Katselut 2009 /Films watched in 2009

Jälleen aukkojen paikkailua Godardin osalta, niin vähän kun olen nähnyt tuon ranskalaisen mestarin elokuvia.
Tästä elokuvasta löytyy varsin kehuttava essee tuolta ekan sivunn alimmasta viestistä. yhdentahdenfoorumi.phpbb.fi/viewtopic.php?f=4&t=68

Kyseessä on kyllä kieltämättä todella kaunis elokuva etenkin sen jälkeen, kun sitä alkaa ymmärtää.

Hienostihan tämä leffa pelittää. Leikkaukseltaan ja visuaaliselta puoleltaan tasapainoinen huumekuvaus. Kun tähän lisätään vielä loistavasti kirjoitetut ja näytellyt, osittain tietoisen satiiriset henkilöhahmot, toimii leffa hienosti. Lisäksi skottiaksentti sopii aivan täydellisesti hahmojen suuhun, joskin se vaikeuttaa toisinaan hahmojen puhumisien ymmärtämistä.

Huumeista ei ole helppoa päästä irti ja niistä irti päästyäänkin on hankalaa saada elämä tasapainoon. Tämä on leffan sanoma, ja ainakin trainspottingia vasten tarkastellen se pitää ihan paikkansa.

(Mainittakoon tässä, että näin tästä elokuvasta erikoispitkän directors cutin, joka on 20 minuuttia pidempi.)
Harvoin tulee vastaan näin ristiriitaisia tuntemuksia herättävä leffa. Donnie Darko sekoittelee melkoisella rohkeudella elämän- ja tieteenfilosofiaa, jopa siinä määrin että koko teoksesta on tulla melkoista sillisalaattia. Elokuva heittelehtii kahden ääripään välillä: joko se on ihan oikeasti todella pätevä allegoria, tai sitten vain jotakin juonellista mind fuckia ilman sen kummenpaa tarkoitusta. Kuitenkin tässä on ajoittain aistittavissa niin päteviä juttuja, että niitä kannattaa ruotia enemmänkin.

Eli siis synopsis menee niin, että elokuva seuraa "erään varsin tavallisen nuorukaisen elämää, joka ei sitten olekkaan ihan niin tavallista". Päähenkilö, Donnie Darko, joutuu varsin erikoisten tapahtumien kautta mm. aikamatkustelun pariin, mistä päästäänkin elämän ja koko universumin tarkoituksellisuuden pohdintaan. Vaikka tämä näyttäisi olevan elokuvan pääteema, on siinä myös havaittavissa toinen, mielestäni varsin kekseliäästi käsitelty teema; puberteetti-ikä.

Leffan alussa päähenkilö saa kuulla painajaismaiselta kanilta maailman loppuvan 28 päivän, 6 tunnin, 42 minuutin 12 sekunnin päästä. Tämän jälkeen elokuvassa seuraa noin tunnin verran lähinnä kuvausta päähenkilömme elämästä. Aikamatkustelu tulee myöhemmin kuvaan.
Elokuvan kekseliäisyyttä nuoruuden kuvauksessa on hankala sanoa lyhyesti, mutta ainakin itse näen maailmanlopun vertauskuvana päähenkilön kuolevasta lapsuudesta ja nuoruudesta ja tilalle astuvasta aikuisuudesta ja sen tuomista peloista. Mm leffa kuvaa minuuden löytymisen ongelmia pätevästi.

Noin puolet ajasta odotin elokuvan olevan jotakin edellisen tapaista, ja ajattelin että hyvä niin. Toisen puolikkaan käynnistyessä ja aikamatkailun tullessa enemmän kuvaan väistyy edellisen puolikkaan kasvuongelmat. Tässä vaiheessa elokuva ottaa mielestäni turhan voimakkaan hypyn sivupolulle, jolloin koko leffan taso laskee osittain rajustikkin.

No joo, myönnetään, onhan tietysti kaikki aikamatkusteluongelmat mielenkiintoisia, mutta yksinkertaisesti tämä leffa tekee ensimmäisen tunnin varsin pätevää jälkeä, kunnes toinen puolisko tuo tullessaa aivan toisen aiheen, mikä ei itseäni juuri kiinnostanut tässä elokuvassa. Leffan olisi voinut jättää yksinkertaisemmaksikin.

Toisaalta joudun kyllä myöntämään, että aivan elokuvan loppupuolella aloin toisaalta kiinnostua hieman leffan pääteemasta, joka tuntuu viittaavan determinismiin, siihen, että kaikella on tarkoitus jä päämäärä. Kiinnostavaksi tämän tarkastelun tekee sen fysikaalinen näkökulma, mikä kyllä sai minut hetkeksi miettimään suhtautumistani universumiin ja sen toimintaan uudestaan. Siinä mielessä elokuvan "varsinainen" pääteema onnistuu. Kuitenkin olen edelleen sitä mieltä, että leffa olisi voinut keskittyä alun kaltaiseen minuuden ja tarkoituksen etsintään.

