Watched in 2012

26.12.

Jos joku on leimaantunut johonkin hahmoonsa niin sen on kyllä tehnyt ystävämme Pattinson. Ihan uskomattoman vaikeaa katsella mitään, missä jätkä on mukana kun koko ajan vain odottaa milloin Stewart ilmestyy nurkan takaa itkemään ja ähisemään susilauma kannoillaan.

Ei tämä nyt ihan paska ole vaan loppujen lopuksi vain ja ainoastaan mielenkiinnoton ja liian kesy. Sirkus ja liikkuva juna miljöönä ovat ihan mielenkiintoisia, sillä ne mahdollistavat ties mitä tapahtuvaksi. Tässä nyt oli vain yksinkertaisesti jätetty nämä hyödyntämättä.

Sitä en tajua, miksi tarina piti kertoa vanhan Jacobin muisteluna.

23.12.

Uskomattoman ärsyttävä elokuva. Tässä oli mukamas jotain muskettisotureita ja joku wannabesoturiteini mutta loppujen lopuksi niilläkään ei ole yhtään väliä. Vitun tylsää, typerää ja pinnallista seikkailuvammaa.

Legolas ei ammukaan jousella tässä elokuvassa.

23.12.

Ideana pidän tätä varsin mielenkiintoisena etenkin kun aika ja sen tarve oltiin viety näin pitkälle tekemällä siitä elinehto.

Se, mitä tällä yhteiskunnallisestikin on yritetty sanoa on hyvä asia ja mielestäni toden totta mutta itse elokuva on niin uskomattoman mielenkiinnoton ja ponneton, että ketään ei kiinnosta. Lisäksi Timberlaken castaaminen tällaiseen rooliin on aivan uskomattoman typerää. Mikä tämän koko rainan tarina edes oli? Miksi tämä piti kertoa?

En tiedä.

23.12.

Kotopuolessa lomailessa tuli todettua, että Cmore on ilmeisesti laittanut jonkun asiakaskosiskelun pystyyn kun yhtäkkiä kanavalistassa pörisikin varmaan 15 uutta kanavaa. Siitä johtuen tuli katseltua jokunen ei niin kiinnostava ison maailman filmi.

Warrior kiinnosti sentään vähän vaikka skeptisyys olikin vallitseva tekijä. Verrattaen siihen ripuliin, mitä Hollywood suoltaa nykyään liukuhihnalta, tämä tuntui suorastaan todella hyvältä.

Tarina on oikeaoppisesti niin klassinen ja oppikirjojen mukaan pykäilty, että itsessään se jo nostattaa hyvälle mielelle. Ehdottomasti paras seikka on sen monisyisyys ja kiemuraisuus, minkä pohjalta on hyvin vaikea sanoa, kuka tässä on hyvä ja kuka paha.

Veljekset, vuosia jo erossa olleet kohtaavat jälleen. Toinen heistä on jäänyt vanhempien eron jälkeen asumaan alkoholisti-isänsä luo ja toinen muuttanut pois äitinsä kanssa. Alkoholismin keskellä elänyt veli Tommy (Tom Hardy) on katkeroitunut, vihainen ja totta kai kunnioitettu, hiljainen merijalkaväen sotilas, joka haluaa omalta osaltaan sovittaa tekojaan.

Toinen veljistä, Brendan (Joel Edgerton), on jollain tasolla Tommyn vastakohta. Hän on onnistunut rakentamaan elämänsä paremmin kasaan ja elää pääasiassa onnellisesti vaikka menneisyyden haamut hartioilla roikkuvatkin. Empatia isyyden johdosta on Brendanin kantavin ominaisuus. Taustalla kuitenkin jyllää viha, katkeruus ja oman edun tavoittelu aivan kuin velipoika Tommylla.

Se ei liene mikään spoilaus, että miehet törmäävät kehässä ja joutuvat ottelemaan toisiaan vastaan. Kummallakin on omat motiivinsa ja halunsa voittaa. Molemmat tarvitsevat voittorahat oikeaan tarkoitukseen, mistä johtuen katsojana on hyvin vaikeaa päättää, kumman kelkkaan lopulta asettua etenkin kun on vasta nähnyt kuvastoa, missä Tommy vilauttaa empaattista puoltaan niin kovasti vihaamalleen isälleen.

Nykyajan ADHD-maailmassa MMA-ottelu olisi hyvin helppoa kuvata ja leikata niin, että viimeistään tässä vaiheessa katsoja vieraantuisi ja kaikelta pohjustavalta draamalta häviäisi teho vain sen takia, että ei yksinkertaisesti saa mitään tolkkua näkemästään. Warrior ei mielestäni kärsi siitä ongelmasta vaan ottelukohtaukset on toteutettu poikkeuksetta hyvin ja tarpeeksi rauhallisesti, jotta näyttelijöiden tuntemuksista on edes jonkinlainen mahdollisuus pääästä jyvälle.

Niin monta kertaa olen tämän päivyrin aikana manannut sitä, miten nykyään ei osata lopettaa elokuvia. Tämän kanssa ei ole sitä ongelmaa. Itsessään se on jo niin mukava seikka, että pientä hetkeä ennen tätä nähty, ehkä hieman liian glorifioidun lopputaistelun kermaiset Hollywood-elementit unohtuvat nostaen Warriorin varmasti yhdeksi kyseisen vuoden positiivisimmista yllättäjistä.

23.12.

19.12.

18.12.

18.12.

Dokumentaarisemmalla kuvauksella ja rauhallisemmalla tahdilla tämä olisi voinut olla parempi, sillä silloin hahmoihin olisi saatu varmasti paljon enemmän todellisuuden tuntua ja samaistumispintaa. Se tuntui itselle eniten ongelmalliselta. Tämän ajan nuorisokuvaukset kyllä kiinnostavat kovasti.

