunottamatta läheltä aika karun näköisiä hahmomalleja ja muutamia yksityiskohtia. Varsinkin vihollisten tiputtamat aseet ovat aina olleet hyvin rumia. Ne kun ovat vain spriteja jotka leijuvat maanpinnan yläpuolella. Piirtoetäisyys on kuitenkin edelleen vaikuttava, ja ainakin peli toimii erinomaisen sulavasti nykykoneilla.

Pelattavuus on tässä erinomaisen hauskaa ja taktinen eteneminen palkitsevaa. Välillä tosin, vasinkin jonkin matkaa alun jälkeen kun saa paremman tähtäimen mahdollistavan konekiväärin, niin pelissä pystyy vähän turhan usein snaippailemaan viholliset niin kaukaa etteivät ne kunnolla edes osaa reagoida pelaajaan. Sisätasoissa ei tätä ongelmaa kuitenkaan ole, eikä ulkotasoissakaan aina. Sisätasoja on onneksi myös ihan hyvä määrä, sillä ne ovat pelattavuudeltaan hieman yllättäen jopa sitä pelin parasta sisältöä.

Peli on suurelta osin aivan murhaavan vaikea. Tasoissa ei pysty edes vapaasti tallentamaan, vaan pelaajan on päästävä seuraavalle checkpointille asti jossa peli tallentuu automaattisesti. Checkpointteja on kuitenkin ripoteltu ihan järkevin välein. Välillä kyllä joutuu yrittämään samaa kohtaa useammankin kerran, sillä vaikka olisi onnistuneesti eliminoinut kuinka monta vihollista, niin silti saattaa se yksi yllättämään päässyt vihu viedä hengen vaikka elinvoimaa olisi reilustikin jäljellä. Aika harvoin kuolema tuntuu kuitenkaan epäreilulta, vaan olo on että olisin voinut paremminkin tuossa kohtaa edetä ja pelata. Tällekin on kuitenkin poikkeuksia.

Bossitaistelut. Argh. Nämä ovat pelissä ihan sadistisen vaikeita yhtä lukuunottamatta. Ensimmäisessä bossitaistelussa taistellaan kopteria vastaan. Tässä pelaajalla on erittäin rajallinen määrä raketteja käytettävänä. Raketit lentävät aivan naurettavan hitaasti kohti kopteria, ja ennakoimalla kopterin liikkeitäkin on hyvin vaikea osua, sillä kopterin käyttäytyminen on pelaajan kiusaksi tehty hyvin arvaamattomaksi. Kaiken lisäksi taistelussa on hyvin rajallinen aika, sillä vene jonka päällä pelaaja on uppoaa. Ja hp loppuu myös hyvin herkästi taistelussa. Näinpä pelaajalla on kolme asiaa joiden kaikkien pitää mennä nappiin että taistelusta selviää. Taistelu on siinä määrin vaikea että se tuntuu alkuun aivan mahdottomalta. Vinkkini taisteluun: mene alun jälkeen takaisin laivan ohjaamoon. Ohjaamoon on helpompi piiloutua kopterin ammuksilta ja tuntuu siltä että kopteri myös pysyy paremmin lähietäisyydellä. Älä jää katsomaan osutko raketilla. Ammu raketti ja piiloudu heti nurkan taakse. Kun raketit loppuvat, vaihda konekivääriin. Kivääriaseen vaihtoehtoinen ampumismoodi eli kranaatinlaukaisin tehoaa myös. Nuo taktiikat kun tajusi niin taistelun pääsi muutaman yrityksen jälkeen. Mutta silti, huh huh.

Sama homma lopputaistelussa, sillä myös se on äärimmäisen turhauttava. Aikoinaan luovutin sen enkä ikinä läpäissyt peliä. Nyt, ehkä osittain paremman ruudunpäivityksen ansiosta, peli meni läpi jo muutamalla yrityksellä. Siinä vinkkini on että piiloudu alkuun mahdollisimman kauas alkusisäänkäynnille snaippailemaan ampuvat vihut. Jos pysyy ihan oven välittömässä läheisyydessä niin sinkoviholliset eivät hyökkää kimppuun.