Tietenkin monet voivat olla erimieltä elokuvan teemoista, onhan tämä loppulta aika monisäikeinen. Tässä on kuitenkin aika hyvä muistutus "Lynchimäiselle" elokuvalle siitä, että pelkkä outojen juttujen paljous jättää sanoman epäselväksi katsojalle, jolloin tulkinnat ovat toisistaan hyvin paljon poikkeavia. Tällöin myös elokuvan katsomista tulee jotakin kryptausta, ei taidenautintoa.

No mitähän tästä sanoisi? Leffan ohjaaja-käsikirjoittajan, Guillermo Arriaga, muihin töihin kuuluu ainakin 21 gramman ja babelin käsikirjoitukset, joten taiteilija kyllä herätti itsessäni jonkin verran kiinnostusta.The burning plain on Arriagan oma esikoisohjaus.

Sanotaan näin, että odottelin kyllä jotakin 21 gramman tyyppistä hajanaista ja fiilistelevää elokuvaa, ja toki sitä jonkin verran sainkin, mutta lopputulos on laimeahko.

Kuten 21 gramman ja babelin tyyliin, rakentuu tämäkin elokuva parista kolmesta tärkeästä hahmosta, joiden kohtalot kietoutuvat yhteen erään onnettomuuden ansiosta. Leffan juonesta ei voitane paljoa kertoa spoilaamatta, joten mainittakoon vain, että elokuvan keskushenkilönä on Charlize Theronen näyttelemä Sylvia, jonka menneisyys tulee kummittelemaan tämän elämään monien vuosien jälkeen hänen aiheutettuaan kahden ihmisen kuoleman.

Joillakin voi heti pelkän synopsiksen perusteella kilauttaa jotekin kelloa: tässähän on jotain tuttua. Ei ihme, sillä Arriaga näyttäisi olevan jotenkin viehättynyt laittamaan ihmiset jonkin onnettomuuden keskelle ja tutkia sen vaikutusta ihmisiin, muistakaamme 21 grammaa ja Babel, niiden keskustapahtuminahan ovat nimenomaan onnettomuudet.

Kuten alussa jo pääsin toteamasta, jää tämän leffan lopputulos hieman laimeaksi. Leffa ei onnistu keräämään samanlaista ilmapiiriä ympärilleen niin kuin esimerkiksi 21 grammaa, eikä ohjaajan viestikään minusta oikein mene perille.
Plussana mainittakoon toki visuaalinen näyttävyys ja tyylikäs leikkaus. Harmi vain että ne eivät tehneet tästä elokuvasta kovin erityistä.

no changes

Aivan mainio leffa Hanekelta. Leikkaukseltaan ja kameratyöskentelyltään tämä pelaa vanhaan tuttuun "hanekemaiseen" tapaan, vaikka nyt tunteita maalaillaan vahvemmin kameralla: Kuvissa voidaan nähdä paljon suuria kokonaisuuksia ja hahmoista tuodaan esille vain tietyt pintapuoliset asiat esille; muotokuva hahmottuu tekojen kautta.

Nimenomaan tässä elokuvassa voi nähdä tietynlaisen objektiivisen kuvauksen olevan ehdottoman tärkeää. Leffassa on kyse erään aikakauden henkisestä olemuksesta ja siitä, kuinka se on vaikuttanut lapsiin.
Teoilla on siis merkitystä, ja katsojan annetaan rauhassa pureutua tapahtumien ytimeen ja kokoea niin lasten kuin aikuisten näkökulmasta tapahtumat.

Leffa seuraa saksalaisen kylän tapahtumia 1900 -luvun alussa. Elokuva alkaa erikoisella onnettomuudella: paikallinen lääkäri lentää ratsastaessaan hevosen selästä loukaten kätensä. Kyläläiset tutukivat asiaa, ja pian selviää, että joku oli virittänyt ohuen vaijerin puiden väliin. Leffassa seuraa uusia outoja onnettomuuksia, jotka eivät kuitenkaan koskaan selviä. Jotkut alkavat elokuvan lopulla epäillä lapsien osallisuutta asioihin. Kuitenkaan ei selviä, kuka teki mitäkin ja miksi.

Leffa on uskomattoman samaistuttava. Objektiivinen kuvaustapa antaa vain tarpeelliset näkökulmat katsojalle ja katsojan annetaankin päästä tapahtumien taakse. Elokuvassa on kyse lasten kokemasta julmasta ja mustavalkoisesta kasvatuksesta, joka on kuitenkin väkivaltaisempaa kuin mahdolliset lasten tekemät rikkeet.
Leffan nimi white ribbon,valkoinen nauha, liittyy läheisesti kylän pastorin kasvatusmetodeihin. Valkoinen symboloi viattomuutta ja puhtautta, mutta todellisuudessa siitä kasvaa ymmärtämättömien aikuisten väkivallan ja brutaaliuden välikappale.
Yksipuolisuudesta elokuvaa ei kannata syyttää. Hahmokavalkadi on laaja, eikä elokuva keskity vain lapsiin, vaan myös naisiin, jotka joutuvat myös jakamaan henkistä kärsimystä lasten kanssa.