Pidin tästä kyllä vähän. Loppujen lopuksi jättää kuitenkin aika kylmäksi kun koko ajan tuntui olevan niin kauhea kiire. En tiedä, onko tuo kiire konkreettista vai vain ja ainoastaan pääni sisäistä.

Ne pari lestadiolaispoikaa on kyllä hauskoja.

17.12.

Meno niin vitun Visa 'vitun' Mäkinen.

Helpottunut kuitenkin olin siitä, että tämä ei ollut kuitenkaan ehkä ihan Mäkisen Pekka Puupäiden tasoista kusipaskaa. Uskomattoman amatöörimaista tämä on alusta loppuun mutta b-luokan typeryydet pääsevät yllättämään pari kertaa ja hymähdettyä tulee. Ja onhan tässä sinkoja ja hiekkamonttua.

Parempi tämä on kuin uudet Varekset, mitä voidaan pitää aika surullisena asiana.

16.12.

Klassikkoa klassikon perään.

Hienostihan tämän on kirjoitettu ja varmasti kaikki klassikolle ominaiset piirteet tästä on löydettävissä mutta itse en tästä kuitenkaan löytänyt mitään elämää suurempaa. Hyvä elokuva on kuitenkin kyseessä ehdottomasti.

Bogart jyllää tuttuun tapaansa karismallaan ja antaa hienosti ymmärtää, että myös kusipäiltä löytyy empaattinen puoli. Muutenkin koko elokuvan hahmo hahmokavalkadi onkin ehdottomasti koko filmin parasta antia kaikkine pienine sivuhahmoineen. Myös pienen pieni viittaus Unkarin huonoon tilanteeseen 40-luvulla oli myös hieno ja juuri sellainen, mitä ohjaajien tulisikin elokuvissaan viljellä, etenkin kun on kysymys ohjaajan omasta kotimaasta.

Hyvä ja katsomisen ansaitseva klassikko ehdottomasti.

15.12.

Katsoinpa vihdoin tämänkin. Mielestäni siisti ajatus oli se, että tämä esitettiin ilmeisesti edellisen kerran Suomen televisiossa 70-luvulla, joten YLE teki melko mukavan kulttuuriteon vilauttaessaan tämän leffafestivaalillaan.

Katsoin tämän kuumeessa, mikä toi varmaan kohtalaisen lisäsävyn koko hommaan eikä paljoakaan poikennut siitä, millaisena näin kuumehouruisen maailmani.

Rehellisesti sanottuna en voi sanoa, että olisin saanut tästä mitään sen kummempaa irti. Ymmärrän tämän arvon ja paikan elokuvahistoriassa mutta mielestäni tämä ei yksinään tarjoa sen kummempaa. Häröily on kyllä mielenkiintoista ja pari kertaa saa naurahtaakkin.

Joka tapauksessa mielenkiintoinen teos, mihin tulee aivan varmasti törmättyä jatkossakin. Ehkä tätäkin oppii useampaan kertaan katsomalla ymmärtämään paremmin.

14.12.

Meikäläisen elokuvasivistys on ilmeisesti sen verran lapsen kengissä, että en ollut tietoinen tällaisen olemassaolosta ja sen merkityksestä elokuvahistoriassa ennen kun Teema päätti tämän auliaasti esittää elokuvafestivaalissaan.

Tämä pääsi yllättämään aivan puskista. Kyseessä on kyllä uskomattoman hieno teos! Niin hieno, että aloin taas jälleen uskomaan elokuvaan. Filmi hujahtaa loppuun hetkessä ja ensimmäinen kysymys sen jälkeen onkin, että miksi se jo loppui.

On uskomatonta, miten on mahdollista kirjoittaa elokuvaan näin iso määrä pohjimmiltaan kusipäisiä ihmisiä niin, ettei katsojaa ala ottamaan päähän. Aika kyynistä mutta kyllä tässä ollaan varmasti oltu hyvin pitkälti oikeassa. Kyllähän meistä jokaisesta niitä itsekkäitä piirteitä löytyy vaikka kuinka väittäisi vastaan.

Vaikka jokainen hahmo onkin omalla tavallaan helvetin ärsyttävä kusipää, ketään ei siitä huolimatta vihaa tätä katsoessaan, sillä mukana on myös todella hienoa huumoria, mikä pitää suupielet yläasennossa suurimman osan ajasta. Traagiset piirteet tasapainoittavat pakkaa puolestaan hyvin ja kontrastista johtuen tuntuvatkin.

Metsästyskohtaus varmasti yksi elokuvan hienoimmista ollessaan niin monitulkintainen ja tulevaa petaava.

Tämä oli vasta ensimmäinen Renoirini. Periaatteessa tämä ansaitsisi jo nyt täydet pisteet mutta jätän sen tulevan uusintakierroksen päätettäväksi. Herran tuotantoon pitää näemmä tutustua jos taso on tämä.

14.12.

11.12.

En edes tiedä kuinka kauan odotin tämän näkemistä. Onneksi odotukset eivät päässeet kuitenkaan nousemaan aivan ylitsepääsemättömiksi vaikka jollain tasolla hieman tähän petyinkin. Kyseessä on joka tapauksessa aivan hulvattoman älytön ja järjetön elokuvatapaus.

Suoraan sanottuna olen aika helvetin iloinen siitä, että tällainenkin on vielä elokuvamaailmaan päässyt putkahtamaan. En voi olla ajattelematta sitä, miten parikymppiset elokuvaharrastajat katselevat tätä filmiä 20vuoden päästä. Pakko tämän on kulttimateriaaliksi nousta ellei se sitä jo ole.

En halua kertoa itse tarinasta tai juonesta mitään ja suosittelenkin kaikkia olemaan mahdollisimman tietämättömiä kun lähdette tätä katselemaan. Ainoa, mikä pitää muistaa on huumori. Paljon huumoria. Kieroa ja epäsuoraa.