Muutenkin raketteja ampuvat vihollsiset ovat pelissä hyvin rasittavia, niin ihmis- kuin örkkimuotoiset. Jos ne pääsevät näkemään pelaajan niin ne spämmivät raketteja tiuhaan tahtiin, ja pelaaja on sen verran hidas liikkeissään että raketteja ei millään tahdo ehtiä väistämään. Myös hyppäämällä pelaajan kimppuun hyökkäävät vihut tuntuvat aika epäreiluilta, niiden iskut kun ulottuvat ihan valtavan pitkälle. Vaikka ihan selvästi peruuttaisi niin paljon että on parinkin metrin päässä iskusta, niin se jotenkin mystisesti pelaajaan osuu. Näinpä parhaaksi taktiikaksi jää ampua viholliset aina niin kaukaa etteivät ne kerkiä kyseistä iskua tekemään. Yleensä se kyllä ihan onnistuukin, mutta ei se varsinaisesti hauskaa pelattavuutta ole.

Vielä yhtenä huonona puolena pelin tarina on aivan kauheaa kuraa, ja päähenkilö yksi FPS-historian epäkarismaattisimmista. Nämä kuitenkin antaa pitkälti anteeksi.

Hienointa pelissä on peruspelattavuuden lisäksi sen näennäinen vapaudentunne. Toki tasot ovat oikeasti aika putkia, mutta niistä tulee sellainen olo että asioita voi tehdä monella tapaa. Välillä voi esim. edetä jalan tai ottaa ajoneuvon käyttöönsä. Ajoneuvot ovatkin muuten todella hauskoja tässä, ja parempia kuin Crysiksessa. Autot ovat todella nopeita ja ketteriä, ja niillä voi välillä suorastaan viilettää halutessa vihollisten ohi. Huonona puolena kenttien laajuudessa on se että ne ovat paikoin varsin yksityiskohdattomia. Vihollisleirejä on välillä viidakossa joista voi jäädä halutessaan etsimään armoreja, ammuksia ym. Muuten peli voisi kyllä palkita enemmänkin pelaajan tutkimista. En ole onnistunut löytämään pelistä ikinä ainuttakaan sellaista paikkaa jonka voisin laskea pelintekijän piilottamaksi salapaikaksi, vaikka tällaisessa pelissä se olisi erittäin paljon hauskuutta lisäävä asia ja rohkaisi poikkeamaan suorimmalta polulta.

Joistakin epäreiluista ja huonoista asioista huolimatta Far Cry tuntuu paljon viimeistellymmältä kokonaisuudelta, ja enemmän oikealta peliltä kuin Crysis. Pituutta on joku kolminkertainen määrä, ja se on myös loppuun asti laadukasta. Bugeja on jonkin verran peliin kyllä jäänyt, mutta ne eivät yleensä ole peliärikkovia. Paikoin normal-vaikeusasteellakin sadistisen vaikeusasteen kestää, niin erinomainen kokonaisuus tämä on. Ja mikä parasta, vaikka peli on vaikea, se on enimmäkseen reilulla tavalla sitä ja vaikean kohdan läpäisy on palkitsevaa.

Crysis ilmestyi jo vuonna 2007. Toki koneeni on tätä kirjoittaessani jo muutaman vuoden ikäinen (ehkä joskus 2015 pelikoneeksi koottu, näytönohjaimena geforce gtx 780ti), mutta on silti varsin vaikuttavaa että peli ei edelleenkään täysillä grafiikka-asetuksilla toimi kokoonpanollani täydellisesti.

Grafiikat olivat ja ovat edelleen se josta pelin kohdalla ensimmäisenä puhutaan. Ja ovathan ne yhä varsin vaikuttavat monella tasolla. Piirtoetäisyys on huima, jokaisen lukemattoman puun lehdet liikkuvat tuulessa jne. Kasvomallit ovat todella tarkkoja ja hienoja myös ja valaistukset ja varjot niin ikään hienot. Räjähdyksistä myös erikoismaininta. Fotorealistisuutta tavoitteleva (vaikka toki edelleen hyvin kauaksi siitä jäävä) tyyli on osittain hieman sielutonta kyllä.