Tapahtumissa ei ole selvää syy- ja seuraussuhdetta. Leffa onnistuu kasvattamaan tietynlaisen henkisen suhteen katsojan kanssa, niin että kysymyksiä kuten kuka teki ja mitä, ei tarvita. Leffassa voi nähdä selvästi ajoittain, mitä hahmoa kritisoidaan, mutta yksipuolisuuteen se ei vajoa. Kuten on mainittu, tapahtumissa on monia eri puolia ja hahmoja paljon ja näkökulmista ei ole puutetta. Sanoma on kuitenkin selvä.

Kyse on siis realistisesta, omaperäisestä ja hallitusta kokonaisuudesta, niin kuin Hanekelta yleensä voisikin odottaa.

Varmaan eniten tätä leffaa katsoessani minua kiinnosti, onko niissä kuuluisissa naisviha -syytöksissä perää. Tunnetustihan tämä oli aikamoinen tapaus Cannesin elokuvajuhlilla, joten katsoessani huomioni kiinnittyi osin siihenkin, onko leffa sitten niin pahamaineinen.

Sanottakoon nyt vaikka ensiksi, että leffan teemassa on kyllä perää, vaikka tarinassa on melkoisesti tulkinnanvaraisuuksia. Tosin itseäni kiinnosti kokonaisuus eivätkä tietyt pikkutarkat yksityiskohdat.
Trier pyrki tutkimaan juuri naista, ja luo naisesta helposti itsesyytöksiin vajoavan olennon. Tässä vaiheessa on mielestäni helppo nähdä naisvihasyytökset lähinnä ajatusvirheeksi. Trier ei moiti naisia, vaan nimenomaan pyrkii näyttämään, miten nainen vajoaa vaaralliseen itsesyytöksen kehään. Leffassa on kyllä nainen ja tämän ajatusmaailma erityisesti esillä, tuleehan tämä ilmi leffan epilogissa, jossa mies katsoo vuoren laelta, kuinka häntä kohti on nousemassa suuri joukko naisia. Misogyniasyytöksissä on varmaan syyllistytty pitämään naisen itsesyytöksiä jotenkin trierin kritiikkinä, mutta asia ei ole näin.

Tietysti leffan toinen elementti on luonto.Leffan voi nähdä valmistautuvan tulevaan ahdistuksen kuvakseen otoksissa, joissa kuvataan mm kallistuneita puita tai zoomataan maljakossa olevien kukkien juuristoon. Kaikki tämä on eräänlaista palaamista luontoon ja tilaan, jossa ei ole sivistystä tai moraalia.
Tämä luonnon kuvaaminen toimii siltana naisen ahdistuksen kuvaamiselle, jossa luonto edelleenkin on vahvassa osassa. Tässä jaksossa tulee esille, kuinka naispäähenkilö on alkanut vihaamaan sukupuoltaan ja kokee sen huonoksi. Naispäähenkilö siis vihaa kehoaan, mutta ymmärtää toisaalta, että se keho, joka ihmisellä on, on hänelle vain luonnollinen asia.Kuitenkin naispäähenkilömme yrittää irtautua tästä tosiseikasta, mutta ei onnistu tässä, mikä lisää vain ahdistusta.
Lopulta molemmat päähenkilöt tietävät olevansa umpikujassa, mikä ehkä osin ohjaa miehen ratkaisuja lefan lopussa.

Miten muuten antikristus toimii elokuvana? Varsin kelvollisesti, vaikka tosin väkivallan ja seksi harvinaisen suora kuvaus yllätti (aivan elokuvan alussa penetraatio näkyy hyvin selvästi, tosin vain hetken, mutta jo tämä on mielestäni turhan suora kuvaustapa, ja aiheutti itsellini pienen mitä vittua -momentin).

Selkeästi käsikirjoitusta rakennettaessa on tutkittu vähän psykologian oppikirjoja. Tästä on esimerkkinä kohtaus, jossa nainen osoittaa miehelle yllättävästi iloisuutta, mutta hiljalleen katsojalle alkaa selvitä, että nainen yrittää itseasiassa vain peitellä masennustaan, eli torjuu tilanteen näennäisellä tekoiloisuudella. Hieno havainto ja kaikenlisäksi vieläpä varsin realistinen.


Kokonaisuutena antikristuksella on kyllä kaikki palaset kohdallaan, mutta silti en voi sanoa leffan koskettaneen minua mitenkään erityisellä tavalla. Oikeastaan koen tämän vain "ihan hyvänä" elokuvana. Teemaa käsitellään ihan kiinnostavasti, mutta lopputulos ajatustasolla ei tuo ainakaan itselleni mitään erikoista. Mainittakoon leffan hyviin puoliin vielä ainakin loistava näyttely Gainsbourgin osalta, joka todella onistuu tuomaan roolihahmoonsa kiinnostavia vivahteita. Lisäksi CGI:llä toteutetut eläimet ovat todella upeaa katsottavaa, ainakin omasta mielestäni ne näyttävät hämäävän aidoilta.

