2010 in music

Varmaankin Mantlen jälkeen Agallochin hienoimpia tuotoksia. Melkoisen perusvarmalla linjallahan tässä jatketaan mutta Agalloch näyttää että hiljalleen ja varmasti saa aikaan ihan perkeleen komeaa jälkeä.

Impaled Nazarene palaa kliinisen tylsähkön ja ylipitkän Manifestin jälkeen lähemmäs perusasioita. Anttilan Jari häipyi toisesta kitarasta Manifestin jälkimaisemissa mutta kuudessa päivässä yhdellä kepillä ja enimmäkseen livenä äänitetty Road to the Octagon menee juuri sopivasti wanhan IN:n henkiseen, astetta punkimpaan lähestymistapaan. Kestoakin on rukattu alaspäin, juurikin optimiin reilu puolituntiseen. Isommasta kestosta yhteen levylliseen tällaista mättöä tulisi helposti ähky mutta tästä on oikein hyvä jatkaa.

Deathchain jatkaa tutulla ja turvallisella linjalla ja puhdas rässääminen alkaa jäämään levy levyltä yhä vähemälle. Lovecraft dominoi epistolaa aika vahvasti ja etenkin jylhä Ctullhu Rising sisältää kaikessa eeppisyydessään oikein hienoa materiaalia. Plussaa myös erinomaisen orgaanisesta bassosoundista joka tuo vähän mieleen Deathin Scream Bloody Goren alataajuudet. Deathchain on bändinä vähän sellainen mikä maistuu oikein hyvin pienempinä annoksina mutta levykokonaisuudet meinaa jäädä vähän puuduttaviksi, niin tässäkin tapauksessa.

Rautaisen debyyttinsä jälkeen Hail Of Bullets siirtyi itärintamalta Tyynelle valtamerelle. Musiikkinsa ja konseptinsa puolesta resepti on edelleen sama ja Swanö on jälleen loihtinut kirkkaan, ehkä jopa vähän kliinisen soundimaailman. Materiaali itsessään on tuttua ja turvallista paahtamista ja väliin heitellään pieniä melodisia koukkuja. Perushyvin toteutettua dödistä mutta albumimitassa ehkä vähän puuduttavaa.

Massiivinen ja harmillisen epätasainen laitos josta erottuu edukseen lähinnä Michael Kisken hoilaama nimibiisi, vauhdikas ja positiivinen Rat Race sekä Jon Olivan vereslihalla tulkitsema Death Is Just A Feeling. Aivan järkyttävä pillunkostutusveisu mutta perkeleen kova sellainen.

Tarotilta jälleen tasaisen varma levykokonaisuus. Biisit itsessään ovat kaikki toimivia ja muutama yllättäjäkin löytyy mutta loppupeleissä ei tästä löydy oikein mitään mitä ei olisi jo kuultu ja koettu ennenkin.Lopun 'Gone'-hituri tarjoilee jotain uusia ideoita mutta muuten mennään hyväksi havaitulla kaavalla. Bändi tietty soittaa loistavasti ja Marcon/Tuplen lauluosuuksien jakaminen tuo voxeihin paljon enemmän syvyyttä.

Tuttua ja ehkä vähän liiankin turvallista Sabatonia. Yhtyeen ûbermahtipontinen nousukännihumppa toimii edelleen loistavasti mutta jokin jäi nyt uupumaan. Kappalevalikoimasta ei hyppää esille selkeitä voittajia mutta ei myöskään häviäjiä. Kenties pienoista tasapaksuutta aistittavissa, tai sitten edellinen levy asetti vain sen verran korkean riman seuraajalleen. Eniveis, Häyhä-biisi The White Death on ainakin ihan perkeleen asiallinen ja oluttahan tätä kuunnellessa kuluu kyllä.

Jex Thothilta on debyytin jälkeen odottanut uutta julkaisua ihan perkeleesti ja tämä kahden uuden biisin ja yhden coverin ep nyt helpottaa nälkää hiukkasen. Biisit itsessään ovat tutun laadukasta, tosin ehkä enemmän kosketinvetoisia kuin riffittelyyn nojaavia mutta tunnelmallisia yhtä kaikki ja Jessican vokaalit on parasta ikinä. Slapp Happy-cover Mr. Rainbow osoitti että kyseiseen bändiin täytynee tutustua aikanaan tarkemminkin.