Teknisen toteutuksen ollessa erinomainen jää Crysis pelattavuuden osalta hieman hiomattoman oloiseksi. Sinänsä Far Cryn tyyliä jatkava pelattavuus toimii erinomaisesti pelin alkupuolella. Maastonmuotoja ja miljöötä hyödyntävä taktinen eteneminen on hauskaa ja vihollisten eliminoiminen on tyydyttävää. Edes regeneroiva hp ei kauheasti haittaa menoa. Pelaajalla olevan nanopuvun ansiosta se on ihan järkeenkäypääkin. Tosin sen olisi voinut tehdä, että puvun energia regeneroituu, mutta oma hp ei. Nyt regeneroituvat molemmat joka tuntuu melko epäloogiselta.

Puvussa on eri ominaisuuksia jotka voi kytkeä päälle. Tämä on paperilla erinomainen idea. Valitettavasti toteutus ei ole mennyt ihan nappiin. Pelaajalla on käytössään neljä eri puvun säätöä: maximum armor, maximum speed, maximum strenght sekä cloak. Näistä taisteluiden aikana on käytännössä pakollista pitää päällä armoria, sillä muuten kuolema tulee äärimmäisen nopeasti. Näinpä taisteluiden aikana kaikki muut taidot ovat turhia. Maximun strenghtillä esimerkiksi olisi teoriassa mahdollista heitellä tynnyreitä, laatikoita ym. maastossa olevaa tavaraa vihollisten niskaan, mutta käytännössä tämä jää vain hassuttelukuriositeetiksi jota ei voi oikeasti hyödyntää mitenkään järkevästi. Speed taas kuluttaa niin nopeasti energiat loppuun että sen käyttäminen taistelun aikana on aika tuhoon tuomittu ajatus, varsinkin kun se käytää loppuun kaikki samat energiat joita armor-taitokin käyttää. Näkymättömäksi tekevä cloak taas on aivan turha kapistus, se kun kuluttaa energiavarat loppuun about kahdessa sekunnissa, jonkä jälkeen pelaaja palaalta on energia loppu ja näkymättömyys katoaa. Näinpä jos tämän avulla koittaisikin hiipiä vihollisten ohi, niin todennäköisempää on että energia loppuu kesken ja pelaaja on näin ilman armoria vihollisten näköpiirissä, ja kuolema korjaa. Veljeäni lainaten, olisi kannattanut tehdä mielummin niin että armorilla on oma energiataulukkonsa ja se on aina päällä. Muille taidoille olisi oma yhteinen energiataulukkonsa (ja joka ei kuluisi niin nopeasti loppuun). Näin muistakin taidoista olisi jotain todellista hyötyä ja käyttötarkoitusta pelissä.

Pelissä on myös mainio aseiden kustomointijärjestelmä. Lähes jokaiseen aseeseen voi liittää lasertähtäimen ja haluamansa kiikaritähtäimen. Varsinkin lasertähtäin on erinomaisen mainio lisä pelattavuuteen, sillä se lisää aseiden osumatarkkuuttakin huomattavasti.

Pelin alkupuoli on erinomaisen viihdyttävää ja toimivaa menoa, menetetyistä mahdollisuuksista huolimatta. Valitettavasti tämä alkuosuus ei kestä kuin pari kolme tuntia. Tämän jälkeen pelin scifijuoni lähtee kunnolla käyntiin ja pelaaja taisteleekin sitten loppupelin näitä matrixistä vahvasti vaikutteita ottaneita konemaisia vihollisia vastaan. Otuksia vastaan taisteleminen ei ole ihan huonoakaan pelattavuudeltaan, mutta alkupuolen taktinen puoli puuttuu täysin. Nyt vain juostaan vihollisten näkyvillä ja räiskitään tehovoimaisilla aseilla. Aika puuduttavaa eikä yhtään niin hauskaa kuin aiempi osuus. Far Cryssa sentään kun peli esittelee hirviöviholliset niin taistellaan yhä monta kertaa myös ihmisvastuksia vastaan. Tässä olisi ihan hyvin voinut tehdä saman ratkaisun, jossa pohjoiskorealaiset joukot kävisivät sotaa muukalaisten kanssa. Näin ei kuitenkaan ole tehty vaan peli tuntuu kokonaan unohtavan pohjoiskorealaiset joukot.