9.12.

Niin uskomattoman hämmentävää, outoa, ihanaa ja rakastettavaa yhtä aikaa. Mistä ihmeestä nämä ihmiset on löydetty?

Alun isäksitulemisjutustelu, kännäily ja halailu aiheutti myötähäpeää mutta nyt kun miettii niin eihän tälle ole mitään syytä. Tämän tajuaa viimeistään elokuvan edetessä ja lapsen syntyessä. Vähän jo hävettää, miten kyynisesti ja kusipäisesti sitä välillä tuleekaan suhtauduttua kanssaeläjiin ja heidän ominaisuuksiinsa.

Parempi kai, että menen itseeni.

Jukka Kärkkäisen ohjaajanäytöt suomidokumentin saralla alkavat olemaan suhteellisen kovat.

6.12.

Oli tämä jollain tasolla pienen askeleen viihdyttävämpi nyt toisella kerralla mutta en siltikään vain kykene ymmärtämään, mikä tästä tekee niin suuren ja mahtavan elokuvan. Nolanin pitäisi asentaa itseensä joku eeppisyyslimitteri, sillä lopun lumijakso on latistaa koko homman aivan täysin.

Vittu kun ei jokaisessa elokuvassa OIKEASTI tarvi ammuskella ja räjäytellä kaikkia paikkoja paskaksi.

4.12.

Visuaalisuus on jälleen kerran kaikessa yksinkertaisuudessaan ja rupuisuudessaan hienoa katseltavaa mutta jostain syystä tämä ei osunut niin kovaa kuin Fallen Angels.

Jokaista hahmoa kyllä rakastin.

29.11.

En tällä kertaa lähde kiertelemään sitä tosiasiaa, että kyseessä on varmasti yksi vuoden parhaista elokuvista. Oikeastaan niin hyvä ettei tee mieli lausua kuin runollisia ylistyssanoja sen hienoudesta.
Mies, jolla on pieni poika, lyöttäytyvät asumaan miehen siskon luo, johon miehellä ei ole kovinkaan läheiset välit. Mies etsii töitä ja parhaansa mukaan yrittää ruotia omaa ja poikansa elämää kohti eheämpiä raiteita. Mies löytää työn, minkä ansiosta tapaa naisen. Naisella on erikoinen ammatti, mikä tekee hänestä äärimmäisen kiehtovan niin katsojan kuin elokuvan miehenkin mielestä.

Elämä koettelee ja tekee taikojaan niin hyvässä kuin pahassa. Rakkaus, yksi ihmisen perustarpeista on läsnä koko tarinan ajan. Rakkaus on hiljaista. Siitä huolimatta se kantaa, sillä sen voimaa ei voi mitata.

25.11.

Neonvaloja ja rakastettava meininki.

25.11.

Erikoinen ja hyvin pitkälti aika omanlaisensa filmi. Kauhuksi kai tätä jossain määrin tituleerataan mutta trillerin suuntaan itse ennemmin tämän kallistaisin.

Jodie Foster vetää poikatytön roolinsa hyvin olemalla kuitenkin välillä todella rasittavaakin katsottavaa kaikessa itsevarmuudessaan. Onneksi hahmon suojakilpeä kuitenkin vähän rikotaan pienen sivujuonen avulla.

Kokonaisuudessaan tarina on hyvin kerrottu ja hahmot hyvin luotuja. Kuvauksesta löytyy mielestäni varsin mukavia vaikutteita ja kumarruksia vanhempien mustavalkofilmien suuntaan. Loppu on onneksi sellainen kuin on. Jälleen kerran todettava se, että tällaiset ovat nykyään aivan liian harvassa.

12.11.

Ensimmäinen Argentoni.

Elokuvan aikana taisin useampaan otteeseen pyöritellä päätäni ja nostella suupieliäni ylöspäin, sillä rakastin kyllä näkemääni. Parasta tässä filmissä ja ilmeisesti miehen muissakin töissä on se, että näitä ei voi oikein verrata mihinkään.

Millään muotoa loogisesti tätä tuskin voi ajatella mutta ei sille toisaalta tässä tapauksessa olekaan mitään tarvetta. Värien käyttö on niin satumaista, mikä tekee siltä osin tästä aivan järjettömän tapauksen. Tuntuu, että tämä on enemmän teatteria kuin elokuvaa.

Sen varmaan huomaa, että en osaa sanoa tästä nyt yhtään mitään. Tykkäsin tästä kovasti.

10.11.

Jotenkin aivan liian raskas seurattava hetkeen, milloin tämän katselin. Weisz on vaikuttava mutta loppujen lopuksi tämä filmi ei tarjonnut mitään vaan unohtuu saman tien. Tunnelmaa löytyy mutta jotain todella merkittävää tästä mielestäni puuttui.

7.11.

Tämä lähti divarista mukaan vain sillä perusteilla, että tappajakoira.

Miljöö luodaan tutun turvallisesti. Idylinen pikkukaupunki, missä elämä on onnellista kunnes hyvin pian tarinaan istutetaan säröjä ja aletaan rikkomaan tätä illuusiota. Kirjassa tämä toimii varmasti paljon paremmin vaikka se ei ilmeisesti Kingin parhaimpia olekaan.

Alussa nähtävä kohtaus, missä elokuvan pikkupoika pelkää huoneessaan asustavia mörköjä, ja illalla joutuukin juoksemaan valokatkaisiljalta pimeän huoneensa poikki sängyn turvaan. Kohtaus on ehdottomasti elokuvan parhaita ja jollain merkillisellä tasolla se osui itseeni todella kovaa, sillä samaistuminen poikaan oli niin helppoa. Matka katkaisijalta sänkyyn oli omassa elämässäkin todellakin niin pitkän näköinen kuin elokuvassa kuvataan.