Lopputuloksena on siis kyllä ihan hyvä leffa, joka kuitenkin aika kaukana mestariteoksesta.

Aivan vitun loistokas. Leffan kuvaustapa on yksinkertainen painottaen vain siihen, mikä on realistisinta ja olennaisinta. Tunteita ei maalailla, kerronta ei ole subjektiivista, vain sanoma on tärkein, ja sehän todella iskee katsojan kasvoille suoraan.

Leffa onnistuu näyttämään monipolveisesti monien henkilöiden kautta vain eräitä ihmiskohtaloita, jotka ovat täysin merkityksettömiä suuremmille mafia-pomoille. Ketään ei kiinnosta muu kuin se, voidaanko jostakusta hyötyä jotenkin. Ihmisillä on vain käyttöarvo rikollisliigassa.Yhteenkään ihmiseen ei varsinaisesti keskitytä syvällisemmin, vaan tarkoitus on rakentaa suuri kokonaisuus, johon kuuluu lukuisia episodeja, joptka kytkevät tarinan teeman yhtenäiseksi. Tästä on osoituksena leffan lopetus, jossa kaksi nuorukaista luulevat saaneensa kunnon tappokeikan, mutta lopulta olikin kyse vain siitä, että heistä haluttiin eroon.
Toinen vaikuttavasti kuvattu asia on se huomio, että jotkut todella pystyvät hyödyntämään yhteiskunnallisia ongelmia niitä kuitenkaan ratkaisematta. Tässä onkin mielestäni koko Gomorrahin pääteema ja suurin ansio. Moni meistä ei varmasti tule ajatelleeksi, mikä todellisuus on jonkin tuotemerkinkin takana. Ei voi tietää alkuperää. Sanoma on jopa pelottava, mutta täysin perusteltu. Lopun faktapaketti täysin perusteltu,kun huomioidaan kaikki edellä nähty.
Kyllä, kyse on varmaan parhaimmasta rikoselokuvasta pitkään aikaan.

Pientä epävarmuutta on pisteytyksessä, mutta kyllä tämä varsin vakuuttava tapaus oli.
Koko leffan teema on selvästi osoittaa, että elämä on tavallaan yksi suuri matka, joka koetaan vain kerran. Leffa todella osoittaa ajoittain, että elämä on ihmeellinen ja ainutkertainen kokemus niin hyvine kuin huonoine puolineen. Ja etenkin leffa yrittää puhua niistä elämän koettelevista puolista, mutta yrittää juuri kertoa, että vaikka ne lannistavat ihmistä,ne voivat olla parhaimillaan opettavaisia ja silti ikävyydestään huolimatta omalla tavallaan kauniita kokemuksia.
Hetkittäin leffa onnistuu teeman luonnissaan visuaalisella tyylittelyllä. Kuvaus käsivaralta pelaa mukavasti, tosin tietyissä kohdissa kamera heiluu ehkä turhan ärsyttävästi. Silti visuaalisena kokemuksena tämä on ihan huippuluokkaa.
Ajoittain hämärä ja himmeä kuvaus luo jopa ahdistavia kontrasteja, etenkin alkupuolella, ja itseasiassa vähän ennen leffan lopetusta päähenkilöstä on oppinut välittämään niin paljon, että lopetus kaikessa lakonisuudessaan ja himmeydessään on todella ahdistava, mutta myös koskettava.

Tätä leffaa pidetään jotenkin Tarkovskimaisena, mutta jos ollaan ihan rehellisiä,niin rinnastus Tarkovskiin ei ihan onnistu.
Nimittäin Tarkovskimaisuus ei sattuneesta syystä synny pelkistä pitkistä maalailevista kohtauksista. Siinä on aina mukana oma korkeampi hengellisyytensä ja metafysiikkansa, mikä jo itsessään on erittäin haasteellista kuvallisessa ilmaisussa. Kaikki se, mitä Tarkovskin elokuvissa koetaan liittyy jotenkin ohjaajan maailmankatsomukseen ja filosofiaan erittäin läheisesti. Tätä leffaa ei voi rinnastaa oikein mitenkään Tarkovskiin, koska tältä puuttuu se tietynlainen filosofisuutensa. Tosin lähtökohtaisesti yhtäkään leffaa ei huononna se, että se ei olisi jotenkin tarkovskimainen.

Itsekin pidän aika paljon myös pelkkään fiilistelyyn painottuvasta elokuvasta, kunhan leffa toimii kokonaisuutena. Tässä onkin Muukalaisen ongelma. Leffa on kyllä kuvattu hienosti, samoin äänimaailma pelaa hyvin, mutta siihen leffan hyvät puolet jäävätkin. Tämä on kyllä päällepäin hieno, mutta sisältä ontto: hahmot ovat melkein merkityksettömiä katsojalle, koska niitä ei tuoda tarpeeksi esille. Samoin itse muukalainen ei herättänyt ainakaan minussa itsessäni mitään erityisiä tuntemuksia. Tapahtumat jäävät aika ajoin ontoiksi, vaikka kameran anetaankin rauhassa tallentaa tilanteet. Leikkaus on toimii varsin tasaisesti, ja ihan hienosti ollaan kyllä ymmärretty, mitä asioita kannattaa tälläisessä leffassa painottaa. Harmi vaan, että kokonaisuus jää vähän tyhjäksi.

