Films Watched in 2014

31.12.

30.12.

29.12.

Oma suhtautuminen Enemyyn on vähintäänkin kaksijakoinen, joten temaattisesti ollaan ainakin hyvin elokuvan käänteissä mukana. Toisaalta kypsyttää aika huolella nämä etenkin vuosituhannen vaihteessa muoti-ilmiönä levinneet mindfuck-leffat, joissa jätetään niin moni ovi auki, että meillä alkoi talon sisälläkin tuntua perkeleenmoinen läpiveto. Toisenlaisesta näkövinkkelistä voidaan todeta, että oli kryptisessä juonikuviossa lopulta järkeä tai ei, laadullisesti kyseessä on korkeatasoinen, Lynch/Cronenberg-akselilla toimiva tunnelmallinen identiteettipainajainen mieleenpainuvan lopetuksen kera. Fiilikset jäivät ehdottomasti positiivisen puolelle.

29.12.

The Puppetmaster tai kuinka Hou Hsiao-Hsien muuntaa tapahtumaköyhän turtumuksen taiteeksi. Nukkemestarin vaiheista 1800-luvun lopusta 1900-luvun puoliväliin kerrotaan omintakeisesti, jopa dokumentaarisesti hyödyntäen sekä omasta elämästään oikeasti kertovaa mestaria kuin näyteltyjä kohtauksia. Elokuvassa viedään etäännytetty itäaasialainen kerronta sellaiselle tasolle, että tilanteeseen tottumaton katsoja kokee väistämättä turnausuupumusta. Elokuvan staattisuus sekä kameran että myös tapahtumien osalta aiheutti sen, että ensimmäiset puoli tuntia olin aivan hukassa. Kierroksilla pyörineet aivoni eivät millään löytäneet tarttumapintaa hyvin löyhästä tarinasta, mutta mitä pidemmälle elokuva eteni, sitä syvemmälle vaivuin sen tavoittelemaan jumitustranssiin. Lopetuksen osuessa kohdalle lähes kahden ja puolen tunnin kohdalla en olisi halunnut elokuvan päättyvän. Elokuvan tarkoin rajattu sommittelu, jossa jätetään paljon asioita ruudun ulkopuolelle ja sitä tukeva selittelemätön kerronta tekevät seuraamisesta jokseenkin työlästä, mutta lopputulos palkitsee havannoivan katsojan. Suosittelisin silti ennen kaikkea virkeää olotilaa ja kahvikupillista jos pariakin The Puppetmasteria seuratessa.

28.12.

28.12.

27.12.

27.12.

27.12.

27.12.

25.12.

22.12.

22.12.

21.12.

19.12.

19.12.

Babette's Feast on periaatteessa ihan sympaattinen, lämmin, korostetun pieni elokuva, jonka teho perustuu enemmän pohjoismaille ominaiseen rivien välissä elävään hiljaiseen huumoriin kuin säkenöivään näyttävyyteen, mutta toisaalta elokuvassa on myös huomattava määrä sisällöllistä tyhjäkäyntiä, jonka aikana tekee mieli tuijotella esim. omia varpaita. Vaatii fokusoituneen mielentilan ja maltilliset odotukset, näillä eväillä tästä saanee onnistuneen elokuvakokemuksen.

19.12.

18.12.

16.12.

14.12.

13.12.

12.12.

Erinomaisesta lähtöasetelmasta (Timo Koivusalo + Manserock + Reino Nordin on pysäyttävä kombinaatio) huolimatta Vuonna 85 ei saavuta yhtä eeppisiä vammaisuuden tasoja kuin esim. Kalteva torni, jossa Koivusalon hillitön näkemys skitsofreniasta kaikessa alleviivaavuudessaan kirvoitti holtittomia naurukohtauksia. Vuonna 85 on yksinkertaisesti vain helvetin huono. Ja ei siis sillä tavalla, että kokemuksesta pystyisi riittävästi rohkaisua nauttineena repimään huumoriarvoa irti, sillä punkkupullollisen jälkeen päällimmäinen fiilis oli se, että voi jumalauta, eikö tämäkään riitä, eikö mikään riitä, apua. Lopputulos on niin tyystin vailla ärsykkeitä, että melkein kaikki mielikuvat elokuvan sisällöstä ovat jo pyyhkiytyneet pois - jos ne ikinä tulivat edes perille.

12.12.

12.12.

12.12.

Onneksi on alleviivaus.

12.12.