Hyvin pian koko homma lässähtää ja mielenkiinto alkaa lipsumaan eikä tästä loppujen lopuksi sen kummempaa kauhuilua synnykään. Joko vika on ollut käsikirjoituksessa tai leikkauspöydässä, sillä tuntuu, että antamalla hahmoista enemmän jotain tästä olisi saanut paljon enemmän irti. Todennäköisesti tästäkin on pitänyt saksia tasan 90minuutin filmi eikä yhtään sen enempää, joten se kuuluisa "turha" on tiputettu pois.

Autojakso olisi muuttunut huomattavasti piinaavammaksi erilaisella äänisuunnittelulla ja kuvauksella. Nyt koko osio alkaa lähinnä turhauttamaan ja vituttamaan kun lapsen huutamista ei meinaa vain jaksaa kuunnella. Tosin jos tässäkin asiassa miettii itse elokuvan taakse, voi alkaa miettiä, miten esimerkiksi koiraa ja tuota pikkupoikaa on ohjattu.

Loppukuva on timanttia. Rakastan sitä, miten 80-luvulla osattiin lopettaa elokuvia. Lopettaa saa näin mutta hahmojen kehityskaarista ei missään nimessä saisi karsia.

30.10.

Spoilaa mahdollisesti.

Jollain tavalla merkillinen elokuva, sillä tämä on noussut keskusteluissa esiin useampaankin kertaan sen jälkeen kun kävin sen katselemassa.

Älytön määrähän tässä on taas kerran tavaraa ympättynä. Jotenkin sääli lienee kai se, että edelleenkin elokuvan hienoin hetki on mielestäni aivan ensimmäinen kuva. Sitä pian seuraava takaa-ajo huvittaa mutta ei kuitenkaan ehkä tarpeeksi, että osaisin ottaa sen tarpeeksi perseilynä ja nauttia siitä vain tyhmänä toimintakohtauksena.

Mukana kulkevat vittuilut vanhempia Bondeja kohtaan ovat mukavan piristäviä ja niiltä osin huomaakin, että käsikirjoituksen hiomiseen on ollut aikaa. Tästä huolimatta sellainen Bondeista tuttu veijarimaisuus on jotenkin poissa koko ajan kun kaikki meinaa olla vain jotenkin helvetin vakavaa. Bond on supersankari, minkä avuja hyödyntäen saataisiin oikeasti nyky mittapuullakin aikaan todella viihdyttävää toimintakekeilyä. Periaatteessahan itselleen voi uskotella myös sitä, että tämä filmi käänsi nyt uuden lehden koko Bond-saagassa, sillä silloin tämä synkkyys olisi perusteltua pidemmälläkin tähtäimellä.

Bardem on kuin Ledger, mikä toimiikin hyvin. Nyt tosin jälkeenpäin ajateltuna voi miettiä sitä, onko tuo yhteneväisyys jo liiankin läpinäkyvää.

Täysin mukiinmenevä filmi tämä on mutta ei nouse sen korkeammalle pienistä puutteistaan johtuen, jotka tosin taisivat jokainen olla vain meikäläisen henkilökohtaisia odotuksia.

Parasta tässä filmissä on kuitenkin varmasti Adelen tulkitsema tunnuskappale, mikä on varmasti yksi parhaista Bondeissa kuulluista kappaleista ikinä.

29.10.

Koulussa katsottu lyhäri

Tämäkään ei riko kaavaa vaan on omalla tavallaan mainio lyhytelokuva vaikkakin nyt jälkeenpäin ajateltuna ehkä tällä luennoilla katsotuista heikoin.

Surrealistinen ote tuo mieleen vahvasti Lynchin uran alkupään tuotannot, mistä on lähes varmasti haettu mallia. Tässä piilee filmin yksi suurimmista ongelmista. Se pyrkii ja onnistuukin olemaan mystinen mutta siitä huolimatta pyrkii kuitenkin selittelemään liikaa ollakseen tarpeeksi erikoinen, jolloin katsojana voisi nojautua vain ja ainoastaan outouteen ja tunnelmaan. Tiiviimpänä kokonaisuutena ja ehkä vieläkin hämärämpänä tämä olisi saattanut toimia enemmän.

Musiikit olivat todella hyvää materiaalia.

29.10.

Koulussa katsottu lyhäri.

Nähty varmaan pari kertaa ennen tätä katselukertaa, joten viehätys tästä on jollain muotoa kyllä kadonnut. Joka tapauksessa mainiosti lyhärin normit täyttävä tapaus, mikä on tarpeeksi simppeli idealtaan ja toteutukseltaan ollakseen mielenkiintoinen.

29.10.

Koulussa katsottu lyhäri.

Todella mielenkiintoinen tapaus. Yhtään en muista kauan tämä kesti enkä sitä jaksa nyt tarkistaakaan mutta koko homma pohjautuu kuitenkin yhteen kuvaan kameran panoroidessa 360astetta, mikä hiljalleen paljastaa, mistä on kysymys. Kaikkea ei kuitenkaan kerrota vaan katsojalle jätetään juuri sopivasti miettimisen aihetta, että mistäs tässä nyt olikaan kysymys ja miksi tuokin hahmo teki noin.

Hieno lyhytelokuva.

28.10.

Kohtalaisen noloa mutta tämä on ensimmäinen Tähtien sota, minkä olen ikinä katsonut. Jollain tasolla olen lapsesta asti vierastanut näitä elokuvia enkä ole filmiharrastuksen kunnolla alkaessakaan ottanut näitä asiakseni. Nyt kuitenkin näin tämänkin kun kaveri pyysi sitä seuraksi katselemaan. En tiedä meneekö tässä taas reipas 10vuotta kun seuraavan tartun. Eiköhän näitä sitä mukaa suolleta vielä lisää maailmalle, mitä kerkeän katselemaan.