On silti hienoa, että kotimaisessakin elokuvassa uskalletaan kokeilla jotakin uutta vaihteeksi. Tosin voidaan olettaa, että tälläisiä tapauksia tulee ilmestymään harvoin, kun tälläinen art house ei ole mikään ykkösvalinta kassamagneetiksi, mikä sinällään on aika surulista, koska jatkossa taiteilijat joutuvat yhä enemmän miettimään sitä, kuinka hyvin heidän taide myy, eikä sitä, onko se laadukasta. Mutta toisaalta ainahan tämä on ollut taiteessa ikuinen kiista.

Tällä on jostain syystä aikas "alhaiset" arvosanat täälä, mikä on kyllä melkoisen yllättävää. Itse näen tässä hyvinkin paljon sisältöä ja erittäin mielenkiintoista kuvallista kerrontaa.

Haneke ei ota aluksi täysin kriittistä asennetta väkivaltaviihdettä kohtaan, vaan lähteekin rakentelemaan ensin suurempaa kokonaisuuta, ja vasta tämän jälkeen on kritiikin vuoro.
Tavallaan itseäni auttoi tämän leffan ymmärtämisessä youtubesta katsomani Haneken haastattelu, joten oikeastaan tiesin jo tän leffan alkaessa mitä etsiä.

Haneke tekee televisiosta ja viihteestä aivoja turruttavaa huttua, joka saa katsojan "nihilisoitumaan", jos nyt voin tälläistä keksimääni termiä käyttää vapaamuotoisesti.Tämä nihilisoituminen tarkoittaa käytännössä sitä, että viihde hämärtää meidän oikeaksi ja vääräksi ymmärtämämme asiat pelkiksi arvottomiksi tapahtumiksi ja seurauksiksi. Esimerkki: Leffa alkaa Bennyn kuvaamalla videolla, jossa sika tapetaan. Haneke painottaa tässä katsojan, eli meidän, suhtautumisemme mahdollisimman nihilistiseksi. Emme tavallaan voi sääliä eläintä, sillä kyseessähän on pelkkä asianmukainen teurastus, mikä on tietysti välttämätön seuraus, kun kotieläintä, kuten sikaa, kasvatetaan. Täytyyhän siitä joku hyöty olla farmarille. Ja edelleen emme varsinaisesti ole itse kokemassa tätä asiaa, vaan tavallaan koemme sen näkökuolmattomasti mihinkään painottamatta, eli oikeastaan nihilistisesti.
Samaa "nihilisoivaa" vaikutusta nähdään Bennyn vuokraamissa videoissa, joissa hyvän ja pahan välinen ero hämärtyy ja katoaa täysin, jolloin millään ei ole väliä, eikä ole olemassa hyvää eikä pahaa. Me, kuten päähenkilökin, koemme kaiken vain tämän nihilisoivan vaikutuksen välityksellä.
Tämä sitten selittää päähenkilön käyttäytymistä. Ei ole niin merkityksellistä, oliko murha vain Bennyn sairasta kokeilun halua vai yksinkertaisesti tyhmyyttä, sillä tämä on seurausta median nihilisoivasta vaikutuksesta. Benny joutuu vaikutelmaan, että moraalisia arvoja ei ole, joten ei ole oikein eikä väärin tappaa toista.
Edelleen "nihilisoivaan" vaikutukseen tuodaan mukaan sanomalehdet ja uutiset. Asiat vain näytetään, että näin tapahtui ja sillä hyvä. Jos katsoja ei itse ala pohtia tekojen vaikutusta itse, voi tuloksena olla nihilistinen entä sitten -asenne.
Tätä kautta päästään kritiikkiin, ja leffan lopetukseen.

Mielestäni tämä on melkoisen aliarvostettu tapaus. Minulta leffa ainakin saa ansaitut neljä tähteä.

Toinen (vasta!) Kaurismäkeni tähän mennessä. Tämä iskikin vielä tehokkaammin kuin mies vailla menneisyyttä. Ainakin itseeni leffa vaikutti melkoisen voimakkaasti, sillä loppua kohden mentäessä aloin jopa toivoa päähenkilölle parempaa kohtaloa. Tätä päähenkilö ei varsinaisesti saa, mutta kuitenkin lopetuksen hienous on siinä että se jättää katsojalle vain pienen toivonpilkahduksen.
Todellakin hieno ja koskettava elokuva syrjäytyvästä miehestä.