Ja kun sanoin että alkuosuus kestää sen pari kolme tuntia, ja peli on tällöin puolessavälissä, niin en laskenut leikkiä. Pelillä ei ole pituutta kuin se viitisen tuntia, joista puolet on pelattavuudeltaan paljon tylsempää menoa. Näinpä lopussa tulee hyvin vahvasti sellainen olo että "täh, siinäkö se nyt oli". Näinpä pelistä jää vahvasti tekniikkademo/pelimuotoinen elokuva -fiilis. Kyllähän tämä kannattaa siis tarjoushinnalla ostaa, mutta sääliksi käy kyllä ihmisiä jotka aikoinaan ovat tästä täyden hinnan maksaneet.

Fearin kolmas osa on jo vielä selkeämmin pääpainona konsoliyleisölle tehty. Aikansa konsoliräiskinnöistä on kopioitu kaikki mahdollinen muodissa ollut. Nyt peli on cover-shootteri regeneroivalla hp:lla räikeimpänä uudistuksena.

En ole ikinä voinut oikein sietää cover-shoottereita. Tässä sentään hieman pelastaa se, että peli ei ole kolmannessa persoonassa. Suojan taakse piiloutumiseen ja liimaantumiseen voi asettaa oman nappinsa, mutta sen käyttö on ihan turhaa kun saman pystyy tekemään paljon paremmin ihan vain käyttämällä kyyristymisnappia. Muuten coversysteemi passivoi pelattavuutta vielä ennestään jo paljon vähemmän liikkuvampaan kakkososaan nähden. Hidastuksen käyttämisestä on myös paljon vähemmän hyötyä ja hauskuutta, kun jo ennestään hidastempoinen toiminta hidastuu vielä lisää.

Konsolipainotteisuus näkyy myös siinä että viholliset äärimmäisen harvoin tulevat pelaajan kimppuun mistään muusta kuin yhdestä hyvin rajatusta suunnasta (FOV on ilman säätöä aivan onnettoman kapea tässä, ja konsolilla nopea kääntyminen suunnasta toiseen on hankalaa). Vaikka pelaaja päätyisi suuremmalle auhkiolle josta tulee aaltoina vihollisia kimppuun, niin ne tulevat aina kerrallaan vain yhdestä suunnasta. Hauskinta haastetta taisteluissa ovat oikeastaan mechejä vastaan taisteleminen, joka aiemmissa osissa olivat lähinnä puuduttavia. Tässä mech-taisteluissa on pakko olla paljon liikkuvampi kuin tavallisesti, sillä paikalleen jäädessä kuolee hyvin nopeasti mechin ampumiin ohjuksiin.

Mitään kauhutunnelmaa tästä on edelleenkään aika mahdoton saada irti, mutta sinänsä suuremman budjettinsa ansiosta on saatu luotua paikoin aika vaikuttavia miljöitä. Tässä myös ensimmäistä kertaa tajuaa selkeämmin kuinka tekijät ovat inspiroituneet Ringun tyylisten japsikauhujen lisäksi myös Akira-tyylisistä leffoista. Vaikka aiemmissakin osissa vihjataan koko kaupungin olevan kaaoksessa ja sotatilassa, niin tässä sen oikeasti näkee. Aiempaa laajempien miljöiden lisäksi tekninen toteutus ja grafiikan taso ei kyllä ole yhtään kakkososaa parempaa, vaikka usempi vuosi pelien julkaisujen välissä onkin. Miljööt ovat kuitenkin paljon monipuolisempia nyt, ja enää ei kiitollisesti mennä pelkissä harmaissa toimistoissa, metrotunneleissa ym. Tarina sinänsä on aika huttua, mutta kyllä sitä seurata sentään jaksaa. Tarinankerronnassa kyllä alkaa huvittamaan Monolith-kliseet. Aina kun pelaaja matkustaa junassa/kopterissa niin voi olla melkeinpä varma että kulkuväline romuttuu kesken matkaa ja pelaaja saa jatkaa matkaa jaloin.