Rakkauden rasvaprosentissa matkataan taas johonkin utopistiseen suomilandiaan, missä nelikymppisiään vauhdikkaasti lähestyvät luovan alan asiantuntijat kulkevat skeitaten töihin ja näköjään vierailevat ahkerasti pääkaupunkiseudun idyllisimmissä maisemissa auringon paistaessa juuri oikeasta kulmasta. Elokuvassa apinoidaan Hollywoodin rom-com-keinoja häpeilemättä, välittämättä lainkaan kääntyykö amerikkalainen muotti suomalaiseen mielenmaisemaan - ja kuinka kivuttomasti. "Käännös" on mielestäni karmaiseva ja dialogi paikoitellen Hollywoodin vastaavia valovuosia jäljessä. Eikä kyse siis ole siitä, että keskiverto amerikkalainen hömppäelokuva olisi verbaalisen taituruuden riemuvoitto. Lopputulos on armoton kasa amerikan isoveljiltä matkittua kliseehuttua, josta on hyvin vaikea löytää mitään inhimillistä.

10.12.

9.12.

8.12.

Karl Urban yrmyilee ihan miehekkäästi (jos sitä nyt haluaa pitää itseisarvona tällaiselle elokuvalle), mutta The Raid: Redemptionin räjähtävään intensiteettiin verrattuna Dredd on vain samaisella juonikuviolla varustettu kalpea kopio.

7.12.

Pössyttelykomedioissa asioiden ja roolihahmojen loputon kärjistäminen tuntuu olevan ainoa ilmaisukeino, koska sillähän vapautuu kätevästi käsikirjoituksellisista ongelmista, kun varsinaista ajatustyötä ei tarvita elokuvan taakse. Cheech and Chongissa vitsit tuppaavat olemaan luokkaa: "höhhöhhöö, dude, olen pilvessä, höhö, mulla on valtava jointti, höhö. Kappas, sehän on rekka! Höhö". Se jaksaa hymyilyttää ensimmäiset 10 minuuttia, mutta sitten aivosolunsa tuhonneiden pössyttelijöiden älyvapaa matkanteko alkaa kyllästyttämään. Tästä lähtöasetelmasta ei (luonnollisestikaan) edetä yhtään mihinkään, joten lopputulos on samainen kuin elokuvan päähahmojen olotila: laiskanpulskea ja turruttava. Tiedä sitten miltä elokuva näyttäisi oikeanlaisessa "mielentilassa".

7.12.

The Red and the White ansaitsee erityishuomiota siitä, että se kuvastaa sodan kylmää nihilismiä harvinaislaatuisen terävästi. Päätös jättää elokuva vailla varsinaisia pääosahahmoja on erittäin onnistunut, sellaiset kun tuppaavat puuttumaan sotatantereilla. On vain nimettömiä, kasvottomia aseenjatkeita, jotka teurastavat toisiaan kaoottisesti ja vailla mieltä, kaikenlaisen ideologian ja inhimillisyyden jo jätettyä pääkopan. Plussaa myös siitä, että elokuva ei mielestäni asetu kummankaan osapuolen kannalle, vaan näkökulma on puhtaasti dokumentoiva.

7.12.

6.12.

5.12.

Tekninen innovaatio ja historiallinen merkittävyys ovat kivoja juttuja, mutta nekään eivät suoranaisesti korreloi elokuvan laadun kanssa. Destination Moon on yksi Yhdysvaltojen ensimmäisiä avaruusmatkailua käsitteleviä elokuvia sekä ymmärtääkseni myös ensimmäisiä "vakavasti otettavia" elokuvia ko. aihepiiristä. Nämä faktat eivät kuitenkaan pelasta elokuvaa siltä, että se on todella tylsä. Lähestymistapa on melkeinpä dokumentaarinen, niin vailla draamaa tai mielekkäitä roolihahmoja elokuvan kuutrippi on. Innokkaimmille scifi-nörteille tätä voinee suositella, mutta tässäkin tapauksessa näkökulma on puhtaasti historiallinen, itse elokuvassa ei ole erityisemmin nähtävää.

3.12.

1.12.

Flash Gordon on vajaan 20 minuutin jaksoihin jaettu nelituntinen scifi-eepos, jonka vahvuuksiin on erityisesti laskettava se, että sitä saattoi siis katsoa perustellusti 20 minuutin pätkissä. Suurempina annostuksina pääkopassa alkoi humista perustavanlaatuisesti. Sisällöllisesti Gordonin Flässi on suht neuroottista joukkokoheltamista vapaana oikean käsikirjoituksen kahleista. Elokuvassa palloitellaan lähes poikkeuksetta kahden peruskohtauksen välillä: ensin Ming the Merciless kätyreineen vangitsee Flashin, ja seuraavaksi Flash öljyttyine rintalihaksineen sekä oivallisine apureineen on järjestämässä joukkokapinaa. Tätä sitten jatketaan neljä tuntia, kunnes ohjaaja ilmeisesti kyllästyi. Toki välillä Flashin eteen työnnetään erilaisia liskohirviöitä, joita vastaan painitaan sitten innokkaasti, kunnes Flash suoriutuu poikkeuksetta voittajana. Hänen mielitiettynsä Dale Arden keskittyy pyörtyilyyn ja hysteerisiin kiljahduksiin vaaran edessä, koska kukapa naiselta voisi muuta odottaakaan. Kaikessa järjettömyydessään tää jopa muistutti 80-lukulaista honkkarielokuvaa, joskin tästä puuttuu kaikki ko. maan/genren vahvuudet.