Vihdoin tuli tämäkin sitte nähtyä. Hyvin vakuuttava tapaus onkin, eikä todellakaan mikään helppo sellainen. Leffan teeman joutuu itse asiassa oikein kaivamaan esiin. Haneken ei halua kertoa tapahtumista liikaa, vaan paljastaa katsojalle juuri sen verran tapahtumista, että tätä paljastusta voi pitää hyvin pienenä vinkkinä katsojalle. Haneke kertoo juuri ja juuri sen verran kuin on tarpeen,loput on katsojan ajattelun varassa. Tämän takia leffan nimikin on tavallaan osuva, vaikka mistään Lynchimäisestä palapelimaisesta leffasta ole kyse.
Tästä leffasta löytää aina silloin tällöin mielipiteitä, että tämä olisi aivan liian hidastempoinen. Mun on kyllä vaikea sulattaa tälläisiä mielipiteilyjä, sillä tän leffan tarkoituksena on edetä rauhallisesti, jotta katsojalla olisi aikaa miettiä hahmoja, tapahtumien merkitystä ja teema. Samalla tämä on osoitus Haneken leffoissa yleensä hallitsevasta kerronnallisesta rytmistä, johon kuuluu tapahtumien tietty venyttäminen.
Mutta toisaalta mainitun leffan pitkäveteisyyden kritiikki on yksi osoitus vallitsevasta ADHD-menttaliteetista.

2000 -luvun leffojen merkeissä katselut jatkuvat. Lynchin viimeisin leffa, samalla kokeellisin (no okei, jos lyhäreitä kuten Alphabet ja six figures getting sick ei lasketa). Kolme tuntia kestävä elokuva, joka on kuvattu pelkällä keskiluokkaisella digitaalikameralla.
Tän leffan visuaaliset ratkaisut ovat siis omaperäiset mutta Lynchin kerronan tyyliin sopivat. Tapahtumat kuvataan käsivaralta, lähiotoksille on luonnollista, että kuva kaareutuu melko rajustikkin, kuva on siloittelematonta ja värit toistuvat epätasapainoisella tavalla. Tälläisen yksinkertaisen kuvaksen etu on tietysti se, että kamera voidaan asettaa käytännöllisesti katsoen mihin vain, onhan se kevyt. Kalusto on siis äärimmäisen kevyt, mutta hyvin pitkälle arvostan tälläistä yksinkertaisuutta. Se, että kuvaus tapahtuu käsivaralta ei tarkoita sitä, että elokuva olisi huono. Päinvastoin sitä voidaan käyttää ihan tajuttoman tyylikkäästi. Malliesimerkki kevyellä kalustolla filmaavista ohjaajista on ehdottomasti Kieslowski. Hänhän kuvasi aina käsivaralta ja kevyesti, mutta kun valo ja väriä hallitaan taidokkaasti ja kamerakulmat valitaan huolella mitään liikaa korostamatta saadaan aikaan tasaisia visuaalisia helmiä.
Okei, tässä on tietysti hyvä sanoa, että Lynchin ajatus on ollut rikkoa visuaalinen tyylikkyys käyttämällä hyvin tavallista kameraa ja heiluvaa kuvausta. Mutta juuri siksi tämä elokuva toimiikin niin hyvin visuaalisella puolella.

Tässä elokuvassahan kasvaa katsojassa tunne, että päähenkilö on tavallaan elokuvassa elokuvan sisällä. Todellisuus hajoaa: Päähenkilö on elokuvan kuvauksissa, joiden tapahtumat alkavat liittyä sitten päähenkilön elämään. Hän siis alkaa tavallaan elämään elokuvassa, ja tätä tunnetta korostaa digikameran rauhaton kuvanlaatu. Tämä on tietenkin hyvin karkea yleistys tästä leffasta, sillä eihän pidä unohtaa niitä ilotyttöjä,jänis-sitcomia ja toista "päähenkilöä".

En ole varma, onko tässä kyse omasta rajallisuudestani katsojana, vai onko se elokuvan kannalta välttämätöntä, mutta elokuvassa tuntuu olevan teeman kannalta kaikkea turhaa ihan liikaa.
Lynch haluaa selvästi kertoa jotakin naisen ajatus- ja tunnemaailmasta. Nikkin rakastuminen vastanäyttelijäänsä saa aikaan pitkän näkyjakson (jota on pohjustettu muutenkin aikaisemmin elokuvassa), jossa tämä liikkuu aikaisemmin nähtyjen ilotyttöjen seurassa.
"I am a whore" -lausahdusta ei pidä tässä tulkita miksikään kritiikiksi, vaan itse asiassa vähän kieroutuneepana kuvauksena ihmisen rakastumisesta tai yleensä parinvalinnasta.
Tältä pohjalta elokuvassa on moni asia ihan selvää, mutta elokuva käyttää itsensä rakentamiseen liikaa näennäisesti toisiinsa liittymättömiä asioita. Miksei keskittyä vain yhteen päähenkilöön ja typistetymmin?
Tämä siksi, että näen turhana(vaikkakin ihan kivoina) kaikki ne pienet sivujutut kuten jänis-sitcomit ja toisen päähenkilön kaltaisen naisen kuvaaminen. Siis turhaa tässä on kyllä, ja teeman toimivuus peittyy näiden sivujuttujen alle.