Kieltämättä yllätyin tämän hyvyydestä. Vaikeaa tästä on mitään oikeaa kertoa. Hahmot ovat mukiinmeneviä ja tarinaan pääsee helposti käsiksi, joten ei tätä tehtäessä ihan hakoteillä ole oltu. Viihdyttää koko kestonsa ajan varsin mukavasti ja onnistuu tehosteiden ja maailmansa ansiosta olemaan mielenkiintoista seurattavaa edelleenkin.

Tällä tavalla viihdyttäviin, voisi kai sanoa karkeastikin, että oikealla tavalla viihdyttäviin elokuviin törmää nykyään todella todella harvoin. Sen tarkemmin en osaa selittää kantaani. Jos nykyisin uusilla elokuvilla olisi tällaiset viihdearvot niin niitäkin tulisi katseltua aidolla mielenkiinnolla.

Sen suuremmaksi tämä filmi ei omissa mittareissa kuitenkaan nouse.

27.10.

26.10.

Muksuna useampaan kertaan koettu, nähty ja T-Rexiä pelätty mutta ennen rewatchia en ole halunnut tästä pisteyttää.

Varmasti Spielbergin paras edelleenkin. Juuri niin seikkailuhenkinen ja perinteisiin asioihin rakennettu filmi kuin voi olla. Sanomattakin tietty lienee selvää, että näin sanoessani mukana on myös lapsuuteen juontavaa nostalgisuutta. Se ei kuitenkaan sulje pois sitä tosiasiaa, että tämä on kestänyt aikaa todella hyvin. Tehosteet näyttävät edelleenin hyviltä, ja niitä katseleekin paljon mieluummin kuin ties millaista nykyaikaista cgi-ripulia.

Ehkä viikko tämän katsomisen jälkeen luennoitsija kävi tätä koulussa läpi ja kertoi miten kohdassa, missä T-Rex pelastaa porukan raptoreiden kynsistä on hänen mielestään varsin suuri virhe, mikä syö elokuvan taikaa. Hänen mielestään T-Rex ei voi hiipiä paikalle hiljaa kun aiemmin olemme nähneet, miten koko maa tärisee tuon pedon saapuessa

Paskanmarjat sanon minä. Se on elokuvaa ja elokuvassa saa tapahtua sellaisia asioita varsinkin kun tiedossa on ettei tässä olla mitään realismia luomassa.

24.10.

Kaverin kanssa fiilisteltiin joskus tämän posteria, mikä on mielestäni yksi hienoimmista ikinä. Se puolestaan latasi jonkinlaiset odotukset itse elokuvaa kohtaan. Vielä kun mukaan oli ympätty tuo ihana 80-luvun Jamie Lee Curtis, oli tämä pakko haalia käsiin Brittien saarilta asti kun ei ollut hinnalla pilattu.

Filminä tämä osoittautuu kohtalaisen karvaaksikin pettymykseksi. Ensinnäkään en ole aivan varma, enkä ole aivan varma onko elokuva sitä itsekään, mikä tämän genre on. Aika epäselvää on se pitääkö nauraa vai nauttia kasarikauhun uniikista tunnelmasta. Valitettavan usein homma kallistuu ensimmäiseen tai silkkaan mitäänsanomattomuuteen.

Keachin rekkakuskihahmo on sinänsä ihan hauska kaikkine yksinpuheluineen mutta niillekään en löydä oikein pointtia. Pitkää päivää painavana rekkamiehenä ja vain koira seuranaan pitää tietenkin pysyä pitkiä aikoja hereillä mutta tämä aspekti jätetään mielestäni varsin vajaaksi, vaikka sillä loppujen lopuksi perustellaan yllättävänkin paljon. Jälleen kerran suurimmaksi ongelmaksi nousee se, että ohjaaja ei ole ilmeisesti tiennyt, miten käsitellä käsikirjoitusta ja millaiseksi sitä muovata.

Valitettavan mitäänsanomaton ja turhakin tapaus. Alkupuoliskolla nähdään kuitenkin yksi niin överi kuva, että pakko arvostaa ja heruttaa vaikka siitä pisteitä. Samaten kuin posterista, sillä onhan se edelleenkin hieno.

12.10.

Mitä tästä voi sanoa? Miten edes ajauduin katsomaan tällaista? Joka tapauksessa helvetin ihanaa, että näin tämän.

Ollaan Turkissa ja kostoretkellä. Lyödään naista ja tönäistään tämä lopuksi uima-altaaseen. Kaikki toiminta on nopeutettua. Arkin tekee tuplaroolin eikä missään ole mitään vitun järkeä. Kaikki saavat turpaansa. Muuta en tästä pysty sanomaan.

5.10.

Kyllähän tämä oli nyt aivan vitun älytöntä meininkiä. Toivottavasti tästä saataisiin jossain vaiheissa markkinoille myös jonkinlaista julkaisua niin saisi tämänkin elokuvataiteen merkkiteoksen koristamaan hyllyä.

Kuten jo melkein todettua niin tämä on aivan julmetun päätöntä perseilyä alusta loppuun. Jos tätä lähtee pohtimaan enemmänkin niin tuntuu lähes uskomattomalta, miten joku on ikinä voinut onnistua saamaan tällaista aikaan. On tällaisenkin tekeminen oltava jonkinlainen taito ellei peräti jonkinlainen jumalallinen lahja.

Matt Hannon lienee universumin pallinaamoista ylivoimaisesti pallinaamaisiin, mikä naurattaa, naurattaa ja naurattaa. Tähän päälle kun isketään jo jonkinlaiseksi legendaksikin muodostunut kohtaus, missä hoitsu arvostelee kyseisen herrasmiehen miehuutta elokuvan toisen pallileuan Mark Frazerin ilveilessä vieressä aivan päin persettä sommitelluissa kuvissa, on tämä oleva ehdoton merkkiteos b-elokuvan historiassa.