1.12.

30.11.

Propsit Rennylle siitä, että Cleaner on periaatteessa ihan kompakti, toimiva paketti. Erinäiset ongelmakohdat eivät ole läheskään yhtä räikeitä kuin Rennyn keskivertoräpellyksessä. Siltikään en päässyt ajatuksesta eroon, että tiivistämällä kerrontaa ja vaihtamalla näyttelijät tuntemattomampiin tästä olisi saanut tavanomaisen CSI-jakson. Elokuvan ansiot ovat lähinnä siinä, että sitä pystyy katsomaan silmiä pyörittelemättä. Toki Peter Franzenin Hollywoodin valloitusta on aina yhtä ilahduttavaa seurata, tällä kertaa kaveri oli jopa elossa. Harlinille hyvä saavutus, mutta en nyt vielä lähtisi kauppatoria varaamaan kansanjuhlille, vaikka elokuvassa Suomen lippu heiluukin.

30.11.

29.11.

Oe voe, mua todella huvitti elokuvassa pakonomaisella syötöllä käytetty bluesahtava kitaravingutus, joka paikoitellen muistutti enemmän kissan naukumista. Ihanan mautonta. Kuten toki koko elokuva. Diggasin Thomas Ian Griffithin karatepotkuista, oivaa kontrastia Excessive Forcea edeltäneeseen taidehomosteluun.

29.11.

Visuaalisesti, esteettisesti, tunnelmansa puolesta ehdoton mestariteos. Harvoin joutuu tällaista toivetta esittämään, mutta sisältönsä puolesta olisin preferoinut korostetumpaa rautalangan hyväksikäyttöä, sitä olisi voitu väännellä vähän ahkerammin. Elokuvassa luotettiin aika vahvasti katsojaan kykyyn ymmärtää ajankuvaa, ihmisten ja ryhmittymien keskinäisiä suhteita sekä huomattavan kryptistä dialogia. Taidan olla sen verran tonttu, että minut pitäisi kädestä pitäen johdattaa tällaisten elokuvien läpi, jos meinaisin ihan kaiken saada irti kokemuksesta. Andrei Rublevin ystäville ehdoton suositus, ei muuten olla laadullisesti kaukana ko. elokuvasta.

29.11.

Enemy Mine muistutti minua lapsuudessani pinnalla olleesta kampanjasta, jonka mainoslause meni näin: Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia. Tämän perusajatuksen kanssa painitaan sitten lähemmäs pari tuntia (enimmäkseen) asuttamattomalla planeetalla, jossa ihminen ja avaruuden toveri joutuvat hyväksymään toisensa ja oppimaan elämästä. Sinänsä ihan sympaattista viestiä ei kuitenkaan kehitellä sen pidemmälle, joten omakohtaisesti itsestäänselvältä tuntuvan ajatuksen parissa ei varsinaisesti pääse kokemaan suuria heureka-oivalluksia. Temaattisesti Enemy Mine on puuduttavan yksioikoinen, joten tiedä sitten jäikö tästäkään muuta muisteltavaa kuin elämästä kadonneet kaksi tuntia.

28.11.

28.11.

27.11.

26.11.

Locke toimi ajatustasolla paremmin kuin käytännössä. Elokuvan markkinointia verhonnut epätietoisuus sen todellisestä sisällöstä on mainoskikkana eittämättä näppärä, mutta se luo myös huomattavia paineita, joita Locke ei mielestäni lunasta. Ajatus pelkästään Tom Hardyn automobiiliin sijoittuvasta elokuvasta tuntui kiehtovalta, mutta elokuvan perusajatuksen selvittyä jo alkumetreillä olo oli antiklimaattinen. Odotin koko elokuvan ajan, että tarina elävöityisi ja lähtisi kunnolla käyntiin, mutta sitä se ei mielestäni tee. Elokuva on sinänsä ihan laadukas (jos toki muutamat dialoginpätkät tuntuivat keinotekoisilta, käsikirjoitetuilta) mutta hiukan ehkä yhdentekevä tarina ei synnyttänyt itsessäni minkäänlaisia tunnekuohuja.

26.11.

25.11.

Tässä jahdattiin mm. rantapalloa muistuttavaa pahantahtoista avaruusmöttiäistä. Hissikuilukohtaus oli hauska, mutta kokonaisuutena scifi harvemmin taipuu komedialliseen ilmaisuun (siitäkin huolimatta, että genre suorastaan kutsuu parodioimaan itseään). Dark Star ei ole poikkeus.

25.11.

24.11.