Silti tämä ei muuta faktaa, etteikö tämä olisi kannattava tapaus katsoa.Tulevaisuudessakaan ei varmaan tulla tietoisesti hakemaan tälläisiä ratkaisuja kuvallisessa kerronnassa, joten siinäkin mielessä tämä on hyvin uniikki leffa

No ei tämä nyt mielestäni ole ihan niin vaikea leffa kuin monet sanovat. Itse asiassa tämä on hyvinkin selkeä, eikä tässä ole samaa palapelimäisyyttä niin kuin lost highwayssa.Noin yleispätevästi voi todeta, että tässä on kaksi aihetta: kuvaus viihdeteollisuuden pimeämmistä puolista ja kahden naisen rakkaustarinan kuvaus.
Naomi Wattsin roolityö alkupuolella lähinnä viattomana tyttösenä pisti ärsyttämään jonkin verran, koska näyttely on alkupuolella turhankin epäaitoa (Lynch on selvästi pyrkinyt tiettyyn epärealistisuuteen kuvatessaan hahmon jotenkin viattomana saadakseen lopun käänteen sitten kunnolla esille ja niille kontrastia)
TÄHÄN VÄLIIN ISKEN SPOILERVAROITUKSEN VARMUUDEN VUOKSI
Alkupuolen roolityö ei siis pelitä, mutta lopun epätoivon ja hylkäyksen tunteen kuvauksessa ei säästellä ja tässä todella onnistutaan.Wattsin suoritus toimii tässä aivan totaalisen hyvin, plussaa myös upeasta leikkauksesta ja ajoituksesta. Oikeastaan on ihan turhaa lähteä setvimään leffan lopetusta. Jotenkin kun katsoo muiden mielipiteilyjä tästä leffasta, esim vaikka noista leffatykin arvosteluista, niin porukka tuntuu aina keskittyvän vääriin asioihin selvittääksen leffan teeman, joka ei oikeasti ole vaikea. Ja joskus tuntuu, että jotkut katsovat tämän vain selvittääkseen teeman, eikä keskittyäkseen itse kokemukseen, vaikka tietysti teema pitäisi edes jotenkin ymmärtää, että tämän tajuaisi. Mutta ihan oikeasti tämä ei ole mitenkään käsittämätön mysteeri, vaan yksinkertaisesti viihdetollisuuden raadollisuuden kritiikki ja kahden naisen rakkaustarina.

Taas lisää Jarmuschia, ja tämä päätyykin ihan kivasti tonne 2000 -luvun leffojen listalle.

Elokuva, jossa ihmiset istuvat kahvilassa juomassa kahvia, tupakoimassa ja jauhamassa paskaa. Siinä tiivistettynä koko elokuva.
Aluksi suhteellisen pointittomana tapauksena alkanut kevyt jutustelu kahvin ja tupakan äärellä ei juuri herätä katsojassa erikoisempia tuntemuksia.Kyse on kuitenkin hienosta analyysistä ihmisistä heidän arkisissa tapaamisissaan. Kaikki on hyvin tavallista, mutta sen hyvin tavallisen jutustelun alle voi käyteytyä paljon muutakin kuin pelkkä syy välttää kiusallisia hiljaisuuksia.
Ensin nähdään suhteellisen merkityksettömiä arkipäiväisiä juttuja: Sisarukset kinastelevat jne.. Tosin erikoisempiakin tapauksia on: Eräs heppu näytää treffeilään seuralaiselleen teslakäämin toiminnassa.
Pian leffa ottaa sitten toisen vaihteen päälle, ja mukaan tulee jopa kekseliäitä dialogeja.

Näistä dialogeista mainittavan arvoisia ovat esim kappale, jossa serkukset kohtaavat toisensa pitkästä aikaa. Toinen on hyvin menestynyt elämässään, ja toinen taas... no ei nyt aivan samalla tasolla. Seuraa oikeasti pätevä kohtaus, jossa nähdään kuinka ihmisen kateus ja halu vain vittuilla toiselle jäävät lähinnä tajunnan juoksuksi, mutta silti ulkomaailmaan pääsee joitakin kaksimielisiä lauseita. Kuitenkin kaikki on hyvin arkipäiväisellä tasolla, joten piikittely ei nouse suoranaiseksi vittuiluksi.
Toinen hieno dialogi on nähdään kappaleessa "Cousins?"
Tässäkin näkyy oma tietty piilotettu kettuilunsa, ja asetelmalla leikitään hienosti.
Koko leffan kruunaa hieno lopetus, jossa vanhukset istuvat kahvia juomassa. Kohtaus jättää epäselväksi, nukahtiko toinen vanhuksista vain, vai saattoiko tämä samalla nukkua pois. Oli miten vain, noihin pariin minuuttiin saadaan kiteytettyä se, mitä aiemmin oltiin nähty. Eli kahvi ja tupakoiminen. Kaikki hahmot ovat eläneet näiden tapojensa kanssa, ja niiden kanssa he myös kuolevatkin. Loistava kohtaus niin lopetuksena kuin mustana huumorina.