En ole oikein koskaan ymmärtänyt Mike Pattonin yletöntä hehkutusta mutta rehellisesti sanoen en ole kovinkaan moneen miehen projektiin sen perusteellisemmin tutustunut. Italialaista 50-60-luvun iskelmämusiikkia sisältävä Mondo Cane kuulosti kuitenkin konseptina niin ihanan kieroutuneelta että oli pakko ottaa kuunteluun.
Sen tarkemmin tätä on hankala avata. Värikässointuiset välimereiset veisut sopivat miehen äänelle hyvin ja alkuperäiskappaleita tuntematta, sovitukset ovat välillä hyvinkin mielenkiintoisia. Leppoisaa taustamuzakkia.

Ei Tomppa tosiaan pettänyt uutukaisellaan. Vielä yberjylhää Monotheistiakin massiivisempi ja painostavampi kokonaisuus joka tarjoa kauniinsynkkiä äänimaisemia, helvetin asiallista jyräystä ja tuli se UH'kin siellä aina välillä. Helvetin hyvä.

Kuinkahan ison läjän Cash ehti levyttää ennen kuolemaansa, kun näitä American-levytyksiä vielä puskee toisensa perään. Kutosen biisimateriaali ei ole ihan niin tasavahvaa kuin aikaisemmilla osilla mutta hienoja yksittäistapauksia ovat mm kalmanhajuisen banjon säestämä nimikappale, Tom Paxtonin Can't Help But Wonder Where I'm Bound ja aina yhtä hieno Satisfied Mind, joka ei kuitenkaan eroa merkittävästi Cashin aikaisemmasta versiosta. Ja onhan se jo todettu moneen kertaan, että Cashin versioimana astetta heikompikin kappale saa ihan uusia ulottuvuuksia.

Stam1na on aina ollut yhtye jota en ole koskaan oikein onnistunut tajuamaan. Tältä uutukaiselta löytyy kyllä ihan mielenkiintoisiakin jippoja ja paljon silmille hyppäävää lyriikkaa. Ota tästä nyt selvää.

Perusvahvaa Trollia. Jo edellislevyllä alkanut humppameiningin siirtäminen asteittain kiippareista myös vähän enemmän kitaraosaston puolelle jatkuu myös tällä levyllä. Tämä on sinänsä hassua kun bändissä vaikuttaa tällä hetkellä jo perkele kaksi kiipparistia, joista toinen on ilmeisesti lähinnä kiertuevoimaksi pestattu. Aloitusbiisissä on riffeissään jo aika paljon ihan bläkkistä ja Visor Om Slutet-henkistä akustista hassutteluakin on saatu mukaan mahtumaan. Vreth hoitaa osansa tasavarmasti, kuten myös muu bändi.

Täytyy kyllä sanoa että Burzum ylitti meikäläisen odotukset erittäin mukavasti. Jo ensimmäisessä varsinaisessa biisissä(alkukilkutusten jälkeen) on kitaroista aistittavissa ihan selvää Filosofemin henkeä. Etenkin puolivälissä oleva lyhyt ja ärhäkkä Sverddans on jotain mitä ei olisi ihan vähään aikaan Vargilta odottanut. Biisit itessään ovat totutun hidastempoisia, ja näennäisessä yksinkertaisuudessaan melkein hypnoottisia. Joihinkin väleihin on tungettu vielä myös vähän melodisempia koukkuja, jotka kumminni on onnistuttu pitämään hyvän maun rajoissa. Tämä levy istuu Burzum-katalogiin ihan perkeleen hyvin.

Lyijykomppania jatkaa totutulla kaavallaan. Vanhapieru Esa Moilanen yrmyilee ja povailee kauhujaan lyriikoissaan ihan entiseen malliin. Uusi kepittäjä Rossi handlaa Lyijis-jynkyn kiitettävästi mutta entisajan tummanperkeleellinen fiilis jää vähän uupumaan. Biismateriaali itsessään on tasaisen vahvaa, erottuja ei juurikaan ole, niin positiivisessa kuin negatiivisessa mielessäkään.