3.10.

Todellinen yllättäjä. Kaverit pyysivät katselemaan tämän Finnkinon superpäivään. Ainoa asia, mitä ennakkoon tästä tiesin oli, että kyseessä on musta komedia. Filmi oli vielä mustempi mitä uskalsin odottaa.

Pitkään aikaan ei ole katselessa tullut tällaista oloa. Jollain ihmeellisellä tavalla koko ajan naurattaa tai vähintäänkin huvittaa. Hahmot on rakennettu hienosti ja pappa Friedkinin ohjaus on varsin hienoa. Tässä on myös pitkästä aikaa elokuva, mikä jäi vaivaamaan päiviksi ja mistä oli varsin mukavaa keskustella muiden tämän nähneiden kanssa.

Juoksu/moottoripyörätakaa-ajo oli ehkä yksi elokuvan hienoimmista kohtauksista. En edes oikeastaan tiedä miksi. Muistan vaan, että hymyilin koko ajan. Loppukohtauksesta tuskin tarvitsee edes mainita. Se on kaikessa pitkityksissään ja mustissa komedioissaan aikamoisen loisteliasta. Lisäksi mainittava, että on todella hienoa, miten nykyään on tehty elokuva, mikä loppuu näin. Vituttaa kaikki pitkitykset ja turhat selittelyt, joihin nykyisin törmää aivan liian usein rapakon takaa tulevissa rainoissa.

2.10.

Melkoisen kova slasher kyllä. Alun lahtaaminen on todella makoisaa katseltavaa kun päitä puristellaan ynnä muuta mukavaa. Tunnelma kantaa kyllä koko keston ajan mutta tarinan mielenkiinto tipahtaa jossain vaiheessa kun mukaan yritetään ympätä liikaa tavaraa. Genreensä nähden siis liikaa.

Loppu on freeze framensa kanssa jälleen kerran todella ihanaa. Kasarilla osattiin lopettaa leffat.

1.10.

Aika mitäänsanomaton tapaus. Dolppa yrmyilee aavikolla ja sitten räjähtää ja ammutaan. Kylmä sota haisee käsikirjoituksessa tosin varsin mukavasti ja huvittavasti.

28.9.

Tykkäsin tästä aika paljonkin. Nikin lyhäreitä on tullut digauteltua jo useamman vuoden ajan, joten odotuksetkin tätä kohtaan oli asetettu.

Kyllähän sen auttamatta ajoittain huomaa, että tämä on esikoispitkä. Kokonaisuutena homma pysyy kuitenkin hyvin läjässä ja onnistuu esittämään ainakin minuun iskevän huumorinsa varsin mukavasti. Vesala ei nyt ole mikään näyttelijä mutta ei nyt oikein ota päähänkään, mikäli ei takerru liiaksi pieniin asioihin.

On tämä nyt ehdottomasti pirteintä kotimaista tänä vuonna. Harmi vaan, että sai teatterikierroksellaan ilmeisen vähän katsojia vaikka markkinointi oli mielestäni varsin esimerkillista niin sosiaalisissa medioissa kuin ilmaisjakelulehdissä.

Nuoremmalle, tässä tapauksessa siis niille, jotka eivät mene katsomaan Vareksia, tämä sopii mielestäni varsin mainiosti. Ainoa vaan, että kukaan 20-30 vuotias ei tunnu enää katsovan kotimaisia elokuvia ilman ennakko-odotuksia ja haistavittunäkemättäpaskaa -asennetta.

Toivottavasti Nikki saa tehdä jatkossakin pitkää elokuvaa.

27.9.

Russin kanssa Euroopassa.

Rakenne on kyllä niin huvittava. Mennään nimen mukaisesti Eurooppaa ristiin rastiin ja kuvataan niissä heiluvia tissejä. Väleihin on ympätty ties millaisia kaupunkikuvia, pääasiassa sommitelmiltaan täysin vinoja. Miksi vitussa ne olivat vinoja? Ei ainakaan millään järjellisellä perusteella. Samalla kertoja kertoo tiukkaa faktaa kun sinkoillaan maasta toiseen vailla sen suurempaa päämäärää. Loppu on tosin mielestäni varsin hauskakin.

Eve and the Handymanissa oli tenniskohtaus, mikä riisti palasen sielustani vammaisine perseilyineen ja bojoing-äänineen. Tässä puolestaan oli pingiskohtaus, mikä on yksi hämmentävimmistä paloista elokuvahistoriaa, mitä olen päässyt näkemään.

24.9.

Pakko Trieriä on ihailla vaikka tämä ei itselleni noussutkaan sen läheisemmäksi. Miehen ohjaustyyli on vain sen verran omintakeista ja tunnistettavaa, että jälleen kerran nostettava hattua millaisen tarinan hän onkaan saanut aikaiseksi.

Heti elokuvan alussa melkein huvituin vakavasta tunnelmasta huolimatta, miten masentavalta koko filmi kauttaaltaan vaikuttaa. On nuori ja haavoittuvainen nainen keskellä äärimmäisen vahvaa uskonnollista yhteisöä. Kun pakkaan sotketaan mukaan edesmennyt perheenjäsen, on lopputulema jo miltei selvä. Watson ja Skarsgård tekevät kumpainenkin hienot suoritukset. Jälkimmäinen ehkä parhaansa, mitä olen herralta päässyt todistamaan. Watson on puolestaan niin hauras hahmo, että katsojana melkein tulee pelättyä voiko hän hajota jo pelkästään siitä sympatiasta, mitä häntä kohtaan väistämättä alkaa tuntemaan.