Katselin tämän lähinnä tuota 2000-luvun leffojen listaa silmällä pitäen. Mutta tokihan Jarmushin myöhempi tuontantokin kiinnostaa, ja tämä oli ollut aika kauan katsottavien leffojen listalla.

Ei varsinaisesti pettymys, Jarmuschin tapaan mukavan letkeää ja älykästäkin mustaa huumoria viljellään.
Eli perus Jarmuschin elementtejä on kasassa. Ei tosin sillä samalla asteella kuten Down by lawssa, ja muutenkin tämän leffan rakenne on nopeampi, mutta silti jarmushin tuntomerkit ovat kasassa ihan kivana lakonisena kokonaisuutena.

EDIT: Plussaa vielä ihan hemmetin tyylikkäistä musiikeista.

Häpeäkseni joudun myöntämään tietämättömyyteni kotimaisen elokuvan kohdalla, joten pitähään asia korjata.
Tämän leffan olen joskus kauan aikaa sitten nähnyt, joten erityisemmin en uusintakatselusta halua puhua, kun ei kummoista muistikuvaa tästä ollut ennen kuin nyt.
Muutenkin Kaurismäen elokuva ovat itselleni tuntematonta maaperää.

Lähdin katsomaan tätä ilman sen kummoisempia odotuksia, ja hienoon lopputulokseen leffa pääseekin. Elokuvasta voi todella aistia ajan hengen. Ihmiset asuvat köyhissä oloissa, työttömyys kukkii ja kaupungissa asuvan täytyy tehdä jopa poikkeavia ratkaisuja elannon hankintaan.Myös tavallaan vähempiosaiset pitävät toisitaan huolta, ja työnhankkiminen on todella helppoa.
Tähän kohtaan mainittava on todella kuvaavaa kohtaus, jossa päähenkilön konttiin vedetään sähköt. Pähenkilö kysyy "mitä olen velkaa tästä?"
"Jos näet minut suullani katuojalla, käännä selälleni" kuuluu vastaus. Repliikki on samalla osuva, hauska ja kuvaa ajan henkeä.

Huolimatta kaikesta likaisuudesta ja yksinkertaisuudesta on tämä leffa hyvin lämpöinen osin humoristinen tarina. Henkilöt ovat lakonisia ja ehkä hieman yksinkertaisia, mutta silti samalla kertaa hyvin ihmisiä siinä missä kaikki muutkin. Näyttely on tarkoituksella yksinkertaista, ja tämä todella toimii.
Kun mukaan lyödään vielä upea kameratyöskentely, on tässä kasassa oikein pätevä tapaus. Erityismaininta vielä upeista musiikeista.

Vähän Bressonia. Tämä onkin hyvin vakuuttava tapaus, ja sai minut kiinnostumaan suuresti ohjaajasta. Näyttely on hyvin yksinkertaista, missä ei sinällään ole mitään pahaa, vaikka yhdessä tai kahdessa kohtaa näyttelijän lausuma repliikki kuulosti niin hegettömältä ja yksinkertaiselta, että ratkaisu toimi itseään vastaan. Tämä tapahtui siis vain yhdessä tai kahdessa kohtaa.
Muuten yksinkertainen näyttely ja tapahtumien kuvaaminen on onnistunutta. Päähenkilön äidin kuoleman aiheuttama suru näkyy vain yhdessä kohtauksessa, jossa kamera tavoittaa hahmon itkun täyteiset kasvot, ja viipyy niissä vain hetken.Otos ehtii riipaista katsojaa vain vähän aikaa, mutta tarpeeksi.Näin se pitääkin tehdä.

Erityismaininta upeasta kamertyöskentelystä pitkässä kohtauksessa, jossa seurataan taskuvarkaita työssään. Kamera kulkee eteenpäin ja aivan kuin sattuman kautta valitsee taskuvarkaalle uhrin, ja zoomaa hahmon lompakkoon tai taskuun näyttäen tarkasti varkauden. Kamera viipyy kohteessa vain hetken, siirtyy sitten seuraavaan jälleen kuin sattuman johdattelemana.
On loppujen lopuksi aika vaikeaa käsittää, kuinka vaikeaa tälläinen kuvaaminen on. Kyseistä kohtausta on varmasti pitänyt harjoitella melkoisesti, jotta siitä saataisiin mahdollisimman luonnollinen.

Tän leffan kohdalla voidaan oikeutetusti puhua minimalismista, onhan näyttelyn tapa hyvin yksinkertaista. Silti Bresson onnistuu luomaan henkisesti todella upean teoksen puhumattakaan niistä estettisistä arvoista, joita tämä elokuva on tulvillaan. Tämähän siis osoittaa että jopa hyvin yksinkertaisista lähtökohdista voidaan luoda kuvallinen helmi tarkkaan harkituilla ratkaisuilla.