Tässä jokaiselle tasolle saa pisteytyksen. Pisteytystä kerätään mm. käyttämällä eri aseita jne. Sinänsä ihan kelpo idea, sillä systeemi rohkaisee monipuolisempaan pelaamiseen näin. Harmi vaan että peli on sen verran kehno että parempia pisteytyksiä ei juuri tee mieli lähteä metsästämään ja tasoja pelaamaan uudestaan. Huonona puolena systeemille tason aikana keräämänsä aseet menettää aina seuraavaan siirtyessä.

Ei tavallaan niin huono peli kuin odotin, mutta kovin puuduttava siltikin. Ihan pelaamisen arvoinen kuitenkin jos pystyy jotenkin hyväksymään sen, että kyse on ihan erityylisestä pelistä jo.

Tätä Fearin kakkososaa en lähtenyt kovin korkein odotuksin pelaamaan, mutta se osottaitui lopulta ihan kelvolliseksi peliksi.

Pelattavuuden osalta on tässä otettu selvästi takapakkia. En tiedä sitten että onko syynä se että peli tehtiin myös konsoleille vai mikä, mutta taistelut ovat selvästi vähemmän dynaamisia tässä. Nyt viholliset hyvin harvoin pääsevät yllättämään sivustasta. Osa varmasti tasosuunnittelun syytäkin, tasoissa kun on nyt paljon harvemmin useampia reittejä edetä samaan suuntaan. Mutta selvästi vihollisten käyttäytyminenkin on staattisempaa. Usein kaikki viholliset pystyy ampumaan vaivatta samasta paikasta liikkumatta itse mihinkään.

Tasosuunnittelussa on kuitenkin hyvääkin, ainakin visuaaliselta kannalta. Vaikka miljööt paperilla eivät monesti sen kiinnostavampia ole kuin ykkösosassa (on koulua, sairaalaa ym), niin nyt sentään on detailin määrään panostettu ihan eri tavalla, ja visuaalisesti tämä onkin usein erittäin hyvän näköinen teos. Harmillisesti varjoja ei tässä ole käytetty ollenkaan niin hyvin. Pitkälle alkuun luulin että pelaajan oma varjo on poistettu kokonaan, mutta kyse onkin siitä että valonlähteitä jotka luovat varjoja on todella harvoin. Siinä ei edes tunnu olevan mitään logiikkaa milloin tällaisia valoja pelissä on. Joskus käytävällä on valo joka langettaa varjoja, mutta seuraava ihan samanlainen valo ei sitä tee. Typerää.

Efektit ovat enimmäkseen myös huonompia kuin ykkösosassa. Aseista puutuu tietty voiman ja tehokkuuden tuntu. Konekiväärityyppiset aseet ovat vielä ihan ok, mutta varsinkin haulikko on kovin tehottoman oloinen, eikä enää yhtään samalla tavalla hauska käyttää.

Kauhuiliosuudet ovat aika pitkälti ihan yhtä tylsiä kuin ykkösosassa. Haamut sentään ovat tässä vähän järkevämmän näköisiä eivätkä enää tuo mielikuvaa puhkeavista ilmapalloista. Visuaalisesti kauhujaksot ovat muös paikoin ihan kiinnostavia.

Pelissä on nyt myös uudenlaisena osuutena pari mech-kohtausta. Ihan viihdyttäviä nämä sinällään ovat, mutta pelattavuuden puolesta aika turhia. Osuudet kun ovat aivan tajuttoman helppoja, kiitos mechin regeneroivan hp:n (jota on kaiken lisäksi todella reippaasti).

Ihan viihdyttävä peli kaikesta ja kokonaisuutena hiotumman oloinen kuin ykkkösosa. Mutta kun ykkösosa oli sekoitus erittäin hyvää ja huonoa, niin tämä on tasapaksummin "ihan hyvä".