Tämä on hyvä filmi mutta jostain syystä en saanut tästä sen enempää. Tuntuu typerältä toistella, mutta se kuuluisa Trierimäinen asioissa rypeminen, rypeminen ja rypeminen on tässä jotenkin liian vieraannuttavaa, mistä johtuen filmin 2½h kesto ei mielestäni kestäkkään loppuun asti. Lopusta voidaan olla montaa mieltä ja ymmärrän kyllä sen pointin. Mielessäni vain käväisi ajatus, että onko tämä jo liian kornia?

23.9.

23.9.

Ihan hauska dokumenttihan tämä oli. Phoenixin sekoilua on ihan hauskaa katsella mutta kestoltaan tämä oli melkoisestikin liian pitkä. Mihinkään selkeään lopputulemaan ei päästä, vaikka siihen nyt tuskin edes pyrittiinkään. Kokonaisuudessaan homma tuntuu kuitenkin liian tasapaksulta eikä karvaisen ihmisraunion örveltämistä jaksa ihan loputtomasti katsella vaikka huvittavaa ja erittäin kunnioitettavaa tällaisen idean toteuttaminen onkin.

23.9.

Tässä oli päällä joku tulva mutta onneksi rahasäkki ohjasi jokaisen hahmon toimintaa eikä ketään kiinnostanut hukkuuko siinä sivussa vai ei.

Hyi vittu miten rumaa ja vammasta paskaa.

tinyurl.com/bwosb6l

19.9.

Niin tietämätön olen kotimaisesta elokuvahistoriasta etten olisi ikinä uskonut löytäväni sieltä tällaista teosta.

Tämä on vasta toinen näkemäni Tulio. Se toinen on Sensuela, joten odotukset olivat lähinnä jännittyneet miettiessäni, millaisia teoksia kyseinen ohjaaja on tehtaillut uransa alkupuolella. Täytyy kyllä todeta, että yllätyin todella positiivisesti.

Heti alussa silmään pistää kuvaus, mikä on alusta asti varsin ainutlaatuista ja ennen kaikkea omanlaista tänne Suomen perämetsiin. Tämä on omana aikanaan ollut myös sellainen seikka, minkä katsojat ovat huomanneet. Niin sanotusti tylsä ja perinteinen suomifilmin kuvaus on tipotiessään. Kauniin pehmeät, hienosti sommitellut ja melodraamalle ominaiset kuvat puhuvat puolestaan. Koskenlaskukuvasto on mielestäni erityisen vaikuttavaa katseltavaa.

Julkaisuajankohtansakin huomioon ottaen tämä voisi ihan hyvin olla mykkäelokuva. Jo mainittu kuvaus ja kuvakerronta puhuttelevat jo itsensääkin. Ilmaisuun mukaan tuotu, varsin teatraalinen näyttely ei kuitenkaan pilaa filmiä vaan istuu mukaan varsin hienosti. Oikeastaan tuon yliampuvuuden vuoksi tämä juuri onkin niin koskettava ja mielenkiintoinen kuin onkin.

18.9.

Mitä helvettiä Russ Meyer? Teitkö sinä ihan oikean elokuvan?

En tätä uudestaan nyt ainakaan heti katsoisi mutta täytyy kyllä ihmetellä sitä, miten herra yhtäkkiä pykää ulos tällaisen filmin. Tosin eiköhän siellä joku studio tuottajineen ole ollut sotkemassa. Tässä on jopa jotain ihan oikeaakin sanottavaa kun kuvataan mustan väestön alistamista ja orjuuttamista.

Tissejä ei näy nimeksikään mutta sitten kun näkyy niin ne ovat kyllä niin Russmaisesti pointattu asia kuin ikinä voi olla ja sekös jos mikä huvittaa.

Tarina kertoo, että Russ oli varsin tyytymätön tässä näkyvien tissien kokoon. Oli se vaan melkoinen mies se meidän Russ.

17.9.

Tämä jätti valitettavan kylmäksi. Odotin jotain Another Yearin tasoista eläkeläistykitystä. Filmi tuntuu jotenkin väkisin väännetyltä ja liian epätodelliselta todellisuudelta ollakseen vaikuttava. Tuntuu, että tarinalla ei ole selkeää suuntaa kun rönsyillään ties millaisissa hauskuusviidakoissa, mitkä ovat pääasiassa varsin noloja ja typeriä vaikka ihan sympaattisia hahmoja onkin kyseessä. Kuumailmapallo on jotenkin helvetin irrallinen vaikkakin mukavan erilainen elementti. Ei tämä kuitenkaan sitä olisi tarvinnut. Tuntuu, että luotto käsikirjoituksiin ja näyttelijöihin oli vain loppunut.

12.9.

Paska mikä paska. Yllätys? No ei.

Niin uskomattoman väkisin väännettyä ja tylsää b-kuonaa, että ei tästä edes muista mitään. Twisti on paska, sekin lienee suuren suuri yllätys. Loppu kyllä jo vähän naurattikin noloudessaan.

Puolikas lisää kohtauksesta, missä joku onnekas istahtaa tietokoneelle.

11.9.

Mitähän tästä nyt sitten osaisi sanoa.

Yllättävän hyvä ja surullista kyllä, ehkä yksi vuoden parhaita kotimaisia.

Kirjaa en ole lukenut kuin 100sivua koska en vain jostain syystä saanut aikaiseksi vaikka Oksasen teksti hyvää onkin. Väittäisin kuitenkin, että kirja on kääntynyt elokuvaksi keskivertoa paremmin vaikka etenkin alun mökkimonologi on jotenkin aivan typerä ja irrallinen muuhun elokuvaan nähden. Tarina pysyy ihan näppärästi kasassa eikä sen suurempia tai anteeksiantamattomia heilahduksia suuntaan tai toiseen pääse syntymään.

Jostain syystä odotin tämän visuaaliselta ilmeeltä jotain mutta yhtäkkiä mukana ei ollutkaan kuin ihan muutama kuva, joita katsellessa saattoi nyökätä hiljaa mielessään hyväksynnän eleeksi. Melkein raivostuttavaksi seikaksi nousi loputon käsivarakuvaus. Miksi sitä pitää tehdä jos sitä ei yksinkertaisesti osaa? Ainoa henkilö joka juuri nyt tule mieleen ja osaa vielä kyseistä tehokeinoa hyödyntää ja käyttää perustellusti on Tanskan oma aatelisohjaaja Lars von Trier. Niihin saappaisiin ei tällaisilla näytöillä pitäisi yrittäkään hypätä tai katsoakaan. Esimerkkinä mainittakoon muutama teloituskuva, joiden vaikuttavuus katosi täysin kun katsojalle ei anneta yhtään aikaa tajuta mitä kuvassa edes tapahtuu.

Laura Birnin suoritus yllätti hieman, sillä virheistä huolimatta se on parempi, mitä uskalsin odottaa. Ruutuaikaa hänelle tarjotaan tässä kyllä toden teolla. Kosonen on taas jotenkin niin Kosonen. Melkoista Pamela Tola -syndroomaa havaittavissa. Franzen on taas puolestaan niin Franzen. Yrityksestä ei jää kiinni mutta varmaan miehen jokaisessa roolissa hänestä jää puuttumaan mielestäni jotain oleellista.

Elokuvan vallitseva vireystaso pisti myös hieman mietityttämään. Oikeastaan missään vaiheessa ei ole havaittavissa minkäänlaista nousukiitoa vaan kirjaimellisesti ryvetään syksyisellä ojan pientareella.

Puutoksistaan huolimatta tämä on varsin kelvollinen filmi mutta ei kyllä kaiken hypensä arvoinen. Se, että tämä on Suomen Oscar-ehdokas pistää kyllä miettimään.

10.9.

Yleensä pidän tällaisista filmeistä, jotka yrittävät tarkoituksella ajaa katsojaa pois ruudun edestä ollessaan todella vaikeita ja vastenmielisiä aiheita käsitteleviä. Tässä vieraannuttavana tekijänä toimii itse asiassa ihan kaikki kuvauksesta lähtien.

En tiedä mutta tämä osoittautui jotenkin todella vaikeaksi. Kotipornovideoperseily ahdistaa, vituttaa ja pistää miettimään heti alusta asti, että josko ottaisi levyn pois soittimesta. En kuitenkaan ottanut. Nyt myönnettävä, että eipä ole katselu pitkään aikaan ollut näin vastenmielistä vaikka ties mitä Meyerin tissiripuleita on tullutkin katseltua.

Tarkoituksessaan tämä onnistuu mielestäni todella väkevästi. Jopa niin väkevästi, etten pystynyt siitä enää edes nauttimaan. Ehkä väärä aika, väärä hetki tai sitten tämä ei vain yksinkertaisesti ollut minua varten.

10.9.

Tämä elokuva mainitaan useissa eri yhteyksissä kun listataan maailman parhaita filmejä. Tämän katsottuani en ihmettele miksi vaikka ihan täysin perille tämä ei osunutkaan henkilökohtaisella tasolla vaikka jälleen kerran hieman pelottaviakin yhtäläisyyksiä ja siteitä omaan elämääni tästä löytyykin.

Tarina on todella hieno ja ennen kaikkea ajaton, mistä johtuen ihmiset arvostavat tätä nykyäänkin niin korkealle kuin arvostavat.

Lapsilla ei ole enää aikaa vanhemilleen hoitaessa omia töitään ja velvollisuuksiaan. Vanhusten rooleissa häärivät Chishu Ryu ja Chieko Higashiyama tekevät todella mainiota työtä ja onnistuvat olemaan juuri niin sydämellisiä ja hellyyttäviä ilmestyksiä kuin on tarkoituskin. Heitä alkaa rakastamaan kyllä heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

Elokuvan lopustaon kuitenkin sanottava, että se on mielestäni kovin yllättävä ja rankkakin. Jollain tavalla se lyö katsojaa naamaan ja alkaa todellakin puhutella ja herättelemään ajatuksia siitä, millainen oma suhtautuminen omiin vanhempiin onkaan.

Tarinan yksinkertaisuudesta huolimatta se onnistuu kuitenkin olemaan niin monisyinen, että tämä ansaitsee tulevaisuudessa ehdottomasti paikkansa hyllyssä ja uusintakatselun, sillä uskon vakaasti, että tästä löytyy vielä niin paljon uusia asioita kun tämän katsoo toiseen kertaan.

Kaikesta huolimatta tämä ei noussut ainakaan toistaiseksi minulle sen suuremmaksi filmiksi vaikka selkeitä linkkejä omaan elämäänkin löytyy. Todella hieno ja kaunis elokuva. Uusintakatselun myötä uskon tämän nousevan yhdeksi filmiksi kaikkein tärkeimpien joukkoon.

9.9.

Miksiköhän tätä pidetään joissain piireissä 80-luvun kauhuelokuvien yhtenä klassikkoteoksena? Tarina ja hahmot ovat niin oksettavan ohuita ja munattomia, että kumpikaan ei jaksa kiinnostaa yhtään. Twisti on paska mutta taas toisaalta trikoosankarin pyöriminen ja ninjailu on kuvattu välillä niin tökerösti, että koko touhu kääntyi ihan huumoriksi, mistä nautin aika paljonkin.

Kolikon toiselta puolelta löytyy taas yksi oikeastikin varsin hieno kohtaus, missä vanhassa kunnon Chevyssä lempivä nuoripari kokee yllätyksen. Puskahiippailu on mielestäni varsin kuumottelevaa katseltavaa.

Paras kohtaus on silti discokohtaus koska helvetin kova biisi. Leslietä ja nuorta Jamie Lee Curtisia on kyllä ikävä.