Toinen lisäosa on saanut huonoimmat arviot ykkösosaan julkaistusta sisällöstä. Rehellisesti sanottuna en pysty näkemään mitään muuta syytä asiaan kuin sen että ihmiset olisivat halunneet enemmän uutta ja olivat jo kyllästyneet samaan menoon. Ja olihan tämä ilmestyessään jo toki aikaansa jäljessä teknisessä kehityksessä. Mutta näin tuoreeltaan nämä kaikki ensi kertaa pelatessa tämä tuntuu selvästi hiotuimmalta kokonaisuudelta.

Tasosuunnittelu on tässä oikeasti jopa enimmäkseen hyvää. Välillä on toki niitä vähän mielikuvituksettomampia osuuksia, mutta yllättävän usein tasoissa on ihan oikeasti yritetty luoda mielenkiintoisen näköisiä paikkoja joissa on joku muukin arkkitehtuurinen idea kuin kokoelma neliskulmaisia huoneita. Varsinkin loppua kohden meno vain paranee tältä osin, ja viimeinen taso esimerkiksi on erinomaisen tyylikäs, ja vieläpä varsin tunnelmallinen, miljöö.

Tasosuunnittelu on siinäkin mielessä parempaa, että taistelut on hyvin suunniteltuja ja arkkitehtuuri tukee niitä hyvin. Viholliset pääsevät kiertämään pelaajan luo useaa eri kautta, ja pelaaja voi tehdä samoin, jne.

Uudet aseetkin ovat ihan kivoja. Kauhuilukohtaukset eivät nyt edelleenkään ole millään tasolla pelottavia, mutta ainakin niissä on monessa kohtaa mielenkiintoisia ja astetta luovempia efektejä ja skriptausta kuin se perus Alma (sen ringutytön nimi) ilmestymässä käytävälle kävelemään tai hyökkäämään kohti. Samoin yksi skriptattu kohtaus oli niin ylivedetyn makaaberi ja (hyvällä tavalla) koominen että ansaitsee erikoismaininnan. Kyseisessä kohtaa peliä escort-tehtävässä saatetaan yhtä NPC-hahmoa. Yhdessä kohtaa tulee sitten skriptattu kohtaus jossa hidastettuna pakettiauto lentää kaukaisuudesta kohti. Hitaasti auto lähestyy NPC-hahmoa ja lopuksi hidastus päättyy kesken ilmalennon ja auto mäjähtää suoraan katolleen hahmon päälle kuin mikäkin kärpäslätkä. Repesin ääneen.

Ehdottomasti parasta Feariä tämä, ja huonoimmat arvosanat on huutava vääryys.

Fearin ensimmäinen lisäosasta ei kovin paljon sanottavaa ole. Se on lisää sitä samaa. Tasosuunnittelu on vaihtelevaa laadultaan. Sinänsä ideana kiva esimerkiksi että ulkoilmaankin pääsee välillä, mutta valitettavasti kyseisen ulkotason toteutus on vaan kammottavan ruma: rakennuksista osa sivuista on täysin pimennossa ilman että kyseiset rakennukset edes tekevät mitään heittovarjoa. Lopputulos on että taso näyttää ihan hirveältä. Toisaalta sitten taas välillä tasosuunnittelu on ihan jees. Ihan alku on esim. tyylikäs, samoin metrotunneliosuus on ihan hyvää matskua.

Tunnelmaltaan tämä on pääpeliä astetta synkempi. Päähenkilön iskujoukon jäsenetkin vaan tapatetaan skriptatuissa välikohtauksissa. Musiikkia on käytetty paremmin, joten tunnelma onnistuu olemaan melkein painostava jopa välillä. Mr. Maple tosin nähdään yhdessä kohtaa peliä. Siitäkin huolimatta että hänen annettiin ymmärtää kuolleen pääpelissä.

Uutena vihollisena pelissä taistellaan isoja mechejä vastaan pariin otteeseen. Nämä ovat kyllä aika turhia osuuksia, mechejä kun pystyy aika helposti väistelemään vai kävelemällä sivuttain, mutta silti syövät todella paljon ammuksia ennen kuin vihdoin tuhoutuvat.

Ihan ok lisäosa, mutta yleisfiilikseksi jäi että kokonaisuudessaan hieman jäädään pääpelin laadusta.